ISÄNTÄ.

Kirjoitti Kauppis-Heikki.

"Kalle, kuule! mene työntämään kärrit kujasta ja ala laittaa Punin

päälle siloja. Joutuin, joutuin, lyhyt on päivä, ilta tulee, ennen kuin

olen kaupungista takaisin... Kaisa, hae minulle ne sarkavaatteet,

kärrissä istuessa tulee kylmä ohuemmilla... Joko on rengit menneet

työhön? Tuollahan tuo on vielä Tuomas. Kuule, Tuomas, menkää

Ruuna-notkoon ja aloittakaa ojan kaivua siitä takaladon perästä

metsäniemekettä kohti, sitä suuntaa, johon minä kesällä jo keppiä

pistelin. Toiset alkaa väännellä kantoja siitä notkoladon ympäriltä

ja raivailla metsärannasta pajukoita. Ja menkää nyt heti ...

lauvantaipäivä... Jospa ottaa evästä mukaan, niin ei tarvitse kävellä

tätä väliä... Kaisa, käske piikain laittaa... Lauvantaipäivä ...

liikkua pitää... Joko sinä toit ne vaatteet?"

"Muutahan ensin nuo puhtaat liinavaatteet päällesi? Et kai sinä noilla

viikollisilla vaatteillasi mene ihmisten ilmoihin", sanoi emäntä Kaisa.

"Eipä tässä joutaisi ... ja missä ne vielä ovatkaan?"

"Siinä aivan vierelläsi, sängyn laidalla."

"Ka, niin. Vaan nämä uusimmat vaatteetko sinä toit; eikö niitä

vanhempia olisi ollut?"

"Vanhat ne tulee niistäkin, pane vaan päällesi. En minä jouda toisia

noutamaan, rieskan alustamiseen on kiire."

"Muuttaa heidät sitten ... kumpaisinko päin tämä?..."

"No nyt, kun nurin panit paidan päällesi. Katsopa itsekin, aivan

nurin."

"Olkoon, ei mulla ole tässä aikaa sitä käännellä edestakaisin...

Tokkoon se Kalle jouduttaa Punia aisoihin?"

"Jo näkyy tuovan tallista", sanoi Kaisa.

"Hyvä, hyvä... Tuohan nyt nuttu ja housut ja se... No perhana, parhaat

kirkko-silatko se pani näin syksyllä lian aikana. Ei, mun pitää lähteä

muuttamaan."

"Parhaat silatko sinä ... minne sinä juokset? kuule!"

"Tuolla tien varrella pihlaikossa on orava", huusi Kalle ja juoksi

sinne päin, kepakko kädessä.

"Onko orava! Eläpäs mene, et sinä osaa lyödä kuitenkaan. Anna minulle

se seiväs."

Poika antoi isälleen seipään ja silloin tämä lähti. Orava huomasi

pihlaikon huonoksi turvapaikaksi ja lähti aidan selkää myöten

vilistämään.

"Musti se, se-se-se-se!" huusi isäntä ja hyppäsi perästä niin, jotta

lika roiskui ympärille. Mustia ei kuulunut eikä sitä joutanut

odottamaan, sillä kiivaasti livisti orava. Vaan joutuin tuli

vihamieskin perästä. Jopa viimein ehti rinnalle ja antoi pari sellaista

kajausta seipäällä, jotta oravan kulkua alkoi hidastuttaa. Kolmas

kopsaus teki kilvanjuoksusta lopun ja orava putosi sorkkiaan

soristellen alas aidan selältä.

Kalle oli vielä hyvän matkan päässä, kun isällä oli jo saalis kädessä.

"Kemmertyipähän se, kun minä itse läksin! Vaan tiehensä se olisi

sinulta mennyt; suimisti niin kiivaasti ettei vähä... Kolmekymmentä

penniä siitä Venäläinen antaa."

Läksivät pihaan takaisin. Kalle käveli perässä ja ajatteli nähdessään

isän housuja, että mitähän niistä äiti sanoo.

"Kaisa, katsopas, kun minä kävin oravan seipäällä kopistamassa."

"Niinpähän näkyy. Vaan entäs noita housujasi, tarkastelepas

minkälaisessa siivossa ne ovat."

"Noo, kyllä ne vedellä puhdistuvat; eikähän noissa ... paljon..."

"Elä noita enää kädelläsi silittele, jo nuo ilmankin ovat ryöjäytyneet.

Kaikennäköistä! aikamiestä, kun yhden oravan tähden tuollaiseksi

vaatteensa likaa."

"No, Kaisa, mitä siitä nyt... Ota Kalle vaan oravalta nahka ja levitä

seinälle kuivamaan... Mene nyt hevosta laittamaan. Joutua pitää, lyhyt

on päivä... Entäs ne sarka- ... tässäpä nuo jo onkin... Sano, Kaisa,

piioille että lehmät saapi laskea alanko-aitaukseen. Syksy loppuu,

joutavat syödä ajoissa, paremmin lypsävät. Kesävoi on hyvässä

hinnassa."

"Jo minä käskin tänä aamuna sinne laskea."

"No hyvä, hyvä... Onko kaupungista muuta tuotavaa kuin suoloja?"

"Etkö nyt enää muista? Onhan ne kaikki paperilapussa, jonka panit

taskuusi."

"Jaa, niin niin, täällä se on... Iltasella kun miehet tulevat työstä,

niin anna puhdetöinä korjailla vanhoja ämpäreitä..."

"Ole joutavoimatta, kuka se nyt lauvantai-iltana hämärätöitä. Alahan

joutua, että kerkiät kylvyille takaisin."

"No, no-no, kyllä minä... Vie Kaisa nuo likaiset vaatteet toiseen

tupaan."

"Elä niistä huolehdi, kyllä ne korjataan."

Nyt ei ollut enää mitään muistuttamista. Kalle oli jo Punin valjastanut

ja laitteli sen otsajouhia kahdelle haaralle, jotta ne noin

pörhöttäsivät pulskasti.

"Ethän sinä muuttanutkaan niitä huonompia siloja", huusi isäntä pirtin

rappusilta tullessaan.

"Ettehän te ole käskenytkään."

"Sanoinhan minä silloin oravan ajun edellä."

"En minä kuullut, eikä ne paljon pahene nämäkään."

"No, olkoot, olkoot... Anna ohjakset tänne... Valkaise se orava ja mene

sitten sinne niitylle ojan kaivajain luokse ja katso, etteivät saa

jouten istuksia... Ptruu, ptruu, kuulehan vielä: lämmitä riihtä

hyvästi, että joutuu maanantaiaamuna puitavaksi. Ymmärrätkö nyt?"

"Kyllä, kyllä!" huusi Kalle jälkeen ja oli mielissään, kun pääsi täksi

päivää vapaaksi kiirehtimisestä. Hän oli ijältään vasta puolivälissä

toista kymmentä eikä pitänyt niin suurta lukua, jos työmiehet vähän

seisoivatkin.

Isäntä antoi Punin hypältää aika kyytiä. Punikin muisti vanhastaan että

kiire on matkalla ja täytyy joutua. Lika pärhysi kärrin pyöräin

kupeella, aina maantien ojaan asti. Ajoi siellä muitakin kaupunkiin,

vaan useamman edelle meni Puni. Mielellään muut ajajat antoivatkin

tietä, kun näkivät, että "Ison-Majalan" isäntä ajaa.

