"Kaiva rahat kutjustasi, niin tässä heitä sulin käsin luetellaan",
puheli Herkko.
Ostaja kaivoi rahat, luki ja tarjosi Herkolle, vaan Herkko käski antaa
Pekalle: "annapas tälle ne rahat, tämä on minulla säkkinä, vaikka itse
minä isäntä olen."
Nyt kuin Pekka sai liikoja rahoja, tuli iloiselle tuulelle ja Herkko
tuntui olevan hänestä paras ystävä ja turva koko maailmassa. Nyt
lähdettiin kauppatorille. Siellä Herkko osteli ja tinkaili tavaroita ja
kulki reeltä reelle kuin paraskin ostomies, vaikka eihän sillä ollut
napinkaan ostoa. Pekka mieltyi erääseen punakirjaiseen kaulahuiviin ja
osti sen ja sitoi kaulaansa ja jätti nenät löysälle, kuten hänen
ikäisillään muillakin näkyi olevan.
Kauppatorin laidassa oli korkeat rappuset, suurissa ikkunoissa paistoi
punaiset uutimet. Sinne vei Herkko Pekan ja siellä oli sen toista
iloista hurakkaa. Tyttöjä ja poikia, tuttuja tuntemattomia, jotka
hohtavin poskin istuivat pöydät ympäriinsä. Tutut heti kutsuivat Herkon
ja Pekan luokseen ja tarjosivat mitä heillä oli käsissä ja olivat niin
ystävällisiä, ettei Pekka ollut moista vielä elämässään saanut kokea.
Kaikki oli ikään kuin sulanneet yhteen. Pekka ajatteli, että Loviisa
pitäisi olla täällä, kuin näki, että muitakin tyttöjä on ja kaikilla on
niin lysti ja lystiltä tuntui hänestäkin.
"Ole täällä, minä käyn Loviisan tänne", kuiskasi Pekka Herkolle ja meni
ulos. Ajatteli, että joukossa on hyvä lentää. Ompa niitä liikoja
rahoja.
Tuntui Pekasta niin mukavalta kuin Loviisan kanssa käveli ravintolaan.
Tuntuipa melkeen niin mukavalta, kuin kotona oli kuvaillutkin
mielessään Loviisan kanssa markkinoilla oloa. Teki mieli pitää Loviisaa
kädestä kiinni samalla lailla, kuin edellä kulkevat, eräs tyttö ja
poika, jotka käsi kädessä astelivat ja puhelivat ja nauroivat väliin
ihan katketakseen. Vaan Pekka ei viitsinyt kuin ei Loviisakaan ottanut
häntä kädestä. Ja puhelemaan teki Pekan mieli yhtä iloisesti kuin ne
toisetkin, vaan mikä lienee sanasalvan sulkenut. Ei vaikka mitä teki,
niin ei heltinyt sanoja, kuin joku vähäpätöinen kysymys, joka ei
Loviisalta liestyttänyt sen pitempää selitystä, kuin hyvin
kuivatekoisen ja lyhyen vastauksen. Semmoista se oli, vaan lysti se
kumminkin Pekasta oli.
"Kas sitä! Niin tulevat kuin köydellä vetäisi, joka sorkka pienemmästä
suurempaan, nuo meidän markkinamiehet tähän katiskaan. Tuolla on
Loviisa ja Pekkakin", sanoi iloissaan Sanna Kaisa, joka oli istumassa
erään pöydän takana Huhtarannan kylän tyttöin ja poikain keskessä
Herkon kestissä.
"Tulkaa jumalanluomat tänne yhteen joukkoon, yhdestä köydestä vetämään.
Kas noin, hyvät lapset, katsokaapas siinä, nollottakaa kuin
sotkanpoikue rantahaolla tyyneessä lahdessa. Katsokaa mitä isäsotka,
tämmöinen tupsupää tuopi", puheli iloissaan Herkko ja kopristi
takkuista tukkaansa.
"Hei pojat veikkoset näin näitä häitä juodaan.
Entiset on lopussa, vain toista tänne tuodaan",
lauleli Herkko ja täytteli lasia viimeisellä punssipullon tähteellä.
"Tuoppas nyt pullo ranstviiniä", käski Herkko palvelijaneitiä.
"Taidat luulla ettei ole rahaa? Rahaa on vaikka köyttä tekisi, kuin ei
tee pitkältä, eikä paksua", kehui Herkko, otti Pekalta kukkaron ja
vetäsi esiin 25 markan rahan. Palvelija keräili pieniä rahoja vastaan,
luki niitä ja keräili. Herkko polki tahtia jalallaan ja lauloi:
"Sievä tyttö, kaunis tyttö,
Tytön nimen kantaa.
Vaan kyllä pojan pulskean
Se halatakin antaa."
