Kirjoitti Heikki Meriläinen.
"Nythän ne ovat markkinat likellä ja hyvällä puolella", puhui
Honkalehdon isäntä Vesalaiselle, kuin tuli markkinaliittoja tekemään
Vesalaan eräänä helmikuun pakkaspyhänä.
"Taitaahan ne olla käsiin käymässä ja monen nokka on sinne päin
nojallaan. Mikä häneen mennee saamaan, mikä viemään, mikä ilman
olemaan", sanoi Vesalan isäntä.
"Lähdetäänkös teiltä?"
"Eipähän siellä käymättä saane olla, on aina siksi asian nihua."
"Itsekö isäntä lähtee pääksi?"
"Tuolla Pekallahan sinne tuntuu mieli tekevän, niin saanee se nyt
mennä. Ja hyvin sieltä minä raskisin ollakin poissa, kuin olisi joku,
joka nuo asianvähäiset toimittaisi. Ei olisi kuin muutama tusina
lammasnahkaa, talileiviskä ja oravakimppu kaupittavaa ja suolatynnyri
ostettavaa. Siinä kaikki koko asiat", tuumi Vesalan isäntä.
"Jo nuo miehet pienemmätkin toimittavat asioita kuin Pekka. En häntä
ollut kuin patapölkyn korkuinen, kuin isä tuli vaivaiseksi ja jäivät
asiat minun niskaani. Vaan ei minun jälkiäni ole tarvinnut toisen
parsia vielä tähän asti", puheli Honkalehto vakaisesti.
"Sinä olet ollutkin terästä alusta lähtien ja pienestä pitäen saanut
omin nokkisi puuhailla. Vaan Pekka on tuossa toisen turvissa kasvanut
kuin humalan varsi seivästä pitkin, niin ei tiedä mikä hän on ennen
kuin näkee", tuumaili Vesalan isäntä verkalleen.
"Tuki nuoresta tulee, vara vasta kasvavasta, on vanha sananlasku, eikä
Pekassakaan ole kuin hyvyys vikana. Sen näin tässä tuonnoin tihunnin
maksuretkellä, että Pekka toimitti asiansa kuin muutkin miehet",
puolusteli Honkalehdon isäntä Pekkaa.
Ja niin se nyt tuumattiin, että lähdetään huomisaamuna päivän viihessä.
Ei Pekkaa nukuttanut koko yönä. Hitaasti kiersi täysikuu taivaan
rinnettä sille kohalle, jonka Pekka oli nousun ajaksi arvellut. Vaan
mitä likemmäs Pekan määrää kuu kiersi, sitä tiheämpään hulmahti
kiivaasti lentävä huurupilvi kuun eteen ja tuokion kuluttua jätti
paistamaan siksi kunnes tuli toisia reutaleita. Ne veivät sikseen unen
Pekan silmästä ja pelosta sykki sydän. Jos nyt tuisku nousee, niin
silloin ei pääse lähtemään, ajatteli Pekka ja hätäisesti hyppäsi ylös,
kuin kuu oli lännen korvalle kiertänyt.
Pekka apatti ruunansa, suki sitä ja apatti ja suki sukimasta
päästyäänkin. Puhdisteli mäkivöitä, suitsia, päitsiä, laittoi rekeä ja
kopperehti toimessa. Vaan ilkeästi jylähteli hänen mielessään, kuin
tuuli suhahteli nurkissa ja pakkastunut viti juosta kituutti matalana
sumuna hilisten hangen kamaralla. Joskus kasahti jo ikkunanlasiin lumen
kuivat kipinät. Kuu ja taivas peittyivät pilvien tummaan kuoreen.
Ruuna oli appanut. Monta pärettä oli jo palanut uunin nurkkapihdissä,
kuin tuli isäntä makuuhuoneestaan pirttiin ja haukotellen tuumasi nyt
tulevan tuiskun, eikä taida tulla markkinaan lähtöä. "Mikäpä sinne
lähtee nousevan ilman selkään rypemään. Jos on huomenna parempi ilma,
niin saattaa sitte lähteä ja jos ei ole säätä, niin ei tule suurta
hallaa, jos emme käy ollenkaan."
