Sa näitkö velhosiskot?
LENOX.
Enkä, herra.
MACBETH.
He ei sua sivunneet?
LENOX.
Ei, totta!
MACBETH.
Olkoon
Saastainen ilma, missä liikkuvat he!
Jokainen kirottu, ken heihin luottaa! --
Hevosten laukan kuulin: ken se kulki?
LENOX.
Kaks tahi kolme, jotka sanan toivat,
Ett' Englantiin on Macduff paennut.
MACBETH.
Paennut Englantiin?
LENOX.
Niin, hyvä herra.
MACBETH.
Käy julman urostyöni tielle, aika!
Ei teko lennost' aikomusta tapaa,
Jos ei sen rinnalla se käy. Täst' alkain
Mun olkoon sydämmeni esikko
Myös käteni esikoinen. Mietteen' oiti
Teolla kruunaan -- mietitty ja tehty!
Macduffin linnan ryntäämällä otan,
Valloitan Fifen, miekanterän omaks
Kaikk' annan, vaimot, lapset, kurjat kaikki
Sen heimon sielut. Min' en kerskaa turhaan:
Ennenkuin päätös jäähtyy, heidät murhaan.
Nyt kaikki näyt pois! -- Miss' on ne herrat?
Mua saata heidän luokseen.
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Fife. Huone Macduffin linnassa.
(Lady Macduff, hänen poikansa ja Rosse tulevat.)
LADY MACDUFF.
Mit' oli syytä hällä jättää maansa?
ROSSE.
Oi, malttia!
LADY MACDUFF.
Häll' ei sit' ollut. Hulluutt'
On pako tuo. Jos meit' ei pettureiksi
Tekomme tee, niin tekee pelko siksi.
ROSSE.
Ei tiedä, viisausko vai pelko syynä.
LADY MACDUFF.
Vai viisaus! Jättää vaimon, jättää lapset
Ja kodin, konnun, arvot kaikki paikkaan,
Jost' itse pakenee! Hän meit' ei lemmi;
Hän luonnon äänt' ei kuule. Tiiti raukka,
Tuo lintusia pienin, tappeleepi
Pesänsä poikasista haukkaa vastaan.
Pelkoa kaikki, lempeä ei lainkaan!
Ja viisaan työt' ei pako, joka ryntää
Noin järkeäkin vastaan.
ROSSE.
Käly armas,
Ma pyydän, malttukaatte: puolisonne
On jalo, viisas, älykäs ja tuntee
Paraiten itse vuodenajan oikut.
Enempää puhua ma tuskin tohdin.
Mut julm' on aika, jos me tietämättä
Tulemme pettureiks ja peljästymme,
Vaikk' emme syytä pelkohomme tiedä,
Mut meren raivon myrskyiss' ajelemme
Vaan sinne tänne. -- Nyt mun mennä täytyy;
En kauan viivy, kohta palajan.
Pahinkin kerran lakkaa, taikka muuttuu
Kaikk' entiselleen taasen. -- Pikku serkku,
Jumala sua siunatkoon!
LADY MACDUFF.
Häll' isä on, ja isätön tok' on hän.
ROSSE.
Mua houkkaa! Pitemmältä, viipy täällä
Häpeän mulle tois ja murheen teille.
Hyvästi vaan nyt!
(Lähtee.)
LADY MACDUFF.
Isäs, laps, on kuollut.
Mit' aiot tehdä nyt ja miten elää?
POIKA.
Kuin linnut, äiti.
LADY MACDUFF.
Toukill', itikoilla?
POIKA.
Kuin nekin, sillä, mitä eteen sattuu.
LADY MACDUFF.
Oi, lintu-parka! Siis et liimasaittaa,
Sadinta, ansaa, verkkoa sa pelkää?
POIKA.
Miks, äiti? Kuka lintu-parkaa väijyis?
Ei isän' ole kuollut, niinkuin sanot.
LADY MACDUFF.
On, kuollut on hän! Mistä nyt saat isän?
POIKA.
No, mistä sinä miehen saat?
LADY MACDUFF.
Niit' ostaa
Voin kymmenittäin joka markkinoilta.
POIKA.
Niit' ostat, ehkä myydäksesi jälleen.
LADY MACDUFF.
Älysi mukaan haastelet, mut sentään
Ikäiseksesi älykkäästi kyllä.
POIKA.
Äiti, oliko isä petturi?
L. MACDUFF.
Oli kuin olikin.
POIKA.