"Niin, tuota, tuota tuokkeroista, pukin häntä pulkkeroista. Sanotaan,
että arka mies ei saa kaunista akkaa. Tuota noin, ettekö neitiseni
lähde minulle eukoksi, tahi rouvaksi, kummaksi paremmin haluttaa. Minä
olen, vaikka itse olen sanomassa, noin jokseenkin varakkaan puoleinen
kosija. Laajalan veljeksiä, etkös ole kuullut. Ruuan meillä saat syödä
jos kuinka hyvän, kuin saada voinet. No, mitäs arvelet?" puheli Herkko
ja kohenteli palvelijaneitiä lähelle.
"Ei uskoisi kotona tuota Herkkoa, että se täällä on tuommoinen paha
verkko. Kotona on tyyni kuin veden kala ja täällä on ihan siipiä
vailla", sanoi Sanna Kaisa. Ja muut tytöt nauroivat katketakseen Herkon
ilveilyllä.
Pekka tunsi olevansa irrallaan. Mielensä vilkastui ja hän halusi
näyttää yhtä rennolta kuin Herkkokin. Hän tilasi pullon ranstviiniä ja
kaksi sikaaria. Tytöt kieltäysivät enään juomasta ja Loviisa houkutteli
Pekkaa ja Herkkoa pois lähtemään.
"Elä sinä hätäile. Ottakaa tytöt. Mikä on, ettei kelpaa! Tässä ei ole
köyhän tavara edessä", kehui Pekka.
Tytöt lähtivät pois ja heidän mukanaan Herkkokin koitettuaan houkutella
Pekkaa lähtemään. Mutta Pekka ei välittänyt. Ravintolan punaiset
ikkunavarjostimet loistivat kauniina kirkkaassa valossa, jota tulvivat
monet suuret lamput. Ja iloista elämää oli kaikkialla, tyttöjä ja
poikia istui pöytäin ympärillä, outoja vain ystävällisen näköisiä. Ja
sievempiäkin nuo tytöt näyttivät olevan kuin oman kylän. Palvelijaneiti
oli korja kuin enkeli ja liikkui sievästi kuin hengen siivillä. Sen
kanssa halusi Pekka jutella ja sille viiniä tarjota.
"Menkööt oman kylän tytöt!"
Ja niin jäi Pekka ravintolaan, jossa tuntui olevan lysti kuin
paratiisissa.
Pekka sai tuttuja, jotka hänelle tarjosivat ja hän tarjosi niille. Ja
sen mukaan he enemmän yhä tutustuivat, että lopulta käsikaulassa laulaa
lojottivat. Ravintolan isäntä tuli kieltämään lopulta, vaan sitä ei
Pekka suvannut.
"Se on liijan suuri sana noin karkeasta naamasta, että me emme saa
laulaa. Minä pesen silmät semmoiselta mieheltä kuin sinä olet, kuin
vain on toinen, joka vettä panee", reuhasi Pekka ja nipisti isäntää
nenästä. Poliisille, jota isäntä huuti avuksi, kiljahti Pekka:
"Tiedä, että tässä on härkä, joka kuopasee, että sammalina ilmassa
lentelet", ja sen kanssa sivalsi hän pitkällä kädellään, että
järjestysmies kaatui kuin lahopölkky lattialle. Ulos riensi Pekka, vaan
tuskin ehti kadulle, niin oli poliisi miesjoukon kanssa häntä
piirittämässä. Ja siinä syntyi ankara ottelu. Kipeitä kirkumisia,
tuimia kirouksia, hätäisiä avunhuutoja, raskaita lyönnin räiskäyksiä
sekausi yhteen, että kauhistava melu täytti öisen ilman ja hukutti
kaupungin huikeaan rätäkkään, joka suureni sitä tehden kuin väkeä
lisääntyi.
Viimmein laantui ottelu ja melu asettui ja käsirautoihin kahlehdittuna
ja väsyneenä talutettiin Pekka vankilaan.
* * * * *
Pekka astui nyt vapaana kaupungin katua, vaan alla päin. Hän ei
tahtonut nähdä ketään, eikä näyttäytyä kellekään. Mieli oli synkkä,
musta ja kolkko kuin linnan seinä. Kortevaaralle tultuaan katsoi
takansa, muisti miltä näytti kaupunki, kuin markkinat kihisivät
parhaillaan ja houkuttelevat viirit liehuivat ja rumpuin huima pärinä
kutsui väkeä luokseen. Siitä oli kuukausi, pitkä kuukausi, jonka hän
oli istunut linnassa markkinailoja maksamassa. Nyt oli kaupunki tyhjän
näköinen ja näytti kammoittavalta.
Sitä hetken katseltuaan tuntui Pekan tunnossa kotilieden lämmin hohde
ja vapauden kultainen kehto niin sulostuttavalta, että kääntyi sinne
päin ja sanoi: "Tuhlaajapojan tavalla tahdon jäädä tekemään työtä
palvelijana isäni kotona."
