Kirjoitti Jakke Honka.
Perukaksi kutsuttiin tätä kylää siksi, että se oli kaukana kirkon
kylästä, erään pienoisen ja vetelärantaisen metsälammin ympärillä.
Maantietä ei Perukalle ollut ollenkaan, jos ei oteta lukuun erästä
metsittynyttä ja syviin lyöppäimiin syöpynyttä kärrytietä, joka
kierrellen soita, mutkitellen kaitaisia kankaan kaartoja, johti kirkon
kylästä Perukalle, Vaikea oli sitä kulkea jalan mutta vielä vaikeampi
hevosella, varsinkin silloin, jos joku raskaampi kuorma oli sillä
vedätettävänä. Tuosta vaikeudesta ei kuitenkaan Perukkalaiset paljon
välittäneet, sillä he olivat tottuneet kokemaan pahempiakin, eläessään
pikkukylässään, synkän sydänmaan keskellä.
Aikaista taloa ei Perukalla ollut kuin kolme, joitten nimet olivat
Kumpula, Ketola ja Syrjälä. Mökkejä siihen sijaan oli kymmenkunta,
joista jotkut olivat varakkaitakin, oikein taloille vertoja vetivät.
Ylipäänsä elelivät Perukkalaiset omista varoistaan, niin mökkyrit kuin
talollisetkin. Oli kuitenkin niitäkin, jotka olivat sortuneet velankin
alle, joko huonoin aikain kautta eli oman huolimattomuutensa takia,
mutta niistä veloista ei isompi maailma tiennyt mitään, sillä ne olivat
heidän keskensä.
Nuorta väkeä oli Perukalla kyllin ja joka pyhä-ilta kokousivat he
milloin minkin talon pirttiin, huvittelemaan itseänsä: piirihypyllä,
hyväsillä ololla ja milloin milläkin leikeillä. Kumpulassa he useinkin
koolla olivat, siinä kun oli isäntä niin hyvänlaatuinen, ettei koskaan
heitä pois karkoittanut niinkuin toisista taloista tehtiin, jos he
sinne yrittivät. Ei se Kumpulassakaan emäntä sitä oikein tahtonut
suvaita, vaan sen houkuttelivat piiat aina omaan kammariinsa, että
saivat itse sillä aikaa rauhassa pirtissä elämöidä. Välistä kumminkin
arvasi emäntä heidän vehkeensä ja silloin ei nuorilla auttanut mun kuin
lähteminen, sillä emäntä oli kauhean vihassa ja aikoi kohennuksella
kopsia jos eivät oikealla lähde. Oikealla ne kumminkin lähtivät, eikä
emännän tarvinnut kohennustaan liikuttaa ja loukkoon hän sen laskikin,
kun pirtti tyhjäksi tuli.
Kun kesä tuli ja lumi suli, tuli Perukan nuorisollekin iloisemmat ajat,
kun alkoivat ulkona tarjeta ilojansa pitää. Ei tarvinnut nyt pelätä
Kumpulan emännän kohennusta eikä istua ahtaassa ja nokisessa pirtissä,
jossa aina tuli niin kuumakin, että hiki päältä tippui. Vapaana
kaikista, kirkkaan taivaan alla, sai pitää minkälaista elämää hyvänsä,
vieläpä laulaakin, jos niin tahtoi.
Niinpä kokousivat he kerrankin eräänä pyhä-iltana Syrjälän takapuolella
olevalle kentälle viettämään iltaansa iloisesti. Olivatpa vielä
hankkineet Patalan Pekan pelimannikseen, joka olikin ainoa soittoniekka
Perukalla.
Patalan Pekka oli eräs vanhanpuoleinen poikamies, semmoinen vanhan
kansan jörri, joita vieläkin joskus näkee. Hänellä ei ollut koskaan
kiirettä, sillä hän ei ollut tottunut hätäilemään. Jos hän joskus aikoi
jotakin tehdä, meni siinä aikoessa ja miettiessä aina hyvät aikoja
ennenkuin alkuunkaan pääsi, mutta mitä hän kerran tekemään rupesi, sitä
hän teki niin kauvan ja niin perinpohjin, ettei siitä tahtonut
loppuakaan tulla.
Niinpä oli laita pelinkin kanssa. Tovin aikaa oli hän jo tuossa
viuluansa tälläillyt; pimputellut kieliä ja väännellyt nastoja, eikä
pelistä tullut sen valmiimpaa. Pojat alkoivat jo levottomasti katsella
pelikin viulun tälläilemistä, mutta pelikki ei ollut siitä
tietävinäänkään: rumputtelihan vaan viulunsa kieltä ja aina vähän
päästä koetti rokallakin, eikö se jo olisi "tämmissään".--Ei se vielä
ollut... Altti oli liijan alhaalla ... sitä piti vääntää ... mutta
pikkuisen, ettei liijaksi menisi.
Jo alkoi olla Pekan viulu tällissään, ja vielä pikkuisen niin valssin
tahtia alkoi hän irtaudella. Pojat valitsivat heti tyttönsä ja
riensivät tanssimaan--mutta tuskin olivat kerenneet usiammasti kuin
kerran ympäri pyörähtää kuin Pekka lopetti jo pelinsä. "Malttakaashan
kun panen vähän hartsia rokaan että soipi paremmin," sanoi hän ja alkoi
kaivella taskujansa.
"Eipä siitä kaivelemisesta taida loppua tullakaan," muistutti Tuomas,
erään mökin poika, kun näki ettei Pekka etsittäväänsä löytänyt.
"Tosiaankin! Eiköhän se soisi voitelemattakin," kiirehtivät muutkin
"Ei vainkaan, Pekka, saa asiaa kiireellä pilata.--Tällätkäähän vaan
viulunne täyteen reilaan, että lähteepi porakammat äänet," sanoi muuan
pojista, joka haastatti tyttöjä ja katseli viekkaasti ympärilleen.
Pekka ei ollut poikain pakinoita kuulevinaankaan, kaivelihan vaan
taskujaan, viulu toisessa kädessä.
"Eiköhän, pakana vie, jäänytkin kotia se hartsi palanen koskei häntä
mistään löydy. Olinhan minä sen mukaan ottavinani, mutta jäiköhän se
kumminkin... Kyllä sitä pitää lähteä hakemaan, sillä muutoin ei tule
pelistä mitään," puheli Pekka ja aikoi lähteä sitä kotoansa hakemaan,
johon oli matkaa noin parin virstan arvo.
"Älkäähän toki lähtekö yhtä hartsipalaista kotoanne asti hakemaan,
siellähän menee koko ilta," huusi Tuomas Pekan jälkeen.
"Mikäpä tässä muukaan auttanee," sanoi Pekka ja pysähtyi.
"Miksei auta.--Pannaan pihkaa rokaan, sehän käypi hyvin hartsin
asemesta," ehdoitti Tuomas.
"Kyllä kai se muuten, vaan on se kielille vähän hauskanlainen,"
myönteli Pekka.
"Älkää siitä huoliko, minä ostan uudet sijaan--ja toimeen nyt," sanoi
Tuomas kiirehtien.
"No se on eri asia, kun ostanet. Vaivaloiseksi tahtookin tuo kielien
osto käydä, kun noita pelin ansioitakin tuntua niin vähän olevan,"
sanoi Pekka hyvillä mielin ja palasi takaisin.
"Juokse Teuvo Syrjälän tervahaudalta noutamassa vähän pihkaa, mutta
juokse pian," sanoi Tuomas sitten eräälle pojalle, joka odottamasta
toista käskyä lähti vaatimusta seuraamaan.
Pian olikin pelikki Pekan kädessä suuri harkko kesäistä, päivän
paahtamaa pihkaa--vetelää kuin velliä--jota hän kiireelle siveli
rokaansa. Ärt, ärt, panivat viulun kielet, kun Pekka niitä rokalla
kosketteli. "Taisipa sitä tulla siihen roppakädellä", virkkoi Pekka sen
huomattuaan ja pyyhki rokaansa housun lahkeeseen. Kun se toimi oli
tehty, laittoi hän viulunsa leveämmän puolen leuvan alle, taivutteli
sormiaan, painoi päänsä kallelleen ja pian alkoivat äsköisen valssin
säveleet kaikua raikkaassa kesäilmassa. Kaikki, jotka vaan suinkin
osasivat, riensivät nyt tanssimaan ja ne, jotka eivät osanneet,
siirtyivät pelimannin viereen, jossa silmät tirrollaan katsoivat kuinka
hänen sormensa kielten päällä hyppelivät ja jalka nurmista kenttää
vasten tahtia polki. Hiki juoksi jo useamman tanssimiehen kasvoilta,
täytyi vähän istahtaa ja nenäliinalla kasvojaan pyyhkiä, ettei karvas
hiki silmiin ehtisi, joka niitä niin kovin karvasteli.
Kaikki olivat jo herenneet tanssimasta ja istuivat väsyneinä ja
hikisinä nurmella. Pekka vaan veteli koko rokan pituudelta kiihkeätä
valssia, silmät ummessa ja pää kallellaan, tuon tuostakin mukautellen
itseänsä pelin tahtien mukaan. Ei hän välittänyt mitään siitä, tanssiko
kukaan eli ei, eikä hän edes sitä nähnytkään, sillä kertaakaan ei hän
silmiänsä ravauttanut, veteli vaan hartaasti, suu väärässä ja posket
pullollansa.
"Pankaapa Pekka polkkaa", huusi Tuomas hänelle, jota tuo mahdoton
valssin paljous alkoi jo kyllästyttää.
"Ei kun sotiisia", tahtoi toinen.
"Kaloppia", sanoi kolmas.
"Antaa vaan tulla samaa", huudahti neljäs nauraen ja samaa sitä vaan
tulikin.
"No sun turkanen, kun tuota yhtä valssiaan lykkää koko illan!" sanoi
muuan pojista ja lähti kiireesti astelemaan Pekan tykö.