Mikä on petturi?
L. MACDUFF.
Semmoinen, joka vannoo ja valhettelee.
POIKA. Ovatko kaikki semmoiset pettureita?
LADY MACDUFF.
Kaikki semmoiset ovat pettureita ja hirtettäviä.
POIKA. Ovatko kaikki hirtettävät, jotka vannovat ja valehtelevat?
LADY MACDUFF.
Ovat, joka ainoa.
POIKA.
Ken ne hirttää?
LADY MACDUFF.
Kunnon ihmiset, tiettävästi.
POIKA.
Sitten ovat kaikki vannojat ja valehtelijat aika houkkoja; sillä
vannojia ja valehtelijoita on yltäkyllin voittamaan kaikki kunnon
ihmiset, jopa hirttämäänkin heidät.
LADY MACDUFF.
Jumal' auttakoon sua, pikku hupsua! Mut mistä nyt saat isän?
POIKA.
Jos hän olisi kuollut, niin sinä itkisit häntä; ja jos et sitä tekisi,
niin varmaankin saisin pian toisen isän.
LADY MACDUFF.
Voi sinun puheitasi, pikku lörppä!
(Sanantuoja tulee.)
SANANTUOJA.
Jumalan siunaus teille, kaunis rouva!
En tuttu lie, mut arvonne ma tunnen.
Ma varon, ett' on vaara lähellänne:
Jos köyhän miehen neuvoon suostutten,
Tääll' älkää olko! Pois, pois lapsinenne!
Peloittaa teitä näin on kyllä julmaa,
Vaan vielä julmempaa, jos salaan vaaran,
Jok' uhkaa teitä. Herra teitä kaitkoon!
En jäädä tohdi.
(Lähtee.)
LADY MACDUFF.
Minne paeta?
En pahaa ole tehnyt. Vaan nyt muistan:
Maailmass' elän, jossa pahuutt' usein
Ylistetään, ja vaarallista hulluutt'
On joskus hyvä työ. Ah, miksi silloin
Ma käytän tuota naisen puolustusta:
"En ole pahaa tehnyt?"
(Murhaajia tulee.)
Mitä nuo on?
MURHAAJA.
Miss' ompi miehenne?
LADY MACDUFF.
Ei paikalla
Niin häväistyllä, toivon, mistä hänet
Sun kaltaisesi löytäis.
MURHAAJA.
Pettur' on hän.
POIKA.
Valehtelet, sa takkukarva roisto!
MURHAAJA.
Hää, mato!
(Pistää häntä.)
POIKA.
Hän murhannut mun on; pois pakoon, äiti!
(Lady Macduff pakenee, huutaen: "murhaa";
murhaajat hänen jäljissänsä.)
Kolmas kohtaus.
Englanti. Yrttitarha kuninkaan linnan luona,
(Malcolm ja Macduff tulevat.)
MALCOLM.
Menkäämme yksinäiseen varjopaikkaan
Povemme raskaat tyhjiks itkemään.
MACDUFF.
Ei, ennen miekkaan kiinni, urhon lailla
Sorrettua synnyinmaata puoltamaan.
Jok' aamu siellä uudet lesket parkuu
Ja uudet orvot itkee; uusi murhe
Lyö taivaan kanteen, joka kajahtaapi,
Kuin skottein surun tuntis se ja vastaan
Valittais yhteen ääneen.
MALCOLM.
Sitä säälin,
Mink' uskon, ja sen uskon, minkä tiedän.
Mit' auttaa voin, sen teen, kun aika myöntää.
Se, mitä kerroitte, on kenties totta.
Tuo hirmulainen, jonka pelkkä nimi
Syö kieleen rakon, kelpo mieheks ennen
Ol' arvattu; te häntä rakastitte;
Hän viel' ei ole teille pahaa tehnyt.
Nuor' olen, mutta hänen luonaan jotain
Minusta voittaa voitte: viisast' antaa
Viaton, heikko lammasraukka uhriks
Vihaista Jumalata lepyttääkseen.
MACDUFF.
En ole halpa.
MALCOLM.
Mutta Macbeth on.
Siveäkin ja hurskas luonto taipuu,
Kun vaatii valtias. Mut anteeks suokaa!
Mun luulon' ei voi teitä muuttaa. Kirkkaat
Viel' enkelit on, vaikka kirkkain lankes.
Vaikk' olis kaikill' ilkeill' armon muoto,
On armo armon näköinen tok' aina.
MACDUFF.
