Kirjoitti Kauppis-Heikki.
Ensimäinen.
"Jospa sitä nyt olisi koettaa."
"Sitäpä minä. Eihän tuo maata alemma viene."
"Vaan jos se kovin vähä hyödyttää, kun ei saa omistaan."
"Mitenhän olisi. Kalvi se kuuluu härkänsä myöneen ja ostaneen sitten
niillä rahoilla... Jokohan mekin tuo lehmä myötäisiin... Mitä arvelet,
eukko, siitä?"
"Ei lehmää. Liika hienoa on viina leivän särpimeksi."
"No täytyy se kumminkin kauppaan panna, kun 25 kannun 'puu' maksaa
lopulle sata markkaa."
"Eihän sitä enää 'puuksi' kutsuta, 'härkiähän' ne kuuluvat olevan."
"Olkoot vaikka lehmiä, mutta aamulla minä lähden koettamaan eikö sitä
saa. Täällä olisi hyvä menekki."
Näin jutteli Nystyrän mökin Simo vaimonsa kanssa muutamana iltana,
tässä alkupuolella talvea. Lapset olivat jo nukkuneet.
Vähänpäästä rupesivat vanhatkin, vaan Simo ajatteli vielä hyvän aikaa
pitkälläänkin tuosta huomenna ostettavasta "härästä". Mihinkähän sen
panisi... Tuvan sillan alle, vai navettaan?
Jos sen yksinään jaksaisi irtauttaa, voittaisi ehkä puolet... Ainakin
kolmannen osan voittaisi; ja saisi itsekin aamutuimaansa maistaa. No
varmaankin sen, ja rahaa jos kuinka paljon...
Siihen nukkui Simo. Hän puuhasi koko yön samoissa toimissa, sillä "se
yölläkin unessa, mikä päässä päivälläkin."
Jonkin isännän nimessä hän osti ankkurin. Vaan kun viskaali tuli
sinettiään lyömään, oli Simo muuttuvinaan isännäksi.
Loimen alle pani hän saadun "härkänsä", istui sitten päälle ja lähti
ajamaan. Matkalla se kasvoi niin suureksi että Simo oli istuvinaan kuin
vuoren päällä. Toisia "härän" kuljettajia meni yhtämukaa. Simo alkoi
niitä torua ettei heillä ollut oikeutta kuljettaa "härkiään" yksille
laitumille, sillä hänen härkänsä on niin suuri että se puskee kaikki
muut kumolleen. Ja hän ei olekaan enää Nystyrän Simo, vaan isäntä.
Samassa hän heräsi kuin vaimonsa nyrväsi kylkeen ja virkkoi:
"Mitä sinä uneksit."
"Ohoh! Joko minä ääntelin?"
"Johan tuossa..."
Unet eivät nyt Simosta luopuneet. Silmäin kiini mentyä oli hän joutunut
pitäjään lainajyvästön nurkkajuureen. "Härkää" oli pienenneltynä turkin
ja takin taskuun sopiviin pulloihin. Hän oli kaatavinaan yhden "napsun"
kerrallaan seinään kaivetusta reijästä sisälle ja sieltä tuli joka
kaatamisen perästä jyviä aivan koskena, vieläpä karahtelivat
tullessaan. Alkoi jo tulla niin paljon että rupesi peloittamaan, eikä
enään kaatanutkaan. Säkit täytyivät ja yhä vaan jyviä tulvasi. Simo
nosti monta monituista säkkiä selkäänsä, peljäten että tulevat kiini
ottamaan. Hän koetti juosta, mutta tuntui niin kovin vaikealta. Jyvien
juoksu yhä vaan kuului. Simo ei päässyt enää liikahtamaankaan, vaan
vaipui kuormansa alle. Takaa-ajajia oli tulevinaan. Hän yritti ruveta
huutamaan, vaan heräsi ja huomasi itsensä suullaan makaamassa ja tunsi
olevan niin kuuman että ihan oli märkänä joka kohta. Eukkonsa kuorsasi
ja se kuului aivan samalta kuin sekin jyväin tulvaaminen.