"Pankaa sotiisia, Pekka!"
Ei vastausta.
"Kuuletteko, sotiisia!" hän huusi Pekan korvaan ja röykkyytti häntä
olkapäästä.
"No, no... Vai sotiisia sitä nyt... Kyllä, kyllä..." soperteli Pekka,
lopetti pelinsä ja alkoi viritellä viuluansa.
Kaikki nauroivat, vaan Pekka ei ollut siitä tietonaankaan. Hän ei ollut
pahantuulen lapsia.
Pitkälliseltä alkoi taas pojista tuo viritteleminen tuntua, vaan eivät
kuitenkaan viitsineet Pekkaa siitä kiirehtiä, kun hän aina, kun ne
ajatukset pojissa nousi, oli niin lupaavan näköinen ja viulukin oli
aina silloin oikealla paikallansa. Oikein kutisevan tuntui tyttöinkin
jalkoja, kun Pekka viulunsa kieltä pimputteli, sillä tanssiin teki
taasen mieli. Ja jopa alkoikin heistä tuntua siltä, että parempaa kai
se äsköinen valssikin olisi ollut kuin tuo joutava pimputus, jolla ei
ensinkään tanssia saattanut. Jopa yritti Tuomas, joka oli kaikista
hätäisin, muistuttamaan, että eihän siitä tainnut tulla mitään, vaan
silloin juuri sai Pekka taas viulunsa viritetyksi ja alkoi soittaa,
jonka tähden Tuomaan muistutus keskeytyi siihen.
Yhtä hartaasti kuin ennenkin veti Pekka ja yhtä hartaasti tanssivat
nuoretkin, jotta tomu kentällä pölisi. Ennen kuitenkin väsyivät
tanssimiehet kuin Pekka, ja tovin aikaa jälkeenkin päin veteli hän
suloista sotiisiansa, tietämättä mitään siitä, että kukaan ei
tanssinut. Viimein hän kumminkin lopetti soittonsa ja pani tupakan.
"Kukahan tuolta Syrjälästä päin tulee, jolla on kori käsivarrella",
kysyi Kumpulan Eero Tuomaalta, viitaten kädellään sinne päin, josta
tulija näkyi.
"En häntä oikein tänne asti tunne", sanoi Tuomas ja koetti katsella
tulijaa.
"Hikliinihän tuo näkyy olevan. Minä hänen tunnen yhtä tarkkaan kuin
sinunkin siihen", huudahti Rimalan Erkki.
"Sepähän näkyy olevan", myönsivät muutkin ja pyyhiskelivät kasvojaan,
jotka vielä olivat hiestä märkänä.
Hikliiniksi kutsuttiin erästä vanhanpuoleista poikamiestä, joka kulki
talosta taloon pikku-tavaraa kaupittelemassa, niinkuin: kampoja, piipun
varsia, sikaareita ja minkä mitäkin semmoista. Aina oli hänellä päällä
vanhat ja repaleiset vaaterievut, joita hän lienee pitänyt siksi, että
herättäisi paremmin säälin tunnetta niissä ihmisissä, joitten kanssa
hän oli tekemisissä, sillä pakosta ei hänelle repaleisten vaatteitten
pito ollut, kun oli mahdottoman rikas! Ei hän millään muotoa olisi sitä
suvainnut, että hänen rikkauksistaan puhuttiin, sillä hän koetti kaikin
mokomin sitä salata. Ruokaa ei hänen milloinkaan nähty rahalla ostavan,
pyytelemällä hän aina sitä hankki, tai vaihetteli kammoilla ja piipun
varsilla, joita hän ahkerasti teki. Rahaa oli hänellä velkana
useammissa Perukan mökeissä, vieläpä taloissakin, joitten koroista hän
piti tarkan huolen, että ne tulivat päivän päälle maksetuiksi. Usein
pitivät kylän poikaviikarit häntä narrinaan ja panivat hänelle
nimenkin: "Rikas Pekka", josta hän oli heille kauhean vihainen, mutta
mitäpä tepsi pojissa hänen vihansa,--sitähän he juuri halusivatkin.
Kun Hikliini oli tullut tanssipaikalle, alkoi hän heti tavaroitaan
pojille kaupitella, jotka istuivat suuressa ympyrässä Pekan ympärillä.
"Yhä sitä vain Hikliinillä kauppatavaraa piisaa.--Eikö se jo ala
loppua?" kysyi Pekka, silmäillen häntä, yli olkansa.
"Onhan tuota vielä ollut", vastasi Hikliini surkeasti.
"Ennen ne pankista rahat loppuu, ennenkuin Hikliiniltä", sanoi Tuomas
koetteeksi, että mitä tuo tuosta pitää.
"Mitä?" kivahti Hikliini.
"Eipähän niin mitään. Ilman vain sanoin, että vähänähän nuo näkyy
teiltä kaupantavarat olevan.
"Niinkö se sanoi? Kuulitko sinä?" kysyi Hikliini Pekalta.
"Niin se sanoi, että ennen pankista rahat loppuu, kuin Hikliiniltä
tavarat", jouduttausi muuan poika joukosta sanomaan, ennenkuin Pekka
kerkesi mitään vastata.
"Mistä se Tuomas minun rahani ja tavarani tietää ... eikai se ole niitä
lukenut ... ja samakai se hänelle on", soperteli Hikliini. "Ostatko
sinä sen piipun varren vai mitä?" kysyi hän sitten eräältä pojalta,
joka katseli piipun vartta ja koetteli sitä koppaansa.
"Enpä häntä tiedä ... niinhän tuo on kalliskin ja paha rosokin on
tuossa."
"Ei se mitään haittaa, eihän tuosta kulje henkikään läpi." Hikliini
puhalteli varteen. "Koetapas itsekin ... niin ... vallan hyvä varsi!"
Hikliini oli tuossa kauppaa hieroessaan uneuttanut korinsa taakseen,
jonka Tuomas sillä aikaa juoksutti lähellä olevan pensaan suojaan.
"Ja on minulla täällä parempiakin varsia ... odotappa, kun näytän
sinulle toisia", puheli hän edelleen ja kääntyi ottamaan koriansa,
mutta kovin hän hölmistyi, kun sitä ei näkynytkään.
"Mitä... Mihin se kori? Kuka on sen uskaltanut ottaa...?--Sanokaa
joutuin--! koirat--! lurjukset...!" sähysi hän vihan vimmassa.
Kukaan ei vastannut mitään, naurun pirskahduksia kuului vaan
poikajoukosta.
"Sinä, Tuomas, sen olet vienyt... Sinä olet aina olevinasi muita
viisaampi, vaikka olet tyhmä kuin talonpojan saapas!--Laitatko joutuin
sen tänne, taikka minä käyn huomenna vallesmannissa."
"Mikä minun pitäisi laittaa?"
"Mikä? Vieläkö sinä kysyt... Se kori."
"Mikä kori?"
"Älä tekeydy tietämättömäksi, et sinä sillä kuitenkaan kauvaksi pääse!
Sinä sen olet kumminkin vienyt,--sinä heittiö!"
"Kuulkaa nyt kaikki, vieraanmiehen puolesta! Tämä Pekka Hikliini soimaa
minua varkaaksi", sanoi Tuomas, koittaen olla totisena.
"Kyllä kuullaan, ja sanoihan se vielä sinua heittiöksikin", sanoivat
pojat.
"Niin. Kaksi koreata nimeä se minulle antoi: rosvo ja heittiö, mutta
näistä nimistä tulee hän vastaamaan lain edessä", kimitti Tuomas.
"Nythän se käypikin laatuun vallan hyvin, kun lautamieskin on täällä.--
Anna hänelle manuu, että tulee näkemään mitä varkaaksi soimaus tekee",
kehoittivat pojat Tuomasta.
"Tosiaankin!" sanoi Tuomaskin iskien Kumpulan Eerolle silmää ja antaen
hänelle muka manuu-rahan.
Kumpulan Eero, joka todellakin oli lautamies, ymmärsi hyvin poikain
vehkeet ja alkoi kävellä Hikliinin tykö, joka kokonaan hämmästyksissään
seisoi vähän taampana poikajoukosta.
"Tämä Tuomas Pikkarinen vaatii teitä lailliseen edesvastaukseen
varkaaksi soimuusta ja muusta kunnian loukkauksesta. Käräjät alkavat
loppupuolella Tammikuuta, jos vaan ei kovat pakkaset niitä estä",
täytti Eero toimituksensa.
Vaikka tämä manuun loppupuoli tuli vähän erilailla sanotuksi, kuin se
tavallisesti sanottava oli, niin ei Hikliini kuitenkaan sitä miksikään
ymmärtänyt, vaan oikein tolkussa luuli hän sen olleen oikean manuun.
Sanaakaan puhumatta lähti hän pois, vaan kun sattui mennessään
havaitsemaan korinsa pensaan takana, johon Tuomas oli sen juoksuttanut,
otti hän sen kiireesti pois ja katseli vihaisesti poikia sillä hän
huomasi kolttosen, jonka he olivat hänelle tehneet--ja vielä sitten
lain eteen vaivasivat!
"Älkää vielä menkö, minä ostan sikaareita", huusi muuan hänen
jälkeensä.
"Ja minä sen piipun varren... Kuuletteko!"
"Niin, ja muutenkin, tulkaa sopimaan asianne ajoissa ollen", kehoitti
Kumpulan Eerokin.
No nyt kääntyi Hikliinikin takaisin, kun kuuli Eeron kehoituksen. Ei
hän kaupan teon vuoksi sitä tehnyt, vaan se sopimus ... sehän se häntä
kehoitti.
"Niin. Eiköhän olisi parasta, että sovittaisiin pois koko asia, eihän
sinulle ole kuitenkaan siitä mitään hyötyä, minä kun ... tuota ...
muutoinkin olen niin köyhä. Ja muutoinkin ... tuota ... niin eiköhän se
sopisi?" puheli Hikliini pelossaan Tuomaalle.
