Viedessäni kirjettä postilaatikkoon, tapasin Liinan kadulla. Läksin
saattamaan häntä, ja sain kutsun sisälle. Koetin olla kuin ei mitään
olisi tapahtunut.
He olivat edellisenä iltana palanneet Arvelan kotoa, ja Liinalla oli
paljon sieltä kerrottavaa.
--Kalle saa viran kotipitäjässään, toistaiseksi sijaisena. Minusta on
niin hauskaa päästä asumaan maalle.
--Onhan se.
--Ja niin vapaa kun urkuri saa olla, ei kun pyhinä vaan virassaan.
--Niin...
--Sinä et usko, Lauri, kuinka kaunis koti meille tulee. Aivan järven
rannalla, kauniin metsän kyljessä.
--Vai niin.
--Siellä opin minäkin kauniimpaa suomea. Ne puhuvat hyvin soinnukasta
kieltä siinä ympärillä. Ja miellyttävää, hauskaa kansaa.
--Kun ei vaan ajanpitkään tulisi yksitoikkoiseksi.
--Ei, kun me innolla ryhdymme työskentelemään, niin kyllä aika kuluu.
Kalle perustaa lauluseuran, jonka me koetamme saada hyvään kuntoon.
Siellä on paljo nuorta väkeä. Sitten me puuhaamme kaikenlaista,
arpajaisia, kansanjuhlia ... voi, ei siellä ollenkaan tule
yksitoikkoista.
En minäkään sitä todella epäillyt. Hänessä on sisältöä! Minä huo'ahdin
syvään. Samassa kuvautui Selma eteeni. Voi miksi minä olen juuri häntä
rakastanut. Onhan se nyt ohi, vaan sittenkin...
--Sitten tekin tulette käymään meillä, eikö niin?
Minä hyrähdin jotain vastaukseksi.
--Miksi sinä olet niin synkällä mielellä?
--En minä ole, en miksikään. Minulla vaan ei ole aikaa kauemmin viipyä.
Hyvästi.
--Ja katsot minua noin säälien. Sanohan nyt, mikä sinua vaivaa?
--Sinuako säälien! Ei, iloisestihan minä sinua katson. Pikemmin itseäni
säälin. Hyvästi vaan.
Tunsin punastuvani, vaan kiiruhdin pois, estääkseni sitä näkymästä. Hän
seurasi minua ovelle, silmät selällään.
Mennessäni vilkasin kerran Liinan kotiin päin ja huo'aten henkäsin.
Matkaa jatkoin sitten aatoksissa, tietämättä ollenkaan minne menen.
Jouduin Kaivopuistoon, jossa istuin yksinäiseen paikkaan ja itkin.
Itkin kuin pieni lapsi, jolta on makeiset riistetty kädestä, kunnes
viimein ajatus, että asiat näin ovat parhaiten, sen vähitellen
tukahutti.
Löfströmin kohdalla palatessani näin Selman tulevan vastaan. Vavahdin
ja veri kuohahti läpi koko ruumiin. En tahtonut mennä häntä vastaan,
enkä voinut takaisinkaan kääntyä. Minun täytyi poiketa sisälle ja
tilata puoli pulloa punssia.
* * * * *
Kun kirjeeni oli saapunut, tuli hän tapaamaan minua. Hän oli
ystävällinen ja nöyrtynyt, aina siihen määrään että kotitalonsa
portilla jo pyysi anteeksi. Kirjeeni oli tehnyt vaikutuksen, hän oli
kovin pelästynyt. Hetkellisestä suuttumuksesta oli minulle
kirjoittanut, eikä mitään sillä tarkoittanut. Oli erehtynyt, luullut
minun todellakin häntä vältelleen.
--Tuo konttoristi juttusi ainakin on perätön. En ole Hallmanin kanssa
ollut missään, kerran tahi pari, kun on sattumalta tavattu kadulla.