Tunnettiin hänet kaupungissakin melkein joka kauppiaassa, syystä ettei

monella ollut suurempaa voikorvoa kaupaksi tuotavana.

Vähä jälkeen puolen päivän hän joutui perille ja sidottuaan hevosen

muutaman kauppiaan kartanolle, alkoi kävellä puotiloissa. Tupakka oli

puotilaisilla ojona ovesta sisään astuessa. Ei kerinnyt aina yksi

sikari kuin vähän palaa, kun se jouti saapasvarren mutkaan

toistaiseksi.

Ostoksista puhuttiin ja kauppoja tehtiin. Sivupuheina oli parhaallaan

mellastava Turkin sota. Siitä kyseli ja puhui isäntä niin halukkaasti

kuin pelloistaankin.

"Kyllä saivat Venäläiset ottaa kovalle, ennen kuin pääsivät siihen

lujaan linnaan. Mikä se nyt olikaan?"

"Plevna", sanoi puotimies. "Eikö mitä muuta panna?"

"Niin niin, Leona, sehän se oli. Ja olihan siellä yksi paha solakin,

jossa kaatui paljon väkeä, vaan en taas muista sitäkään."

"Se on Sipkan sola."

"Niin, niin, Sitkan solahan se olikin. Siinähän ne jo kerran olivat

kaikki meidän puolen miehet niin ahtaalla, että heittäytyivät

pitkälleen."

"Niinhän ne sanomalehdet kertovat, että ahtaalla olivat."

"Niin, niinhän ne sanomalehdet. Ja yritti niille käydä hyvin huonosti,

vaan se yksi kentraali ei häikäillyt joutavata. Mikä sen nimi olikaan?"

"Se oli Gurko tai Skobeleff... Eikö panna lamppu-öljyä?"

"Niin, niin, kyllä se oli Kopele, niin, Kopele."

"Ottakaa, isäntä, ryyppy", ehdotteli puotilainen, kun kaupat näyttivät

jäävän unohdukseen.

"Olisiko tuota, minä tässä arvelin kävellä toisissakin paikoissa."

"Olkaa hyvä ja ottakaa. Menette sitte puotikamariin, siellä on

kauppamies itse. Kyllä meiltä saapi mitä tarvitsee."

Isäntä seurasi kehoitusta, kun oli antanut puotilaisen vähä houkutella.

Joutaa ne olla nöyränä, ajatteli isäntä; ison tynnörin saavatkin voita.

Eivätkö sillä voittane jo monta sataa.

Puotikammarissa kävi aika porina, kun isäntä yltyi puhumaan

hevosistaan, ja kiihtyi sitä enemmän, kuta useammin kauppamies kallisti

konjakkia lasiin. Vaan ei siitä konjakista paljon hyötyä ollut. Eivät

sittenkään saaneet isännälle annetuksi yli määrättyjen ostoksien kuin

yhden lamppuöljy-astian, ja sekin oli tarpeen kotona, vaikka ei Kaisa

tuota ollut muistuttanut.

Yhden pullon otti hän karvasta, sitä varten ettei taipalella tule

ikävä, jos sattuu pimeäkin saavuttamaan.

Puni oli hyvin hömpsäkkänä, kun pääsi takaisin päin. Hirnui aivan kuin

ori, ajajalleen iloksi, joka oli yhtä innoissaan kotia tulosta.

"Nyt, nyt, Puni, pitäisi joutua ... kylpy jättää, kylpy jättää. Kaisa

siellä odottaa ja me niin pitkään oltiin. No Puni, kyllä kauroja on, ja

kun päästään kotia, haetaan heti aitasta koko kappa kerrassaan... Kylpy

jättää."

Puni teki parastaan, aivan kuin olisi ymmärtänyt isäntänsä lupaaman

palkinnon.

Pimeä tapasi ennen kotia joutumista, vaan Puni osasi tulla kapeat

syrjätietkin itsestään. Kuoppuroissa heilui kärrit, niin ettei isäntä

joutanutkaan ohjaksista huolta pitämään kunhan vaan pysytteli kiini.

Jo kaukaa paistoi valkea tuvan ikkunasta. Puni hirnui hyvin pitkään,

joka syksyisessä pimeässä yössä kärryn rytinän seassa kuului hirveän

kammottavalta. Mutta isäntä ei peljännyt, ei ainakaan nyt, sillä viinan

voimalla täytetty kurikka oli taskussa pelkoa estämässä.

"Hoi, Kalle!" huusi hän kartanolle ajettuaan. "Punia riisumaan ja hae

kauroja eteen. Pitää nyt Punille antaa kauroja, se on niin hyvä

hevonen, etten minä sitä anna, en mistään hinnasta... Joko olette

kylpeneet?"

"Jo on kylvettynä", sanoi Kalle, joka vasta oli portailla tulossa.

"Voipas, perhana, kun ei jouduttu ennen! No, panehan kauroja Punille ja

käske renkien tehdä hyvä ape. Tuo sitte tavarat huoneesen."

Kaisa oli vastaan ottamassa ja ohjasi kaupunkimiestä menemään kamariin,

kun näki että se on vähän eri tuulella.

"No, elä sinä, mamma, pahastu, jos minä vähä noin viivyin ... niin,

viivyin minä ehkä, en tainnut kylvyille joutuakaan."

"Etpä aivan joutunut, vaan kun kiireellä liikut, niin vielä joudut",

sanoi Kaisa.

"Niin tuota, kyllä minä ... vaan elä, elä sinä pidä mitään, jos minä

vähän... Eihän meillä ole minkään puutetta. On jyviä ja on rahaakin, ja

jos on vähä, niin toista tulee ... vai luuletko että on puutetta?...

Niin tuota, kyllä minä joudun kylpemään... Vaan tuota, elä sinä huoli,

ei meillä ole hätäpäiviä, on meillä..."

"Onhan meillä", sanoi Kaisa nauraen. "Tiedänhän minä sen aivan niin

hyvin kuin sinäkin... Jouduhan saunaan."

"Niin tuota, kyllä minä. Mutta elä sinä sure ollenkaan, meillä eletään

niinkuin munallakin. Minä toin nytkin kauppiaasta kaikkea, mitä käskit.

Ja siellä kauppiaassa sanottiin että emännänkin pitäisi käydä. Ja, ja

kyllä meidän pitää käydä, ne ovat niin ystävällisiä, että aivan meidän

pitää käydä. Vai mitenkä?"

"Mikäpäs siinä, käydäänhän me taas ja ystävällisiähän ne ovat, kun ovat

sinunkin saaneet noin ystävälliselle tuulelle."

"Niin, niin, elä sinä pahastu ... eihän meillä puutetta ole, on

jyviä... Mutta onkohan Kalle antanut Punille kauroja? Punille pitää

antaa kauroja, se on niin hyvä hevonen, niin hyvä, että eihän me,

mamma, Punia hukata, vaikka paljonkin saataisiin--se on niin hyvä. Vai

mitenkä, mamma?"

"Ei toki me Punia anneta. Mitäs vielä."

"Niin, sitä minäkin. Vaan onkoon sille Kalle antanut kauroja ... minä

lähden käymään... Punille pitää antaa kauroja."