"Ettehän te mikään köyhä ole, kun olette joka mökistä saaliissa",
vastusteli Tuomas.
"Enhäntä ole niin paljon saaliissakaan, ja jos jonkun vähän
olisinkin... Mutta eiköhän se kumminkin passaa, että sovittaisiin?"
"Enpähäntä tiedä. Te soimasitte minua niin ilkeästi", empeili Tuomas.
"Kyllähän se tuli vähän väärin sanotuksi, minä kun tuota luulin ...
että tuota ... kun se kori katosi ... että sinä sen olet vienyt ...
vaan erehtyyhän sitä ihminen monasti sen verran ... ja sovitaan nyt,
eikä muistella enään koko asiata", puheli Hikliini nöyrästi.
"Saattaspa tuon nyt sopia jos tahtoisi--vaan sovinnoita teidän
kumminkin täytyy antaa", sanoi siihen Tuomas, iskien silmää toisille
pojille, jotka hänen selkänsä takana nauraa kutristelivat.
"Ole nyt!... Eihän tuota nyt tuommoisesta asiasta sovinnoita..."
"Eipä suinkaan! Miksi ei? Asia oli niin paha kuin joku toinenkin."
"Ei kai se nyt niin paha ollut, ettei sitä saata sovinnoittakin
sopia ... ja minä kun tuota olen niin köyhä", vaikeroitsi Hikliini.
"Rimalastakin olette vielä kaksi sataa saamassa mökin hinnasta, jonka
toissa kevännä möitte", muistutti Tuomas, vastapainoksi Hikliinin
köyhyydelle.
"Niin no, jospa minä nyt sen olenkin saapa, vaan siinä ne onkin kaikki,
eikähän tuo ole paljon, jos sen verran onkin vanhan päivän varaa."
"Kuinka paljon lienette vielä muualtakin ja takanannekin on tuhansia",
jatkoi vaan Tuomas.
"Minullako? Kuka sen on sanonut?"
"On sitä sanonut monikin, joka on tiennyt."
"Ne valehtelevat, lurjukset!"
"Empä ota sitä oikein uskoakseni, että valehtelisivat."
"Valehtelee ne, saat sen uskoa. Ne ovat jokainen minulle vihassa ja
koettavat nostaa jos jonkinlaisia juoruja."
"Mistäpä ne olisivat teille vihassa."
"En tiedä mistä lienevät, sillä enkai minä ole heille mitään pahaa
tehnyt, vaan vihassa ne ovat... Mutta sovithan sinä nyt sen asian ilman
sovinnoittakin!"
"Sillä puheella sovin, että laitatte sikaarit meille joka pojalle, vaan
muuten en", sanoi Tuomas.
"Ole nyt ... tuommoiselleko joukolle!"
"Aivan jok'ikiselle."
"Eihän minulla taida näitä piisatakaan", sanoi Hikliini, lueskeli
sikaareitaan ja katseli toisen vuoron poikia, että olikohan niitä
hyvinkin paljon.
"Jos ei piisaa, niin pannaan piipun varsia lisäksi", sanoi munan
pojista.
Kaikkia näitä täytyi nyt Hikliinin kuunnella, tohtimatta suuttuakaan,
kuten monasti muulloin.
Niin. Sikaarit täytyi nyt Hikliinin joka pojalle antaa, eihän siinä
muukaan auttanut, kun pelkäsi muuten Tuomaan käräjiin vievän, sillä ei
hän ollenkaan epäillyt tuon vasta saadun manuun totuutta.
Katketakseen nauroivat pojat Hikliinin pois mentyä ja polttelivat
hyvillä mielin noita sovinto-sikaareitaan.
"Soitapas nyt Pekka oikein koreata polkkaa, että saadaan tässä vähän
tanssiakin," sanoi Tuomas, kun oli poltellut sikaarinsa loppuun.
"Tosiaankin! Anna tulla oikein paraan tapin takaa," säesti Rimalan
Erkkikin.
Pekka ei vastannut mitään, sammuttelihan vain sikaarinsa ja pani sen
sitten suuhunsa, piipunperille lisäksi. Sen perästä alkoi hän viuluaan
viritellä ja kotvasen perästä raikui ilmoille korea polkka.
Kun tanssimiehet olivat parhaassa touhussaan, lähestyi heitä Syrjälän
isäntä, seurassaan moniaita muita miehiä. He olivat menossa seuroihin,
jotka olivat eräässä mökissä toisella puolen järveä. Nuorikot eivät
heitä huomanneet, ennenkuin tulijat olivat aivan lähellä. Silloin he
kyllä herkesivät tanssimasta ja kielsivät Pekkaakin pelaamasta, vaan
Pekka ei sitä kuullut, veteli vain polkkaa, vaikka seuramiehet olivat
aivan hänen selkänsä takana.
"Mitä melua tämä on! tuolla tavallako te, kelvottomat, pyhitätte
Jumalan asettaman lepopäivän?" kiljasi Syrjälän isäntä.
Kukaan ei tohtinut vastata mitään, ja toistensa suojaan tukkeusivat
tytötkin peloissansa.
"Etkö herkiä vinguttamasta sitä helvetin lasten tahtirumpuasi Jumalan
juhlapäivänä!" karjasi hän toistamiseen.
Pekka ravautti silmiään katsoakseen, kuka sillä tavalla uskalsi
pelimannille puhua, vaan kun hän huomasi Syrjälän isännän vihasta
punoittavat kasvot, alkoi hän heti laitella viuluansa pussiin.
"Sinäkin olet jo noin vanha, etkä vielä sen vertaa tiedä, että osaisit
pyhittää lepopäivän," jatkoi isäntä.
"Niin se on. Ei vanhuus mieltä anna, jos ei Jumala," huokasi toinen.
Pekka ei vastannut mitään.
"Te ette saa tulla minun maalleni pitämään tuonlaista elämää, muistakaa
se, ja painakaa jokainen kotianne, taikka..." kuului Syrjälän isännän
jyrisevä ääni.
Kaikki lähtivät pois, mikä minnekin päin ja niin keskeysi heidän
iloinen iltansa. Vaan Pikkarisen Tuomas ja Rimalan Erkki päättivät sinä
iltana lähteä tukkijoelle.
* * * * *
Syksy oli tullut.
Koko kesän olivat Pikkarisen Tuomas ja Rimalan Erkki olleet
tukkijoella, hyviä palkkoja tienaamassa. Sieltä tultuaan olivat he
laittaneet itselleen ruotsinverkavaatteet, ja olivatpa vielä ostaneet
kellosepältä hopeakuoriset ankkurikellotkin, joitten romssiset perät
kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Anturasaappaat he myös
olivat laittaneet, joitten suuhun oli kämmenen leveydeltä pantu
punaista nahkaa, eikä naruakaan oltu unohdettu pohjiin panna. Kelpasipa
sitten aina poikain kyläänkin lähteä, kun niin sattui asioissa
kantaumaan.
Heikkilän mökissä olivat he kortteeria olleet siitä asti, kun
tukkijoelta tulivat. Eivät he tehneet mitään, makailivat vain ja
iltasilla kävivät toisissa mökeissä kylässä. Väliin, kun eivät
viitsineet kylään lähteä, pistivät huvikseen pikku myllyn.
Pirtillä he nytkin olivat. Tuomas nukkui pöydänpääpenkillä ja Erkki
opetteli korteillaan tekemään erästä konstia, jonka Kumpulan renki Eetu
oli viime pyhä-iltana hänelle neuvonut, mutta jonka hän sitten oli
jälleen unehuttanut, eikä enään osannut vaikka olisi kuinka koettanut.
Aivan se oli välistä mieleen johtumaisillaan, vaan ei kumminkaan
johtunut, sikseen täytyi heittää ja ruveta muuta ajanhauskuutta
hakemaan.
"Tuomas, nouse ylös... Kuuletko," Erkki pudisteli häntä jalasta.
"No, no ... älähän nyt..." soperteli Tuomas, ravauttamatta
silmiäänkään.
"No, nouse nyt! Ikävä kai minun on tässä yksin kollottaa. Pannaan edes
yksi mylly."
"En minä nyt jaksa. Minua niin väsyttääpi."
"Eikö siellä menneen yöllisessä yöpaikassa nukkua annettukaan?"
"Missä menneen yöllisessä?"
"Siellä Ketolassa."
"Enhän minä ole siellä ollutkaan."
"Vai et. Etkö sinä luule minun tietävän?" väitti vaan Erkki.
"Ole tuossa joutavoimatta," sanoi Tuomas ja nousi ylös, uni
silmänurkissa.
"Pannaan nyt se mylly... Sinun teko, sinä jäit illalla viime kerralla
myllyksi... Tuossa," ja Erkki ojensi korttipakan Tuomaalle.
"Sinähän se jäit," väitti Tuomas.
"Vaikka sinä. Etkö muista, kun minä tein sinusta oikein vesimyllyn."
"Sinä se kyllä jäit, vaan samahan tuo on, teenpää heidät minä," ja
Tuomas otti kortit, joita alkoi sotkea käsiensä välissä. "Pata
valttia," lisäsi hän sitten ja löi korttipakan penkille.
"Silläpä minulla onkin kaikki pataa," sanoi Erkki, silmätessään
korttejansa.
"Kunhan olisi puoletkaan," virkkoi Tuomas ja löi.
Olkansa takaa sivalsivat he aina kortin petäjäiseen penkkiin ja se mies
jolla se paraiten läsähti. Aina kun toinen joutui myllyksi, pääsi
toinen kiusottelemaan, että "käytä minunkin pussini."
Tuota tekoaan jatkoivat he niin kauvan, että se alkoi tuntua vanhalle,
sitten heittivät he sen pois ja panivat tupakin.
