Kirjoitti Emil Vainio.
Kummallinen tämän maailman meno kuitenkin on. Nurin puolisesti on
minunkin käynyt. Se mistä kuusi vuotta sitten vannoin, on jo viisi
vuotta ollut selvästi muistuttamassa minua väärän valan teosta.
En ollenkaan ole mustasukkainen, se on varma. En ainakaan enää. Vaan
kuitenkin haluttaa minua tänä hänen hääiltanaan istua yksinäni ja
muistella aikaa noin kuusi vuotta takaperin, aikaa jona me olimme
hellissä suhteissa.
* * * * *
Laillisen muodon meidän ystävyytemme sai luistinradalla, vaan minä olin
silloin jo vuoden ajan melkein joka päivä tullut hänen kanssaan
vastakkain. Hän katsoi suoraan alas vastaani tullessaan, vaan aivan
viime hetkellä, juuri ohi mennessä, hän kuitenkin loi arastelevan
silmäyksen minuun, jolloin minun, joka siihen asti olin häneen
katsonut, täytyi katsoa toisaalle. Sama tapahtui joka kerta, ja aina
jätti se jälkeensä reippaan, tyydyttävän tunteen.
Lueskelin siihen aikaan ahkerasti romaaneja ja runoja. Luin
ensilemmestä, ikuisesta rakkaudesta ja taivaasta maan päällä. Ne
vaikuttivat minuun hämärää kaipuuta ja puutetta. Kadehdin, etten itse
ollut joku jalo romaanin sankari, ettei povelleni painanut kukaan hento
nainen pienoista päätään.
Hän, tuo outo nainen, oli se, jonka useammin satuin näkemään.
Mielikuvituksissani tein hänestä ihanteen itselleni. Kauniisti ja
sipsottavasti tuli hän aina vastaani, "taivaallisuutta" oli hänen
katseessansa ja ylevästi kohotettu oli hänen päänsä. Ja minä aloin
sovittaa häntä kaikkien romaanisankaritarten sijalle.
Olin päättänyt pyrkiä hänen tuttavuuteensa, ja uneksuin aikaa, jolloin
hänet oikein tuntisin, saattaisin kohteliaasti kohottaa lakkiani,
lähteä kanssaan kävelylle ja viedä hänet joskus vaikka teaatteriin.
Kauvan esti lapsellinen ujous pääsemästä niin pitkälle, mutta nyt kun
huomasin hänen käyvän luistelemassa, tuntui kuin tahtoisi tuon
salaperäisen halun jumalatar minua auttaa. Sinä talvena olinkin
erittäin innostunut luistin urheiluun.
Tiesin vallan hyvin, että kohteliaitten herrain pitää, kun naiset
luistinradalla sattuvat kaatumaan, heti rientää heidän avukseen, tehdä
nöyrä kumarrus, esittää itsensä ja sitten luistella heidän kanssaan.
Tällaisen tapauksen varaan heitin minä kaiken toivoni.
Päiviä kului, ennen kun sain siihen tilaisuutta. Olin kyllä pari kertaa
nähnyt hänen kaatuvan, vaan en sittenkään rohjennut mennä auttamaan.
Tyytymättömänä läksin aina radalta, päättäen vasta kerralla olla
rohkeampi, ja uudella toivolla sinne seuraavana päivänä saavuin.
Kerran samanlaisessa tapauksessa tein pikaisen päätöksen. Potkaisime
suoraan häntä kohti, josta sitten ei enää mitenkään voinut peräytyä.
Vauhti oli kuin virta kosken niskassa, joka vie kohti pyörrettä ja
josta ei enää pääse pois. Täytyi vaan mennä, tehdä kumarrukset ja muut.
Kaikkia asiaan kuuluvia sääntöjä en kuitenkaan voinut muistaa, enkä
rohjennutkaan. Esitteleminen tuntui peräti vaikealta ja jäikin sillä
kertaa tekemättä. Mutta me luistelimme sentään hetken aikaa yhdessä.
Puhelemaankin yritimme, vaikka siitä ei suuria tullut. En voinut löytää
niin suloisia sanoja, että ne tällä kertaa olisivat kelvanneet. Pieni,
kurkkuun tarttuva naurahdus ja kauniiksi koeteltu hymyily, siinä
kaikki. Eikä hänkään osoittanut olevansa puhelahjalla varustettu
ihminen.
Sinä iltana menin minä erittäin riemukkaana ja rentona kotiin. Riuhdoin
käsiäni sinne tänne, niin että luistimet helisivät, hyräilin reippaita
säveliä ja yritin yksinäni puhelemaankin, jossa en kuitenkaan
pitemmälle päässyt kuin: "no nyt..." Siihen se aina keskeytyi. Ja
seuraavana yönä minä en saanut unta kuin vähäisen aamupuhteella. Tuntui
melkein kuin yhä vieläkin luistelisin vierekkäin hänen kanssaan, hänen
pieni, sievä kätösensä kädessäni.
Tästä lähtien luistelimme hetkisen yhdessä joka kerta. Hän muuttui
silmissäni yhä miellyttävämmäksi, kauniimmaksi. Koko luistinradalla ei
ollut ketään hänen veroistaan. Se oli onnellista aikaa.