"Elähän sinä liiku minnekään, kyllä minä menen", sanoi Kaisa, sillä hän

ei suonut, että rengit pääsevät hänen miehensä lapsellisilla puheilla

nauramaan.

Kaisa meni tupaan kysymään Kallelta, joko hän oli käynyt aitassa.

"Jo; tuossa on pöydällä avain", sanoi tämä istuen rauhallisesti

rahilla.

Onneksi oli Kalle joutunut tupaan, vaikka kyllä hän viipyi aitassa

tavallista kauvemmin, kun oli hyvä tilaisuus samalla tiellä "puhaltaa"

puolikymmentä kappaa rukiita. Arviolta hän niitä tämän määrän sumppusi

säkkiinsä, sillä luvaton työ tuopi mukanaan kiirettä ja pelkoa. Pian

hän nakkasi säkin aitan taakse, siksi aikaa kuin muut nukkuvat, jolloin

se oli vietävä kylän pienelle nurkkakauppiaalle paperossi-velasta ja

jospa saisi muutaman markan markkinarahaksi, sillä isä ei antanut niin

penniäkään.

Isännän saunaanlähtö unehtui vähitellen, kun piti taas ruveta Kaisan

kammariin tultua selittämään, ettei ole hätää ... eikä tarvitse

surra ... ja kuinka hyvä hevonen Puni on ... ja että sille pitää antaa

kauroja.

Toisesta jalastaan veti isäntä jo kengänkin pois, vaan puhelulta ei

muistanut eikä joutanut toista vetämään. Kaisa teki sen, että saisi

viimeinkin toimitetuksi nukkumaan. Mielellään isäntä rupesikin ja

puheltuaan taas siihen loppupäätökseen, että Punille pitää antaa

kauroja, nukkui hän ja alkoi kuorsata niin että vuode tärisi. Kaisa

sammutti valkean, meni toiselle vuoteelle ja pani korvansa pään alusta

vasten, toiselle asetti kätensä, jotta saisi nukkua kuorsaamiselta,

sillä se oli näin kaupungissa käynnin jälkeen hirmuisen kovaa, paljo

kovempaa kuin muulloin.

Kaikki muuttui hiljaiseksi. Ainoastaan isännän kuorsaaminen kuului

kammarista, ja Punin hampaitten rouske tallista... Nuori pelkuri

vaeltaja alkoi aitan perästä säkki selässä hiipiä isolle kylälle päin.

Mistä on moinen rohkeus saanut alkunsa?...

Oli noin harmaan hevosen kokoinen päivä, kun isäntä heräsi pyhä-aamuna

kahvikuppien kalinasta, joita Kaisa asetteli pöydälle. Ensin nosti

vähän päätään, aukaisi hiukan silmiään ja ikään kuin säikähtäin

keikautti päätään vielä ylemmä ja kysyi:

"Joko on joukot työssä?"

"Työssä ... pyhä-aamuna."

"Niin niin, pyhä-aamuhan se olikin. Vaan kävinkö minä illalla

saunassa?"

"Etkä käynyt, kun et joutunut."

"Niin niin. No haehan, Kaisa, vettä, jano on tullut yöllä."

"Kyllä. Nousehan ylös, että saapi rengitkin kutsua kahville."

"Mitä sinä niille kahvista näin syksy-aikana, jolloin ei ole paljon

töistäkään."

"Sinä et taas muista", murahti Kaisa. "Parempiko on hypätäksesi monta

viikkoa palvelijain pestuilla, niinkuin on käynyt monena syksynä."

"Niin no, antaa sitten. Vaan pane nuo sokurit tuosta vähän vähemmäksi

... ottavat vielä monta palasta kerrallaan."

Kaisa ei ottanut, meni vaan tyhjän juoma-astian kanssa ulos. Isäntä ei

saanut rauhaa sokerien paljoudelta. Ennen vaatteutumista kävi hän niitä

kaatamassa vähemmäksi kaapin laatikkoon. Sitten rupesi panemaan

päälleen. Katseli ensin liinahousujaan, joissa oli likapilkkuja ja

muisti eilisen oravan ajun. Siitäpä sitten juolahti mieleen, että

ikäpuolella päivää pitää lähteä oravia ampumaan. Vanha pyssy riippui

seinällä. Isäntä otti sen katseltavaksi ja ajatteli, että ehkäpä sillä

oravaan osaa, eihän se olekaan ulompana kuin puun latvassa. Se oli näet

kesällä vesilinnun poikia ajellessa sattunut vähän vääntymään

tuollaiseksi metsäkana-pyssyksi, jolla saattaa ampua ympäri pajukotta,

kun isäntä oli seipään puutteessa lyönyt pyssyllä.

Kaisa toi kannun tuopilla vettä, joka meni melkein tyhjäksi, kun isäntä

janoonsa otteli niin, että kulkku koskena kohisi.

Rengit tulivat kahville. Isännän mielestä olivat ne niin joutilaan

näköisiä, että hän rupesi ajattelemaan jotain sopivata työtä.

"Onko riihtä hyvästi lämmitetty?" kysyi hän.

"Aivan nyt tulin ja panin kolme suurta pölkkyä uuniin, kestää kai ne

vähän aikaa jöhöttää, ennenkuin ovat porona", sanoi renki kahvia

ottaessaan.

"Mitä sinä pölkyistä panit", mutisi isäntä. "On teillä pyhäpäivänä

aikaa lämmittää pienemmilläkin puilla."

"Näkyypä nuo isotkin puut palavan niin pyhänä kuin arkenakin. Enkä minä

muistanut sitä eroitusta, vaan jos niiksi tulee, niin pian ne ovat

uunista lattialla", sanoi renki.

"Olkaat, kun on kerran uuniin pantu. Joko on lehmät laskettuna

alanko-aituukseen?" kysyi hän Kaisalta.

"Laskemassa ovat parhaallaan", sanoi Kaisa.

Isännän mieleen oli nyt johtunut jokin sopiva työ.

"Jos te, pojat, menisitte ja katsoisitte, ettei lehmät pääse hyppimään

laihopeltoon; siinä järvestä ylöspäin on aita vähän huononlaista.

Menkää kumpikin ja ottakaa kirves mukaan."

Rengit lähtivät kamarista, ynseästi silmäillen kupeilleen ja kieli

valmiiksi painettuna hampaita vasten lausumaan ulos tultua ässällä

alkavaa sanaa.

Kaisa liikkui levottomana kahvipannunsa kanssa koko keskusteluajan ja

sanoi renkien mentyä moittivasti:

"Sinä et ollenkaan maltitse itseäsi, vaikka on pestuun aika."

"Mitä se enää kuuluu, johan ne ovat lupautuneet ensi vuodeksi", sanoi

isäntä.

"Niin, vaan ne saattavat peräytyä, kun sinä tuolla lailla komennat

pyhänä. Eikä se aita niin huonoa ole."

"No ei ne siellä käydessään paljoa väsy", sanoi isäntä, vaikka kyllä

hän ajatteli, että perhana tiesi, jos suuttuvat ja sanovat itsensä

irti. Näin oli monesti käynyt ja siitä puhuttiin kylässäkin, että jo on

taas Majalan miehet lähteneet, viikon eväs mukanaan, köyhän lapsia

kuulostelemaan.