Olin jo ennakolta päättänyt esiintyä kylmänä. Vaan minä tunsin
kylmeneväni todellisesti. Hänen äänensä oli soinnuton, se oikein viilsi
korvissani, hänen myöntyväisyytensä ja hellyytensä tuntui
vastenmieliselle. Mutta hän osasi valita oikean ajan. Erotessa vaikutti
anteeksipyyntö parhaiten, sillä säälitti jättää häntä tällaisena.
--Et siis tahdo väliämme loppumaan?
--Hyvä Lauri, en, en.
--Entä Hallman? Jos hän...
--Älä viitsi pelätä, enhän minä hänestä mitään välitä.
--Etkö ole välittänytkään?
--No voi voi sinua...
Hän kietoi kätensä vyötäisilleni ja kurottui suutelemaan.
--Annathan anteeksi?
Enkä minä voinut enää muuta kuin antaa ja itsekin omasta puolestani
samaa pyytää.
Kului kuitenkin monta päivää ennen kuin hänen tämän jälestä ensi kerran
näin. Saatoin hänet silloin kotiin. Matkalla puhelimme ilmasta ja vähän
lähestyvistä Kallen ja Liinan häistä. Erosimme ilman minkäänlaista
välipuhetta vastaisesta yhtymisestämme.
Emmekä me usein yhtyneetkään. Ainoastaan milloin hän sattumalta tuli
vastaani, ja kun en voinut sitä välttää.
Liinan häihin kutsuttiin minut sulhaspojaksi. Se ei ollenkaan
miellyttänyt. Tiesin liian hyvin kuka minulle tulee morsiusneidoksi.
Pidin kuitenkin sopimattomana kieltäytyä.
Sulhaspoikien mennessä morsiusneitien huoneeseen, tuli Selma
kiinnittämään pientä seppeltä rintaani. Tahtomattani vähän peräännyin,
en vastannut tervehdykseensä, en kiittänyt, enkä odottaissamme puhunut
yhtään sanaa. Seisoin vaan ja tylsästi katselin suoraa eteeni.
Papin vihkiessä jäi katseeni koko ajaksi morsiameen, vaikken häntäkään
tarkkaavaisesti osannut katsella. Sanat kuulin, vaan ne pomppailivat
takaisin korvistani ja unohtuivat saman tien. Ainoastaan yhdessä kohden
tunsin pieniä pöyristyksen väreitä. Se oli papin lukiessa: "... ja sen
tässä julkisesti Jumalan ja kristillisen seurakunnan edessä
tunnustavat..."
Ensimmäisen valssin alettua tein minä kuten muutkin sulhaspojat
tanssiin valmistavia liikkeitä. Vetäsin hansikkaat kireemmälle ja
kädelläni koettelin josko pukuni on asianmukaisessa järjestyksessä.
Velvollisuus vaati minua aloittamaan tanssin morsiusneitini kanssa.
Mutta minä en saattanut sitä tehdä, kun lattialla pyöri vaan muutamia
paria; senhän olisi kaikki huomanneet. Odotellessani tuli muuan
henkästynyt tanssija luokseni.
--No, miksi seisot, etkö huomaa, kuinka lempeät silmäykset sinua
odottavat.
--Odottakoot, vastasin minä ja vetäännyin puhujasta syrjään. Ja sitten
siirryin siirtymistäni toisten taakse, kunnes viimein läksin koko
tanssihuoneesta. Menin toiselle puolelle, jossa istui vanhempia miehiä
ja joivat totia. Laitoin kiireimmiten lasin itselleni, väkevän
totilasin, ja istuin muiden joukkoon.
Tanssihuoneessa alkoi polkka. Tuo valssin ajalla minua puhutellut
sulhaspoika tuli taaskin luokseni.
--Hyvä mies, täälläkö sinä istut kun tanssihuoneessa odottavat.
Selmasikin kaipaa sinua.