"Mikä siitä nyt tulee, kuin niin vissiin aijottiin ja Honkalehtolaiset
odottavat meitä tulevaksi?" alkoi Pekka tuumia ja koetti parastaan,
että pääsisi lähtemään markkinaan. "Eihän tuolla sää tartu sääreen, jos
nyt on vähän tuiskukin. Kylläkai minä en säikähdä tuon vertaista
tuiskua. Eihän nyt ole mikään tuisku, jos vähän tuulla tuhailee."
"Siltäpähän näyttää näkönsä, kuinhan katastetaan", sanoi isäntä ja
lähti käydä kääristämään ulos. Sinne saatuaan tuikaili joka suunnalle
taivasta, haisteli tuulta, joka puuskapäissä ajoi tyyniperään narisevaa
talvilunta ja retuutti Pekan markkinakuorman laidalla riippuvia heiniä
ja katteeksi sidottua loimen laitaa. Paremmalta tuntui ukosta itsestään
jäädä kotiin kuin lähteä markkinaan. Meni hän pirttiin ja sanoi
Pekalle:
"Saat mennä kuin mennet, ei tuosta taida miehen syöpää ilmaa tulla."
Pekka hyppäsi kuin tulisten hiilten päältä. Ilo hulmahti kasvoissa.
Reippaasti pani hän vaatteet päälleen, ruunan aisoihin ja oli
valmis lähtemään. Isäntä tuli pirttiin ja oli rahoja näpissä
kaksikymmenmarkkanen ja viisimarkkanen. Ne hän antoi Pekalle ja
luetteli sormiaan lukien tuonnokset ja mikä mistäkin menee:
"Suolatynnyristä 12 markkaa, tampattavana olevasta sarkapakasta 7
markkaa--se on 19--pitkiä lehtiä 2 naulaa: 1 markka 60 penniä--se on 20
markkaa ja 60 penniä--1 naula saipuaa: 40 penniä--se on 21 markkaa--ja
kartat eukolle, niistä 1 markka--se on 22--ja kotituliaisiksi 50 pennin
edestä rinkeliä. Viimmeiset rahat olkoot tarpeen varalla, sillä
pitäisihän aina se vara olla, etteivät koirat kinttuja kuopisi.--
Lammasnahoista jos ei saa 2 markkaa kappaleelta ja talista 6 markkaa
leiviskältä, niin pitää tuoda pois. Jos siitä hinnasta saa myödyksi,
niin rahat pitää tuoda joka penni minun hyppysiini."
Viimmeisen määräyksensä lausui isäntä niin tanakan päättävästi, että 70
vanha, pikkuinen, musta ukonkärväkkä näytti Pekan mielestä aivan
peloittavalta.
Pekka lupasi sen täyttää ja lähti ajamaan Honkalehdolle. Eikä ollut
rikkoja ruunan varpaissa kuin Pekka karitteli sen taipaleen. Sydän
sykki, kuin toivoi saavansa Honkalehdon Loviisan rekilinnukseen
tarjoamalla kyydin ilmaiseksi.
Honkalehdossa vielä nukuttiin ihan henki hieverinä. Vaan Pekan tullessa
ajon kuhauksesta ja tiukujen heläyksestä heräsi Musti, joka otti
vieraan vastaan kaikkena muuna vain ei ystävänä. Tiukasti ärhenti se
kuin Pekka sitoi hevostaan kiinni ja lähti astumaan pirttiin, jossa
väki alkoi kohmerehtaa ylös. Muuan oli liettä haromassa tulta
saadakseen. Isäntä venytteli vuoteellaan ja haukotteli.