Isäntä meni rappusille seisomaan hengittääkseen raitista ilmaa, sillä

se kauppiaan konjakki oli tehnyt pään vähän noin kurikkamaiseksi.

Katseli siinä riihelle päin, josta paksu savu nousta öllisti, melkein

pystysuoraan harmaata taivasta kohti. Ylhäällä vasta teki polvekkeen ja

kääntyi itään päin.

Tuolla vähän matkan päässä oli toinen, köyhempi talo, jonka riihestä

samoin ikään nousi savu ja, aivankuin matkiakseen rikkaan riihen savua,

teki ylhäällä yhtäsuuntaisen polvekkeen. Paljon köyhempi se olikin tuo

toinen talo, mutta ei kylliksi köyhä. Sitä ajatteli isäntäkin

katsellessaan. Velkainen oli sen haltija, vaan yhtä hyvin niin sitkeä

pehmiämään kuin tikussa paistettava nauris. Ei ruvennut maataan

myömään, vaikka Majalan isäntä siitä monesti puhui. Itsepintainen kuin

juutas. Kallista hintaa vaan tahtoi, olipa vielä niin viisas, että

muualta kävi velkaakin ottamassa, vaikka olisi saanut vähemmällä

vaivalla naapuristaan.

"Eihän se Lempo rupea kauppaan, kun ei saa pakkoa", ajatteli isäntä

lopuksi. "Nytkin sille tuli rukiita kuinka paljon. Kunpahan tulisi

köyhiä hallavuosia, ei se muutoin rupea kukistumaan."

Rengit olivat valmistautuneet aidankorjuupukimiinsa: vanhat

niitynraivuutakit päällä, jotka oli nuoralla käärittynä moneen kertaan

kiini ja sitten kumpaisellakin kirves olalla. Isännän ohitse he

kulkivat, niinkuin eivät olisi häntä huomanneetkaan ja keskustelivat.

"Eiköhän pitäisi ottaa evästä mukaan?"

"Kyllähän se sen sietäisi; siinä vaan aikaa kuluu tätä väliä

kävellessä."

Isäntä huomasi, että jo tulee paksusti ivaa ja sanoi:

"Ei sinne tarvitse mennäkään, Kaisa sanoi, ettei ne lehmät pääse siitä

hyppimään."

"No, eiköhän mitään muuta työtä löytyisi", sanoi toinen renki,

seisottuen totisena kuuntelemaan.

Toinen renki kääntyi selin, kun rupesi naurattamaan. Isäntää ei

naurattanut, vaan ei hän kuitenkaan malttanut siinä kauvan seista, vaan

puiti kammariinsa. Sitten vasta pääsi työhön lähtijöiltä oikea nauru.

"Niinköön se luuli, että me olisi pyhänä mentynä aitaa latomaan."

"Kyllä se mahtoi luulla, vaan taisi toisekseen peljätä, että jos me

evään kanssa mennään, niin ei jouduta aamuksi riihelle."

Kalle katsoi tuvan akkunasta, että mikä siitä lähdöstä tulee, johon he

renkien kanssa yksistä tuumin esteitä aprikoivat.

"Eikös kieltänyt menemästä?" kysyi Kalle.

"Kielsihän se", nauroivat rengit päästellessään nuoravöitä pois.

"Johan minä sanoin, että kyllä kieltää, kun laitatte itsenne oikein

oja-ukoiksi", jatkoi Kalle, sillä hän oli renkien puolella, kun isänsä

kovin pitkälle meni.

Sitten ei kuulunut mitään hoppua, ainoastaan riihen lämmityksestä tuli

pieniä muistutuksia. Aamiaisen syötyä painautui jokainen pitkin tuvan

penkkejä ruoka-unelle. Vaimoväki kallistui uunin puoleisille penkeille,

käärien esiliinan käsiensä ja kasvojensa suojaksi. Miehet levittivät

arkitakkinsa hartioilleen ja painoivat lakin korvansa päälle. Isäntä

köllähti rahille ja alkoi samassa kuorsata.

Liedellä oli puolipäivälliseksi lihapata kiehumassa. Se piti hiljaista

sähinää ja hieno höyry kohosi ylös, jonka heti hajotti uunin suusta

tuleva lämmin. Kissa pesi silmiään ylhäällä uunin partaalla. Musti oli

asettunut aivan keskelle lattiata ja rauhallisesti nukkuen uneksi

nähtävästi oravista, sillä kuonoviikset värähtelivät alinomaa ja

jalatkin liikahtelivat.

Pieni, hiljainen kerjuutyttö hiipi ovesta sisään ja meni ovinurkkaan

istumaan. Vähän aikaa siinä istuttuaan kyhnähti hänkin pitkälleen ja

asetti leipäpalas-pussin päänsä alle, johon nukkui, näin mammonan orjan

tavalla tavaraansa kiinni sidottuna, sillä ne olivat kaikki pään alla.

Parin tunnin paikoille nukuttua heräsi Kaisa ylös ja varovasti, ettei

muut heräisi, meni katsomaan liedellä kiehuvaa keittopataa. Hämmenteli

lihoja kapustalla, kouhotteli päreellä hiiliä padan alla ja puhalti

pari kertaa. Palatessa nykäisi hameen helma Mustin korvaa, josta tämä

heräsi ja pujahti heti pihalle. Kynnet vaan kerran rapsahtivat oveen ja

silloin se oli ulkona. Kaisa kävi vetämässä oven kiini, palasi sitten

pöydän luo ja alkoi yhtä hiljaisella sipinällä kuin liedellä kiehuva

pata lukea sunnuntaipäivän epistolaa. Jo oli hän ehtinyt evankeliumin

loppuun, rukousta vaille koko läksyn, kun alkoi arvella toistenkin

ruokalepoa olevan kylliksi ja sanoi hiljalleen:

"Etteköhän nousisi ylös, olette maanneet niin pitkään, että alkaa olla

paras kirkon aika sivu."

Piika nousi unisena istumaan. Kaisa alkoi lukea loppurukousta ääneen.

Yksi renkikin nousi ja unen huojuttelemana lähti käymään riihellä.

Isäntä yksin ei kuullut mitään; hiki vaan alkoi juosta alas kasvoilta,

sillä tupaan oli lakeisen kiini panemisen kautta tullut oikein tuntuva

lämmin.

Kissakin tunsi itseään varistavan, laskeutui alas portaan päästä,

hyppäsi sitten pankolle, johon asettui unisen näköisenä istua

kyyröttämään.

Renki tuli riiheltä ja arveli:

"Mustikohan se tuolla pellon takana oravata haukkuu?"

"On mahtanut sinne juosta", arveli Kaisa, "ei ole aikaa, kun meni

ulos."

"Heti se on löytänytkin", kummasteli renki, "ja pitikin oravalle sitä

sojakkata, ettei..."

"Häh! mitä, mitä?" kavahti isäntä unestaan.

"Ei mitään. Mustista me puhuttiin, kun kuuluu haukunta tuolta pellon

takaa, eikö liene löytänyt oravaa."

"Vai niin, vai on Mustilla orava, pitääpä lähteä ampumaan. Kalle,

kuule, onko valetuita luoteja?"

"Eipä niitä taida olla."