Siis toivoni ma kadotin!
MALCOLM.
Siin' ehkä,
Miss' epäilyni minä juuri löysin.
Miks jätitte niin äkin vaimot, lapset --
Nuo kalliit lahjat, lujat lemmen paulat --
Hyvästi heittämättä? Älkää luulko,
Ei epäluulon' ole herjaks teille,
Vaan turvaks mulle. Saatattehan olla,
Minusta huolimatta, kunnon mies.
MACDUFF.
Siis vertas, vertas vuoda, maani kurja!
Luo vahvaan juures, vankka hirmuvalta,
Ei estää tohdi kunto! Näytä kauhus:
On valtuus sulla siihen! -- Hyvästi!
En luulemasi konna tahdo olla,
Vaikk' alan kaiken saisin, mikä kynsiss'
On hirmun tuon, ja idän aarteet lisäks.
MALCOLM.
Pois närkästys! En varo yksin teitä.
Ikeensä alla nääntyy maa, sen uskon;
Se itkee, vuotaa verta; uuden haavan
Lyö joka uusi päivä. Luulen lisäks,
Ett' oikeuteni puoltajia kyll' on,
Ja täältä jalost' Englannista tarjon'
On tuhansia. Mutta kuitenkin,
Tyrannin pään kun jalkan' alle poljen
Tai miekan kärkeen nostan, kurja maani
Kokea entist' enemmän saa vielä,
Enemmän monin puolin kärsiä
Saa hänen seuraajaltaan.
MACDUFF.
Ken se oisi?
MALCOLM.
Min' itse, johon, tiedän sen, niin pahett'
On kaikenlaista juurtunut, ett' ilmi
Jos puhkee se, niin musta Macbeth puhdas
Kuin lumi on, ja Skotland-parka häntä
Mun rajattoman ilkeyteni suhteen
Lampaana pitää.
MACDUFF.
Helvetinkään joukoss'
Ei kirotumpaa perkelettä löydy
Paheessa kuin Macbeth.
MALCOLM.
Verinen on hän,
Kavala, viekas, ahne, rietas, häijy,
Kiukkuinen, kaiken nimellisen synnin
Makuhun päässyt; mut mun hekkumani
On aivan pohjaton: ei eukot, immet,
Ei vaimot eikä tyttäret vois täyttää
Himoini merta. Haluni se murtaa
Kaikk' esteet, jotka tahtoani haittaa.
Tämmöistä valtiasta parempi
Macbethkin on.
MACDUFF.
Rajaton hekkumakin
Tyranni luonnoltaan on: varhain tyhjäks
Mont' onnellista istuint' on se tehnyt
Ja syössyt monen kuninkaan. Mut älkää
Omaanne toki ottaa peljätkö.
Himoille voitte laajan alan käyttää,
Ja mailmalle kylmält' aivan näyttää.
On naikkoj' yltäkyllin: ette moinen
Lie korppikotka, että syötte kaikki,
Jotk' ovat majesteetin mieliteon
Uhriksi alttiit.
MALCOLM.
Sitäpaitse itää
Mun turmellussa luonnossani moinen
Rajaton ahneus, että kuninkaana
Tuhoisin aatelin ja maat sen veisin,
Koristeet tuolta, taion tältä ryöstäin;
Ja joka lisätulo, niinkuin höyste,
Vaan nälkää kiihtäis. Rehellisten kanssa
Ja hyväin riitaa etsisin ja heidät
Surmaisin voiton tähden.
MACDUFF.
Syvemmällä
Sen vian juuret on ja tuhoisemmat
Kuin suvikukan, hekkuman. Se miekka
Se kuninkaamme kaatoi. Pois tok' pelko!
Omillannekin tyydyttämään teitä
On Skotland kyllin rikas. Korvannette
Nuo viat muilla ansioilla!
MALCOLM.
Niit' ei
Mull' ole lainkaan. Kuninkuuden avut:
Oikeudentunto, totuus, lujuus, kohtuus,
Vakavuus, nöyryys, armo, laupeus,
Miel' uljas, voima, hartaus, kärsiväisyys
Minulta perin puuttuu; mutta kyllin
Pahetta kaikkinaist' on, jota käytän
Monella lailla. Ei, jos voisin, hornaan
Valaisin sopuisuuden miedon maidon,
Maan rauhan mullistaisin, sovun kaiken
Pilaisin kerrassaan.
MACDUFF.
Voi, Skotland-parkaa!