Muuanna iltana uskalsin tarjoutua häntä kotiin saattamaan. Matkalla oli
puhelumme niukanlaista, kuin oli vaikea löytää siksi paljon aihetta
kuin matkalla olisi tarvittu. Kerroin teaatterissa viimeksi näytetyn
kappaleen olevan oikein "lystin". Hän enimmäkseen vaan myönteli, nauroi
kun minäkin koetin nauraa, pari kertaa teki sentään pienen
kysymyksenkin. Tätä ujoutta pidin minä naisellisena kainoutena. Nyt
tapahtui mitä vielä oli kohteliaan nuoren herran tehtävistä tekemättä.
Esittelin itseni. Olin jo monta päivää kulettanut nimikorttia
taskussani, vaan en ollut rohjennut sitä hänelle antaa. Nyt oli taas
tehtävä ankara ryntäys ujoutta vastaan. Se tapahtui portilla erotessa,
jälestä hyvästien.
--Koska me nyt olemme näin, niin ehkä saan esitellä itseni, puhelin ja
annoin kortin hänelle.
--Kiitoksia, ehkä minäkin... Hänellä oli myös nimikortteja taskussaan,
paperin sisälle käärittyinä. Kiitimme sitten ja kiireesti erosimme.
Silloin jo tunsin olevani rakastunut, rakastunut niin kuin ainoastaan
kahdeksantoista vuotias, koko joukon romaaneja lukenut nuorukainen
rakastua saattaa. En silloin vielä tiennyt, saavuttaisinko
vastarakkautta, mutta se epätietoisuus minua vaan kiihoitti.
Luulin kuitenkin saavuttavani. Hän kyllä tarkasti karttoi kaikkia
siihen suuntaan meneviä puheita, mutta minä pidin sitä hienoutena,
kainoutena. Jok'ainoan hellän silmäyksen otaksuin sitä vakuuttavan.
Rauhaton tunne rinnassa, ajattelin usein puheluamme sille suunnalle
johdattaa, mutta aina vaan turhaan. Ei siitä tahtonut tulla mitään.
Mutta päivä päivältä kiihdytti se mieltä. Ajatukseni eivät missään
muualla pysyneet, vaan kimposivat aina hänen luokseen. Ne nukuttivat
minut jonkinlaisen unen horrokseen, jossa teot tiedottomina seurasivat
ajatuksia. Kun vakaalla aikomuksella lähdin vaikkapa vanhojen tätieni
luokse, niin unehduin jollekin tietylle kadulle edestakaisin
kävelemään, kadulle, missä mahdollisimmin saattaisi häntä nähdä. Tavata
en silloin vielä alituiseen tahtonut, enkä kehdannutkaan, vaan minä
olin tyydytetty kun jonkun matkan päästä saatoin edes vilaukselta nähdä
hänet.
* * * * *
Seuraavana kevännä kävin usein Kaisaniemessä ja Kaivopuistossa
romaaneja lukemassa. Istuin penkillä avonainen kirja kädessä ja katsoa
tuijotin siihen. Kirjaa en kuitenkaan seurannut, katse ei kyennyt
tarkkaamaan sanoja, se näki vaan rivit, jotka aivan kuin järven laineet
mennä jollottivat toinen toisensa perässä. Toisinaan painui kirja
polville, mutta katse yhä hapuili samaan suuntaan, kunnes kiintyi
pieneen tuulen pesään koivun oksalla. Vaan jokainen pienempikin liike
ja risahdus tahi ihmisääni irtauttivat sen luokseen. Kun kuului
läheneviä askeleita, niin silmä oikein vaanimalla vaani tulijoita.
Tuntui aivan kuin olisi tulijan pitänyt olla jonkin toisen kuin se
olikaan ja sydän vavahteli pelon alaisesti. Vaan kun tunteakseen näki,
niin oli kokonaan tyytymätön. Miksi se ei saattanut olla Selma?
Sitten heitti katsauksen joka suunnalle, vaan kun ei ketään näkynyt,
niin asettui jälleen lukuasentoon. Kun sattui kirjassa rakkauden
tunnustus tahi joku seikkailu olemaan, niin vähän matkaa lukikin,
kunnes ajatukset jälleen alkoivat harhailla ja muodostivat oman
rakkauden tunnustuksensa.
Keksin kysymyksiä, joihin myös hänen puolestaan vastasin, ja joihin
taas itseni täytyi selvitys antaa, kaikki niin toimessani kuin olisi
hän tosiaankin ollut läsnä.
--Te aina kulette kirja kädessä, varmaankin Te hyvin paljo luette?
kuvittelin hänen kysyvän.
--Kyllä. Se onkin minun ainoa hauskuuteni maailmassa. Ettekös Te lue?
Hänen annoin nyt vastata jotain epäröivää, hänellä ei muka ollut
kirjoja, ja sitä paitsi väsyttää se kovin. Kyllä hän halusta kuuntelee
kuin toinen lukee...
Kun minä puolestani olin halukas ääneenkin lukemaan, sopi se erittäin
hyvin, että minä luin ja hän kuunteli. Ja sitten minä olisin jotain
sopivaa kohtaa lukiessani hellästi puristanut hänen kättään ja katsonut
häntä silmiin...
