Muutamia viikkoja viipyi Sanna lapsineen vielä näillä paikoin. Sai
toisinaan tietoja Matistakin. Mutta eivät ne lohdullisia olleet. "Jos
paraneekin, niin kurja ruotivaivainen tulee", sanottiin. Ensin Sanna
ihastui tuosta paranemisesta, mutta rupesi jälestäpäin ajattelemaan:
"kuolema taitaisi parempi olla."
Päivät pääksytysten hän tuon tapauksen jälkeen itki, itki niin, että
huonot silmät alkoivat käydä veriselle ja pakottaa. Mutta kyyneleet
loppuivat vihdoin ja hän tapasi toisinaan itsensä pitkät ajat yhteen
kohti tuijottamassa, jolloin ajatukset aina ensin olivat liikkuneet
kohtalon kovuutta tutkien, mutta sitten pysähtyneet. Kun heräsi noista
seisauksista, oli se ikään kuin torahtamista raskaasta unesta, jonka
painavaa valtaa ei tuntenut voivansa itsestään poistaa. Tajun herätessä
ei aina heti huomannut mikä asia oikeastaan mieltä painoi ... lopulta
sen jo tiesi ulkoapäinkin, kun ei ajatuksissa muuta yleensä
liikkunutkaan, kuin kohtalo.
"Herra armahda! ... kun vielä pitää kuudes tulla tähän kurjuuteen ...
ihmisten kirottavaksi!..." hän vaikeroitsi, kun tunsi olevansa
raskaana, ja se se oli, joka hänen tuskansa korkeimmilleen sai. Tieto
tuon asian todenperäisyydestä kävi sen kautta vielä tuskallisemmaksi,
kun ei ollut yhtään sellaista ystävää, jolle sydämensä olisi avannut
lohdutusta saadakseen. Matin teloittumisesta ja siitä seuraavasta, koko
perheen kurjuudesta hän kyllä saattoi puhua ihmisille ja kohtaloansa
valittaa, ja hän tunsi että niiden lohdutukset häntä vahvistivat. Mutta
tämä asia, tieto, että vielä on raskaana, kukkuroitsi hänen mittansa
ylitse vuotavaksi. Jos olisikin uskaltanut jollekin ihmiselle puhua...
Mutta ei! Ihmiset eivät tässä enää voi lohduttaa... Ne vaan
hämmästyneinä rupeavat kurjuuttani voivottelemaan ja takanapäin
panettelemaan, niin kuin niiden tapa on kuin köyhille lapsia tulee...
Kun muisteli kuluneen kesän onnellista aikaa, niin se toi mieleen vaan
katkerampia aineksia ja rupesi näyttämään siltä, kuin tämä aika olisi
ollut paradiisin elämää, jossa hänenkin kaltaisensa ihmisen on sallittu
kerran elämässään käydä, näkemässä, että noin hyvä sitä voisi köyhänkin
olla ... jos voisi.
Kesän kuluessa olivat he Matin kanssa toisinaan lausuneet varmana
toivona, ettei ainakaan likimmässä tulevaisuudessa enää tarvitsisi
muiden ihmisten armo-leipään turvautua... Nyt tunsi Sanna sitä
tarvitsevansa aina.
Hänelle tuli polttava ikävä kotikylään. Hän muisti kotipuolen väkeä,
muisti miten ne armahtivat ja ruokaa antoivat silloin kuin palo
tapahtui. Kyllä muisto siitä karvasteli, kuinka kovin heitä siihen
aikaan oli kohdeltu, kun matkaan lähtivät. Mutta ei se kyennyt
kukistamaan toista. Hän uskoi, piti sen ihan varmana, että nyt, kun ei
enään ollut Mattiakaan turvana, ne hartaalla osanottavaisuudella häntä
kohtelisivat, nuo tutut oman kylän ihmiset, joiden parissa oli aina
lapsuudestaan asti elänyt!
Hän sai jostain huonot vankkurit, asetti Tupun ja Miinan istumaan
niihin, tarttui itse veto-aisaan ja rupesi vetämään kotipuoleen. Hemmu,
Aukusti ja Liinu juoksivat edellä ja perässä, välin auttoivat äitiä
vetämisessä. Tiet olivat rapaiset, ilmat sateiset, kulku sen johdosta
vaikea ja vankkurien veto hankalaa.
Kotikylään joukko kuitenkin vihdoin saapui ja Korvisen pihaan kulkunsa
ohjasi.
"No kuinkas nyt", sanoi emäntä painolla, kun Sanna tupaan tuli, "kun
niin kovat kohtalot ovat kautta käyneet?"
Sanna ei voinut puhua vähään aikaan. Vihdoin kuin kieli tottelemaan
rupesi, virkkoi hän:
"Tässähän sitä ... täytyy mennä."
"Jopahan... Raskaasti se Jumalan kaikkivaltias käsi koettelee
muutamia." Emäntä huokasi ja pyyhkäsi kyyneliä silmäkuopistaan.
"Vai on se tännekin jo ehtinyt tieto siitä..." sanoi Sanna vähän ajan
kuluttua.
"On se. Mutta eihän Matti kuollut ole vielä?"
"Ei hän kuollut ole, mutta kovin kuuluu olevan huono."
"Sen toki tietääkin."
"Reidestä on jalka sahattu poikki."
"Hyvä Isä sentään!"
Oltiin vaiti. Emäntä katseli yhteen kohti, ja kuvitteli mielessään
tuota tapausta.
"Kas, kuinka tuo Miinakin on jo kasvanut", tuli emäntä vähän ajan
päästä puhelemaan Miinalle ja pisti sokeripalasen tälle käteen.
"Taati", käski äiti.
Miina nosti kättänsä.
"Kelpo tyttö Miina onkin."
Tuppu tepasteli ääressä sokeria mielitellen.
"Tuppu näkyy kanssa kasvaneen jo oikein aika mieheksi. Osaatko kättä
paiskata?" Emäntä kokotti kättä. Tuppu ensinnä äimäili, mutta äidin
kehoitettua meni vihdoin ja läiskäytti tukevasti. Emäntä kehui
Tuppuakin hyvin opetetuksi ja haki hänellekin pienen sokerimurusen.
"Kun tuo pienin edes sinulta kuolisi", sanoi taas emäntä, vakavan
näköisenä.
Sannan sydäntä piirti kipeästi ja suusta pakkausi tulemaan tunnustus,
että sydämen alla vielä yksi kasvaa. Mutta ei sitä tullut sanotuksi.
Kyyneliä vaan pyyhkäsi silmistään ja huokasi: "Niin", ja nieli alas
karvaan palan.
"Minnekäs te nyt täällä pääsisitte asumaan?" päivitteli emäntä.
"Ei sitä tiedä ... saaneeko missään."
"Kyllähän se on paha, kun noita lapsia on niin monta. Mutta saaneehan
jossain. Olkaahan nyt tässä edes huomiseen saakka."
Se lohdutti Sannaa suuresti, kun emäntä noin ystävällisesti kohteli.