"Arvaasta, kuka nyt tulee?" kysyi Erkki, katsellessaan akkunasta ulos
ja huomattuaan ulkoa jonkun tulijan.
"Vissiin tämän talon isäntä."
"Ei ole isäntä."
"Kuka sitten?"
"Hikliini."
"Mitä petoa se nyt tänne tuleepi."
"Sillä on taas jotakin kirjoituttamista sinulla, luulen minä."
"Saattaapa olla. Tuumautahan sinä Hikliiniä, minä olen nukkuvinani
täällä pöydän takana," sanoi Tuomas ja meni pöydän taka maata.
"Kyllä kyllä... Vaan asetuhan nyt joutuin, jo tulee porstuassa",
kiirehti Erkki ja laittausi vakavasti istumaan.
"Hyvää päivää!" toivotti Hikliini, kun pääsi sisälle, ja istui
penkille.
"Päivää, päivää! Onkos sitä nyt muuta kuulunut?"
"Eipä heitä niin kerrottavia", sanoi Hikliini ja alkoi taskustaan
kaivella piippunysäänsä.
"Oletko käynnyt kaupungissa, kun kuulin sitä illalla puhuttavan," kysyi
Erkki, kun olivat olleet tovin ääneti.
"Kävinhän siellä... Kuka sitä sanoi?"
"Ketolan Heikkihän sitä taisi puhua."
"Niin, Ketolan isännän kyytissähän minä siellä kävin. Ajattelin, kun ei
tarvinnut kyytistä mitään maksaa, että jospa häntä joskus kävisi
kaupunkiakin katsomassa".
"No mitä siellä näkyi?"
"Ainahan siellä näkyi kaikenlaista... Mikäpä ne kaikki enään
muistaneekan."
"Näitkö rautatienkin?" kyseli Erkki.
"Näin, ja kaikki ne tulivat junatkin ... vai miksi heitä kutsuttanee
... näin kun mennä pölistivät niin kiivaasti, ettei lintukaan olisi
niissä pysynyt."
"Jokohan ne nyt niin kiivaasti olisivat menneet," epäili Erkki.
"No niin kiivaasti ne menivät ... saat uskoa. Minä tuskin kerkesin
piippuni sytyttää, kun olivat jo näkymättömissä... Mutta nukkuuko se
tuo Tuomas tuolla, minulla olisi sille vähän asiata."
"No mutta minkä näköinen se oli se höyryhevonen? oliko samanlainen kuin
tuo Ketolan musta?" kyseli Erkki yhä olevinaan tietämätönnä.
"Eihän se hevosen mallinen ollut ... semmoiset nelirattaiset vaunut
vaan..."
"Semmoisetko kuin kirkkoherrallakin?"
"Ei, ei ne semmoiset olleet."
"Minkälaiset sitten?"
"Semmoiset ... en minä heitä nyt osaa selittää... Mutta herätäpä tuota
Tuomasta ... minulla olisi vähän kiireenlainen."
"No mihin se nyt niin kiire on... Eikö siellä muuta näkynyt?"
"Eipä siellä muita niin erinomaisia näkynyt," sanoi Hikliini vähän
tuskauksissaan Erkin alituisesta kyselemisestä.
Vielä yritti Erkki jotain kysymään, vaan ei kerennyt, kun Tuomas nousi
jo ylös ja haukotteli, kuin ainakin unesta heräävä, joka Erkkiä
pakkausi naurattamaan.
"Etkö sinä, Tuomas, rupea minulle vähän kirjuriksi? olisi näet
laskettava ne kasvut ... ne jotka mennäkin vuonna... Muistatkai sinä
sen Ketolaisen velan?" kyseli Hikliini.
"Muistanhan minä tuon."
"Sitä oli kaksisataa viisikolmatta markkaa sitä pääsummaa, kuudella
kasvulla" muistutteli Hikliini.
"Niinhän se taisi olla ... vaan tottahan tupakin saanee panna ... eikai
sillä niin kiirettä ole", sanoi Tuomas ja rupesi laahaamaan tupakkia
piippuunsa.
"Kyllähän minulla olisi vähän kiireenlainen."
"Jottako niin kiire, ettei tupakkia jouda panemaan?"
"No eihän tuota niin ... joutaneenhan tuota nyt sen verran ... kunhan
sitten heti ... minun pitäisi vielä tänä päivänä käydä tuollakin
Rimalassa?"
"No, onhan niitä päiviä muitakin", sanoi vain Tuomas ja sytytti
piippunsa, jonka tehtyään nakkausi penkille maata.
Kovin harmitti se Hikliiniä, kun ei saanut asiatansa ajetuksi niin pian
kuin olisi tahtonut. Ajattelipa hän kiirehtiäkin Tuomasta vaan ei
tohtinut, kun pelkäsi sen siitä suuttuvan ja heittävän siksensä koko
kasvuin laskun. Täytyi siis odottaa niin kauvan, kuin se itse
hyväntahtoisuudessaan nousi, sillä muita kirjoitusmiehiä ei Perukalla
paljon ollut.--Heinolan Mikkohan se kyllä olisi ollut, vaan se kun aina
otti vaivoistaan kymmenen penniä ja Tuomas ei mitään, niin sillähän se
Hikliini aina kirjoitettavansa Tuomaalle toi.
"Niin. Mitäs sitä pitikään räknätä", kysyi Tuomas, kun viimeinkin oli
noussut ylös ja ottanut kirjoitusneuvonsa esille.
"Eihän siinä ole muuta kuin lasket vain, mitä ne kasvut vuoden ajalta
tekemään tulevat, kuuden koron jälkeen... Se tuli jo eilen täyteen
viimeinen vuosi", selitti Hikliini.
"Mutta osaankohan minä", epäili Tuomas.
"Miks'et sinä osaa... Laskithan sinä ne mennäkin vuonna."
"No niin, jospa minä osaan... Paljoko se olikaan se pääsumma?"
"Kaksisataa ja viisikolmatta."
Tuomas rupesi laskemaan ja Hikliini katsoi päältä.
"No nyt se on valmis", sanoi Tuomas ja ojensi paperin Hikliinille.
"Panithan sinä tämänkin päivän?"
"Enkä pannut."
"No mihinkä se joutuu?"
"Joutuipa tuo nyt yksi päivä mihin hyvänsä."
"Ei, kyllä se olisi pitänyt panna.--Ne ovat muutenkin nuo korot niin
helpot."
"Helpotko? Johan sinä nyt Hikliini rukka olet täytymätön kuin papin
säkki. Eihän kukaan ota rahastaan sen suurempata korkoa, ei kaikkein
suurin koronkiskurikaan", sanoi Tuomas vähän närkästyneenä.
Hikliini ei tiennyt mitä vastata, äänetönnä vain katsoa muljotti ja
kohautteli housunsa kaulusta; jotka väkistenkin tahtoivat solua alas.
Erkki oli juuri laittelemassa pärepihtiä hänen takkinsa helmaan, niin
silloin pyörähti Hikliinikin päin ja huomasi kaikki. Pärepihti putosi
lattialle. "Mitä? Mitä sinä ilvehdit--junkkari?"
"Enpähän niin mitään, katsoinhan vaan kuinka kaunista vaatetta tuo
teidän takkinne on", puolusteli Erkki.
"Vai niin, vai... Etkö sinä luullut minun näkevän?... Tuhat
tulimmainen! Sinä se luulet olevasi iso viisas ... mutta odota ...
tulehan vielä minulta velkaa tahtomaan ... tulehan... Et saa vaikka
paikalle kuolisit... Pannaanhan mieleen!" uhkaili Hikliini.
"Pane vaan mieleesi, anna olla oikein hyvässä muistossa, ettei unehdu",
ilkkui Erkki.
"Et saakaan ... et vaikka piru olisi", äyvästi Hikliini vielä
mennessään oven ravosta.
Pojat eivät olleet tuosta millänsäkään, nauroivathan vain ja katsoivat
akkunasta Hikliinin jälkeen. Niin kauvan kuin hän näkyvissä oli pui hän
nyrkkiä ja katseli uhkaavasti jälkeensä, pojat vain nauroivat ja
tuumailivat että: "leppyyköhän tuo koskaan."
* * * * *
Talvi oli kulunut, kevät tullut. Muita mainittavampia muutoksia ei
Perukalla ollut tapahtunut kuin se, että Ketolan isäntä oli viime
talven aikana kuollut. Ketolan talo oli siis isännätön.
Talven tuimuus oli loppunut, ainoastaan aamusilla oli vielä pakkasia,
mutta sehän olikin sitä lystimpi, kun ei tarvinnut kylässä käydessäkään
kahlata vahvaa luuta, sillä hanki alkoi jo kannatella. Pudotti se
kuitenkin joskus, varsinkin päivemmällä, kun päiväpaiste alkoi sitä
sulattaa ja silloin meni aina saapasvarren suusta lumi sisään, mutta
pianhan se sieltä lähti, kun istui johonkin ja käänsi saapasvarren
nurin, niin sillä hyvä. Vaimonpuolilla se oli pahempikin, heillä kun ei
ollut saappaita vaan lyhytvartiset ruojuskengät, jotka aina kun hanki
pudotti humahtivat lunta täyteen ja tapahtuipa niinkin, että molemmat,
tai toinen kengistä jäi kinokseen. Silloin ei auttanut muu, kuin juosta
sukka toisessa jalassa likimmäiseen taloon ja laittaa joku poikanen
hakemaan kenkä pois, joka työ olikin pojista mieluista. Ahkeraan
kävivät Tuomas ja Erkkikin kylässä, mutta heiltä ei kumminkaan jäänyt
kengät kinokseen.
Aamiaisen päälle olivat he vähän levähtäneet ja vieläkin nukkui Tuomas,
vaan Erkki, joka oli vähän kipsempi, hyppäsi ylös ja alkoi herätellä
Tuomastakin.