MALCOLM.
Sanokaa, moisest' onko kuninkaaksi?
Te kuulitte mik' olen.
MACDUFF.
Kuninkaaksi?
Ei elämäänkään, ei. -- Voi, kurja kansa,
Jot' anastajan veriruoska sortaa,
Voi, milloin taaskin nähnet riemupäiväs,
Kosk' oikeakin kruunus perijä,
Kirottun' oman tuomionsa kautta,
Häväisee syntyään? Sun suuri isäs
Pyhimys oli; kuningatar, äitis,
Useimmin polvillaan kuin seisaall' oli
Ja joka päivän eli kuollaksensa.
Hyvästi! Nuo sun omistamas viat
Pois Skotlannist' on syösseet mun. -- Nyt sydän,
Sun loppui toivos!
MALCOLM.
Jalo vihas, Macduff,
Tuo syyttömyyden lapsi, mustan luulon
Sielustan' karkoittaa ja mieleni
Sovittaa kunnias ja kuntos kanssa.
Pirullinen Macbeth on moisin juonin
Kokenut valtaans' usein mua saada,
Mut äly tarkka herkän uskon voitti.
Jumala meidän välin ratkaiskoon!
Nyt johtoos antaun; oman parjaukseni
Peruutan tässä: luonnolleni vieraiks
Julistan vammat nuo ja tahrat, jotka
Ma syyksen' otin. Vaimost' en ma tiedä;
En ole koskaan väärää valaa tehnyt;
Omaani tuskin pyytänyt; en koskaan
Sanaani syönyt; perkelett' en antais
Suvulleen ilmi; totuus mulle rakkaamp'
On henkeäni: ensi valheen' oli
Tuo itse päälleni. Mit' olen, kaikki
Sun omaas on ja kurjan isänmaan;
Jo ennen tuloasi Siward-vanhus
On valmis miehin kymmentuhansin
Ryntäämään sinne. Häntä seuratkaamme!
Yht' onnellinen olkoon taistelu,
Kuin on se oikeakin! Vait olette?
MACDUFF.
Näin mieleistä ja vastenmielistä
Het' yhteen sovittaa on vaikeata.
(Lääkäri tulee.)
MALCOLM.
No hyvä; toiste siitä. -- Lähteneekö
Kuningas tänään käymään?
LÄÄKÄRI.
Lähtee, herra.
Parannust' ihmisraukat hältä vartoo;
Ei parhain taito heidän tautiins' auta,
Mut kun hän koskee, toipuvat he oiti:
Niin hänen kättään siunannut on taivas.
MALCOLM.
Ma kiitän, tohtori.
(Lääkäri lähtee.)
MACDUFF.
Mik' on se tauti?
MALCOLM.
Sanovat sitä riisiks. Olen usein
Tuon hyvän kuninkaan tääll' Englannissa
Tekevän nähnyt tuota ihmetyötä.
Ties miten taivasta hän suostuttaa;
Mut kovin koiteltuja, joita vaivaa
Ajokset, haavat, surkeoita nähdä,
Joit' ei voi lääkär' auttaa, parantaa hän,
Ripustain kultarahan sairaan kaulaan
Rukouksin hartahin. Sen lääkevoiman
Sanovat hänen jälkeläisilleenkin
Perinnöks jättävän. Tuon ihmeen lisäks
On hällä Herralt' ennustajalahja;
Ja armon todisteena runsas siunaus
Valt'istuimesta virtaa.
(Rosse tulee.)
MACDUFF.
Ken se tuossa?
MALCOLM.
Maanmiehiä, mut hänt' en vielä tunne.
MACDUFF.
Kah, terve, kunnon serkku!
MALCOLM.
Nyt ma tunnen.
Jumal' armas, torju kaikki, mikä meidät
Tekevi vieraiks toisillemme!
ROSSE.
Amen!
MACDUFF.
No, kuink' on Skotlannin?
ROSSE.
Voi, kurjaa maata!
Se itseään jo kauhistuu. Ei ole
Se enää äitimme, vaan hautamme.
Se, jok' ei mitään tiedä, saattaa siellä
Hymyillä joskus. Vaikerrus ja parku
Ja ilmaa viiltäväinen huuto kaikuu,
Mut sit' ei kenkään tarkkaa; hullutusta
On syvä murhe; kenen kellot soivat,
Ei kysy kenkään; kunnon miesten henki
Pikemmin lakastuu kuin hatun kukka:
He potematta kuolee.