Vaan illan tullen tuli viileä, alkoi puistattaa, täytyi jättää
haaveilut ja lähteä kotiin päin, tyytymättömänä ja samalla
tyytyväisenä. Tyytymättömänä, kun ei saanut häntä nähdä, vaan
tyytyväisenä siihen päätökseen, että ensi näkemässä sanon hänelle
suoraan, mitä sydämeni syvimmässä pohjukassa piilee.
Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Äänellä, jonka värinää en voinut
hallita, ja katse johonkin kaukaiseen taivaankohtaan tähdättynä,
alustin keskustelun lemmestä. Kerroin viimeksi lukemani romaanin
sisällyksestä. Hän kuunteli, toisinaan salaperäisesti kysyi: mitenkäs
sitten kävi? Mutta suora kysymys jäi minulta tekemättä.
Niin pitkälle kuitenkin pääsin, että ehdottelin seuraavaksi
sunnuntaiksi kahdenkeskistä kävelyretkeä Eläintarhaan.
--Mutta jos siellä on paljo tuttavia, vastasi hän ja katsoi alas,
kerran kuitenkin luoden silmäyksensä minuun, josta sain rohkeutta.
--Mitä me niistä välitämme! Ja saatammehan me mennä kauvemmaksi.
Hän viivytti vastaustaan, ja oli kuin miettisi asiaa. Sitten levähytti
hän pitkän päällystakkinsa lievettä vasemman puolisessa taskussa
olevalla kädellään, ja hyvin vaatimattomasti katsoi taaskin minuun.
--Lähdemmekö? Minulla ei tahtonut henkikään kulkea, vastausta
odottaessani.
--Kuinka varhain sitten lähtisimme? kysyi hän viimein.
--Sopisiko kahdeksan aikana?
--Kyllä.
--Saanko olla portilla Teitä vastassa?
--Kyllä, kiitoksia...
Nyt minä läksin täysin tyytyväisenä, sillä olihan minulla mainio
tilaisuus tehdä tuo suora tunnustus, joka mieltä painoi. Tulin saamaan
varmuutta, tietämään josko elämäni on oleva ikuista kevättä tahi
ikuista syksyä. En kuitenkaan hetkeäkään epäillyt sen olevan muuta kuin
kevättä. Olin jo vakuutettu hänenkin rakastavan minua, koska hän, tuo
kaino, ujosteleva lemmittyni oli suostunut lähtemään pitemmälle
kahdenkeskiselle kävelymatkalle, etsimään yksinäisyyttä, jossa vapaasti
saapi sydämet tyhjentää. Ei hän tekisi sitä, jos hän ei tuntisi samaa
kuin minä.
Ja niin kauas me sitten kävelimme, ettei kukaan meitä häirinnyt. Hän
löysi nurmelta pienen kukan ja aikoi huudahtaa sen nimen, joka
kuitenkin kuivui hänen huulilleen. Pidin sitä vain kainoutena.
Osasin minä jo silloinkin olla vähän kavala. Nytkin olin olevinani
tietämätön, ja kysyin tuon kukan nimeä. Vastaus ei ollut hevillä
saatavissa, vaan monien hellien pyyntöjen perästä hän vihdoin arasti ja
kainosti sanoi:--Lemmikki.
Niin, lemmikkihän se oli, sen kyllä tiesin. Vaan kun hän sen nimen
sanoi, koski se sydämeen. Veri kuumeni, sydän alkoi tykkiä kiivaammin.
En voinut häntä edes silmiin katsoa. Hiljalleen vaan kuljimme,
sanaakaan sen enempää sanomatta. Hän nyhtäsi käteensä päivänkakkaran,
irroitti siitä lehden toisensa perästä ja luki: "jaa, ei ... jaa, ei!"
"saa" tuli viimeiseksi. Turmeltumattoman nuorukaisen salaperäisellä
aavistuksella tiesin, mikä hänellä oli mielessä, enkä voinut olla
häneen katsomatta. Katsoin puhtaalla, ei, se ei riitä, autuaalla
silmäyksellä ja tietämättäni tartuin hänen käteensä. Hän ei minuun
katsonut, vaan suoraan alas, mutta kuitenkin puristi kättäni. Ja se oli
kylliksi. Se oli kainon, puhtaan rakkauden vieno tunnustus, luulin
silloin. Olinhan romaaneista lukenut tosirakkauden olevan juuri
sellaista.
Asetuimme istumaan kallion kupeelle, puiden siimekseen. Tässä minä nyt
pääsin niin rohkeaksi, että suoraan kysyin häneltä. Sanoihin puettua
vastausta en nytkään saanut, ainoastaan myöntäviä kädenpuristuksia ja
helliä silmäyksiä uudestaan. Rakkaus ei sanoja tarvitsekaan.
Silloin en vielä ollut ketään ihmistä suudellut, tiesin kuitenkin sen
olevan pyhintä mitä rakkaudessa on. Sen olivat romaanit minulle
opettaneet. Nyt, jonkin sisällisen halun johdosta kumarruin sitä
tekemään. Hän ei ollenkaan estellyt, sulki vaan silmänsä, ja näytti
olevan kuin tiedotonna. Hetki oli runollinen, taivaallinen. Oli kuin
olisin nähnyt edessäni autuaitten maan, jonka yhdellä hyppäyksellä voin
saavuttaa. Vaan sitä hyppäystä ottaissa tuli kuiva maallisuus
häiritsemään. Silla huulien ollessa jo aivan yhtymäisillään, minä
tottumattomuudessani kosketin hänen leveäsyrjäistä kesähattuaan, joka
putosi. Me tästä huolimatta kyllä suutelimme, mutta minä hämmästyin,
hän vähän huudahtikin. Ja sitten se oli niin noloa kun hän otti
hattunsa ja sovitti sen päähänsä.