Ja niin nöyrällä sydämmellä, kiirein askelin läksi Pekka rientämään
kotiaan kohti ja kaikin tavoin koitteli haihduttaa mielestään kamaloita
tunteita. Vaan ei ne niin vedellä pesten lähteneet. Aina ne vain
kiertyivät eteen ja toivat mukanaan uutta ja uutta mielen painoa,
eivätkä jättäneet mitään turvan sijaa eikä hyvää paikkaa koko
maailmaan. Kaupunki oli mielessä kamalana peikkona ja keritty pää
kamalinna häpeänä.
Lännen kynnyksellä nuokkui viimmeinen päivän kajas. Eteläisen taivaan
otsalla kynsistään riippui maaliskuun kolmiöinen hieno laita.
Luoteisella taivasnavan kulmalla loikui hatasarvinen otava,
huolellisesti vartioiden taivaan suurta tähtikarjaa. Niitä Pekka
katseli ja istahti eräälle mäntyisen kunnaan liepeelle, lähellä rakasta
kotiansa, odottamaan yötä, kuin ei olisi viitsinyt valvonta-aikana
mennä kotiin. Alakuloisena hän istui, pyhki hikeä otsaltaan ja kuunteli
mäntyin raskaita huokauksia raikkaan pohjatuulen puhaltaessa ja
mietiskeli tilaansa.
"Surmaksi on pahalla valta, minkä minullakin näillä markkinoilla. Jos
olisin ollut toisen vallan alla, niin onnellisempi olisin. Vain
opiksipa tuo lienee ikä kaikki. Hyvistä kylän miehistä otan osviittaa.
Eipä ilman niitä katkismuksessa luetakkaan jokapäiväisen leivän
joukkoon. Ja tämä kurja markkinaretki olkoon vahvana muurina
kuurtailemassa eloni mutkaisia polkuja. Ja neljäs käsky, tuo kultainen
sauva, sen otan mukaani elämän tielle. Vanhuksilleni tahdon olla
kuuliainen kuolemaan asti."
Niin ajatteli Pekka. Ja kuin karmakka pohjatuuli ei sallinut viipyä,
lähti kävelemään kotiaan kohti tähtien valaisemaa, öistä, alastointa
tietä.
Kipeästi kirkui tierainen lumi Vesalan porstuvan lattialla Pekan
anturan kannoissa. Kuin astui pirtin ovea kohti, rohkaisi itsensä ja
ajatteli: "Ei saa syötyä takaisin. Tulkoon nyt tuohta tai malkaa!"
Mokki räyhähti ärheänä vastaan pirtin ovessa, vaan kuin tunsi, niin
alkoi hyppiä pystöön ja nuoli käsiä ystävyytensä osoitteeksi. Mutta
kuin näki ettei Pekka kaipaa hänen leikkiään, kutjahti lattialle maata,
oikasi päänsä etukäpäläinsä päälle, aukaista lupsautti pari kertaa
suutaan, ummisti silmänsä ja heittäysi välinpitämättömän näköiseksi.
Kaikki oli kotona niin synkän alakuloista, Mustemmilta ja ikään kuin
alemmaksi painuneilta näyttivät pirtin savustaneet orret ja karstainen
laipio. Kitaroiden palava päre tuikutti uunin nurkkapihdissä, jonka
hämärässä valossa Pekan äiti ammenti pottusekaista lihavelliä
pahkakuppiin ja kanteli pöydälle iltasruuaksi. Pekka heitteli
päällysvaatteitaan ja ripusteli sivuseinän nauloihin ja istahti
ääretönnä penkille kuin tuntematon vieras. Pöydän päässä pienessä
puupihdissä paloi toinen kaitainen päreen tikku, jonka valossa Pekan
isä umpimielisenä, alla päin kutoi verkkoa. Kuni tyyni syksyinen taivas
räntäpilvien peittämällä väikkyivät Pekan äitin poimuiset, tummat
kasvot, surren ainoan lapsensa onnetonta kohtaloa.
"Ei tiedä imettäjä, lapsen kantaja katala, mitä kaulavilloja niistä
saa, sitten kuin joutuu korva korvan tasalle. Tuuleen on tehty työtä,
vaikka parasta on koitettu Pekkaakin kasvattaissa. Näihin asti on
koitettu pitää poissa mailman turhuuden tieltä ja kaikin tavoin
koitettu taivuttaa kodin hiljaiseen elämään. Mutta mitäs on voitettu
sillä suurella huolella? On kasvatettu vankihuoneitten peloittava
asukas. Voi tokiinsa", huokasi äiti ja huulensa värisivät.