MACDUFF.
Liian jyrkkää,
Mut liian totta!
MALCOLM.
Mikä uusin suru?
ROSSE.
Jo päivän vanha kertojaansa nauraa;
Jokainen hetki uuden tuo.
MACDUFF.
Mitenkä puolisoni voi?
ROSSE.
No, hyvin.
MACDUFF.
Ja kaikki lapsukaiset?
ROSSE.
Hyvin hekin.
MACDUFF.
Tyranni heidän rauhaans' eikö uhkaa?
ROSSE.
Ei; rauha oli heillä, kun ma läksin.
MACDUFF.
Sanojas älä säästä. Kuink' on laita?
ROSSE.
Kun tänne läksin sanaa tuomaan, jota
Niin raskas oli kantaa, huhu kulki.
Ett' asehiss' on monta kelpo miestä;
Jok' ompi sitä luultavampaa, koska
Tyrannin joukotkin näin liikkehellä.
Nyt apu tarpeen on. Te Skotlannissa
Uroja luokaa! naisten käteen miekka!
Tää kurjuus poistakaa!
MALCOLM.
Tuloa teemme:
Se lohduks olkoon. Siward-urhon meille
Ja miestä kymmentuhatt' England antaa:
Parempaa, taitavampaa sotamiestä
Ei kristikunnass' ole.
ROSSE.
Moinen lohtu
Jos olis mullakin! Mut sananipa
On ulvottavat erämaassa, missä
Ei korvaa kuulevaa.
MACDUFF.
Ne ketä koskee?
Yleistä tuskaako vai yksityistä
Ja yhden omaa?
ROSSE.
Joka kunnon sielu
Siit' ottaa osansa, mut suurin osa
Sun yksinomaas on.
MACDUFF.
Jos mun se on,
Sit' älä peitä; tuo se heti tänne.
ROSSE.
Äl' ijäks kieltä kammo, joka korvas
Nyt täyttää haikeimmilla sävelillä,
Mit' on ne koskaan kuulleet.
MACDUFF.
Haa! Min' arvaan.
ROSSE.
Linnanne vallattu on; vaimo, lapset
Tylysti murhatut; jos tavan kerron,
Niin lisään tuohon uhririistan röykköön
Teidänkin ruumihinne.
MALCOLM.
Armon Herra! --
Mies, älä silmiäsi hattuun peitä;
Tuo tuskas ilmi: suru, joll' ei kieltä,
Kiduttain kiusaa vaivattua mieltä!
MACDUFF.
Lapsetko myöskin?
ROSSE.
Vaimo, lapset, orjat,
Mitä vaan löyttiin.
MACDUFF.
Voi, ett' olin poissa!
Ja vaimonikin myös?
ROSSE.
Niin.
MALCOLM.
Lohtukaatte!
Tulinen kostomme se olkoon lääke,
Mi tämän kuolontuskan parantaa.
MACDUFF.
Häll' ei ole lasta! -- Kyyhkyseni kaikki?
Sanoitko: kaikki? -- Lemmon kotka! -- Kaikki?
Kuin? Kaikki poikaseni äitinensä
Ja yhdess' iskussa?
MALCOLM.
Se kestäkää kuin mies.
MACDUFF.
Sen kyllä teenkin;
Mut tuntea se täytyy myös kuin mies.
Mun täytyy muistaa, ett' on eloss' olleet
Nuo kalliit henget. -- Näkikö sen taivas
Eik' auttanut? O, syntinen Macduff!
Sun tähtes surmattiin he. Mua kurjaa!
Mun syntini eik' omiensa tähden
He teurastettiin. Herran rauha heille!
MALCOLM.
Hio sillä miekkas; harmiks muuta murhe;
Sydäntä älä hellytä, vaan kiihdä.
MACDUFF.
Voi, naisen lailla itkeä ma voisin
Ja kielin kerskata! -- Hyväinen taivas,
Pois viipy nyt! Tuo lempo Skotlannin
Eteeni saata, silmä vasten silmää;
Tuo liki miekkaa mies; jos pelastuu hän,
Niin anteeks myöskin taivas hälle suokoon!
MALCOLM.
Se miehen kielt' on. Nyt luo kuninkaan!
On väki valmis; hyvästit vaan puuttuu.
Macbeth on niittoon kypsä: taivaan vallat
Hiovat sirppiään. Hymyillä koita:
Niin pitk' ei yö, ett'ei sit' aamu voita.
(Lähtevät.)