"Ollapa sellainen jyvän paljous ihmisissä", ajatteli Simo. "Mutta hitto
mikä hätä piti olla tyhjän tähden."
Eukko ei lakannut kuorsaamasta.
"Ole hörrittämättä siinä!" virkkoi Simo.
"Kah! Mitä?"
"Niin, että elä tuossa kuorsaa, ei saa nukkua."
"Minäkö kuorsasen."
"Sinä."
"Enpään."
"Enpään.--Kuulinhan minä."
"En ole ennenkään..."
"Ja et nytkään.--Pane lakeista vähän raollen, liika lämmin tässä on."
Se keino auttoi vaikeiden unien kanssa taistelemasta. Yö kului kuten
moni muukin yö.
"Kovin rauhatonta nukkumista", virkkoi Simo ylösnoustuaan ja raapia
kyhnytteli kainalotaan. "Minä näin lopulta yötä hyvin vaikeata unta."
"Pahaa minäkin näin", sanoi eukko. "Vallesmanni oli tulevinaan ja otti
aivan väkisin meidän ainoan lehmämme. Eiköhän heitetä se kauppapuuha
sikseen."
"Ei heitetä. Pahat unet ne merkitsevät hyvää."
Kumpikin alkoivat kertoella ennen ja nyt nähtyjä uniaan, ja sitten he
päättivät että pahat unet toisinaan merkitsevät hyvää.
* * * * *
Simo lähti apumiehiltä kuulustelemaan tuleeko siitä tolkkua. Tarpeeksi
asti ei näet ollut itsellä varoja. No kyllähän niitä löytyi näin hyvään
asiaan, vaan täytyi heille hyväntekijäisistä myöntää vähittäinkin
ostohinnalla.
Saavuttiin saantipaikalle. Vaikka tämä ei ollut mitään kalan pyyntiä,
hiljaa kumminkin puheltiin. Eipä kaikistellen puhuttuna hiljaakaan. Oli
liikuttava varovasti ettei tullut "hölyksi" minnepäin härkää lähtään
taluttamaan.
"Uskaltaakohan täällä aukaista", suhistiin.
"Ei pilata asiata kiireellä", virkkoi toiset.
Kyllä suu olisi kutsunut, vaan täytyi kärsiä. Väkisin tuli vesi
kielelle. Odottaminen oli niin kiirellistä, kuin lasten, joille äiti on
lämpöset luvannut.
Vaan iltasillapa oli jo "härkä" paikallaan tyhjässä navetan parressa.
Hiljaa se siellä köllötti kylkiensä varassa, ilman kiinipitimettä;
jalkoja ei näet sellaisella härällä ole, jolla on "kylkiluut nahkan
päällä."
Samana iltana syntyi seudun taloissa miesten kesken salakähmäisiä
liikkeitä ja viittauksia. Myöhemmällä hypenivät he tietämättömiin.
"Mitä niillä mahtaa olla", arveli nais-väki.
"On niillä jotain", lisäsi toiset.
Vaan tietämättömiksi he sillä kertaa jäivät mitä se on.
* * * * *
Miehiä kun seipäitä seisoi kohta Nystyrän navetassa. Simo liikkui
vilkkaasti.
"Täyteenkö?"
"Täyteen."
Luk luk luk luk: narrr.
"Paljonko se?..."
"Puolitoista..."
"Sitten tuohon."
Luk luk luk luk: narrr.
"Samako hinta?"
"Sama."
"Sitten tuohon, jos jyvissä kelpaa."
"Kyllä. Neljä kappaa rukiita."
"No, sama se. Laske vaan."
Luk luk luk luk: narrr.
"Hereestään se antaa."
"No kun ei: vasta ensimäiset pullot."
