Ja eräänä päivänä levisi kylässä tieto että Nurkanperän Sanna oli
synnyttänyt kaksi tyttöä. Tuo tieto sai useat hämmästyksestä
siunaamaan. Kovatkin sydämet emäntäväen piireissä heltyivät. Useat
panivat nyytyyn juustoa, leipää ja jotkut lihaakin, sekä leiliin
maitotilkan ja lähtivät katsomaan.
Ensi päivinä synnyttämisen jälkeen täytyi Sannan sängyssä maata, sillä
hän oli niin heikko, ettei kyennet ylös nousemaan. Jos hän jaksanut
olisi, olisi hän noussut ... ei hänellä olisi ollut aikaa seurauksia
pelkäämään.
Kun emännät tulivat, tapasivat he hänen pahnoilla makaamassa, kaksoiset
käsivarrella, leipäpalanen ja vesikuppi sängyn vieressä. Tuppu ja Liinu
itkivät päivät pääksytysten ja koettivat holhota Miinaa, söivät suolaan
kastettua leipää ja särpivät vettä. Oli siellä ollut apuna eräs köyhä
akka, mutta ei hänelläkään ollut mitään ravinnollista apua antaa.
"Kuinka ovat koreat tytöt", ihmettelivät emännät kun katselivat lapsia.
Sanna alkoi voimistua, kun sai terveellistä ravintoa, ja lasten itku
taukosi äidin voimistumisen kanssa yhden rinnan.
"Olisi noita lapsia jo ollut teillä muutenkin", sanoivat muutamat.
"Olishan niitä ... mutta eipä se olekaan ihmisten vallassa, kuinka
monta niitä kullekin..."
"Kun Jumala korjaisi pois!"
Sanna tunsi, kuinka hartaasti hänen oma sydämensä tuota toivoi, mutta
ei hän itse sitä uskaltanut ihmisten kuultaville lausua. Hartaasti vaan
sydämessään Jumalaa rukoili, lapsia luoksensa korjaamaan ... pois
kurjuudesta.
Ensin olivat lapset terveet, mutta alkoivat viikon kuluttua kääntyä
rituisemmiksi. Äiti ei saanut lepoa yöllä ei päivällä. Emäntäin
tuomiset oli pian syötynä ja sitten tuli nälkä.
Kamalan kolkkoa oli elämä ... synkeä, toivoton tulevaisuus. Leivästä
koettivat huolta pitää Liinu ja Tuppu, mutta sairasta äitiä eivät
karkeat kerjupalat virvoittaneet.
Hemmusta ja Aukustista ei ollut tietoa.
"Taivaallinen isä!" huokasi äiti toisinaan sydämen tuskalla, "vaaditko
minua lasteni kasvatuksesta tilinteolle?"
Jo rupesi äiti taas sängyn omaksi joutumaan, ainoastaan suurimmalla
ponnistuksella kykeni vielä ylhäällä olemaan ja lapsiansa hoitelemaan.
Eräänä päivänä hän väsyneenä oli laskeutunut kaksoisten viereen sängyn
laidalle. Ajatteli siinä lastensa kohtaloa. Yhä selvemmäksi alkoi
hänelle käydä, että jos ei lapsista pian edes toinen kuole, kärsimykset
ja vaivat hänen itsensä pian sortavat haudan mustaan multaan.
Ja jos elämään jäävät nuo lapset!...
Tuo ajatus se painoi. Hän tiesi että ne tulisivat huutokaupalla
myötäväksi vähimmän vaativalle. Mielikuvituksiin ilmestyi oikein
selvänä, miten hän itse kylmänä ruumiina makaa, jonain päivänä, tuossa
vuoteella ja lapset ympärillä itkevät ... eikä hän sitä enään kuule ...
henkisilmillään vaan saa katsella miten ne ensin joku korjaa
huostaansa, maksua vastaan viedäkseen kunnan-tuvalle huutokauppaan ...
ja miten ihmiset siellä sanovat, että ei sekään pari muuta kyennyt kuin
lapsia laittamaan kunnan niskoille. Hän ajatteli sitäkin kuinka
vastahakoisia olivat olleet kummeiksi tulemaan kaksoisille Korvisen ja
Karttulan haltiat. Eivät ne juuri sitä sanoneet, etteivät he tule,
mutta Sanna oli vakuutettu, että he olisivat mieluisasti suoneet tuon
kunnian muille. Tuskaan hän joutui, kun ajatteli sitä, miksi heille
sallittiin niin paljon lapsia, kun ei ollut keinoja millä niitä
elättää...
... Ja kun Matti tulee vielä kotiin, niin eläminen käy yhä
tukalammaksi, kun en pääse näiltä lapsilta kerjuulle edes...
"Hyvä Jumala! riennä jo apusi kanssa ja korjaa kaikkivaltiaasen
huomaasi nuo viattomat raukat tästä kurjuudesta!" hän huokasi lapsia
katsellen. Joku kuului oven takana napailevan sisään tullakseen. Sanna
nousi istumaan sängyn reunalle. Päätä huimasi niin kovin, että sen
täytyi kumartaa alas eteenpäin ja koettaa käsin puserrella ja
vilpoittaa.
Ovesta tultiin. Sanna näki sormiensa lomitse ja päästi tuskallisen
valituksen, samassa vaipuen ryysyille, joita oli sängyssä tyynyjen
asemasta.