Isän pienissä kuivissa kasvoissa näkyi syvä ynseys. Itsepintaiset
pihkasilmät välkähtelivät koston tulta. Käräkällä, kuivalla äänellä
lausui:
"Ei maksa vaivaa puhua asiasta, johon ei ole maulan edestä meidän
syytä. On tehty, mikä on tehdä voitu hänen hyväkseen, vaan nyt kuin on
varmaan nähty, mihin toteen on mennyt, niin nyt saa elää päätänsä
myöten, kuten oma mieli laitoaa", sanoi isä ynseästi ja laittausi
syömään. Kaikki asettuivat pöydän ääreen ja Pekkakin lähti sinne
tavalliselle paikalleen. Vaan isä polki jalkaa ja ärjäsi:
"Kävele kauvas minun pöydästäni mokoma roisto ja katoa silmistäni sillä
sanalla. Vai vielä sinä ilkeät vetäytyä minun näkööni. Kiitä että pidät
luusi tervennä", säköi isä vihassa, että vesi kiehui kielen nenässä.
Pekka tyrmistyi ja alkoi lähteä pois, vain äiti kuin kuuli isän jyrkän
tuomion, alkoi Pekan puolesta ja sanoi:
"No pikaisuus ei menesty asioissa. Eihän Pekka ole tehnyt pahempaa kuin
tuhlaajapoika. Sinä voit tehdä tuhlaajapojan isän tavalla: antaa kaikki
anteeksi ja ottaa pojaksesi."
Siitä ukko vain yltyi, alkoi teuhata äitille:
"Sinä lunttu laittaut puollustamaan. Katso ettei ole itselläsi jälkeen
asia", polkaisi jalkaa ja sanoi Pekalle:
"Tokko sen retka tiedät painua ulos, vaan odotatko viimmeistä käskyä?"
Hänen laihat kasvonsa ja pieni otsa paistoivat kuin tulinen kekäle ja
silmät löivät tulta.
Pekka älysi lähteä ja mennessään silmäsi isää ja äitiä ja hönkäsi Mokin
pois jälestään, joka olisi lähtenyt matkaan. Käveli kartanolle ja
seisahti. Kaikki oli kolkkoa, autiota, sisällä ja ulkona. Kylmä oli
tuulikin, joka tiukasti puhalteli nurkissa, vähän väliin heikoten ja
taas kiinnittäen. Tuntuipa siltä kuin ei olisi sallinut Pekan siinä
seisovan, alkoi ahdistella suojaa etsimään. Vaan mihinkäs nyt otti
uransa. Tuuli on kurjalla tupana, vastaranta vaivaisella. Ei tiennyt
mihin mennä, vaan mennä piti. Käveli muutamia syliä toiseen taloon
päin, vaan tie nousi pystöön. Tiesi että kaikkein kummaksi sielläkin
joutuisi. Ei ollut pitkältä aikaa miettimään. Pohjatuuli poutaisen
taivaan alla teki tehtävätään. Kengät kylmi jo ihan sarveksi ja alkoi
jalkoja puristaa ja muuten alkoi värisyttää. Kyyneleet tulvahti
silmistä ja huokasi:
"Voi taivaan suuri luoja minua onnetonta."
Alangolla oli heinälato, jonka auki oleva ovi ammotti kuin olisi
tahtonut avosylin kutsua turviinsa. Sinne pyörähti Pekka, työntyi
heinäin sisään ja tunsi tarkenevansa siellä yötä. Tuli vähän iloiseksi
kuin pääsi suojaan, vaan heti synkistyi mieli kuin muisti isän ankaran
tuomion ja linnassa olon, minkä häpeän hän sillä oli päällensä saanut.
Eihän viitsi ihmisille silmää näyttää. Musteni mieli, koko mailma
näytti niin tyhjältä, niin synkältä. Koko elämä näytti paljon
synkemmältä kuin se kaupungin linna. Hävisi aivan kokonaan elon toivo
Pekan sielusta. Ainoa mikä oli valon sädettä, oli äitin viimmeinen
lempeä katse. Vaan isän julma muoto oli hirvittävänä peikkona, joka
nieli senkin elon kipinän Pekan sielusta. Ei ollut tietä ei telaa mihin
paeta. Ainoa turva, minkä Pekka löysi tuona kamalana hetkenä oli
tuntematoin kolkko hauta. Muuta ei ollut tietä, sinne täytyi käydä
syvin eli matalin. Tuskaisena viehkuroi hän heinäin sisässä. Yhtäkkiä
hyppäsi ylös. otti puukkonsa, seisahti ladon ovelle hampaat yhteen
puristettuna. Tuimat silmät seisoi päässä kuin kivettyneet,
kiristettyin hampaittensa läpi veti henkeä sisäänsä, ojenti kätensä ja
tuijotti veitseensä.