Vielä laskettiin täyteen suuri pullo, joka sai sijansa rottien
valtakunnassa, tuvan laattian alla. Sieltä se tarvittaessa kaivettiin
ylös, siltä kohdalta, jossa laudat näyttivät visuimmassa olevan. Seinän
vierellä oli vaan siksi koloa että sormet parhaiksi sopivat siltalautaa
ylös nostaessa. Täältä annettiin niille ostajille, joita ei tiedettynä
oikein varmoiksi. Koko härkää ei näille ilmoitettunakaan, sanottiin
vaan tämä yksi suuri pullo muilta lainatun.
Nyt tulijaisissa oli kaikki vieraat "varmoja", kuin oli niitäkin,
joille annettiin ostohinnalla. Vaan siitä ei hiiskuttuna koko aikana
muiden kuulaan, sanottiin vaan Simon ostaneen omilla neuvoillaan.
Niin hyvillä mielin kuin minkä kadotetun tavaran takaisin saaneet
hyvänsä, astuivat miehet navetasta, takin toinen helma enemmän
riipuksissa kuin toinen.
* * * * *
"Härän tulijaisia, miehet!" sanoi Rahilan Saku ja löi pullon niin
kovasti pöytään, että paljon maailmanvaivoja nähnyt posliinivati päästi
viimeisen rämisevän hätähuutonsa ja kun ei kukaan apuun joutunut,
lennähti kappaleiksi.
"Ohoh! Vahinkopa tässä taisi tulla. Mitä se maksaa?"
"Mitäpä tuo... Hajanainen rämä se jo olikin", sanoi Simo.
Mutta eukko mukisi yksinään että "aivanhan nuo taitaa ensikahakassa
särkeä kaikki astiat". Olisi hän ehkä enemmänkin mukissut, vaan kun
tiesi että Saku on yksi niistä joille täytyy antaa ostohinnalla, niin
ei puhunut mitään.
Lapset kokoilivat kappaleet ja menivät uuninkupeelle penkille istumaan
ja ihmettelemään niin äkkiarvaamatta saatuja tavaroitaan.
"Tuta te tämän tälti?" kysyi pienin tyttö, laitellen kappaleita
päällekkäin.
"Tuo joka nyt lyyppe", neuvoi vähän isompi tyttö.
"Mittee niillä on, jota ne lyyppee?" kysyi taas pienin.
"En minä tiijä", sanoi toinen.
"Se on viinaa", selitti poika, joka oli vanhin heistä, ja oli tarkkaan
seurannut pöydän ympärillä olevain tekoja.
"Onto te mantteeta?" kysyi vielä pienin.
"En minä tiijä", sanoi taas toinen tyttö.
Poika kurkisti päätänsä lähemmä sisariaan ja sanoi hiljaa:
"Sain minä kerran pikarin pohjalta salaa sormella maistaa; ei se ollut
hyvin makeeta."
Pieni tyttö herkesi kyselemästä kun tiesi ettei se "hyvin makeeta"
ollut. Mutta pojasta se oli jo ollut "vähän" makeata ja kuka tietää kun
aikaa kuluu!... Samoin ovat ehkä nuokin pöydän ympärillä istujat
"sormella" maistaen aloittaneet, ja on ehkä maistanut vaan "vähän"
makealta. Mutta nyt he eivät enää maistaneet sormella, eikä se tainnut
enää vähä makealta maistaakaan. Kerta kallistuksella meni suurikin
pikari tyhjäksi ja kiire näytti olevan toista ottamaan.
Eihän nyt ollutkaan mitään ujosteltavaa. Kaikki olivat miehiä ja
vieläpä melkein jokainen--nuoria miehiä. Nyt oltiin nauttimassa ilman
pelkoa. Uneksitut tuhansien markkain tytöt eivät tätä nähneet. Heidän
nähdensä, markkinoilla ja sulhas-matkoilla, piti viiniäkin maistaa
hyvin varovasti, aivan niinkuin se tahtoisi hengen salvata. Siitäpähän
tytöt nähnevät ettei se maista enempää kuin he itsekään, ja että kyllä
sille saattaa lähteä.
"Käyppä härkää heruttelemassa", sanoi yksi, kaataen heiluvalla kädellä
viimeisen viinan pikariin ja loput pöydälle.
