Nurkanperäisten kova kohtalo säälitti muutamia isäntiä niin paljon,
että he kutsuivat kokoon muitakin miehiä päivittelemään mitä olisi
heidän hyväksensä tehtävä. Useat lausuivat kokouksessa hyvinkin tylyjä
sanoja ja arvelivat, että asia olisi kunnan yleisen vaivaishoidon
autettava, eikä yksityisen kyläkunnan. Lopulta tultiin kuitenkin siihen
päätökseen, että ostettiin eräs hylky-mökki asunnoksi, kun eivät
missään saaneet vakinaista kortteeria. Elatuksesta saisi Sanna itse
huolta pitää ja turvautua vaivaishoitoon, jos ei muuten toimeen tulisi.
Ja niin sai Sanna lapsinensa edes pään suojaa, leivästä koetti hän itse
pitää huolta.
Hänellä oli vielä vähän rahoja, kun hän rautatieltä tuli ja niillä
rupesi hän kaupustelemaan. Liinu, Tuppu ja Miina saivat päivät
pääksytysten olla mökissä, omissa hoteissaan, kun äiti kierteli
kaupoillaan. Vanhemmat pojat olivat saaneet lähteä kerjuulle muihin
pitäjiin. Matista tuli väliin tietoja, että hän alkoi parantua.
Kevät talvella, kun Sannan kulku alkoi yhä raskaammaksi käydä, kävi
eläminenkin yhä hankalammaksi ja hän päätti koettaa vaivais-apuun
turvautua.
Pekkolainen oli tähän aikaan vaivaishoitokunnassa ja Sanna kuului hänen
piiriinsä. Siis hänen luoksensa oli mentävä asiansa esittämään.
Kovalta tuntui sinne mennä. Sydän pani vastaan, mutta puute pakoitti ja
voitti sydämen itsekkäisyyden. Kohta oli hän joutuva makuulle. Täytyi
koettaa edes leipää hankkia lapsille ... vettä he kyllä itse saisivat
särpimeksensä.
Vielä Pekkolan porstuassa hän aprikoitsi... Ei hän ollut talossa käynyt
pitkään aikaan. Ei köyhillä ollut tapana siellä käydä kuin vasta
viimeisessä hädässä.
"Lienevätkin panneet Pekkolaisen hoitokuntaan juuri sitä varten, ettei
hän ainakaan liiaksi köyhiä armahda", ajatteli Sanna. Mutta hän
rohkaisi itseään ja meni tupaan. Siellä ei ollut muita kuin toisella
kymmenellä oleva piika tyttö. Kamarin ovi oli auki ja sieltä kuului
kovaäänistä miesten puhetta.
"Kun tarkoitus on näin hyvä, niin voitte te hyvinkin kirjoittaa tuohon
listalleni 10 markkaa", kuuli Sanna jonkun sanovan innokkaasti.
"Hä hä hä hää!" nauroi Pekkolainen, "oikeinko siihen sitte pitää panna
sen mukaan kuin kukin voi? hä hää..."
Kuului siltä, että kerääjä oli osannut kutkutella Pekkolaisen
itserakkautta, sillä tuo nauru oli siitä varmana todistuksena.
"No kirjoita nyt sitten kaksikymmentä! Vai piisaako se?"
"Sehän onkin jotain se! Mutta sellaisten, jotka asian tärkeyden
käsittävät ja joilla on varoja, pitääkin uhrata yleishyödyllisiin
tarkoituksiin."
"Eipähän pakkoa ole! Mutta kun antaa, niin antaa. Ei tuohon
viitsi nimeänsäkään tuhrata muutaman pennin tähden, kun asia
sanomakirjallisuudessakin julaistaan. Kirjoita nyt selvästi: Nestori
Pekkolainen, Kunnallislautakunnan jäsen... No mitä nyt?" Kysymys koski
tyttöä, joka häntä tuli tupaan kutsumaan. Itsekseen tyytymättömästi
muristen, kun oli tultu häiritsemään niin hupaisista ajatuksista, meni
Pekkolainen tupaan.
"Noo, mitä sillä Sannalla nyt?..." hän kysyi seisahtuen keskilattialle
itseänsä keikistellen ja suu iva hymyssä.
Sanna arveli, että tuo lapsiton pohatta ivailee hänen raskaana
ololleen, ja huokasi.
"Tulin tänne katsomaan", sanoi hän sitten, "eikö isäntä meillekin
puollustaisi vähän vaivais-apua?" Hän rupesi henkeänsä pidätellen
vastausta odottamaan, samalla kun Pekkolainen häntä pitkään kulmainsa
alta katseli.