Mokki kuin lähetetty enkeli äkkiä tulla sukasi takaa päin Pekan luo ja
alkoi hyppiä häntä vasten pystöön. Nuoli joka paikkaa, loiski
hännällään, liehui ja vinkui, hyppi ja nuoli minkä kerkesi. Siihen
katveni ja raitistui vähän Pekan synkkä mieli. Olihan vielä yksi
ystävä, yhtä hyvä kuin ennenki. Sepä synnyttikin Pekassa elon kipinän
ja hän nosti katseen ympärilleen. Tuli kiilui Honkaleholta, se välähti
kuin päivän kajastus Pekan öiseen sieluun ja jäi kuin kaukainen tähti
paistamaan. Hän muisti Loviisan, vain sitä kuin ajatteli niin sydän
jylähti vastaan. Se oli mennyttä.
Hiljankin hitain kaivoi hän heiniin kolon ja ainoan ystävänsä Mokin
kanssa rupesi siihen heiniin umpipäähän makaamaan. Vaan unta ei tullut.
Olo siinä nälkäisenä ja viluisena ja toivotonna tuli tuskaiseksi.
Kyynelsilmin lähti taas pitkin tietä kävelemään ja käveli lämpymikseen
asti, vaikka ei ollut mihin mennä. Hyvän taipaleen oli astunut, niin
väsymys painoi hänet istumaan erään suuren kiven viereen, jossa oli
tuiskun kierros. Siinä vaipui hän kuuraista kiveä vasten horroksiin.
Tuntui olonsa mieluiselta. Ja Mokin alkaessa kiivaasti haukkua
ärhennellä näki hän kaunista unta. Hän kulki tietä, kaitaista metsäistä
kinttutietä. Se väliin katosi ja väliin sitä aina vähän koiti. Pekkaa
pelotti eksyminen, vaan ilmausi vuori tien sivulle. Siihen Pekka
turvausi. Kulki yhäkin sitä tietä. Se paikoin kulki jyrkkää vuoren
rinnettä, jonka alla oli pauhaava koski. Pekka nojasi siihen vuoreen,
sen jyrkän syvänteen kohdalla ja kädellään koitellen putouksen äyrästä
kulki edelleen sitä melkein pimeän hämärää polkua. Kotvasen kulettua
levesi tie ja aamun valkea päivänkajaus hiukan valaisi taivaan rantaa.
Ja mitä etemmäs kulettiin, niin sitä likemmäs se valo likeni ja
miellyttävämmältä tuntui. Viimmein aamun kajastus muuttui ihanaksi
päiväksi ja se peloittava koski siinä tien sivulla muuttui avaraksi
alangoksi ja äärettömäksi laihohalmeeksi, joka silmän kantamalta
aaltosi kauniin kesäaamun virkeässä tuulessa. Ja siihen loppui se
rinteen peloittava polku...
Toinnuttuaan huomasi hän olevansa suureen turkkiin kääritty ja
makaavansa elokuormalla, joka hiljakseen kulkea kitisi syrjäistä
metsätietä.
* * * * *
Kerilän isäntä lähti viemään työpaikalle uutta renkiään, tervaksen
särkyyn Korpilammen rinteelle. Hiihtää sujuttivat peräkkää, isäntä
edellä ja Pekka kynttä kantta jälessä. Ei muuta ääntä kuulunut, kuin
tuo suksen mieto sihinä ladun syöpyneessä urassa ja sauvan suoveron
heikko kiljahdus aina pukatessa eteenpäin, kuin miehet laskivat
Kerimäen rinnettä Korpilammelle.
Tervaspölkkyjä oli vahaiset kasat, joita isäntä määräsi Pekan
peittoamaan lateesen. Pekka heitti takkinsa ja alkoi hartian voimasta
puotella raskaalla kirveellään tervaspölkyn päähän ja heti lähti
kulkemaan kiertävä rako pihkaisessa pölkyssä.
Isäntä jätti Pekan yksin siihen ja palasi kotiinsa.
Miellyttävästi soi Pekan korvissa raikea kaiku, joka väsymättä virtaili
hänen kirveensä raskaista iskuista.
Maaliskuun iltaruskon kultaisessa hymyssä uiskenteli Korpilammin
kalteva rinne, kuin Pekka väsyneenä istahti tervaspölkylle ja ikään
kuin nautti illan autuaasta rauhasta. Ainoa mikä häntä mielessään
kiitti oli se valtainen kasa kirkkaita säröksiä, jotka hohtivat kuin
kultaiset vuoleet iltaruskon tyyneessä hämärässä. Vahvat kädet ja terve
ruumis tuntui niin lupaavalta, että voisi vaikka pelloksi raivata tuon
murtoisen kuusikko- ja koivikkorinteen. Tieno näytti niin mieluiselta
tänä viehättävänä iltahetkenä, että oikein sääli oli lähteä Kerilään.