Uusi yritys meni onnellisesti perille asti... Sitten hänkin alkoi käydä
vapaammaksi. Ja kiihkoissani tein minä valoja, ikuisia uskollisuuden
valoja. Vannoin sieluni syvyydestä saakka, tuntematta vähintäkään pelon
värettä. Samoin vaadin häntäkin tekemään, mutta niin ujo oli hän yhä
vieläkin, etten korvillani saanut niitä kuulla. Lempeät katsaukset,
syleilyt ja suutelot, puhuivat mielestäni kuitenkin selvää kieltä.
Kyllä hänkin vannoi, vaikka kainoa naisen tavoin.
Paikan, jossa istuimme, pyhitimme. Otimme kumpikin siitä muiston
itsellemme. Päivä oli Kesäkuun 20:s. Me päätimme joka vuosi samana
päivänä käydä samalla paikalla vanhoja muistoja elvyttämässä, vielä
sittenkin kun toinen meistä on maan mustassa mullassa.
--Minä olisin sinulle hyvin vihainen, vaan kun tiedän, ettet ole mitään
pahaa tarkoittanut, sanoi hän lähteissämme.
Pahaa tarkoittanut... Voi jumalani! Minäkö saattaisin jotain sellaista
edes ajatella.
* * * * *
Näin oli varsinainen onnen aika alkanut. Se oli elämää niin onnellista,
jota ainoastaan maailmaa tuntematon, toivova, ja kaiken lisäksi
rakastunut nuorukainen saattaa elää. Täynnä ihania toiveita ja
elinintoa, kuvittelin elämää äärettömän onnelliseksi. Kaikki oli
sielussa ehjää, puhdasta... Mutta jumala ei suonut tuota onnea
ainaiseksi. Myöhemmin kesällä tutustuin hänen ystävättäreensä Liinaan,
ja heti tämän jälestä Liinan sulhaseen Arvelaan. Pian oltiin me kaikki
neljä kuin saman talon väkeä: tehtiin myötäänsä yhteisiä venematkoja,
kävelyretkiä ja jos mitä.
Ensikerralla Liina minua oudostutti. Hän kyseli kaikenlaista
vanhemmistani, kodistani ja palkastani. Minä en oikein käsittänyt,
kuinka saattaa naisten kanssa puhua niin peräti tavallisia,
jokapäiväisiä asioita.
Liina ja Arvela sen kuitenkin tekivät. He kertoivat toisilleen
kaikenlaisia tapauksia kodistaan ja muualta. Hyvin näyttivät toinen
toisensa pikkuseikatkin tuntevan.
Liinalla oli eväitä matkassa, joista hän perillä laitteli meille
kaikille voileipiä. Sitten puhdisti hän lautaset ja veitset, ja
sijoitti ne takaisin vasuunsa.
Selman kanssa en muiden läsnäollessa mitään osannut puhua. Se mitä me
keskenämme tavallisesti haastelimme, ujostutti, ja tavallisia
jokapäiväisiä asioita emme me keskenämme puhuneet. Sehän olisi ollut
kovin proosallista...
Vasta sitten kun kumpikin pari vetääntyi erikseen, saatoimme me puhella
keskenämme.
Me saavuimme kotiin vasta iltamyöhällä. Vaikka tuntui väsyttävän, en
kuitenkaan pitkään aikaan saanut unta. Oli ollut hyvin hupaista. Selman
kanssa olin paljon puhellut rakkaudesta. Päätimme usein tehdä tällaisia
matkoja. Ja kun meitä nyt on neljä, niin voikin vapaammin liikkua.
Miellyttävä tyttö se on Liinakin, hyvin avomielinen ja puhelias. Vaan
tarkkaan hän tutkii Arvelalta kaikkea. Ja minultakin, vaikka vasta ensi
kerran olimme enemmän seurassa. Täytyi vastailla ja kertoilla asioita,
joita ei vielä Selmakaan tiennyt. Mutta kummallista, ettei Selma ole
minulta mitään kysellytkään eikä itsestäänkään ole kertonut, vaikka
olemme jo niinkuin paljo seurustelleet. Mikähän siihen on syynä?
Näitä matkoja teimme nyt yhä uudestaan. Pääasiallisesti tapahtuivat ne
aina saman kaavan mukaan: Liinan toimesta saimme kahvia eli voileipiä,
sitten vetääntyi kumpikin pari omiin salaisuuksiinsa.
Liinalla aina riitti puhetta. Ja monipuolinen hän oli. Hän saattoi
kertoa hauskoja, reippaita kaskuja, vaan myös puhella vakavia asioita.
--Mitä sinä, Lauri, ajattelet raamatusta? kysyi Liina kerran.
--Enpä paljo mitään.
--Tämä Kallehan se kieltää pian koko kirjan.
Hän tarttui Kallen käsipuoleen ja katsoi hymyillen häntä silmiin.
--Niin, vaikka itse monessa kohden on jyrkempi kuin minä, vastasi
Kalle.
Me kolme hymyilimme.