--Älä ole milläsikään. Täällä on niin peijakkaan hauska.
--Joudu nyt! Selma käski etsimään sinua.
--Sano sinä Selmalle, etten minä mitenkään saata, että minulla on
täällä niin peijakkaan hauska. So, mene nyt vaan.
Kun hän oli mennyt, tein minä heti toisen lasin. Franseesin alkusoiton
soitettua tuli sulhanen luokseni.
--Mikä sinua vaivaa kun et ollenkaan tanssi?
--Miks'en tanssi. Vaan minä tahdon huoltaa myöskin sieluani.
--Lähde pian pyytämään Selma. Ollaan sitten vis à vis.
--Ollaan vaan.
Useammat parit istuivat jo paikoillaan kun minä tulin huoneeseen. Menin
suoraan Selman luokse ja tein hyvin kohteliaan kumarruksen.
--Saanko kunnian?
Hän oli korviaan myöten punanen ja istui kun ei olisi minua
huomannutkaan. Olin jo kääntyä pois kun hän nousi paikaltaan.
Mennessämme poikki lattian, seurasivat kaikki meitä hymyilevällä
katseella. Se suututti, vaan uhallakin koetin olla ivallisen ja
huolettoman näköinen.
--Mitä se tarkoittaa, kun sinä et minua ollenkaan tanssita? Kaikki
ihmettelevät.
--Kun minulla on tuolla hauskempi. Ihmisellä pitää olla vapaus valita
mikä enemmän miellyttää.
--Ja sinua miellyttää enemmän istua totia juomassa kuin olla minun
seurassani?
--Kuten näet.
--Kun ilkeätkin.
--Huomautan etten ota vastaan minkäänlaisia nuhteita.
--Ole sitten. Saat kai minusta olla.
--Kiitoksia paljon.
Minä oikein nautin kun saatoin näin esiintyä. Oltuamme hetken vaiti,
aloin minä tyyneesti:
--Minulla on uutisia kerrottavana.
--Mitä ne ovat? Hänen äänensä vapisi.
--Minä matkustan viikon perästä Kuopioon.
--Käymäänkö?
--Ei, vaan muutan kokonaan.
--Milloinka sinä sen olet päättänyt?
--Pari viikkoa sitten.
--Etkä ole minulle mitään ilmoittanut.
--En. Olen pitänyt asian koskevana ainoastaan minua.
--Vai niin.
Viimeinen sanansa tuli hiljaa henkäyksen ohessa.
Oltiin hyppykohtauksessa. Minä vein häntä kuin vento vierasta, kaikella
maltilla ja sävyisyydellä, en ollenkaan pusertanut rintaani vasten. Hän
tuntui haluavan olla loitompana.
Franseesin loputtua saatoin hänet paikalleen ja kohteliaasti kiitin.
Hän ei vastannut mitään, vaan surullisesti katsahti.
Minä riensin herrojen puolelle, iloisena ja tyytyväisenä asiani hyvään
ajamiseen.
Seuraavana aamuna kivisti päätäni. Inhotti kaikki mitä näki, inhotti
muistella kulunutta iltaa.
Kuinka minä sentään saatoin sillä tavalla käyttäytyä, ja kaikkien
nähden? Täytyisi oikeastaan pyytää Selmalta anteeksi.
Mutta se olisi liikaa sekin. Kaikki voisi muuttua jälleen entiselleen.
On kuitenkin parasta kuin on. Ja tulihan siten ilmoitettua muuttonikin.
Lienee viisainta olla jo kokonaan sekaantumatta.
Ja niin minä olinkin. Matkustin sitten hyvästiä sanomatta. Enkä ole
hänestä sen koommin mitään kuullut, kunnes eilen sain eräältä
tuttavaltani kirjeen, jossa mainitaan hänen olevan morsiamen ja tänään
viettävän häitään.
Minä tahdon täältä kaukaa toivottaa hänelle kaikkea hyvää.