"Työ kuin työ. Niin on, olipa tuota orsilla tai parsilla tässä
matoisessa maailmassa. Minä olin mielestäni aina parempi renkipoikaa,
vaan nyt on oma sika riihen eteen kiertynyt. Ei parane se punniten.
Mitäpä hyötyisin, jos katsoisin jälelle mennyttä kiveä, niin menisi
vene toiselle. Välttää semmoiselle kuin minulle."
Niin itseään halveksien, alakuloisena hiihteli Pekka Kerilään
renkiytensä ensimmäisen päivän iltana. Siellä iloisen emännän
ystävällinen kohtelu lievitti Pekan syvintä katkeruutta. Pekka tunsi,
että hänellä ei olisi missään niin hyvä olla kuin täällä yksinäisessä
metsätalossa, jossa ei halveksivan silmää nähnyt.
Aika meni menojaan kuin hän suuren tervasruukin kanssa sai myskää
melkeen liikkumatta muuhun työhön sen kevättä, ja kevätpuolen kesää
sitä polttaissa ja haalatessa rantaan. Ouluun ei lähtenyt, ei
kahden kaulansa edestä. Sinne meni isäntä kasakoitten kanssa. Sillä
aikaa Pekka hakkasi kaskea tervasmurron pohjalle Korpilammen
päivän-kaltevalla rinteellä.
Ei ikinä ollut Pekka tuntenut sen hauskempaa työtä kuin sen kasken
hakkuu. Mitä laveammaksi kaskiaukea tuli, sitä miellyttävämmältä se
näytti ja sitä enemmän tuli intoa aukasemaan.
Mielihyvällä katseli isäntä tervaretkeltä tultuaan Pekan avarata kaskea
ja lausui kiitoksensa. Vaan mieluisemmalle tuntui se kiitos Pekan
mielestä, minkä tuo murtoinen, mykkä kaski lausui, jossa soleat puut
huoletonna vieri vieressään makasivat harjun kantoisella kamaralla.
Pekka tunsi, että hän voi jotakin saada aikaan ja yhä voimakkaammin
tuli se ajatus mieleen, että voisi raivata avarat pellot tuohon. Ja
tänne kiintyi hänen halunsa Korpilammen rauhaiseen laaksoon.
* * * * *
Kolmannen vuoden elokuu oli puolivälissä. Pekka oli yhä Kerilässä
renkinä. Hänen ensimmäisen kaskensa sijalla Korpilammen rinteellä
rymötti karhea, raskasteräinen lynkäruis. Toisessa paikassa aaltoili
vasta maan kattava, vihanta laiho. Tulevan vuoden varaksi kolmas aukea
oli punaisena, kuivana kaskena. Kaikki oli hänen raatamaansa.
Oli sunnuntai. Pekka läksi yksikseen kävelemään ja meni katselemaan
niitä lempi halmeitaan. Kierreltyään halmeensa istahti hän eräälle
kivelle halmeen heinikkopientarella. Ja siinä hän rupesi miettimään
miten tähän saisi helposti talon paikan. Ja siinä hän mielessään
laitteli ja rakenteli talon, sievän rakennuksen tuonne niemelle ja
tähän rinteelle uhkeat pellot. Niitty levisi tuolla Lehmipuron
alangossa, jossa oli sakea petäikkö. Karja kulki viljavilla ahoilla. Ja
lahdella kävi hän verkolla ja nuotalla. Sanalla sanoen, hän näki
mielessään talon täysineen. Vaan samassa se hävisikin ja jälelle jäi
vain katkera tunne.
Mitäpä hän mailman hylky ajattelikaan semmoisia. Ja hän myhäili
hullutuksilleen.
Isäntä kirkolta palattuaan tuli halmeitaan katselemaan ja tapasi siellä
Pekan, niin kuin oli toivonutkin. Ja Pekan tavatakseen hän lähtikin,
sillä hänellä oli sille asia esiteltävänä, jota oli jo ennenkin
miettinyt, vaan nyt uutta yllykettä saanut kirkolla käydessään. Hän
istui Pekan viereen ja alkoi:
"Mitä sinä täällä vartioit, vaan olet tainnut niin tänne viihtyä, ettet
muualla eläkään?"
Pekka ei virkkanut mitään, eikä isäntä odottanutkaan, sillä Pekalta ei
parempiinkaan kysymyksiin saanut vastausta vaikka olisi sarvella
vetänyt. Isäntä arveli, että kuin hän uutisensa sanoo, niin eiköön
heltiä.
"Kuule Pekka. Rupea tähän niemelle talon tekoon. Maanlaadun tunnet
itse, että se on hyvä. Niittyä saat tuohon Lehmipurolle raivaamalla jos
kuin paljon. Kalavesi on ihan äärelläsi."