Ja sitten puhelimme kauvan aikaa uskonnosta, ja minua se hyvin
viehätti. Selma vaan koko ajan oli ääneti, ja se alkoi viimein vaivata.
--Miksi sinä olet niin totinen?
--En miksikään.
Viimeinen sana oli jäädä hänen kurkkuunsa, vaan hän rykäsi sen esille.
Ja sitten kuiva naurahdus lisäksi.
Kesti hetkinen äänettömyyttä, kunnes taaskin käännyin Liinan ja Kallen
puoleen.
Kun he sitten saarella erkaantuivat erilleen meistä, tuntui ensin niin
tyhjältä, ja oli kankeaa aloittaa seurustelu Selman kanssa. Miksi he
nyt niin pian vetääntyivät yksinäisyyteen. Onhan heillä aina aikaa
kahden olla, olisi nyt kaikin koolla pysytty. Tuntui hienoa kaipuuta
kun meidän välillämme ei ollut samaa suhdetta kuin heidän.
Aloin nyt ensin kysellä vähän yhtä ja toista hänen kodistaan. Mutta kun
hän vastaili niin haluttomasti ja koetti puhetta muualle johtaa, en
saattanut sitä kauvan jatkaa. Hän ei kysynyt minusta mitään.
Minkähän tähden hän ei tahdo olla kuin Liina? Olisikohan se ujoutta?
Vaan eihän tämänlaisissa asioissa pitäisi mitään ujosteltavaa oleman.
Vaan pian sitä lämpisi ja mukautui entiseen olemistapaan.
Eräänä sunnuntaina satuin Arvelan kanssa kävelylle... Oli kaunis ilma
ja meitä miellytti iltapäivällä lähteä venematkalle. Vaan mitenkä
saataisiin sana Selmalle? Me olimme aamulla olleet kävelyllä, eikä
meillä tänään enää ollut mitään suostuttua yhtymistä.
Arvela ehdotti, että läksisin hänen kotiinsa ja sieltä yhdessä
tulisimme Liinan kotiin, jonne hän sanoi menevänsä. Sieltä voitaisiin
kaikin lähteä.
Se minua vähän arvelutti, kun en vielä koskaan ollut hänen kotonaan
käynyt, mitä hän nyt sanoisi kun näin kutsumatta ja aavistamatta sinne
ilmestyisin.
Hän oli aamulla sanonut olevansa tänään koko päivän yksin kotona. Ja se
rohkaisi. Kenties se olikin vain huomautus, vaikkei hän tahtonut
suoranaista kutsua antaa.
Minä läksin, luvaten tiedon saattaa. Voinhan jos en muuta, niin ainakin
kutsuttaa hänet ulos.
Tiesin huoneen, jossa hän asui, enkä siis pelännyt väärään paikkaan
joutuvani. Seisoin kymmenkunta minuuttia edustalla, ennen kun uskalsin
edes ulko-ovea raottaa. Aivan hiljaa hiivin sitten seuraavalle ovelle
ja sydän kurkussa koputin siihen. Ei kuulunut mitään vastausta. Tartuin
avaimeen ja raotin ovea varovasti ja peläten kuin pahantekijä. Kun
paraiksi saatoin huoneeseen nähdä, juoksi hän huudahtaen vastaani, esti
minun astumasta sisälle ja itsekin tuli etehiseen, korvia myöten
punastuen.
--Mitenkä sinä tänne...
Huone, jonka olin nähnyt ja hänen kotipukunsa tekivät minuun
vastenmielisen vaikutuksen. En tahtonut ensi hetkellä muistaa koko
asiaani.
--Meillä on kaikki niin epäjärjestyksessä, kun ei ole tänään ollut
muita kotona kuin minä.
--No joudu vaan pian.
--Minnekkä?
Niin, enhän ollut sitä vielä maininnutkaan.
--En minä ilkeä...
Sain monta kertaa uudistaa pyyntöni, ennen kun hän suostui. Häntä muka
niin hävetti. Jäin sitten kadulle odottamaan, kunnes hän laittautui.
Tunsin kylmiä väreitä selässäni ja minua puistatti. Tuon näköinenkö on
hänen kotinsa ja tuommoinenko hän itse on kotonaan?
Sen verran kuin ennätin näkemään, oli kaikki siellä epämiellyttävää.
Huonekalut aistittomassa järjestyksessä ja pyyhkimättömät, huone
siivoamatta ja eräässä nurkassa näkösällä kasa likaisia alusvaatteita.
Itse esiintyi hän myöskin aivan toisessa valossa kuin minkä ennen
ulkona olin nähnyt. Ja minä olin siitä täysin hämmästynyt, ja tunsin
kylmästi ja välinpitämättömästi tervehtiväni erästä ohikulkevaa
toveriamme. Vaikka hän onkin yksin kotonaan, saattaisi kai siltä
siistinä pysytellä. Eikö mahtane olla aina samanlaista! Niin, ja
siksipä ei minua ole tänne kutsuttukaan.
Vielä tultuaankin hän hymyili häpeän hymyilyä. Minua se vaivasi. En
olisi tahtonut mitenkään muistutettavan tuosta näöstäni. Sanoin hänen
suotta pahottelevan.
--Hyvähän sinun on sanoa.
--Onpa niinkin. Heitä tuo ja kerro jotain.
Mutta ei hän muuta kun sanoi hävettävän. Ja se minua vaan yhä
tuskastutti.