"Kuuletko sinä ... nouse ylös, vaan etkö vieläkään jaksa," tuumi hän ja
pudisteli Tuomasta, joka vähän silmiään hieroen nousi istullensa.
"Huomenna on Syrjälässä kinkerit... Alapas tavailla katkismustasi...
Tuossa..." ja Erkki nakkasi punakantisen katkismuksen Tuomaan puolelle
pöytää.
"Tavaile sinä. Sinulla nuo lienevät luvut unehtuneet, kun et koko
pitkänä vuotena ole kirjan sisään katsonut."
"Jottako sinä olet katsonut?"
"Jospa en olisi katsonutkaan, niin ei siellä minua lueteta," puollusti
Tuomas.
"Elä sano. Niin oli kirkkoherra sanonut, että kaikki vain, niin nuoret
kun vanhatkin."
"Jokohan niin olisi."
"No niin se on ... ja ala nyt tavailla, vaan osaatko sinä koko sanalta
lukea?"
"Kyllä minä osaan, vaan en minä sinun edessäs lukemaan rupea ... sinä
kun olet yhtä huono kuin minäkin."
"Minäkö? Parein minä sinua olen," väitti Erkki.
"Enpä häntä usko, vaan huomennahan tuo nähdään, kuka kiitokset saapi."
"Ettäkö vielä luulet kiitokset saapasi."
"No lähteekai ne, ja vielä kirjakin, kuten kaikille muillekin hyville
lukijoille."
"Mitä sinä sillä kirjalla sitten tekisit, kun et kumminkaan osaisi sitä
lukea."
"Kyllä minä osaan ... vaan mitäpä me siitä ... pannaanhan yksi
mylly ... missä ne ovat ne kortit?"
"Täällä ne ovat ... vaan oikeen todellakin, eiköhän niitä läksyjä
pitäisi vähän katsella, ettei se kirkkoherra kovan karhakaksi
rupeaisi."
"Mitä sinä joutavia ... annahan tänne ne kortit," sanoi vain Tuomas.
Ei auttanut enään Erkin estelemiset vaan täytyi taipua... Kyllähän se
väliin mieleen johtui, että olisihan niitä ulkolukuja pitänyt vähän
muistella, vaan siihen se sitten unehtui, kun myllylle rupesi...
Tuomas olikin nyt hyvällä voiton tuulella ja kahdesti oli hän jo tehnyt
Erkistä myllyn, kun emäntä astui sisään.
"Eiköhän taasen olla kortilla. Luulisi tuohon läikytykseen jo
kyllästyvänkin kun alinomaa lyödään--ja huomennahan ne ovat
kinkeritkin, mitenkähän sen luvun kanssa on asiat?" puheli emäntä.
"Osaamme me sen verran kuin siellä tarvitaankin," sanoi Tuomas.
"Saisitte te heittää sen läikytyksen pois. Syrjälän isäntä oli aikonut
sanoa provastille, että täällä joka päivä lyödään korttia," sanoi taas
emäntä ja kokoili ruokia pöydältä pois.
"Eihän me pelata kuin myllyä," sanoivat pojat.
"Mitä sitten, yhtä kortin lyöntiä se on sekin," sanoi emäntä ja meni
pois.
"Eiköhän kumminkin heitetä pois ja ruveta katselemaan miten sen
katkismuksen laita on," kehoitti Erkki Tuomasta ja nakkasi kortit
kädestään pois.
"Pannaanhan tämä peli loppuun."
"Kylläkai minä muuten, vaan jos se tuo emännän karnaapeli tulee."
"Minkä se meille tekee ... otahan pois ne kortit."
"Sinä näitkin ne jo kaikki."
"Enkä nähnyt ... vaan otahan joutuin, että jouduttaisiin tässä vähän
lueskelemaankin."
"No samahan tuo lienee," myöntyi Erkkikin, kokoili kortit käteensä
ja löi.
Lukemisesta ei kuitenkaan sinä päivänä mitään tullut, sillä juuri kun
peli oli loppunut, tuli Kumpulan Eero Heikkilään vieraiksi, jonka
kanssa porikoidessa meni päivä illalle ja sitten ei enään tullut
luetuksi.
Aamun tultua alkoi Syrjälään lappautua kinkeriväkeä, ensin lapsia
sitten aikaisia.
Syrjälän suuri pirtti oli laitettu oikein juhlallisen näköiseksi. Uuni
oli sivelty valkoiseksi ja seinät myös valkaistu, jotka aina ennen
olivat olleet savusta mustat. Keskellä lattiaa oli valkealla vaatteella
verhottu pöytä, jonka ympärille oli asetettu moniaita tuoleja pappia ja
lukkaria varten.
Moniaita vanhanpuoleisia ihmisiä istui perän puolella pirttiä,
tuumaillen milloin mistäkin asioista, vaan eivätpä saaneet kauvoa siinä
aprikoida, kun Syrjälän isäntä kutsui heidät "toiseen huoneesen." Sepä
olikin oven puolessa istuville poikaviikareille mieluinen asia, sillä
ikävältä heistä alkoi jo yhdessä kohden istuminen tuntua, vanhempain
ihmisten nähden, kun eivät ensinkään tohtineet "hilskata." Jos joku
pojista sattui vähän naurahtamaan, eli varsinkin paperikääryn tyttöin
puolelle nakkaamaan (jotka istuivat toisella puolen pirttiä) niin siitä
jo toruivat ja sanoivat että "kun ei milloinkaan malteta olla
ihmisiksi".
Aika melu alkoikin pirtistä kuulua, semmoinen jyryäminen, että piika
Tiinan täytyi kesken kiireensäkin juosta heitä asettamaan.
"Oletteko vähemmällä täällä. Kuka se on tuon toolinkin kaatanut...?
Nostatko kauniisti pystyyn... Niin, ja olkaa nyt siivolla, eli jos minä
käyn isännälle sanomassa, niin se on teille vihassa," kielteli hän
kiivaasti poikia.
Pojat asettuivat vähän, vaan kun näkivät Tiinan navettaan menevän,
alkoivat he pian jatkaa entistä menoansa. Parvettain alkoi väkeä
kinkeritaloon tulvailla. Kaikki joutomiehet Perukalta olivat kokouneet
yhteen joukkoon, jossa Tuomas ja Erkkikin näkyi olevan. Puhuttiin siinä
ja kiisteltiin milloin mistäkin asiasta,--erittäinkin naima-asioista,
joita Perukalla niinkuin muuallakin maailmassa tapahtui, vaikka vähän
harvempaan. Heinolan Mikkoa ja Syrjälän Elliä oli viime pyhänä
kuulutettu, sen tiesivät kaikki ja sitä he nyt aprikoivat, että kuka
heistä häihin pääseepi. Varmaksi ei vielä kukaan heistä häihin
pääsyänsä tiennyt, vaan toivossa sanoivat jotkut olevansa. Toiset
sitävastoin, joilla ei toivoakaan ollut, lohduttelivat itseänsä sillä,
että tarvitaanhan häissä kuokkavieraitakin. Näin keskusteltuaan
joutuivat he kinkeritaloon ja menivät sisälle.
Vähän ajan kuluttua tuli Kumpulan Eerokin heidän joukkoonsa ja pian oli
taas keskustelu poikain kesken ylimmillänsä.
"No milloin niitä häitä sinusta poika poloisesta saadaan?" kysyi
Kumpulan Eero Erkiltä.
"Ei kai ennen kuin morsiammen saan", vastasi Erkki.
"Eikö ne kaupat sitten vielä valmiit olekaan?"
"Mitkä kaupat?"
"Ne naimiskaupat ... sinun ja Ketolan Annareetan välillä", selitti
Eero.
"Ole joutavia..."
"Ei se mitään joutavia ole ... vaan mitä tuosta noin salaat, tosihan se
kumminkin on."
"Eikö mitä" intti vain Erkki, vaikka silmänsä sanoivat vallan toista.
"Mutta tiedättekö, minkälaisia uutisia minä eilen kylässä käydessäni
kuulin?" kysyi nyt Tuomas toisilta.
"Minkälaisia sitten?"
"Semmoisia, että Hikliini kuuluu puuhaavan naimaan", selitti Tuomas.
"Naimaan! Tuo vanha ukon kolla!" ihmestyivät kaikki.
"Aivan niin. Eilen kuuluu käyneen tahtomassa Hentilän Paakkaa
puhemieheksensä."
"Kukas morsian sitten on?"
"Eipä kovin kaukainen.--Ketolan emäntä."
"Ketolan emäntä! Onko kummempata ennen kuultu", sanoi Eero kummissaan.
"Lieneekö tuossa kumminkaan perää", epäili Erkki.
"En tiedä, vaan niin puhutaan", sanoi vain Tuomas.
"Etpähän ole sitä minulle ennen sanonut."
"Enhän ole sitä itsekään tiennyt. Vasta eilen aamulla kun Hentilän
mökillä kävin, sain sen kuulla, enkä sitten illalla muistanut siitä
mitään puhua, kun oli siinä muita hommia", selitti Tuomas.
"Saat olla varuillasi, Erkki, minä luulen, ettei nuo huhut ole aivan
perättömiä. Sitä paitsi ei ole mikään kumma, jos Hikliini on pahana
veikkona sinun ja Annareetan välillä", sanoi Eero.
"Ei ole tarvis peljätä."
"Jottako on välinne niin lujat?"
"Eihän meillä mitään välejä ole."
"Äläpäs nyt ole niin tietämätönnä. Tuumat teillä kumminkin on sinnepäin
olleet", sanoi Eero päättävästi, eikä Erkilläkään ollut enään mitään
sitä vastaan sanomista.
Samassa ajoi pappi kartanolle lukkarin kanssa ja avoin päin riensi
Syrjälän isäntä heitä vastaanottamaan.
"Hyvää päivää!" toivottivat molemmat ja pistivät isännälle kättä, ensin
pappi ja sitten lukkari.