Pekka ei luotuista sanaa lausunut. Isäntä jatkoi:
"Minä sinua autan talon teossa. Ensinnäkin sen verran, että kuin tuolta
Lehmipuron varrelta, niittymaaltasi hakkaat hirret talosi teokseen,
niin minun hevosellani saat ne vedättää talon paikalle. Uunikivet eivät
ole kaukana, niitä saa tuosta lammin takaa rinteestä vaikka tekisit
kivestä koko talon. Työkaluja: sahoja, poria ja mitä tarvitset saat
käyttää työssäsi."
Isäntä taas seisautti sanelmansa ja odotti, että virkkaisiko Pekka
mitään. Vaan kuin ei puhunut sanaakaan, niin isäntä leikin viistoon
alkoi taas:
"Ja kuin tähän teet sievän talon, niin ei kaukaa palaa, ettet vielä saa
Honkalehdon Loviisan emännäksi. Se vaan likeltä kaapii."
Pekka rykäsi, tempasi heinän edestään ja syrjäsilmällä vilkasi isäntää
kuin epäluulon alaista. Isäntä jatkoi:
"Loviisa pitää sinusta, koskahan se meidän akoilta kuuluu aina kylässä
käydessään sinua niin kyselevän ja tutkivan työntekoasi ja suuntia ynnä
muuta. Ja tänään kerrottiin kirkolla, että Hyvälän Renne oli menneellä
viikolla käynyt Loviisaa kosimassa, vaan oli se ollut hukkayritys.
Monta se on hylännyt muutakin hyvää tarjoumusta. Se sinua odottaa,
siitä minä olen varma", vakuutti isäntä ja kuvaili: "On sinusta hätä
kaukana. Loviisalla on lehmiä, lampaita ja muuta maanpäällistä. Niin
sinä elät kuin herran kukkarossa. Usko pois Pekka!"
"Uskon että joka lantiksi on lyöty se lanttina pysyy, minkä minäkin",
sanoi Pekka jäykästi ja kohosi seisalleen.
Isäntä ei puhunut enään mitään sen enempää, vaan ajatteli, että "elähän
huoli. Kyllä vielä paranet siitä taudista."------
Oli kekri ja kaikilla rengillä ja piijoilla oli tulossa vuoden ainoa
vapaa viikko. Ja niinpä ne sen käyttivätkin hyväkseen. Joukossaan
kulkivat kylästä kylään talosta taloon iloisena seurueena kuin
lammaskarja ahon nurmisella rinteellä kesän atrioita etsien. Ja aina
toista lystiä toisen puutumaan yksissä tuumin keksittiin.
Pekalla oli tämä jo viides kekri Kerilässä. Vaan nyt olikin hänen
renkiytensä loppunut. Joutilaana ei hän koskaan ollut kekriä viettänyt,
vaan vielä vähemmin nyt. Hänen kirveensä soitti tuimia säveleitä
Lehmipuron heinäisessä, synkässä korvessa. Ja sen sijaan kuin muut
renkimiehet olivat vapaaviikolla tuhlanneet melkein oteri vuoden
palkkansa tähteet, lepäsi Pekalla sen viikon palkkana kauniita hirsiä
valtainen rypäjäs Lehmipuron korven tummassa kohdussa. Ja sen sijaan
kuin toisilla renkimiehillä vapaaviikon lopussa oli peloittava ja ikävä
tunne alkavan vuoden vaivoista, oli Pekalla vapaa tunne ja tyytyväisenä
loisti hänen hiestynyt otsansa ja mielissään luki iloinen silmä
viikkonsa näkemiä paksuja kantoja ja toisen viikon työ piti luvata
vielä Lehmipuron kuusien helmaan ennen kuin täyttyisi hirsiä talon
tarpeeksi.
Tulevan kevään kesä vaatehti Korpilammen rinteen tuuheita koivuja ja
sinivaipallaan peitteli nurmen kuloista pintaa, kuin Pekan uusi talo
hohtavine seinineen ja isoine ikkunoineen kesäaamun ystävällisessä
hymyssä näytti odottavan asukkaita.
Vaan tuskin oli auringon pyörä puoli kierrostaan kulkenut taivaan
poutaisella kannella kuin täpösen täynnä vilisi Pekan talon seutu
pyhäpukuista nuorta väkeä ja toisia tuli kantaen mikä mitäkin. Mikä
kantoi astioita, mikä ruokatavaroita, mikä mitäkin, vaan kaikki tulivat
tuoden kuin kesäiset muurahaiset pesälleen.
Pekka ja Loviisa tulivat vihittynä parina Kerilän isännän ja emännän
johtamina. Nuoruuden mehua ja voiton iloa uhkuvin kasvoin astui Pekka
ja Loviisa Korpilammin kukkaisvihkoilla kaunistettuun pirttiin, jossa
iloisen nuorison onnittelemana istuivat pöydän sivulla venyvälle
pitkälle lavitsalle.