"Elä pöydälle", sanoi toinen, jonka pullo oli vasta vähän enemmillään
kuin puolillaan.
"Anna mennä, hyvät on laitumet! Kyllä härkä toista antaa."
"Vaan jos ei annakaan", sanoi Simo.
"Se on täytyminen. Tai minä otan kirveen ja käyn siltä mahan
puhkaisemassa."
"Sinä et tarvitse enää", jatkoi Simo.
"No se ei kuulu sinuun, s----na."
"Anna tuolle", sanoi toiset.
"Niin vaan se tulee kovin humalaan. Jos viette heti pois, sitten haen."
"Kyllä me lähtäänkin."
"Ei me ole sinun tölliisi tultunakaan ijäksi. Haehan viinaa! Elä sinä
kerjäläinen sitä pelkää ettet maksua saa. Ota rahana, tai jyvinä, niitä
on. Lähde vaikka paikalla.
"Kyllähän niillä sovitaan", sanoi Simo ja meni täyttämään pulloa.
Luk luk luk luk: narrr.
Viereisessä parressa nosti lehmä turpansa parren seinän päälle ja
virkkoi: "yyy".
* * * * *
Kun miehet tulijaisista lähtivät, niin eipä heistä olisi toinen
toistaan kyennyt tulesta auttamaan. Mutta hyvä halu voittaa kaikki
vastukset. Yhteisin voimin he ponnistelivat, vaikka kyllä muutamain
sääret heittivät hyvin pahasti "viittätoista". Tie tuli kävellyksi
hyvin tarkkaan ja vieläpä kaupanpäälliseksi tienvieretkin. Jalat olivat
näet keskenään koetella voimiaan, huolimatta siitä mille kurille siinä
muu ruumis joutuu. Ne ryntäsivät vuoroin toisiansa vastaan ja silloin
aina seurasi rymäys. Pää parka sai monta kolausta puita ja kantoja
vasten noiden huimain tähden. Kyllähän pää olisi tuollaisista
ilveilyistä ollut mielellään kaukana, onhan sillä jo ollut täysi
kokonsa kymmenvuotiaasta aikain; mutta mitäs sääret. Niillä on sitä
nuorten hulluutta, ne kun tarvitsevat kasvaakseen kolmattakymmentä
ajastaikaa. Suu, joka on välistä viisaskin, huomasi että tähän
kuperkeikan heittoon on syynä liian raskas kuorma ja rupesi siis lastia
heittelemään--ei mereen, kuin olikin metsämatkat, vaan hangelle.
Jalatkin jo huomasivat että tosi tästä tulee, lopettivat leikkinsä ja
silloin täytyi toisten vähä enemmän voimissaan olevain ruveta muka
huonompia taluttamaan. Kotiinhan olisi itsekunkin pitänyt päästä. Ei he
kaikki kuitenkaan päässeet; mikä uupui mihinkin. Joku vilustunein sai
sijansa uunillakin, jossa se noessa ryvettyään näytti oikealta
juhlapäivän vastaan ottajalta. Häveliäimmät olivat menneet saunaan,
jossa sielläkään ei mahtanut olla paljon kauniimmalla korjuulla.
Semmoista se oli ja "vasta ensimäiset pullot", niinkuin Simo muutamia
tunteja ennen sanoi.
Kohta pääsi vaimoväkikin huomaamaan, minkälaisilla matkoilla ne miehet
ovat vaeltaneet, vaan salassahan niitä kumminkin täytyi pitää, ettei
tulisi poikain päälle pahaa mainetta. Saivatpa isät tästäpuoleen
harmitella jyvälaarien vajenemista, eikä sille paljon apua ollut,
vaikka olisi avaimia kuinka suojellut. Eihän tuollaista pöläkkää ollut
näkynyt kuin välisti markkinain edellä.
Jyvät ne olivat kulkeneet pimeinä aikoina Nystyrän mökkiin ja sieltä
siihen kylään mistä härkä oli haettuna. Lisää oli valunut jyvän
maksumiesten säkistä eikä niinkuin Simo oli unissaan nähnyt, makasiinin
seinästä.