--Sinä olet pahoillasi? kysyi hän.
--Mistä pahoillani? Älä nyt ole noin peräti turhamainen.
--Niin, turhamainen...
--Aivan niin, turhamainen.
Hän punastui ja katseesta päättäen pahastui. Emmekä me koko matkalla
enää mitään puhuneet, vaan aivan ääneti kulimme.
Liina tuli iloisena meitä vastaan. Hän oli laittanut kahvit valmiiksi
ja varustanut evästä matkalle. Hänen kotonaan vallitsi tuollainen
koristelematon, vaan aistikas järjestys, joka kaikessa viehättää.
Siellä viihtyi niin hyvin, ettei tahtonut matkalle lähtöä muistaakaan.
--Emmeköhän ottaisi pannua matkaamme ja laittaisi siellä teetä? kysyi
Liina.
--Älä sinä nyt aina pidä huolta kaikesta. Annahan olla niin nähdään
eikö meissä muissa kertaakaan ole siksi kuntoa, vastasin minä, koettaen
siten olla kohtelias. Vaan kun sattumalta katsoin Selmaan, niin vähäsen
säpsähdin ja tunsin punastuvani.
Lähdettyämme rantaan, kulkivat tytöt edellä, Arvela ja minä perässä.
--Sano nyt oikein omantuntosi nimessä, kummalla on parempi? kysyi
Arvela nauraen, vaan lisäsi samassa: luultavasti kummallakin itse
mielestään.
--Niin, luultavasti kummallakin, hymähdin minä äänellä, jota itsekin
pelästyin.
Tästä lähtien sain minä luvan käydä Selman kotona. Hän oli luullut
minua vaateliaaksi, heillä kun ei ole niin erittäin...
--Sanoit turhamaiseksi, kun minua hävetti, vaan en minä tahdo
turhamainen olla. Jos haluat käydä, niin olet tervetullut.
Kun hän tämän sanoi, olin vähällä syyttää häntä uudelleen
turhamaisuudesta, vaan sain pidätetyksi. Niinkö päin hän minut ymmärsi!
Niin kauvan kun häntä katsomassa en käynyt, halusin sinne ja olin
utelias näkemään häntä siellä, vaan pian se halu katosi. Siellä tosin
nähtävästi oli koetettu suurempaa siisteyttä ja järjestystä
toimeenpanna kuin ensi käynnilläni, mutta sittenkin tuntui olo siellä
niin raskaalta, iloisuuteni ja reippauteni katosi joka kerta. Enkä
milloinkaan kauvan viipynyt. Tahdoin Selman kanssani kävelylle, ja
ulkona kahden kesken ollessamme sainkin jossakin määrin takaisin
luontoani. Voin sanoa tyytyväisenä hänestä aina eronneeni, vaan en niin
kiihkoisana ja hetkellisesti niin onnellisena kuin ystävyytemme ensi
aikoina.
Minä aloin löytää siihen syitä jos jonkinlaisia. Huomasin ettei hän
kotonaan ollut niin ujo, kaino ja taivaallinen kuin minun seurassani,
vaan että hän kylläkin oli julkea, ainakin äidilleen. Suhde heidän
välillään minua heti alkoi vaivata, ja se kasvoi kerta kerralta. En
olisi koskaan tahtonut tavata heitä yhdessä.
Selma kysyi usein mitä mietin kun olen niin vakava, ja minun täytyi
aina vastata, ett'en mieti mitään. Enkä minä juuri miettinytkään,
vaikka sen näköinen olin.
Elokuun neljäskolmatta päivä oli Selman syntymäpäivä. Silloin menin
Arvelan ja Liinan kanssa häntä onnittelemaan, ja minä vein pienen
lahjankin, josta hän tuli hyvin iloiseksi. Kun äitinsä toi meille
viiniä, sanoin hänelle:
--Tulkaa nyt meidän kanssa kilistämään.
--En minä, mitäs minä...
--Tulkaa nyt vaan!
Mutta Selma keskeytti meidät:
--Äiti valmistaa meille kahvia, niin on parempi. Seurasi hetkinen
äänettömyyttä, kunnes minä ehdotin kävelylle lähtyä.
--Niin, eihän Lauri meillä tahdo olla edes minun syntymäpäivänänikään.
Aijoin hänelle jotain vastata, vaan se kuivui pieneen hymyilyyn. Jäin
vaan mietteisiini.
Äkkiä saivatkin ajatukseni esineen. Juolahti mieleeni vastainen koti,
jossa me yhdessä asuisimme. Minkähänlaista siellä olisi?
Arvela ja Liina kertoivat meille tärkeän uutisen, jota ei kenellekään
muulle vielä ilmoitettu. Oli nyt päätetty, että he kuukauden perästä
pitävät häänsä.
--Joutukaa tekin samaan matkaan, lisäsi Arvela, ja katsoi minuun.
--Emme suinkaan me vielä, onhan meillä aikaa, vastasin minä kuivasti ja
verkkaan, katsahtaen kenkieni kärkiin.
Sitten nousin äkkiä ylös ja heitin hyvästit. Sanoin olevan
välttämättömiä asioita toimitettavanani.