"Voipa perhana!... No, niitä pitää valaa. Hae valinkauha käsiin, minä

haen lyijyä."

Syntyi siinä aika tuohakka ja uni katosi kuin siivellä pyyhkäisten.

Kalle haki ja löysikin uunin takaa valinkauhan. Isäntä toi lyijypallin.

"Pistä, pistä kauha kuumenemaan", hoppusi isäntä.

"Missä sitä kuumennetaan?"

"Liedoksessa! ja annahan minulle."

Kohta alkoi olla tuhka ylimmällään, kun isäntä rupesi hiilokseen

puhaltelemaan. Kaisa jouduttautui hätään.

"Nyt ihmeitä, kun porolla sotket keittopadan!"

"Viekää kotaan patanne", sanoi isäntä touhussaan.

"Paremmin niitä luoteja saatte mennä kotaan tuhraamaan."

"No, elä sinä, Kaisa, joutavata, ei me sotketa. Hae, Kalle,

luotivormut!"

Kissakin nosti silmäkulmiaan, nähdäkseen, mikä se sellaisen kiireen

lähetti rauhallisen ruoka-unen perästä.

Lyijy alkoi kutistua kauhassa ja vähitellen suli niin häilyväksi kuin

maito.

"Nyt, Kalle, nyt, nyt!"

Silloin tulla kurahti yksi luoti ... toinen ... ja kolmaskin.

"Perhana, maahanhan sitä meni paljon."

"Niin, kun kaadoitte kovin kiivaasti", Jurisi Kalle keräillessään

ympäri lattiaa roiskuneita lyijysirusia.

"Kiire kun on!" sanoi isäntä puhallellessaan hiilokseen.

"Käy, Tuomas, kuuntelemassa, vieläkö Musti haukkuu."

Tuomas kävi rappusilta kuulostamassa ja tuli ilmoittamaan, että "niin

haukkua liehtoo kuin laukkuvenäläistä."

Isäntä naurahti ylpeänä Mustistaan ja sanoi:

"Se on poikaa se Musti. Annettiinkoon sille ruokaa tänä aamuna?"

"Suuren kupillisen sai, kyllä jaksaa haukkua", sanoi Kaisa.

Luoteja alkoi olla kymmenkunta, sen enempää ei joutanut valamaan.

"Nyt lähtään ampumaan."

"Syökäähän ensin", kielti Kaisa. "Keitto tuossa aivan joutumassa; eihän

sinne niin kiirettä ole. Jos tuolla olisi karhukaan ammuttava."

"No, joutuuko se kohta? Mikäs tyttö tuolla nurkassa makaa?"

"Sehän tuo on meidän kylän tyttö."

"No, näinkö aikaisin se on joutunut. Ala mennä toisiin taloihin. Ei ole

kahta viikkoa aikaa, kun meillä olit."

"On siitä jo kolmekin", sanoi renki.

"Eikä ole, eikä ole. Mene vaan toisiin taloihin."

Tyttö oli jo noussut istumaan ja tavaravarastoansa hyväillen sanoi

rukoilevalla äänellä:

"Olisi minulla itsellänikin vähän kakkua, kun saisin pikkusen keittoa."

"No, antakaa vähän keittoa. Vaan sitten elä tule, ennen kun kolmen

viikon perästä... Kuulosta, Kalle, haukkuuko Musti."

Käytiin taas kuuntelemassa ja sitten ruvettiin syömään, vaikka ei

keitto tainnut varsin kypseksikään keritä tulla; jäähtyä ei ollenkaan.

Syödessä kehuttiin miehissä Mustia, että se on niin "terhakka" ja hyvä

oravan löytäjä.

Ei muiden syönti ollut vielä lähestulkoonkaan lopussa, kuin isäntä jo

lähti mennä hamppaisemaan, pyssy olalla, pellon taakse.

Siellä Musti terhenti, silmät kiljellään, pitkän petäjän juurella ja

raapi sitä niin, että kaarnaa oli karissut. Orava kyyrötti latvassa,

hienon oksan ympärille kääriytyneenä, eikä liikahtanut ollenkaan.--Jo

pamahti pyssy! Musti herkesi haukkumasta ja katsoi, joko tulee alas,

vaan kun orava ei ollut tietäkseenkään, alkoi Musti taas haukkua.

Isäntä siirtyi toiselle paikalle ja laukaisi pari kertaa, vaan ei

tullut mitään.

"Katso pakanata!" tuskaili isäntä ja raapi päätään.

Viimein joutuivat sinne pojatkin.

"Juokse, Kalle, pihasta kirves. Kolistetaan, niin varmaan liikahtaa,

jos vaan elää."

Kalle juoksi kirveen, jolla isäntä alkoi takoa petäjän pintaa. Orava

heräsi ja alkoi hypätä puusta puuhun, että häntä vaan huiskahteli.

"Musti se, Musti se! usus, usus, ota kiin'! Puistetaan, puistetaan ...

nyt on pienessä puussa!"

Joka mies tarttui puuta heiluttamaan niin turkasesti, että oravalle

tuli hätä käteen. Yhdestä jalastaan oli se enää kiini. "Puistetaan,

puistetaan!" kuului alituiseen isännän kehoitus ja silloin orava

tulikin alas. Mutta ennenkuin Musti kerkesi kiini, kursasi se taas

toiseen pitkään puuhun. Mustin kömpelyys kävi niin isännän

turmelukselle, että olisi lyönyt pyssyllä, vaan ei osannut.

Toisen talon renki Paavokin joutui pyöreine silminen yhteen nujakkaan.

Hänellä oli metsästys-aseena rautapiikillä varastettu seiväs. Nyt

ryhdyttiin taas ampumaan, kirveellä kolistamaan ja kivillä heittämään.

Paavo kiipesi piikkinsä kanssa petäjään ja silmät tuhatta pyöreämpänä

vilkaisi aina alas ja taas nousi ylemmäs, eikä kauvan mennytkään

ennenkuin orava sai raamun kylkeensä, sillä karvat kai pölähtivät ja

hyppääminen alkoi uudestaan.

"Usu-sus, ota kiini!" kuului joka suusta kehoitus Mustille.

"Jo on taas pienessä puussa!" huusi isäntä ja nakkasi kirveensä perään,

joka lenti kauvaksi metsään eikä löytynyt hakemallakaan.

Mitäs muuta. Paavo taas puuhun piikkeineen, vaikka kirkkohousut olivat

jo äskeisestäkin kiipeämisestä revenneet. Toiset syytämään kivillä.

Melu houkutteli kaikki ohi kulkevatkin yhteen nujakkaan, niin että

kohta oli koko nurkkakunnan väki aivan kuin hyvä sotalauma, yhtä oravaa

ahdistelemassa.

Ilta alkoi hämärtää, kun Musti viimeinkin sai saaliin kiini. Siinä oli

miehillä päiväpalkka: yksi piikillä karvattomaksi tuohottu oravan nahka

ja Mustille vaivoista lihat. Jokaiselle oli tämä kuitenkin mieleistä

työtä, sillä siinä oli yhdellä tiellä sekä hupia että--hyötyä.