Heti kuin tuli pantiin uunin nurkkapihtiin kohosi kaikki väki. Tytöt
kilpaa kantoivat makuuvaatteita ulos, sitoivat olkia kupoihin, veivät
niitä tanhualle toinen toisensa perästä, ettei ovi kiinni päässyt
toviin aikaan. Siinä se ammotti auki kuin musta kita, josta valkeana,
pyörteisenä usvana vieri pitkin laattiata tuiskupakkasen harmakka
henki. Väkevänä virtana tunki se sisään, että raikas kolea viima viiloi
korvia rahilla istuvilta. Pienet lapset, ikäänkuin hyyhmä rannan
aalloissa, valelivat itseään, kuin heiluen kävellä teutaroivat päät
vain sumusta vilkkuen. Ja kuin ovi lupsautettiin kiinni, niin jäivät
kuni kuivalle sannikkorannalle keppelehtemään puhtaina ja iloisina kuin
uimamiehet konsanaan.
Kohta laitettiin kaksi rekeä lähtemään. Nuori isäntä ja renki Hermanni,
jota Herkoksi kutsuttiin, olivat varsinaiset lähtijät. Herkolle oli
pestatessa luvattu markkinakyyti. Vaan kolme talon tyttöä olivat myös
lähdössä, eikä kumpaankaan rekeen sopinut kolmea henkeä. Siinä tuli
tinka kuka tytöistä jää pois. Tulipa oikein kova kiistely tyttöjen
kesken, että kellä ja kellä oli etuoikeus nyt päästä ja kenen oli
jääminen kotiin odottamaan toista lähtöä. Pekkapa tunsi, että nyt on
paras aika laukasta sitä tähdättyä otusta ja sanoi iloisesti:
"Minähän olen yksinäni kuin orpo. Minun reessäni on tila ja kyyti
semmoinen kuin herroillakin."
Silloin tytöillä loppui väitökset. Jokahinen remahti: "Ota minut--ota
minut". Asettuivat rinnan seisomaan suu leikin hymyssä ja sanoivat:
"valitse nyt paras parvesta, ota nyt kenen tahdot, jääkööt tähteet
jälelle."
Pekan suu levisi naurun makeasta hymystä ja sanoi että, "pahapa on
paljosta valita, vaan sattui mitä sattui, tuon Loviisan otan."
Iloinen nauru remahti tyttöjen suusta ja kiireimmän kautta rupesivat
kammata sukimaan. Ruotimummo ovensuuloukossa hymyillen tuumaili, että
"paraassahan on vievän mieli. Sen punaposkenpahan näki verrakseen.
Niinhän sitä sanotaan, että kala kansaistaan, verkko silmäistään."
Renki Herkko apatteli hevoset, suki ne sukeata sukeammaksi. Emäntä
kantoi talkkunakupit ynnä muut ruuat pöydälle. Markkinamiehet
keräysivät syömään. Käskettiinpä Pekkaakin, joka esteli, sanoi kotonaan
vasta ikään syöneensä. Isäntä vain paitosi, että "parempi on pala
suussa, kuin haava päässä."
Ja Pekkakin nousi ja istui pöytään.
Päivä oli harmaan hevosen kokoinen, kuin valjastettiin hevoset ja Pekka
istui Loviisan, isäntä Sanna Kaisan ja renki Herkko Anna Reetan kanssa
rekiensä perään ja kaulaansa myöten hautautuivat uhkeihin
lammasnahkapeitteisiin. Visusti käärittiin laidat alleen, että
tuiskupakkanen ei uurtaisi jalkoja kolottamaan.
Isäntä iloisesti kiljahti, että "lähdetäänpäs nyt parittain ajaa
lenhottamaan. Annappa Pekka tietä, vain elä kuitenkaan henkimeneyksiin
aja hevostasi."