* * * * *
Kolmeen neljään päivään tämän jälkeen en mennyt häntä kohtaamaan. Vaan
muuanna puolen päivän aikana tuli hän erään nuoren, oudon herran kanssa
vastaani. Silloin kuohahti minun suonissani. Että hän uskaltaa! Ja kuka
tuo lienee?
Minä tahdoin tietää sen, ja sainkin. Se oli hänen uusi
konttoritoverinsa.
Vai konttoritoveri! He ovat siis joka päivä yhdessä!
Samana iltapäivänä istuin työpöytäni ääressä nojautuen vasenta kättäni
vasten. Minulle oli vielä lisäksi kerrottu Selman kulkeneen tuon
konttoristin kanssa. Se ei tosin ollut mitään pahaa, ja mitä se yleensä
minua liikutti, vaan kuitenkin vaikutti se minuun kuin sadeilma
venematkalle aikoviin neitosiin: muutuin kärsimättömäksi kaikkeen ja
aloin tuskistella kaikesta. Katse oli kiintynyt ilmassa liiteleviin
pilviin, ja minua suututti kun vastapäätä olevan talon katolta nouseva
savupiippu esti minun näkemästä peittämänsä kohdan ilmassa
purjehtivista pilvistä.
Vaan jos minä olenkin hänestä jo liian jokapäiväinen. No, eipä suinkaan
tuosta juuri henki lähtene, jos niin onkin. Mitähän jos menisin nyt
häntä vastaan? Sattui näet jo olemaan se aika, jolloin hän läksi
konttoorista.
Eikä sentään, olkoon oloillaan ja pitäköön konttoristinsa. Heittäännyin
sohvalle ja katselin lampun savun mustaamaa paikkaa pöydän kohdalle
katossa, joka näytti olevan kuin musta pilvi vaalean viattomuuden
taivaalla, ja surullisesti hyräilin:
Ja taivaan Herra armias
Sun kulkus johtakoon--
Katsoessa kelloani oikein säpsähdin, kun oli jo aika lähteä. Enköhän
sittenkin mene! Jos he hyvinkin taas tulisivat vastaani. Mutta kirjekin
pitäisi kirjoittaa, ja jos en sitäkään nyt tee, niin jää se vielä ties
kuinka kauvaksi. Aloinkin kirjoittaa, mutta se ei sujunut, ja minä
läksin kuin läksinkin jaloittelemaan, en häntä tapaamaan, muuten vaan
ulkoilmaa hengittämään.
Nyt oli elokuun viime päivät. Jok'ainoana iltana koko kesän olin
saattanut hänet kotiin, usein olimme kävelleet myöhään iltaan. Että hän
nyt on ihmeissään kun en monena viime iltana ole samaa tehnyt, tiesin
vallan hyvin. Vaan että tuo konttoristi häntä jo saattelee, se oli
jotain käsittämätöntä. Eiköhän ole minua mahtanut rakastaakaan.
Kaikkea tuota ajatellen meni kävelyni ihan itsestään samaan suuntaan
nyt kuin ennenkin. Se katu olikin käynyt niin kodikkaaksi, että se
väkisenkin veti puoleensa. Jokainen kivikin oli tullut kuin vanhaksi
tuttavaksi, sillä häntä odotellessani oli minulla ollut kyllin aikaa
tarkastuksiin.
Mitähän tämä nyt tarkoittanee kun hän ei tulekaan. Vaikka sama se,
olkoon poissa.
En ollenkaan huomannut että epäröidessäni olin viipynyt jonkun minuutin
määrätyn ajan yli.
Saavuttuani sille kohdalle, josta hänen piti tuleman, seisahduin ja
katsoin taas kelloani. Tässä oli varmaan jotain käsittämätöntä, hän
olisi joutunut jo moneen kertaan. Ja minulle selvisi heti koko asia.
Hän on tuon konttoristin kanssa mennyt kävelylle ja he ovat lähteneet
toista tietä etteivät tulisi vastaani. Mutta mitä varten antaa hän
minun turhaan odotella.
Läksin mietteissäni hiljalleen astumaan samaa katua takaisin päin,
seisattuen kaikissa katuristeyksissä ja katseellani tarkkaan vaanien
näkösällä olevia ihmisiä. Saattaahan olla mahdollista että he ovat
menneet Kaivopuistoon. Asia alkoi tuntua varmalta, ja minä kiiruhdin
kulkuani samaan suuntaan, melkein riemuiten siitä salaisesta toivosta,
että saisin nähdä heidät siellä ja näyttäytyä hyvin välinpitämättömältä
ja kylmältä. Matkalla pysähdyin miettimään eivätkö he ehkä voisi olla
Kaisaniemessä. Olin jo kääntymäisilläni sinne päin, kun samassa huomaan
hänen tulevan aivan toiselta suunnalta kuin olin odottanut.
--No ... ja yksinäänkö!
En lähtenyt häntä vastaan, vaan käännyin kulkemaan edellään.
Kulin hiljaa, koettaen koko käytökselläni näyttää hänelle
välinpitämättömyyttä, ollen varmasti vakuutettu hänet kuitenkin
tapaavani. Vaan kun hän ei minua saavuttanutkaan, niin katsahdin varsin
varovasti taakseni. Mutta herran nimessä, minnekkä hän oli joutunut?
Mitä ihmettä tämä kaikki merkitsi? Läksin kiireesti takaisin samaa
katua, nähdäkseni, minne hän on poikennut. Saavutinkin hänet, vaan en
mennyt luokseen. Takana vaan seurasin, joten näin hänen menevän
kotiinsa.