* * * * *

Syksy muuttui kylmäksi. Tuuli kääntyi pohjoisen ja nyhti viimeisetkin

lehdet irti puista. Majalan suuri pihlajikkokin rojotti lehdistä

paljaana, ainoastan kylmän tuulen kypsyttämät marjatertut riippuivat

vielä oksissa, ja niitä nokkimassa lennellä hyrisi aamusta iltaan

joukko pieniä lintusia.

Ikävän näköisenä seisoa sojottivat humalaseipäätkin, jotka kesällä

olivat niin laajain lehtien ympäröimänä. Kaikki kasvit ja puut olivat

surkastuneet, ja kiukkuisen tytön tavalla nakelleet pois huivinsa ja

huntunsa siinä toivossa, että jos tuo ärsyttelevä pohjatuuli tuon

kepposen nähtyään rupeaisi lepyttelemään. Vaan ei pohjatuuli ollut

tietääkseenkään vihoista, ei osoittanut pienintäkään kohteliaisuuden

merkkiä. Ei edes sen vertaa, että olisi lunta riputellut paljaiden

oksien suojaksi.

Järvetkin menivät jäähän ja jäätyessään liikahtelivat tyytymättöminä

kuin koiran penikka asettuessaan nukkumaan kovalle vuoteelle.

Isäntä kävellä huhmi työpaikoissa, eikä ollut vähääkään elämäänsä

tyytyväinen, kun ei saattanut jatkaa ojan kaivua eikä päässyt

hevostöillekään. Toinen harmi oli hänellä siitä, kun eräs kuuden sadan

saamisvelka meni velallisen köyhtymisen kautta tyhjän tuntumattomiin.

Niin se meni kuin kaivoon olisi nakannut. Nyt olisi pitänyt vahingon

palkkioksi ryhtyä sitä kovemmin työtä teettämään, vaan ei satanut

lunta ... eihän satanut, kylmi vaan niin, että maantiellä ajavain

kärrit jyrisivät kuin olisivat kalliota kulkeneet. Jyrinä kuului aina

Majalaan asti, vaikka matkaa oli maantieltä virstan paikoille.

Vasta Joulukuulla poistui pohjatuuli ja muutamia pilven tapaisia alkoi

kuljeskella nakellen alastomien puiden oksille joitakuita lumen

haituvia kuni köyhille vaatteen apua. Pilviä nousta nuijaroi yhä

enemmän taivaan rannalta, niin että yhtenä iltana selvään näki ensi

yönä satavan lunta.

Sepä isännän huolia virkistytti. Yön siirryttyä vähän yli puolesta,

nousta komusi hän jo ylös ja lähti joukkoja herättelemään. Vanhin renki

kuuli tupaan, että jo tulee porstuassa ja kävi orrella riippuvia

saappaitaan heilauttamassa, ja oli taas nukkuvinaan.

"So pojat, so pojat! nouskaa ylös rekiä laittamaan, lunta on pihalla."

Renki kohotti päätään ja sanoi: "Ei, Lempo soikoon, ole nuo kengät

orressa vielä herenneet heilumasta."

Isäntäkin katsahti kenkiin ja aivan todellakin ne heiluivat. Arvasi

hän, ettei ne sentään illalliseltaan heilu ja jatkoi hämmästymättä

tointaan.

"Pojat, nouskaa pois, nouskaa pois. Kalle, sinä myös. Alkakaa laittaa

rekiä, päivän tultua pääsee heti lähtemään. Kalle, sinä saat päivän

tultua mennä Punilla vannepuita ja vitsaksia keräämään ... vähän lumen

aikana on joutuisa kerätä koko talveksi ... no joutukaaten, joutukaaten

... ja sitten hakkaatte loppupuhteen hevosille silppuja. Kiireelle,

kiireelle ... päivä kohta valkenee."

Ei hän itsekään uskonut että päivä "kohta" valkeneisi, rengit vielä

vähemmin. Istui sitten rahille ja ongiskeli siinä, poikia

kiirehtiessään, kiiskiä. Puheli vielä ylösnoususta, kun rengit jo

olivat ovessa menossa. Jälkimäinen paiskasi ovea, niin että tupa

heilahti ja jupisi:

"Eiköhän tuonne helvettiin pääsisi vähemmällä hopulla."

Isäntä havahti oven paukauksesta ja kohautti päätään.

"Uh! johan ne menevät ... hyvä, hyvä."

Kohta oli kaikki käynnissään kuin tehtaassa. Navettakodan muurin alle

ilmestyi ensiksi valkea työtään tekemään veden lämmityksessä. Lehmien

hoitajat liikkuivat ulkokartanolla.

Heiniä ja olkia kannettiin navettaan, josta aina ovea avatessa pöllähti

ulos lämmin, sakea ilma ja samalla kuului lehmien moni-ääninen yninä.

Sonni yltyi ammua kijastamaan, eikä asettunut ennenkuin piika sätki

luudan varrella selkään. Tallin yliseltä kuului silppumyllyn vinguttava

pyörintä. Niin kului pimeän aika ja päivään mennessä oli muiden töiden

lisäksi syöty, vieläpä nukuttunakin noin nimeksi.

"So pojat!" alkoi taas päivän hämärtäessä kuulua. "Kuules, kuules,"

sanoi hän Kallelle erikseen. "Mene sinä niitä vannepuita ja vitsaksia

keräämään sieltä Kiiskilammin ympäriltä ... tuolla puolen lammin on

varsinkin hyvää vitsasmetsää".

"Vaan lammin tuolla puolenhan on muiden maata", muistutti Kalle.

"Niin no, semmoisia kuin vitsaksia, ottipa niitä mistä hyvänsä", sanoi

isäntä. "Ja jos sattuvat näkemään, niin sano, ettet tietänyt rajaa."

Kallella ei ollut mitään muistuttamista, tuntuihan se nyt hänestäkin

niin tavalliselta ja olihan niitä pieniä puutarpeita ennenkin

otettuna... Hän pani Punin aisoihin ja ajaa jytyytteli vähälumista

metsätietä ja hyräili rikkaan pojan laulua:

"En minä huoli herrastytöstä,

jos rikaskin tuo oisi:

se kammarissa käveleisi

ja kahvia vaan joisi.

En minä huoli köyhästä tytöstä,

jos kauniskin tuo oisi;

sen isä apua anoisi

ja harmia vaan toisi.

Vaan rikkaasta talosta kauniin tytön

otan minä itselleni:

sillä on paljon sulhasia,

vaan niihin se kääntyy selin."

Tuo kolmas värssy oli Kallen mielestä paras ja siihen kuuluvia seikkoja

hän ajattelikin aina Kiiskilammille asti ja vielä sielläkin. Punin

sitoi hän puuhun kiini, nakkasi heiniä eteen ja alkoi rassehtia lammin

ympäriltä vitsaksia ja veteli niitä perässään kokopaikkoihin. Viimein

arveli niitä tulevankin kuorman täyteen, päästi Punin irti ja lähti

ympäri lampia keräämään. Lammin jäätä myöten oli suorempi palata, vaan

ei uskaltanut koettelematta lähteä. Hyvästi tuntui kestävän, kun ei

kirvespohjalla lyöden mennyt puhki. Arasti tulla rapsutteli Puni, sillä

keskeltä vähän rusahteli, vaan ei vaarallisesti. Kalle lauleli:

"En minä huoli herrastytöstä--"

Hytkis! Ja Puni oli rantaliejukossa selkärankaansa myöten. Kalle

säikähti silmittömäksi ja laulut katosivat kerrassaan. Kodin

puoleisella rannalla oli pitkältä liejusammalta ja siinä jää huonoa,

jota ei arvannut koetellakaan. Siinä se nyt Puni ryllötti ja Kalle

vetää kisasi suitsista, josta ei ollut mitään apua. Sen hän itsekin

huomasi ja luuli tekevänsä paremmin kuin hakkaa reen asiat poikki. Vaan

ei siitäkään. Hätä alkoi kiihtyä ja pani keksimään sen keinon, että

hakata jää maalle asti auki.