Se oli Matin näkeminen, joka Sannassa vaikutti tuollaista tuskaa. Matti
tuli, kainalo sauvoihin nojaten kovin kuihtuneena ja vaaleana sisään.
Ainoastaan lyhyt tynkkä oli jälellä tuota kovanonnen jalkaa.
Oven luoksi Matti ensin seisomaan jäi, hänen täytyi jäädä, sillä
sydämen ankara telmintä teki puujaloilla seisomisen vaapperaksi. Sitten
hän astui vuoteen luo, sai tuolin ja istui sille tuijottaen vuoteella
makaaviin kaksoisiin.
"Tuollaisenako sinä palaat", itki vaimo ja koetti nousta ylös
kättelemään. Matti ei voinut puhua, kyynelten ripinä poskia pitkin ja
hytkytys ilmaisivat hänen tunteittensa laatua. Saatuaan liikutustaan
hiukan hillityksi, lähti hän kompuroimaan, istahti vuoteen laidalle
lapsia yhä katsellen.
"Niin siinä ne ovat", sanoi Sanna.
"Viattomat lapsiraukat", huokasi Matti vihdoin, "pitäneekö teidänkin
ruveta elämään tässä kurjuuden ja murheen laaksossa."
"Missä ovat toiset lapset?" kysyi Matti vähän ajan päästä.
"Kerjuulla ovat jo olleet monta viikkoa tiellä tietämättömällä Hemmu ja
Aukusti, Liinun ja Tupun lähetin äsken kylään pyytämään leipää ja
Miinaa kulettavat vankureilla muassaan."
* * * * *
"Jo vihdoinkin ehti Jumala apunsa kanssa ... kutsui pois luoksensa
kaksoiset Nurkanperästä", sanottiin eräänä päivänä kylässä. Ja tuo
olikin aivan totta. Kaksi päivää oli väliä niiden kuolemalla, yhteen
arkkuun ne pantiin ja laskettiin hautaan. Useita muitakin, erittäinkin
lapsia haudattiin samalla kertaa. Kaikkein omaiset itkivät haudoilla,
niin muiden kuin Nurkanperän lastenkin. Muut itkivät kaipuusta ja
kapinoitsivat kuolemata vastaan, kuin ankaralla kädellään oli pois
pyhkäissyt heiltä heidän rakkaitansa. Nurkanperäisetkin olivat
liikutetut. Mutta he eivät kuolemata nuhdelleet, vaan kiitollisuutta
tunsivat syvää, harrasta, sydämellistä, siitä että kuolema oli
pelastanut lapset...
Erittäinkin äiti itki kun ajatteli sitä, kuinka monipuolisesta
kurjuudesta lapset olivat pelastuneet ... ijäiseen iloon Jumalan
luoksi.
Kotiin palasivat he haudalta, syömään kuivan maahanpaniais-ateriansa
ihmisten anti-paloista.
Samana päivänä tuli eräs isäntä sanomaan Matille, että ruodin paikka
olisi avoinna N. kylässä ja, jos Matti haluaisi niin hänet pantaisiin
siihen.
Ei ollut sydän vielä itsekkäisyydestä vapaa, koska tuo esitys tuntui
niin kipeästi siihen ottavan. Kova oli hänellä taistelu itsensä kanssa,
ennen kuin hän saattoi isännälle mitään vastata.
"Etkö tahdo mennä ruotiin?" kysyi isäntä suu hieman kummastusta
osoittavassa hymyssä, kun ei Matilta ruvennut vastausta tulemaan.
"Niin, no, kyllähän minä tulen jos vaan otetaan ... mikäpä tässä
muukaan..."
"Niin, minun mielestäni saat olla kiitollinen, että pääset, taitaa
muuten eläminen käydä hyvinkin raskaaksi", arveli isäntä.
"Kyllähän se niin on."
Pois mennessään oli isäntä kuitenkin vakuutettu siitä, että Matti oli
hyvin vastahakoinen ruotiin. Hän oli luullut ilo sanomaa vievänsä!
"Vielä on ylpeyttä Matissa", hän kotonansa kertoi ja muut ihmettelivät
ettei se jo ollut varissut.
Mutta Matti taisteli sinä päivänä itsekkäisyytensä kanssa ratkaisevan
taistelun.
"Ei minulla enää ole valikoiman varaa", sanoi hän vaimollensa, sitten
kuin oli päättänyt ottaa tarjouksen vastaan, ja näytti tuota sanoessaan
verrannollisesti tyytyväiseltä.
"Niinpähän se olla taitaa", huokasi Sanna tuntien lohdutusta siitä,
että näki Matin olevan kohtaloonsa tyytyväisenä. Vaan itsessään hän
tunsi, ettei hän voisi vielä astua ruotiin, vaikka hänelle paikka
tarjolla olisikin.
"Mutta sinä ja nuo lapset?..." virkkoi Matti taas vähän ajan kuluttua
ja katsahti lapsiin, Liinuun joka hiljaisena ja surkastuneena istui
ristissä käsin takkakivellä ja katseli Tuppua ja Miinaa, jotka
lattialla huolista vapaana pienillä kivillä leikkivät.
"Eihän siinä", vastasi Sanna vitkaan, "muu auta, kun Jumalaan turvata
joka luonutkin on, niin tottahan hän huolen pitää ja antaa voimia kitua
kestämään siksi kuin..."
"Siksi kun kuolema katkaisee köyhän ristin alaisen elämän", päätti
Matti.
"Niin", lopetti Sanna syvällä huokauksella.