Isäntä vastasi hyvänpäivän, sanoi heitä tervetulleiksi ja sitten
menivät he sisälle.
Pian joutui pirtissä olijatkin kartanolle ja alkoivat ihailla
kirkkoherran komeoita ajopelejä ja vieläkin komeampaa hevosta, joka
korskuen kirkkoherran reen edessä seisoi. "On se sentään potra poika
tuo meidän kirkkoherra, kun tuommoisilla kojeilla kulkee.--Tuskin
lienee kuvernöörilläkään parempata rekiä--ja hevosta sitten! On ylpeä
ja komea kuin riikinkukko!" ihmetteli Heikkilän Vilho, torpan isäntä.
"Niin, kylläkai se komea on, vaan vihanen ja paha sydäminen kuin
saakeli", sanoi Erkki.
"Mutta hyvä juoksia. Sillä on saatu viisisataa palkintoakin.--Semmoista
rahaa ei juoksekaan joka miehen koni", kiitti Tuomas.
"Silleen. Vai on tämä sellainen syökäri", ihmetteli Vilho.
"Onhan se ... mutta Kujasen isännälle tämä teki sievät puksut--ettekö
ole sitä kuulleet?"
"En. Minkälaiset sitten?"
"Niin", alkoi Tuomas selittää, "niin, tämä orit on alkujaan Kujasen
isännän kasvattama, Korpikylästä oli hän sen varsana ostanut. Kujanen
kun näki tästä hevosen tulevan, niin eipäs muuta kuin alkoi opettaa
tätä juoksijaksi ja pian tästä se tulikin... Ankaran hyvä hevosmies se
Kujanen ... olipa hän jo kerran ajanut pikku palkinnonkin tällä.--Mutta
pian ne hevosonnet kumminkin loppui, vaikka Kujanen luuli niitten vasta
alkaneen,--siinä toivossa hän ainakin kaupunkiin lähti, jossa oli isot
kilpa-ajot. Mutta koetusajossa juoksi tämä jo niin huonosti, että
hätähätää pääsi sisälle, kilpailevien joukkoon. Tuosta Kujanen suuttui
ja möi muutamalle pohjolaiselle tämän viiteen sataan markkaan, ja
huomenna kun pohjolainen tällä ajoi, sai hän ensimmäisen palkinnon:--
viisi sataa--justiin saman verran, mitä se hänelle maksoi."
"Ja pohjolainen sai oriin ilman."
"No ihan pennittä."
"Hullua miestä se Kujanen, mahtoi ajaa itse."
"Ei se olis sille itselleen kumminkaan juossut, se oli niin siihen
kyllästynyt, että oikein oli päälle täyttänyt."
"Vai niin. Siltä pohjolaiseltako tämän provasti sitten osti?"
"Siltä juuri."
"Pitiköön paljonkin antaa?"
"Tuhat markkaa."
"No sillä lailla! Ilmankos rikastuvatkin sitten kaupoillaan, kun
yksissä kaupoissa niin paljon voittavat", sanoi Vilho.
"Eihän sitä kaupalla rikastuta, vaan voitolla", lisäsi siihen Tuomas ja
lähti astelemaan pirttiä kohden. Kaikki muutkin tekivät samoin.
Ihmisiä alkoi nyt tulvailla joka haaralta ja pian oli Syrjälän suuri
pirtti niitä täpötäynnä. Itsekukin koki sijoitella itseänsä istumaan,
mihin vain voi, mutta pian olivat istuimet täynnä, seisomaan täytyi
viimeisten jäädä.
Pian tuli pappi ja lukkarikin pirttiin, kumpaisellakin kirjoja kainalot
täynnä. He laskivat kirjat pöydälle ja toimitus alkoi. Ensin veisattiin
virsi ja sitten pidettiin rukoukset, johon kaikki otti hartaudella
osaa, niin ainakin näytti. Sen perästä alkoi lasten luku.
Tarpeetonta lienee minun ruveta kertomaan, miten se tapahtui, sillä
jokainenhan toki lienee kinkereissä käynyt, sanonhan vain, että
tarpeetonta oli Erkin ja Tuomaan pelko lukemisen suhteen, sillä lukea
ei heidän tarvinnut. Viime vuotiset rippilapset vaan luetettiin, mutta
kun Erkki ja Tuomas eivät kuuluneet heidän joukkoonsa, saivat he olla
sillänsä.
Kun toimitus alkoi olla lopussa, kysyi provasti, jos seurakuntalaisilla
oli mitään muistuttamista seurakunnan siveellisyysasiain suhteen.
Syrjälän isäntä nousi nyt seisalleen, kohautti hartioitaan, yski ja
taasen kohautteli. Nähtävästi oli hänellä jotain sanottavaa.
Erkki ja Tuomas vaalenivat ja tuskallisia liikkeitä alkoi ilmaantua
muussakin kinkeriväessä.
"Minä tuota," alkoi Syrjälän isäntä, "minä, tuota, pyytäisin saada
huomauttaa herra provastia että ... että täällä lyödään korttia ja
muutoinkin pidetään semmoista kristityille sopimatonta elämätä."
Samalla katseli hän ympärilleen, luultavasti huomatakseen, mitä muut
ihmiset hänen puheestaan pitivät.
"Voitteko myös nimittää minulle, kutka henkilöt olisivat tuohon
paheeseen osallisia?" kysyi provasti maltillisesti.
"Kyllä--kyllä kai minä voin... Nuothan ne tukkipojat... Erkki ja
Tuomas..." soperoitsi Syrjälän isäntä ja oli nähtävästi pahoissaan
siitä, kun hänen puheensa ei käynytkään niin hyvin, kuin hän alussa oli
luullut. Samalla kuin hän puheensa lopetti, viittasi hän kädellään
poikia, jotka peloissaan seisoivat vähän taaempana muista.
Provasti kutsui nyt pojat eteensä ja alkoi heitä nuhdella
sopimattomasta käytöksestään, jota nuhtelemista pojat alla päin
kuuntelivat.
"Kylläpä se on surkeata," alotti provasti, "että tämmöisiä pimeyden
töitä täytyy kuulla kristillisessä seurakunnassa tapahtuvan. Ettekö te
vähääkään ajattele, kuinka kauheata ja rikoksellista sellainen työ on?
vai luuletteko te, ettei se olekaan synti Jumalan edessä? Minä kyllä
ymmärrän, että nuorison kaipaava henki vaatii jotain iloa, jotain
huvitusta, mutta samalla myös surkeudella huomaan, että semmoiset ilot,
semmoiset huvitukset, jotka korttipöydän ääressä saadaan, ovat kotoisin
väärästä lähteestä. Parantakaa siis elämänne ennenkuin se myöhäistä on
ja hakekaa huvituksenne jostain muualta, esim. kirjallisuudesta, sillä
kirjallisuudessa, olipa se mistä nimestä ja laadusta hyvänsä, on aina
jotain hyödyttäväistä, jotain opettavaista. Kirjallisuudesta, jota ei
toki enään meidän aikanamme puutu, vuotaa nuorison sydämihin elävä
henki ja herättää hänen itsetajuntansa, samalla myöskin opettaa, mitä
hän on velkaa Jumalalle, yhteiskunnalle ja isänmaalle. Siispä varoitan
teitä heittämään pois entisen paheellisen elämänne ja samalla kehoitan
myös valitsemaan itsellenne toisenlaisen ajanvieton, nimittäin kirjojen
lukemisen. Meidän seurakunnalla on lainasto, josta vähäistä maksua
vastaan voipi saada lainaksi huvittavia kirjoja. Lainatkaa siis niitä
ja lukekaa niitä, niin kyllä pian tulette huomaamaan, kuinka kerrassaan
toisenlaista ajanviettoa tarjoo kirjallisuus kuin korttipöytä. Siihen
Jumala suokoon teille voimia!" Niin puhui hengen mies.
Kaikki kuuntelivat hartaudella provastin sanoja ja useampi toki
tunnusti hänen oikeassa olevan.
Sitten kysyi provasti, jos seurakuntalaisilla oli vielä jotain
muistutettavaa, vaan kun ei enään kenelläkään ollut mitään, lopetettiin
toimitus ja kinkeriväki alkoi lähteä itsekukin kotihinsa. Pian olikin
pirtti heistä putipuhtaana.
"Noo, mitäs sinne kinkereihin kuuluu?" kysyi Heikkilän emäntä pojilta,
kun he pääsivät sisälle.
"Eipä niin erityisiä," sanoi Erkki, vaan Tuomas ei puhunut mitään,
alkoihan vain sanatonna heitellä vaatteita päältänsä pois.
"Tuskin lienette osanneet ollenkaan lukea?" pilkkaeli emäntä,
"Eihän siellä lukea tarvinnutkaan, ja jos olisi tarvinnutkin, niin
olisimme me sen verran osanneet," puolusteli Erkki.
"Eikö teitä sitten luetettukaan?"
"Ei."
Sen enempää ei emäntä kysellyt, vaan alkoi laitella ruokaa pöydälle.
Samassa tuli isäntä Vilhokin kotia, hän oli viipynyt vähän jälemmäs
kinkeritalossa kuin pojat. Heti kun hän pääsi sisälle, porahti hän:
"Noo pojat, eikös korvanne ole kuumana kirkkoherran löylyytyksestä, vai
pidittekö niitä sen aikaa tukossa?"
"Ei pidetty tukossa, eikä nuo tunnu olevan kuumempana kuin ennenkään,"
vastasi Erkki.
"No eipä uskos sitä Syrjäläistäkään niin kovaksi ukoksi kuin se on,--
ja samalla niin hävyttömäksi, että viitsi tuommoisista asioista
provastille puhua," ihmetteli Vilho.
"Ei se tee mitään, eipä tuosta tullut sen enempätä."
"Niin, mutta olihan tuo niin ilkeä kun kaikkein kuullen..."