Niin hän päättikin ja rupesi kirveellä tekemään väylää rantaan päin

putouspaikasta lähtien. Henkensä edestä riehui Puni ja heilautti

yhtäkkiä päätänsä, niin että kirves sattui keskelle otsaa!

"Aijai!" parkaisi Kalle ja nakkasi kirveensä jäälle.

Veri ruskahti haavasta kauvas ja Puni alkoi yhä hirmuisemmalla voimalla

hyppiä ylös, vaan ei päässyt. Huutaen ja samalla itkien alkoi Kalle

juosta lähimäistä taloa kohti. Puni katsoi häneen erotessa

surkeannäköisesti, joka sai Kallen yhä enemmän itkemään.

"Voi, voi, mikä piti tulla", voivotteli hän koko matkan juostessaan ja

koetteli huutaakin, vaan ei se kauvas kuulunut. Nykälän miehet olivat

hakkaamassa pihansa lähimetsässä.

"Mikä on hätänä!" huusivat miehet, kun ei Kalle heitä huomannut.

"Hevonen putosi lampiin, menkää nostamaan, se kuolee sinne ... voi,

mikä piti tulla!" Seisottumatta juoksi hän kotiväelle sanaa viemään.

Miehet lähtivät lammille ja aprikoivat mennessään, että mikä hiivatin

asia sillä oli mennä lammin jäälle. Paikalle saavuttua tuumivat he että

vahinko on aivan parhaiksi mokomalle (näet isännälle); hevonen vaan

säälittää. Kirveen haavasta olivat he kahdella päällä, onko se lyöty,

vai jäikö kirves niin putouspaikan lähelle, että hevonen itse

rymyillessään kimmotti otsaansa. Vähissä hengin se näytti olevan, kun

he alkoivat haalata ylös.

Kalle ei enää miesten luota lähdettyään huutanut, mutta vapisi sitä

enemmän pelosta, eikä uskaltanut kotiin tultuaan tulla huoneesen

suoraan, vaan kierti pirttikartanon taakse ja asettui seinäviereen

kuuntelemaan. Vilu ja pelko alkoi värisyttää, eikä tahtonut riittää

uskallusta mennä ilmoittamaan, sillä jos isä suuttuu, niin ei tiedä

miten selälle käypi. Sen Kalle tiesi varmaa, että isä suuttuu, eikä

olisi tahtonut ensiksi näyttäytyä, vaan ei kuulunut äitiäkään

liikkuvaksi. Musti tulla kuhnusteli Kallen luokse ja ikäänkuin

kummastelemalla katsoi silmiin, että mikä pakko siinä on seistä ja

itkeä.

Joku meni tuvasta kamariin. Hyräilystä tunsi Kalle että se on äiti.

Seinävierusta hän matalana hiipi sinne ja paasikin muiden huomaamatta.

"Mikä sinulle on tullut?" kysyi äiti säikähtäen.

"Hevonen..." Siihen keskeytti yllättelevä itku.

"Mikä hevoselle tullut, mikä?"

"Putosi lampiin..."

"Voi hyvänen aika! Kerro nyt miten sille kävi, eläkä itke."

"Niin, se putosi rannalle, enkähän minä arvannut..."

"Voi tokiinsa! Onko siellä ketään nostamassa?"

"Meni sinne Nykälän miehet ... vaan mitään siitä isä..."

"Niin kylläkin, isä! Jää tänne, minä menen ilmoittamaan", sanoi Kaisa.

Vaan ovea avatessa tulikin isäntä ulkoa ja Kallen huomattuaan kysyi:

"Mitä, mitä se Kalle täällä ja Punia ei näy?"

"Niin, Punille kuuluu tulleen vähä vahingota", sanoi Kaisa.

"Mitä vahinkoa?" kysyi isäntä, silmät suurena, ja astui Kallen

kauhistukseksi kamariin.

"Lampiin pudonnut", sanoi äiti pojan edestä, vaikka kyllä hän itsekin

sopersi sinnepäin.

Tuikeasti katsoi isäntä Kalleen ja tuikeammin kysyi:

"Puniko pudonnut lampiin ja kuollutko sinne?"

"Tienneekö tuo vielä itsekään", sanoi Kaisa väliin.

"Poika, sinulta minä kysyn!" ärjäisi hän kovasti.

"En tiedä," sanoi Kalle ja kyyristyi pelosta nurkkaan.

"Etkö tiedä!" Samassa sivalti hän rautaisen uunin kohennuskepin, josta

harppasi yhdellä askeleella Kallen niskaan kiini, seiväs lakeen asti

kohotettuna antamaan vähän lihan kipua.

"Ukko! malta luontoasi!" ärjäisi Kaisa.

Ei se auttanut. Jo mätkähti yhden kerran. Kaisa töytäsi väliin ja sanoi

lujemmalla äänellä:

"Tiedä se, että poika on kalliimpi kuin hevonen. Ja jos lyöt, niin lyö

minua."

Yhtä uhkaavasti kohosi rautakeppi.

"Oletko sinä hullu!" ärjäisi Kaisa vielä kovemmin ja tarttui käteen

kiini. "Ethän sinä tiedä, eikö lie jo saatunakin hengissä ylös; Nykälän

miehet kuuluvat menneen nostamaan."

Nyt rauhoittui isäntä sen verran, että heitti kuin heittikin kepin

kädestään ja syöksyi ulos renkejä huutamaan. Kun nämät joutuivat,

lähtivät he miehissä hevosella ajamaan. Isäntä otti ohjakset käteensä,

silloin oli toisilla tietämistä pysyäkö reessä, kun laukalla mentiin

koko matka.

"Miksikä, sinä polonen, jäälle menit?" kysyi äitinsä Kallelta kun

olivat jääneet kahden.

"Isä kun käski ottaa vitsaksia tuolta puolen, niin enhän minä arvannut

toiselta rannalta koetellakaan, keskeltä kun kantoi hyvästi ja siitä

oli suorempi tulla," selitti Kalle vähän rauhoittuneena.

"Vai niin, vai käski se. No luuletko Punin kuolleen?"

"En tiedä." Ja silloin muistui taas pelottavasti mieleen tuo kirveen

haava, jota ei uskaltanut äidillekään ilmoittaa.

"Kyllä sinun pitää mennä isäsi tulon edellä piiloon täksi illaksi,

muuten ei voi käydä hyvin."

"Mihinkä minä menisin?"

"Mene tuvan uunille, se on kylmänkin vuoksi hyvä ja elä liiku koko

iltana."

Kalle nousi uunin päälle ja asettui aivan nurkkaan turkkiin

kääriytyneenä.