"Jaa", pani viime mainittu vihdoin pitkään, kiikautti toista polveaan
ja lähti huoneenperälle kävelemään. Palasi sieltä taas puoli lattiaan:
"Tuota ... se miehesi kerran mulle tässä niin leveili, etten tiedä,
josko välitän teistä mitään", hän sanoi. Pyörähti taas ja meni
perä-ikkunasta ulos katselemaan.
"Koska J----lan tähden?"
Vastaamatta Sannan kysymykseen, jatkoi Pekkolainen ikkunasta ulos
katsellen:
"Niitä elätettäviä karttuu vaivais-hoidon niskoille niin, että
lopuksi ei tässä saa muuta kuin riihestäpäin ajaa viljansa
vaivais-makasiinille ... laiskain elättämistä varten."
Sivumennen sanoen, hän itse vuosittain maksoi vaivaisten varastoon
7 kappaa ohria ja 7 rukiita.
Sanna ei jaksanut puhua mitään. Kuumat kyyneleet alkoivat ripistä
poskille... Pekkolaisen puhe teki kipeitä haavoja sydämelle.
"Rupeaako se miehesi paranemaan?"
"Niinpä se kuuluu."
"Sekin", jatkoi Pekkolainen, "kun ei viitsinyt työtä tehdä täällä ...
laiskuuksissaan lähti maita mantereita ratuamaan ... ja rautatielle
isoja palkkoja saamaan. Mutta omaan pitäjääsen sitä sitten on raja kun
ruodin paikkaa ruvetaan kuulustamaan. Kerjäämällähän te siihenkin asti
elitte, ja nythän sinä olet tehnyt kauppaa kuin hantesmanni. Tottapa
jotain on kasautunutkin?"
Isännän suu oli hymyssä, kun hän kääntyi Sannaan katsomaan. Sanna
katsahti Pekkolaisen silmiin ja huomasi niiden tirkuttamisesta, että
hän oli juovuksissa.
Pekkolainen astui likemmäksi.
"Valtiolta sinä saisit elatusta pyytää", sanoi hän ikään kuin
jonkullaisella harrastuksella. "Valtion työssä Matti teloittui, niin
valtio elättäköönkin!"
"Kukapas niitä köyhän asioita sitten valvoisi, haukutaan vaan
kaikkialla, mihin puutteinensa kääntyy."
"Haukutaan", matki Pekkolainen, "haukkumiseksi se aina otetaan, jos
joku sanoo asian julki ja halki. Ja kuuleppas, tuota, Sanna, kyllä
sellaisen täytyy kärsiä edes puhuttavan, joka ei muualta jaksa elää
kuin vaivaishoidosta, ei sitä sovi pahaksensakaan..."
"Kyllä sen näkee että te olette pirua kovempi, niin että ennen sitä
kuolee nälkään ristissä käsin ja hammasta purren, kuin tuollaisilta
enää pyytääkään!" puhkesi Sanna vihasta kähisevällä äänellä puhumaan ja
lähti ovellepäin, jatkaen:
"Kun tuollaisia pannaan köyhäinhoito-kuntaan, niin ei sillä muuta
tarkoiteta kun sitä, että köyhät kuolisivat nälkään, pois rikkaiden
vaivana olemasta!... Mitähän se hyvä Jumala tarkoitti sillä kun se
köyhiä loi rikkaiden rasitukseksi, kun ei se luonut vaan rikkaita ja
sellaisia kun Pekkolainenkin, suurilla perinnöillä elämään..."
"Älä motkota, sen vietävä!..." Pekkolainen tömisti jalkoja ja osoitteli
menemään Sannan kimppuun.
Mutta Sanna ei odotellut, vaan kiirehti ulos jatkaen haukkumistaan:
"Motkotan minä!" hän huusi, "et kuitenkaan lyödä uskalla hävytön! Kyllä
minä pääsen muidenkin hoitomiesten luo ja tiedän varmaan ettei yksikään
heistä kiellä minulta apua!... Ootko nyt ollut hiljan kirkkoväärtin
vaalissa, että pääsisit kirkon viiniä juomaan? Et ikänä sinä siihen
pääse, älä luulekaan, ei pitäjäläiset niin hulluja ole! Osta vaan
rommia isävainajasi rahoilla ja särvä kaapin oven takana, kyllä
kestää!..."
Sanna meni kujaa kaiken jaksonsa mukaan, ja purki sydäntänsä tyhjälle,
sillä Pekkolainen ei enää kuullut loppua, koska ei ollut mennyt ulos
hänen jälkeensä.