Toinen.
Tämä oli se Kalvin härällä vaihdettu "härkä", josta Simokin puhui
vaimolleen. Se oli jo useampia aikoja ollut näillä syrjälaitumilla--ei
lihoomassa, vaan hoikkenemassa ja hoikentamassa seutulaisten ilmankin
hoikkia kukkaroita ja saattamassa ennestäänkin velkaiset vielä
velkaisemmiksi. Mutta laitumiinsa tutustuneena alkoi se ammua niin
kovasti että sai metalliotsaisen miehen liikkeelle. Hiljaa se
hiiviskeli lähimaille, kuulusteli ja nuuski, vaan ei tällä kertaa
sattunut mitään kuulemaan. Täytyi lähettää mies ottamaan selkoa, onko
härkä perin laihtunut. Mies toi, kuten Moseksen aikaiset vakojat,
tuoreet hedelmät nähtäväksi. Se oli näköänsä kaunista ja maistoi
milt'ei hyvältä, ainakin niin hyvältä että ansaitsi ruveta tuumimaan
valloituspuuhia.
Toimitettiin kolmimiehinen valloitusarmeija, johon oli "sattumalta"
tullut entisiä härän ystäviä.
Samana päivänä ryntäsi joukko mökin pihalle. Asukkaat hämmästyivät,
vaan rauhoittivat kohta mielensä ettei huomattaisi.
"On kuulunut kertomuksia että teidän mökissänne pidetään luvatonta
viinan kauppaa", sanoi joukon johtaja tupaan mentyä.
"Se on valhe", sanoi mökin vaimo. Mies sattuikin olemaan metsässä.
"En minä usko, minä tahdon syynätä mökkinne."
"Syynätkää vaan joka nurkka, ei löydy."
"Ei tuota täällä näy, vaan mennäänpä katselemaan muista huoneista."
"Vaikka mistä, ei löydy."
Miehet menivät navettaan. Eukko tuli yhtämukaa ja pyöriskeli nurkassa
olevan tyhjän parren kohdalla. Miehet alkoivat katsella.
"Katselkaa vaan", sanoi eukko, "tyhjän täältä nuolaisette."
"Katselkaapa, miehet, tuoltakin parresta, se mahtaa olla siellä, koska
tuo eukko siinä niin käähäilee."
"Ei siinä ole kuin olkia."
"Siirryhän pois, ei kai ne oljet katsoen pahene."
"On täällä olkien alla tynnöri", sanoi yksi kopeloituaan, vaikka
ensimäinen mies ei ollut mitään huomannut.
"Ei se ole kuin kaljatynnöri", sanoi eukko rohkeasti. "Teillä ei ole
sen kanssa mitään tekemistä. Ei niitä köyhillä ole kellaria, missä
säilyttäisi, jos tekee suurusveden haikarata lastensa ryypättäväksi.
Eipähän sitä piimää piisanne yhdestä lehmän kantturasta."
"No niinhän se on, niinhän se on. Vaan ehkäpä tässä tunnetaan mitä se
on. Nostahan tänne näköpaikalle. Ja onhan tuossa astiakin, laskepa
siihen ja maista."
Mies otti astian, laski noin riskin korttelin arvon, siemasi suuhunsa
ja virkkoi:
"Eihän tuo tainnut viinaa ollakaan, koska niin hyvästi meni. Annas kun
mä uudestaan lasken, että saapi muutkin maistaa mitä tämä on."
Viinaksi se viimeinkin tunnettiin. Eukko erosi pois koko joukosta ja
meni ulos, jossa "ryöväriä" vähän haukuskenteli.
"No ei muuta kuin härkä rekeen", sanoi nimismies, sillä hänkin oli
matkoillaan päässyt tietämään tuon uuden nimen.
Suuren kylän läpi sitä sitten kuljetettiin, jossa kaikki pääsivät tuon
tapauksen tietämään. Ei tainnut moni surra härän kohtaloa, vaan melkein
kaikki toivottivat, ettei niitä enää koskaan näkyisi näillä seuduin.