Siitä lähtivät kynttä kantta ajaa suhittamaan. Umpeen oli tien
juoksuttanut pellon selkosella, vaan täyttä juoksua mennä utmisti Pekan
piirtopäinen, vantterarunkoinen, roimakulkuinen ruuna. Sen musta harja
leimusi tuulessa, rajusti tupsi jaloissa kuiva viti, jonka tuuli otti
kynsiinsä, että tuiskun kierroksen harmaasen häkärään peittyi koko
reki. Metsätielle tultua selvisi, jossa tie oli avonainen. Tuuli vain
kahisi huurteisessa hongistossa, silloin tällöin pöläytellen savuna
lentämään talven karstaista utua. Niin ajella suollottelivat metsäistä
tietänsä. Muuta ääntä ei kuulunut kuin tiukujen ja kulkusten helinä ja
metsän humina.
Pekka mietti, että pitäisihän keskustella ajan ratoksi jotakin, vain
eipä saanut päätä käsiinsä.
Tyhjältä alkoi kumminkin viimmein tuntua tuo pitkä äänettömyys. Loviisa
puheen aluksi kysyi: "Mitä sinä nyt ostat markkinasta? Ostatko
itsellesi kesävaatteita? Eihän teillä kotona tule tehdyksi, kuin on
vähän tekijöitä. Yhdellä piijalla ja äitivanhallasi kait menee aika
ihan sormia nuolten karjan hoidossa, eikähän tuo se piika meillä
ollessaan osannutkaan käsistään tehdä, ei rikkaa ristiin panna. Miksi
lie nyt viisastunut?"
"Kielletty on rahaton kaupasta. Kylläkait sitä tarvitseisi. Ei ne
vaatteetkaan näy yhdet ikää kestävän, vain ei ole rahaa kuin siksi,
millä saan ne mitä käskettiin tuoda. Lammasnahoilla ja talilla minä
saan, vain ne ovat ukon rahoja, ne vien sille omaan kouraan", tuumaili
Pekka tyytyväisenä ja hotasi suitsiperillä ruunaa.
"Vielä se ukko vain isännyyttä pitää?" kysyi Loviisa. "Johan sinussakin
olisi miestä"
"Olen sitä ajatellut tahtoakseni ruokolle, että kerrassaan jättäisi
isännyyden minun huostaani, vaan en ole vielä viitsinyt. Ja ei tuo
taida enään moniaikainen kalu ollakaan. Ravistaa näkyy kynnet alkavan",
tuumaili Pekka tyytyväisenä.
"Sitte sinä olisit mies mielestäsi, kuin olisit Vesalan isäntänä. Et
taitaisi olla suksimiehen puhuteltava", tuumaili puoli naurussa
Loviisa.
"Ei tuo kannata kovin ylpeillä."
Siihen se loppui taas keskustelu melkeen koko matkaksi eikä siihen
puheluun näkynyt olevan halua Loviisallakaan. Ikään kuin tyyneessä
lahdessa istuivat kumpikin, vähän alamielisenä, piirtoruunan leikatessa
lumista mykkää taivalta.
Tuisku oli rauvennut. Hitaasti siirtyivät sulavat pilvenkaistaleet
poutasekaisella taivaalla, kuin Kortevaaran päällä, lähellä kaupunkia
heräsivät Pekka ja Loviisa unelmistaan. Kumman vaikutuksen teki
Pekkaan, kuin näki lukemattomat savupylväät, jotka pulputen kohosivat
kaupungin savutorvista ja nöyrästi kumartuivat hiljaisen etelätuulen
valtaan, ja väkeä kiehui koko kaupunki kuin muuraiskeko. Näytti siltä
kuin ei enään sopisikaan muita.
* * * * *
"Nuoret nuotalle menevät, vanhat vajoilla istuvat, minkä Vesalassakin,
kuin on nuori isäntä lähtenyt markkinaan. Eipä ole ennen näkynyt muita
kuin itse on ukko kuipottanut asian perillä. Tuleppas härkäpoika, ota
lämmin kuppi pakkasesta ja tuiskusta tultuasi", puheli ystävällisesti
majatalon emäntä Pekalle ja katseli Pekan muhkeata vartaloa ja laski
kahvia kuppiin suuresta mustasta pannusta.