"Mitä. Kaipasko Syrjäläinen provastille poikain päälle siittä kortin
lyönnistä?" kysyi emäntä, keskeyttäen isännän puheen.
"No ilmankos."
"Niin, enkö minä jo teille viimein sanonut, kun läikytitte tuossa, vaan
te ette olleet sitä kuulevinannekaan", sanoi emäntä pojille.
"No ei se mitään.--Läpipä tuosta päästiin ja komeastipa päästiinkin,"
lohdutteli vaan Erkki.
"Mutta eiköhän se provastinkin neuvo olisi sentään seurattava, vaan
mitä sinä luulet?" kysyi Tuomas Erkiltä, kun olivat jääneet
kahdenkesken.
"Mikä neuvo sitten?"
"Se, että hankkisimme lainastosta kirjoja ja lukisimme niitä,--niissä
kuuluu olevan paljon hupaista lukemista."
"Mitä!--Aivotko ruveta 'kerettiläiseksi'?"
"Eihän sitä siltä tarvitse 'kerettiläiseksi' ruveta, jos kirjoja
lukeepi. Niissä on vain semmoista hauskaa lukemista ja maantiedettä,"
selitti Tuomas.
"Oletko sinä lukenut niitä kirjoja?"
"Olen minä moniaita, silloin kun olin lukkarilla asiapoikana."
"No mitä niissä näkyi?"
"Ainahan niissä oli kaikenlaista, vaan en minä heitä enään oikein
muista, kun siitä on niin kauvan aikaa--mutta lystejä ne olivat; oikein
naurettavia."
"Vai niin. Eipä taitas sitten hulluinta olla, vaan minä olen niin
kankea lukemaan, etteihän siitä taida mitään eheätä tulla," esteli
Erkki.
"No en minäkään paraimpia ole, vaan siinähän sitä oppisi."
"Saattaspa tuo niinkin olla," myönsi Erkkikin ja silleen se sitten
sillä kertaa jäikin, vaan Tuomaan sydämessä oli tämä uusi ajatus saanut
sijansa.
* * * * *
Iltapäivällä lähti Erkki ja Tuomas kylään Hentilän mökille ja siellä he
varmemmasti saivat kuulla Hikliinin naimapuuhista. Aivan Paakan omasta
suusta he kuulivat, että Hikliini on puhemiehekseen Pakkaa hakenut ja
nuo kuulumiset eivät Erkille mitään iloisia olleet, vaikka ei hän siitä
muille mitään puhunut.
"No kaikkia! Mitä hän enää vaimolla tekee, hautaan menevä ukon kolla",
ihmetteli silloin Tuomas.
"En tiedä--mutta todet sillä puuhat on,--eikähän tuo eilisen teeren
lapsia ole enään Ketolan emäntäkään" sanoi Paakka.
"Eipä kyllä,--mutta luulempa tietäväni todelliset syyt Hikliinin
mietteille", sanoi Tuomas.
"Minkälaiset? Annapas kuulla."
"Ettekös tiedä, että Hikliini on Ketolasta saada nätin summan:
kaksisataa viisikolmatta markkaa?"
"Tiedänpä kyllä, mutta mitä se tähän kuuluisi?"
"Kuulunpa niinkin. Semmoinen raha on tänä aikana vähän lujassa, ja jos
ei Ketolan emäntä Hikliiniä ottaisi, panisi Hikliini heti velkakirjan
kuvernööriin ja sillä tavoin häviäisi koko Ketolan talo, ei se niin
erittäin rikas ole", selitti Tuomas.
"Jokohan sillä semmoiset mietteet olisi."
"On varmaan.--Sitä valttia se Hikliini nyt koittaa, vaan muutoin,
luuletko hänen siellä onnistuvan?"
"Kyllä minä vähän niin arvelen, vaan eihän sitä nyt vissiin tiedä,--
vaan koitettuaanhan tuon näkee", tuumi Paakka, vähän ylpeänä
puhemies-toimestansa.
Tuskin oli Paakka kerjennyt puheensa lopettaa, kun Hikliini astui
sisään. Hän oli puettu pyhävaatteisiinsa ja selvästi näkyi, että
jotakin tärkeätä asiata varten oli hän nyt matkalla. Heti kun hän pääsi
sisälle ja huomasi pojat, meni hän Paakan tykö, supisi jotain hiljaa
hänen korvaansa, ja sitten lähtivät he molemmat toiseen huoneesen,
pojat vaan jäivät pirttiin.
"Siinä se nyt oli", sanoi Tuomas. "Se sulhasmies", lisäsi Erkki ja
vähän väkistenkin naurahtivat he tuolla omituisella sulhasmiehellä.
Pian tuli Paakka kartanolle, hänkin puettuna pyhävaatteisiinsa. Suoraan
meni hän talliin, toi sieltä hevosen ja alkoi valjastaa sitä kartanolla
olevan, korkealaitaisen kirkkoreen eteen.
Pojatkin menivät ulos.
"No nytkö sitä lähetään?" kysyi Erkki Paakalta.
"Niin on hieno meininki", vastasi Paakka ja pyörähti ylpeästi
kantapäillään. Sitten meni hän sisälle, vaan palasi vähän päästä
takaisin Hikliinin kanssa. He hyppäsivät molemmin rekeen ja alkoivat
ajaa Ketolaa kohti.
"Onnea matkalle!" huusivat pojat heidän jälkeensä.
"Kiitoksia", vastasi Paakka, vaan Hikliini ei puhunut mitään, ja niin
he menivät.
Pojatkin lähtivät kortteeriinsa.
* * * * *
Hiljaisuus vallitsi Ketolan suuressa pirtissä. Pöydän takana istui
Ketolan ijäkäs emäntä kutoen kuelmatansa ja karsinakkunan ääressä hänen
tyttärensä Annareeta. Renkit olivat menneet metsään ja piikat oli
navetassa iltatöillä.
"Mitä me nyt teemme tämän talon kanssa, sillä silminnähtävä on, ettemme
voi tätä oikealla tavalla hoitaa, sitten isäs kuoleman olemme menneet
taaksepäin aika vauhtia?" kysyi emäntä Annareetalta ja laski
sukankudelmansa pöydälle.
"Enkai minä ymmärrä--olisko tuo paras että myötäisiin", arveli
Annareeta.
"Mihinkäs sitten itse joutuisimme?"
"Mentäisiin johonkin huonemieheksi", esitteli Annareeta.
"Ei ole hääviä sekään huonemiehen elämä, parempi se sittenkin oma koto
olisi, kunhan tässä jollain lailla elettäisiin", esitteli emäntä.
"Mutta jos velkamiehet panisivat saaliitaan hakemukseen, mistäs sitten
heille rahat koppaisimme?"
"Eipä meillä hyvin suuria velkoja ole muille kuin Hikliinille, ja
tokiko tuo se niin ahtaalle panee."
"Mieluummin soisin, että se velka olisi jollekin toiselle, sillä eipä
tiedä mitä sen mielessä pyörii.--Olisi käytävä sen Hikliinin tykönä."
"Olenhan minäkin sitä ajatellut.--Pitäisikö hänessä lähteä huomenna
käymään."
"Niin ja pyytää häntä odottamaan tulevaan syksyyn, ehkäpä me jo sitten
voisimme hänelle jonkun osan siitä maksaa... Mutta ketäs nyt tulee,
koska kulkusten helinä kuuluu kartanolta", kysyi Annareeta ja
jouduttausi akkunasta tulioita katsomaan; emäntä myös seurasi hänen
esimerkkiänsä. "No kaikkia! Hentilän Paakka ja Hikliini,--mitähän ne
nyt tänne tulevat", ihmetteli Annareeta.
"Kylläkin.--Mitähän niillä meille olisi asiata", arveli emäntäkin, vaan
jouduttausi kumminkin ottamaan vieraita vastaan ja toimittamaan heitä
toiseen hnoneesen, ennenkuin pirttiin ennättäisivät tulla.
No niin. Vieraat toivottivat hyvää iltaa ja menivät emännän
johdattamina kamariin.
Pian alkoikin emäntä puuhata kahvipannun kanssa, joka tänä päivänä oli
jo kuudes kerta, sillä Ketolan emäntä oli ahkera kahvimummo. Vierailla
sitä vastoin oli kamarissa omat tuumansa.
"Kuulehan Paakka.--Ota sinä nyt huostaasi tämä koko asia--sinun
velvollisuutesihan se oikeastaan onkin--ja koita toimittaa se oikein
hyvästi,--kyllä minä sitten sinua muistan... Älähän kuitenkaan kovin
rohkeasti alota ... noin kaukaa vain ... ymmärräthän..." tuumi
Hikliini.
"Kyllä ymmärrän,--mutta jos ei se taivu, niin puhunko minä siitä
velasta ... tuota ... että sinä panet sen hakemukseen?" kyseli
puhemies.
"Niin no, jos se ei taivu--vaan kyllä se siitä taipuukin kunhan oikein
asian ajat--niin saatanhan minäkin sitten siitä puhua."
"Kyllä kyllä ... mutta nyt hiljaan ... jo tulee emäntä", ja he istuivat
kiireesti tuoleille, pelon ja toivon välillä.
Ovi aukesi ja nokinen kahvipannu kädessä astui emäntä sisälle. Hän
asetti pannun pöydälle, otti avaimen vyöllään olevasta avainnipusta,
meni erään kaapin tykö, jonka ovea hän aukaisi ja otti esille kolme
kahvekuppiparia, jotka sitten asetti rinnakkain pöydälle.
"No niin se tuo emäntä liikkuu vielä kuin nuoret tytöt, yhtä ripeästi
ja hilpeästi kuin ennenkin," Paakka sanoi.
"No eihän tuota toki niinkuin ennen ... toisenlaista se toki ennen
liikunta oli, vaikka enhän tuota perin vanha ole nytkään," puheli
emäntä ja laski kahvia kuppeihin. "Ottakaapas kahvia," kehoitti hän
sitten.