Loviisan viattomantyyneistä kasvoista loisti puhdas ilo, ja turvallinen
tyytyväisyys lepäsi Pekan rauhallisissa muhkeissa kasvoissa. Molemmat
silmäilivät toisiaan kuin sotkapari tyyneessä, rauhaisessa lahdessa
kevätillan kultaisena hetkenä.
Vanha, harmaantunut, takkukarvainen Mokki astua tallusti tupaan ja
nuuski vieraita. Vaan kuin löysi isäntänsä hypähti etukäpälöillään
polvia vasten seisomaan, liehutti häntäänsä ja nuoli käsiä. Katsoi
sitten sameilla silmillään vieressä istuvaan Loviisaan ja siirtyi sille
osoittamaan hyväilyään.
"Tämä se oli, joka sinun lymypaikkasi ilmoitti, silloin kuin minä sinut
rekeeni otin", selitti Kerilän isäntä siihen tultuaan. Ja sitä tapausta
ei Pekka tuntenutkaan tarkemmin, sillä ei hän ollut sitä kysellyt eikä
kuullut. "Tämä koira kuin juosta vauhotti vastaani kuin minä tietä
ajelin, huiskutti häntäänsä, hyppi ja luikki ja juoksi edellepäin ja
sieltä taas palasi minun luo, kuin minä en niin pian jälessä joutunut.
Sitten pysähtyi tienviereen ja siinä kuin elkamoi niin se nähtävää oli.
Minä ajoin edelleen, vaan silloin se rätäkän nosti. Minä arvasin, että
jotakin siellä on. Pysäytin hevoseni ja lähdin katsomaan. Sieltä löysin
kiven luota tämän Pekan taidotonna. Sinne olisi hyvä mies kylmettynyt
ilman tuota koiran rutaletta."
Loviisa ihmetteli ja sydämmellisellä hyvyydellä puhutteli uskollista ja
viisasta luontokappaletta, jolla oli niin suuri osa siihen onneen, jota
hän nyt nautti Pekan nuorena aviopuolisona. Vaan Pekka yksin tiesi
mistä kamalasta kohtalosta Mokki hänet vieroitti, kuin se tulla luikki
hänen jälessään sinne latoon. Pekka rykäsi pari kertaa ja sanoi: "Hyvä
mieshän se on."
Vaan poriseva nuoriso vaikeni pirtissä oven suusta lähtien. Sisään
astui Vesalainen emäntineen. Vesalaisen kuivakka muoto oli nuortean
näköinen, ja emännän silmät loistivat kirkkaina. Kätensä ojensi ukko:
"Anna anteeksi kovuuteni. Tule pojakseni. Taloni on auki sinulle. Ota
isännyys. Ja sinä Loviisa terve tuloa Vesalan emännäksi", puheli
harvasteesen ukko.
Vesalan emäntä kyynelsilmin puristi poikansa ja miniänsä kättä. Hänellä
sanat salpasi rajaton ilo, jota hän tunsi tavatessaan pitkästä kotvasta
kaivattua poikaansa.
Kirkas kyynel vierähti Pekan poskelle. Sen pyyhki pois, näpisti
alahuulensa hampaittensa väliin ja puristi, ettei toista kyyneltä
tulisi ja lausui vallan saatuaan:
"Täällä on minun miehuuteni koti. Täällä on minun hyvä olla."
"Ei saa meidän nuori, kunnon naapuri lähteä", sanoivat Keriläiset.
"Me sen pidämme."
Pekasta tuntui sanomattoman armaalta nyt elämä. Noin kilvan
kiisteltiin hänen tähtensä. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hän oli
luullut niitten kantavan pahaa sisua häntä kohtaan. Kaikki olivat
iloissaan hänen onnestaan ja--sen hän nyt ymmärsi--olivat surreet hänen
onnettomuuttaan. Maailma oli hyvä, vaikka hän oli sitä vihannut, elämä
suloista, vaikka hän oli sitä pitänyt niin katkerana.
Hänelle istuutui mieleen ajatus, että on kaksi mailmaa: tämä kotoinen,
rauhallinen, onnellinen mailma ja toinen huono maailma, pahuutta
täynnänsä--kaupunki markkinoineen ja muine houkutuksineen. Ja tuon
pahan mailman uhriksi hän, turhamainen ja ylpeä sisunen nuorukainen
olisi voinut joutua ilman isän ankaruutta. Ja isän ankaruuden takia
joutua kuolon saaliiksi ilman Keriläistä, jonka ystävälliseen huostaan
hänet Mokki johdatti.
Ilosta loisti Pekan ruskea muoto ja rintansa oli täynnä suloisia
tunteita, ilon, rakkauden ja toivon tunteita, näitä ajatellessaan ja
istuessaan hyvien ihmisten seurassa, nuoren vaimonsa sivulla omassa
uutistalossaan.