"Ensikertahan tämä on kokeilla, ei täällä ole minun näköistäni näkynyt
ennen", sanoi Pekka tyyneesti ja istui pöydän luo juomaan kahviaan.
"No ketä niitä tuli muita, vai aivanko yksin sinä tulit, kuten isäsikin
aina ennen? Sen reessä sitä ei näkynyt liikaa väkeä. Liekö hän monasti
raskinnut itsekään olla, vaikka sillä on aina hevonen lihava kuin
uuni", jatkoi emäntä.
"Oli se tuo Honkalehdon Loviisa toisella jalaksella."
"Ahaa, taitaapa olla yksi tuuma teillä Loviisan kanssa. No onnea vain.
Se kieltoa mikä minusta. Kaikkea sitä muuta katuu, vaan ei nuorena
naintiaan. Vakka kantensa valitsee: kuin olette ihan yhden näköisetkin,
kuin yhdestä pölkystä leikatut", puheli emäntä ja valeli niin
ennustavilla silmäyksillä vuoroon Pekkaa, vuoroon Loviisaa ja kutsui
kumpastakin pöydän taa istumaan. Pekka ja Loviisa pikkuisen nauraa
kihauttivat sillä emännän ennustuksella, istahtivat pöydän taa ja
Loviisa vetäsi päähuivinsa vähän silmilleen, näkyi tahtovan suojella
kasvojaan tuon emännän ankaran tutkivilta katseilta. Pekka puhalteli
kuumaan kahvikuppiin ja sanoi: "Ei tule lientä siitä keitosta", vaikka
verrattoman hyvältä tuntui tuo emännän ennustus ja ajatteli että kuin
olisi omia rahoja että edes sormuksenkaan saisi.
"Katsotaanhan kannasta rekeä. Tarkempi se on vieraan silmä kuin
kotoinen korva", sanoi emäntä varmasti, naurahti ja vilkasi taas
Pekkaan ja Loviisaan oikeen kysyvin silmin.
"Tyhjästä on tehty koko maailma, niin mikä ihme, jos kahdesta nuoresta
tulisi parikunta. Tulkoon vain häitä ja naittaisia ihan köytenään.
Siitä sitä saa saamatonkin", puuttui Herkkokin puheeseen.
Loviisa nauraa kikatti sillä Herkon arvelulla, sanoi että "saamaan
lankiat jos jäämään sattuu, vain elähän vielä suutasi pese sitä
varten."
Tuli kaksi rohkean näköistä miestä pirttiin, kysyivät, onko kellä myydä
talia, voita, lammasnahkoja, oravia, jäniksiä, kettuja y.m.
Herkko kuin näki, ettei Pekassa ole itsessään kauppijasta, niin
kiljahti oikeen ihastuksella:
"Täällä on mitä myydä ja myöjät ovat paikalla. Tule jumalanluoma oikeen
miehisten miesten kanssa kaupan tekoon. Nyt ei ole nurrupojat asiassa.
Kolme markkaa lammasnahka, kahdeksan markkaa talileiviskä. Kuin maksat,
niin anna lasahtaa ja jonka tingata jaksat, sitä ei tarvitse maksaa."
"Niinpä tietenkin, eihän yhteen lastuun puu kaadu. Ainahan sitä on
tinkauksen vara kaupassa", tuumailivat ostajat katsellessaan
lammasnahkoja.
"On muutamia pienen käpäköitä", sanoi toinen nureksien.
"Eihän se ole meidän syy, vaan se on lampaan vika. Kyllä sen yhdellä
tiellään kuoraseisi suuremmankin ketun, vaan pikkuisella lampaalla on
pikkuinen nahka", tuumaili Herkko.
"Ovat pienen käpäköitä ja väjyvillaisia,--ota puoli kolmatta markkaa,
en tyhjää tarjoakaan."