"Kiitoksia, mutta joko emäntä on nyt kuinka vanha?" kysyi Paakka.
"Huomenna on minun syntymäpäiväni, jolloin täytän 50 vuotta," selitti
emäntä.
"Ohoh, ompas sitä jo ikää! mutta niin vanhaksi ei teitä ainakaan luule
--olette vielä yhtä kaunis ja verevä kuin kolmenkymmenen vuoden
vanhat... Eikö totta, Hikliini?"
"Niin--no--jo--oh--tuota--kyllä se on totta," myönteli Hikliini.
"No--oh, älkäähän nyt kuitenkaan pilkatko, vanhemmaltahan minä nyt
sentään totta puhuin näytän," puheli muka emäntä, vaikka jo itsekin
alkoi uskoa, että hän oli yhtä ketterä ja pulska kuin kolmenkymmenen
vuoden vanhatkin.
"Ei, ei se ole mitään pilkkaa, minä puhuin ihan todella ja mietin--
tuota toisakseen--että kyllä te vielä yhden miehen vanhattaisitte,"
sanoi Paakka.
"Jokohan--ha, ha, ha," nauroi emäntä.
"No ihan leikittä--ja mitä sanoisitte jos rupeaisin teille miestä
toimittamaan.--Totta puhuen olenkin juuri sillä asialla?" sai Paakka
alkaneeksi.
"Vähät sanomisetkai siinä olisi--ha, ha, ha."
"No niinpä kyllä.--Toden totta on se, että teidän talonne ei tule
isännättä aikaan, sen itsekin ymmärtänette.--Siksipä lähdimmekin tänne
Hikliinin kanssa, että jos--tuota--sopisi, niin tehtäisiin tässä
naimiskaupat.--Mitä sanotte emäntä siihen?"
Kappaleesen aikaan ei emäntä vastannut mitään ja selvästi näkyi, että
kova sisällinen taistelu liikkui hänen sisällisessä ihmisessään.
Kuitenkin, ettei kovin loukkaisi tuota odottamatonta kosiomiestään,
vastasi hän suopeasti:
"Mitäpä minusta enään lienee kenellekään, kun olen jo näin vanha ja
ilman sitä, en enään koskaan naimisiin mene. Tyttäreni sitä vastoin
ottakoon miehen, jos niin haluaa ja mieleisensä löytää." Niine
sanoinensa meni hän ulos, heittäen kosiomiehensä kahdenkesken.
Molemmat, niin sulhanen kuin puhemieskin, olivat kuin puusta
pudonneita.--Tuommoista he eivät olleet odottaneet.
"Mitä me nyt teemme? kuulitkai sinäkin, että saimme rukkaset," kysyi
vihdoin Paakka.
"Ei mitään ... lähdemme pois," sanoi Hikliini, vihasta punoittavin
silmin.
"Mutta jos koettaisimme vielä kerran,"
"Mitä turhia! Lähtään pois."
"Vaan entäs se velkakirja ... puhutaanko siittä mitään?"
"Antaa vaan olla ... kyllä minä siitä huolen pidän." Viimeisiä sanoja
sanoessaan oli Hikliini jo porstuassa.
Mikäpä siinä puhemiehelläkään auttoi muukuin lähteminen, mutta pahasti
kirventeli hänen sydäntänsä silloin... Se oli ensimmäinen kerta, kun
hänen toimensa niin huonosti onnistui.
Kartanolle päästyään hyppäsivät he rekeensä ja ajoivat pois, mutta
kävivät he toisenkin kerran vielä talossa.
Hikliini toimitti velkakirjan kuvernöörin, eikä kauan kulunut ennenkuin
huutokauppa toimitettiin Ketolan talossa, myötiin puti puhtaaksi.
Hikliini kuleksi silloin talossa, kuin ruhtinas, eikä näyttänyt olevan
köyhä eikä kipeä. Paakka kuiskutteli Ketolan emännälle:
"Eikö olisi ollut parempi ottaa mies, kuin menettää kaikki?"
Kyynel silmin seisoi emäntä ja katseli taloutensa häviötä. Hänen
halpaset, vaan rakkaaksi tulleet kapineensa, jotka oli hiellä ja väellä
ansaituita, joutuivat yksi yhdelle toinen toiselle ja hänellä ei ollut
sanan valtaa.
"Ei lintuakaan elävänä höyhennetä, vaan on muutamilla ihmisillä sydäntä
riistää toiselta kaikki ja jättää noin kituva henki jälelle. Teilläkin
näyttää olevan hyvä mieli, kun minulle näin kävi. Vaan ei pidä toisen
vahingolle iloita."
Paakka aivan kuin säpsähti, koski niin hänen omaantuntoonsa emännän
vähäiset sanat. Hän oli todellakin toivonut tätä tapahtuvaksi Ketolan
emännälle, oli yllytellytkin Hikliiniä.
"Kuule Hikliini, emäntä on hyvin pahoillaan", sanoi Paakka.
"Onko, se on hyvä. Vai on?" ja hän nauroi oikein sydämmestään ja koetti
vielä enemmänkin.
Paakkaa värisytti oikein. Tuntui kuin itse paholainen olisi hahattanut.
Sen tähden hän lähti pois kiireimmittäin, katumoissaan ja miettien
miten pahan tekonsa palkitsisi.
* * * * *
Muutamia vuosia oli kulunut. Ketolan emäntä oli ruojilla ja Annareeta
palveluksessa. Mutta Rimalan Erkki oli saanut mökin paikan, johon
rakensi sievän rakennuksen ja raivasi peltomaata melkoisen alan. Niin
sievään ja helposti se ei olisi käynyt, jollei Paakka olisi hänellä
apuna ollut. Paakkapa se hommasikin enemmän kuin Erkki itse hyvällä
innollaankaan ennätti.
Ja niin tuli muuan kevät ja kesä. Kauniina ja lupaavana rehoitti
ruislaiho Erkkilän mökin vainiolla, ja muuan sarka ohraa. Harmajana
paistoi tuolla palanen maata, vaan se oli hyvin muokattu ja saattoi
odottaa siitä useampia tynnöriä potaattia. Lehmän kanttura ammoi mökin
ympärillä. Ei se ammonut velkaista hintaansa,--velkana se oli: Paakka
lainannut siihen rahat sillä ehdolla, että saa Erkki maksaa sitten kun
jaksaa--vaan ammoi lehmä, niin ainakin Erkistä tuntui, ikävöidessään
emäntää.
"Niin, niin!" tuumikin sille Erkki kun hänen työskennellessään pellolla
lehmä tuli aidan taakse ammomaan ja ammoi kuin ei olisi sillä muuta
ollut tehtävääkään. "Ikävähän se sinullakin on, vaan pian se tulee."
Juhannus tuli. Ja silloin kerääntyi Perukan nuoriso Erkkilän mökille
häitä tanssimaan. Vähien varain mukaan vieraita kestittiin, vaan
hyvällä sydämmellä tarjottu otetaan hyvällä vastaankin.
Patalan Pekka istui pöydän takana rahin nenällä ja pimputteli viulunsa
kieliä.
"No annapas nyt Pekka tulla!" sanoi Erkki.
Pekka pimputteli kieliä, väänteli nastoja eikä siitä tahtonut tulla
valmista. Levottomammin kuin koskaan ennen odottelivat pojat ja tytöt
valmista, vaan hitaammin valmistui Pekankin viulu viritykseensä kuin
ennen. Hänelle ei näyttänyt kelpaavan tappi millään syrjällä, piti
vääntää edestakaisin. Sormillaan rumputteli ja rokalla vakuudeksi
väliin koitteli. Kyllä teki tarkkaa nyt.
Mutta kun hän vihdoin pääsi alulle lähtikin sitä: sieltä tuli uusi
peli, ei koskaan ennen kuultu ja sitä tuli pitkään.
"Mistä se Pekka noin sievän pelin on oppinut?" kysyivät kaikki.
"Vai oppinut, itse sen tein. Sommittelin sen näitä häitä varten".
Niin Pekkakin toi tuotavansa, antoi sitä mitä hänellä oli antaa nuoren
parin iloksi. Hyvä sydäminen mies, niin kuin muutkin perukkalaiset. Ja
hyviähän ne itse asiassa ovat kaikki ihmiset maailmassa, vaikkakin
jotku eksyvät hyvyyden tieltä, toiset enemmän toiset vähemmän, ja
taitaahan siitä itsekukin joskus horjahtaa.
Hyviksi Erkki ja Annareeta kaikkia ajattelivat, eikä heillä ollut
kanimieltä vähintäkään Hikliiniä kohtaan. Ilo mielin liikkui Ketolan
entinen emäntä, entinen ruotilainen vaan nyt onnellinen äiti tyttärensä
kodissa, liikkui kun kolmen kymmenvuotinen, vaikka olikin
viidenviidettä.
Niin oli Perukalle kasvannut talo lisää, pieni varoiltaan, vaan suuri
onnellisuudeltaan. Semmoinenhan se onkin hyvä talo ja semmoisia oli
Perukalla paljo.
Ja semmoisen talon laittoi pian Erkin jälkeen Pikkarisen Tuomaskin.
Hänestä oli sitä paitse tullut ahkera lukumies, sillä kirkkoherran
neuvo oli hänessä tepsinyt. Ja hän alkoi puuhata Perukalle kirjastoa.
Kauan hän siinä puuhassa oli, ennenkuin siitä mitään tuli, vaan tuli
siitä kuitenkin lopuksi se, että sai kuin saikin toimeen pienen
kirjaston.
Mutta Hikliini kulki yhä ja kaupusteli pieniä tavaroita, kärkkäämmäksi
vain yhä rahalle käyden. Ja kerran hän puotti pienen summan ja suru vei
hänet hautaan.