Illan hämärtäessä tulivat miehet ja hengetöntä Punia veti toinen

hevonen. Isäntä käveli jälestä ja ähki puhumatta mitään. Rengit ajoivat

kuormansa kujaan, vaan isäntä meni tupaan.

"Missä se on se poika?" kysyi hän Kaisalta.

"Minä laitoin kylään," sanoi Kaisa.

"Mitä varten kylään?"

"Sitä varten, että sinun vihasi ennättää asettua."

"Vaan jos sinä valehtelet?"

"En valehtele," vakuutti Kaisa.

"Niin, vaan se olisi saapa selkäänsä, niin että tuntuisi", kiivastui

isäntä ja pui nyrkkiä.

"Anna vasta, jos tarvitsee, ei se kuitenkaan olisi tavallista kuria,

jota sinä nyt antaisit", sanoi Kaisa vakaasti. "Ja toisekseen", lisäsi

hän, "etkö sinä huomaa, kenen syy tämä oikeastaan on? Oliko meidän

maata lammin tuolla puolen, ja kuka käski sinne mennä?"

Isäntä herkesi ääneti ja lähti kävelemään. Kalle ei olisi tämän

keskustelun aikana ääntänyt, vaikka sirkka olisi silmää kaivanut. Se

häntä vaan peloitti, että jos isä sattuu käymään uunilla. Ei hän

kuitenkaan sattunut, käveli vaan rauhattomana.

Tuli maata asettumisen aika. Isäntäkin heittäytyi vaatteitaan

riisumatta pitkälleen, vaan ei saanut unta kun rupesi ajattelemaan

viime aikoina tulleita vahingoita. Kuka sen tietää, ajatteli hän ja

nousi taas kävelemään. Kuka sen tietää, jos tulikin on jäänyt johonkin

pahasti, ja palaa koko talo ja tavarat kaikki tulena taivaalle. Kun

kerran rupeaa tulemaan onnettomuuksia, niin niitä tulee useampia.

Meni ensin kotaan. Ei sieltä tulta löytynyt kuin padan alta muutamista

hiilistä nimeksi vaan. Piti käydä kujassakin Puni vainaata katsomassa.

Kuusi sataa markkaa ja niin hyvä hevonen, ajatteli hän siinä ja aina

vähän päästä. Kuusi sataa ja paras hevonen ... toistatuhannen markan

vahinko.

Näissä ajatuksissa kului yö ja loppu-ajatukseksi tuli se, että mihinkä

tässä joudutaan! Aamupuolella hän nukkui noin puolihorroksissa ja Kaisa

kuuli, että hän unissaankin jupisi noista suurista onnettomuuksista.

Tämä pani Kaisan ajattelemaan, sillä hän tiesi vanhastaan miehensä

heikoksi vähäsiäkin huolia kantamaan, Kallen laittoi äitinsä isännän

nukkuma-aikana päiväksi ulomma, johonkin työpaikkaan.

Päivän tultua työhönlähdön aikana ei kuulunut liikanaista hoppua

laisinkaan, ainoastaan tavalliset neuvot, jotka annettuaan hän meni

kävelemään, yölliset ajatukset myötäänsä mielessä. Käveli pihan

seuduilla joka paikassa ja istui äänetönnä tuvassa, välistä kävellen

akkunasta akkunaan ja katseli ulos, jolloin Kaisa häntä tarkasteli ja

huomasi että katsannossakin oli jo vähän noin erikoisempaa, joka

aavistutti...

Isännän mieleen johtui että hän Punilla ajoi silloin viimeksi, kun kävi

toissa päivänä alankoladosta heinässä ja kuolemansa edellä se olikin

niin rajuna, jotta sai alituistaan pidätellä. Niin, sieltä hän kävi

viimeksi heinässä ... tuntui niin oudolta, kun ei Punia ollutkaan. Piti

lähteä tuolla ladon luona käymään... Sinne hän kävelikin verkalleen ja

istui alaspäin, ajatuksiinsa vaipuneena, kynnykselle. Istui siinä

kuinka kauvan, ottaen aina alusta laskettavaksi nuo kolme kohtaa: kuusi

sataa, paras hevonen ja mihin tässä joudutaan...

Kaisa alkoi pitkästyä, sillä hän oli pitänyt silmällä minnekä päin

miehensä oli mennyt, kun ei näkynytkään takaisin tulevaksi. Täytyi

lähteä katselemaan ja lähestyessään näki hän että siellä se istuu

allapäin. Ennen lähestymistä tekeytyi Kaisa niin huolettoman

näköiseksi, kuin ei olisi mitään tapahtunut.

"Mitä sinä täällä istut?" kysyi hän melkein nauraen.

Verkalleen nosti isäntä päätään ja kasvoista näki selvään tuon vanhan

lauseen suurista onnettomuuksista.

"Lähde, veikkonen, pihaan", jatkoi Kaisa. "Tuotako sinä hevosen

kuolemata suret ... hoo ... kaikkipa sitte! Se ei meissä tunnu enemmän

kuin jos köyhältä nappi nutusta tipahtaa, niin ostetaan. On meillä

rahaa ostaa parempikin hevonen, kun tuo oli, eikä lopu, jos montakin

ostetaan. Surkoot köyhemmät, vaan ei me, se ei kannata niin pieni

asia".

Isäntä nousi seisalleen, katsoi Kaisaa silmiin ja sanoi että "entäs

sekin kuusi sataa, eikös sinua huoleta?"

"Ei yhtään. Mitä tuo kuusi sataa, kun olisi kuusi tuhattakaan. Enemmän

ne ovat vielä maksussa ja silloin on hyvä luottaa siihen, että kyllä

tolho toista kasvattaa. Vuoden, parin päästä ne ovat sen kauniisti

takaisin maksaneet korkorahoilla."

Tämä auttoi aivan kuin olisi kylmällä vedellä valellut.

"No on, onkinhan tuota sentään vielä", sanoi isäntä ja lähti Kaisan

kanssa pihaan astumaan.

"Puolen tuhannen saappaathan siitä Punista tuli", sanoi Kaisa, "vaan

kannattaa meidän kävellä niillä niin hyvin kuin köyhempien kolmen

markan saappailla ja vielä paremmin."

"Niin no, kyllä se ehkä..." sanoi isäntäkin, vaan ei vielä aivan

varmasti.

Meni sitten työmiehille antamaan neuvoja ja entinen sota alkoi.

Huomen aamuna kuului vielä aikaisemmin tuo tuttu ääni: "pojat, pojat,

nouskaa pois, päivä kohta valkenee," niin etteipä paljon valheeksi

joutanut rengin kuje siinä, ettei kengät ennättäneet lepo-aikana heretä

heilumasta.

Elämä oli taas tullut entiselle tolalleen, taloudellinen taivas

selvinnyt noista mustista pilvistä ja nyt hän tuon rakennuksensa

keskellä huiski ja hommasi kuten maalari poutasäällä maalattavan taulun

ääressä. Ja kun tuli kaupungista, kehui hän Kaisalle että on jyviä, on

rahaa ja kielsi ettei tarvitse surra ... ei ole hätää. Mutta kun

pieninkin vastus kohtasi piti Kaisan ruveta kehumaan. Ja jos ei tätä

toista kehujaa olisi ollut niin tuskin olisi suurin kehuttavaakaan

ollut.