Mikähän kiire sillä nyt? Eipä tuollaista hätää ole ennen ollut!
Kenties hän vielä lähtee Liinan luokse... Tuo ajatus ei tuntunut aivan
mahdottomalta, ja minä menin kävelemään sille kadulle missä siinä
tapauksessa tulisin häntä vastaan. Ensi kerran kulin matkan
edestakaisin kuin ei mitään, samoin toisenkin; kolmannella päätin, että
yhden kerran vielä ja sitten pois; neljännen matkan tehtyä löytyi vielä
joku toivon kipinä, joka sai minut viidennelle; kuudennella alkoi
pelottaa mitä ihmiset sanovat, kun myötään tässä kuleksin. Lähdinkin
kiertämään lähinnä olevaa tonttia. Ensimmäisessä katuristeyksessä
lennähti mieleeni ajatus, että hän hyvinkin juuri nyt saattaisi kulkea
tavallista tietään, ja siten päästä näkemättäni. Kiireesti läksin
takaisin samaan kulmaan, josta olin poikennutkin.
Kulmaan saavuttuani, ja kummankin puolen turhaan katseltuani, läksin
aivan hiljaa ja rauhallisesti kuudetta matkaani tekemään.
Kerta kerralta kasvoi minussa kiukku, kun hän ei tullutkaan. Veri
oikein kiehui rinnassa. Ja sittenkään minä en poistunut, ennen kuin
myöhään illalla, jolloin suuttumuksen hiki valui pitkin ruumista.
Kotona heittäännyin vaatteet päällä vuoteelleni. Kiihtyneet aatokset
virtanaan virtasivat, tulivat ja menivät. Luulee minun niin erittäin
kaipaavan häntä, vaan erehtyy siinä. Saa kai hän minun puolestani olla
rauhassa, saattelematta ja hakematta, jos niin tahtoo.
Emännän kutsuessa iltaruoalle, valitin pahoin vointia, enkä aikonut
syödä ollenkaan. Tuo hyväsydäminen eukko siitä peljästyi, tarjosi
kanverttiviinaa, sanoi sen häntä aina auttavan, ja otti kaikin puolin
osaa sairauteeni, peläten enin, ettei se vaan tulisi pitkälliseksi.
Olin hänestä aivan pääsemättömissä.
Seuraavana aamuna sain kirjeen, ensimmäisen tätä laatua. Selma kysyi
minkätähden en ajoissa ollut häntä vastassa. Oli minun tähteni palannut
takaisinkin, olipa ihan varma että minä näinkin hänet. "Jos sinun on
vastenmielistä minua saatella, niin voit sen jättääkin, löydän minä
yksinänikin kotiini tahi saan muitakin saattajia."
Vai niin. Minä siis voin saattelemisen jättääkin. Kiitoksia vaan
kunniasta... Hän saa muitakin saattajia... Onnittelen, onnittelen...
Hän näyttää aivan todella olevan mieltynyt tuohon konttoristiin. Jos he
hyvinkin olivat eilen yhdessä lähteneet, vaan hän kääntyi tieltä
takaisin "...saa muitakin..." Tällä hän ihan varmaan tarkoittaa tuota
konttoristia. Minä saan siis rukkaset.
Toivotan onnea! Hyvä onkin kun näin vähällä hänestä pääsee.
Koetin olla aivan välinpitämätön, vaan ei se kauvaksi aikaa onnistunut.
Rinnassa se painoi, kunnes viimein kuohahti valloilleen. Hengitin
syvään ja raskaasti. Kyyneleetkin pakkautuivat tulemaan; ne olivat
vihan ja kostonhalun kyyneleitä, sillä minä luulottelin häntä nyt
vihaavani.
Ja häntäkö minä olisin rakastanut! Ei, toisellaiselta rakkaus mahtaa
tuntua. Antaa vaan jäädä tähän paikkaan, en minä sure.
En voinut hänelle kuitenkaan näin vastata. Tahdoin toivottomana,
hyljättynä kirjoittaa. Se ehkä herättää hänessä vaivaavaa sääliä, ja
sitä paitsi oli niin romantillista ottaa asia raskaasti. Toivo, että
hän katuisi, pyytäisi anteeksi ja sanoisi ainoastaan minua
rakastavansa, tunkihe mieleen, vaikka koetin sitä tukahduttaa. Olisin
sitten minä puolestani tahtonut osoittaa hänelle kylmyyttä.
Vastauksessani, jonka heti kirjoitin, syytin häntä uskottomuudesta,
sanoin ettei hän ole minua koskaan rakastanut, koska tuollaisesta
seikasta on heti valmis rukkaset antamaan. "Se on etsitty tekosyy, eikä
muu. Eilenkin olin sinua odottamassa, vaan sinä et tullut vastaani.
Ymmärrän kaiken. Sinä luulet tulevasi onnellisemmaksi tuon konttoristin
kanssa. Siunaukseni teitä seuratkoon, jos tahdot sellaisen minulta
ottaa. Ymmärrät kai minkälaisella mielellä sen lähetän. Kaiho minulle
muistoksi jää, vaan ei siltä hätää. Maailma on suuri ja vapaa, eiköhän
sinne surut haihtune."