Hiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa ----n asemalle.
Työmiehet jotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä
ollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa
työmiesten pois menoa varten, ainoastaan kulkua hiukan hiljentää.
Juna hiljensi vauhtiansa aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja
tiheään, ikään kuin orit, jolla on vimmattu halu eteenpäin rientää.
Ruokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi
miesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaunuin reunalle alas
hyppäämistä varten.
"Pii pii piii..." kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan
paikkaa.
"Hop! Hoi, tulkaa pois!" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat
toisille, jotka vielä kuhnailivat.
"Piii..." vihelsi veturi ja alkoi jouduttaa kulkuansa.
Oli jo hiukan pimeä. Miehet etsiskelivät kokkapuheita laskien
ruoka-pussejaan ja muutamat jalkaansa ontuen kiroilivat sitä helvetin
kiirettä, kun eivät jouda junaa senvertaa seisahuttaa, että siitä
jäseniänsä loukkomatta saisi alas astua. "Jesus siunatkoon! kuinka
siinä on käynyt?" Tuo huuto kuului hiukan etäämmältä ja oli laadultaan
niin hätäinen, että se sai kaikki miehet sinne päin juoksemaan. "Mitä
siellä on tapahtunut?" kyselivät jo matkanpäästä. "Täällä on tapahtunut
hirmuista! Nurkanperä on joutunut junan alle!"
Ja vahvoihin työmiehiin vaikutti tuo sanoma kuten sähkö, yhten ääneen
rupesivat siunailemaan niinkuin lapset. He kokontuivat tiheään ryhmään
Matin ympärille.
"Kuollut!... Kuollutko on?"
Matti makasi hengetönnä. Toinen jalka oli mennyt poikki polven alta,
niin, että ainoastaan jotkut sitkeät suonet sitä kiini pitivät. Kasvot
olivat pahasti ruhjottuneet ja verissä, samoin toinen käsi.
Miehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä
pidättäen katselivat hirveätä paikkaa.
"Mutta ... Jumala armahda! onkohan se kuollut?" virkkoi joku vihdoin ja
rupesi hiljaa Mattia huiskuttamaan.
"Kuollut, kuollut!" huusivat useammat.
"Mutta meidän täytyy kiiruhtaa viemään häntä tuohon likimmäiseen
taloon," sanoi vihdoin joku. Puuhaan ryhdyttiin, hankittiin
jonkullainen lava, jonka päälle Matti varovaisesti nostettiin ja
lähdettiin kantamaan.
* * * * *
Sannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai
nukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin
sängyn syrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja
oli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.
"Joko Matti tuli?" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä. "Eei se vielä...
Minä täällä vaan..." Tuo oli outo, vieras miehen ääni, ja Sanna nousi
ylös katsomaan. "Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?"
Mickelsoni rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä
sanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän
peremmäksi penkin luo, pihalle katselemaan ikkunasta.
"Tuota ... kyllä hän kanssa tule heti."
Mutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän
saanut oikein selvää, mitä hänen piti tuosta ajatteleman.
"Mutta missä hän viipyy, kun te jo olette täällä?" Mickelson istui
penkille, kynsäsi korvan taustaa ja näytti kokonaan neuvottomalta.
"Tuota... älä nyt kovin pelästy. Matti on vähän vahingoittunut, mutta
ehkäpä se siitä paranee."
Mickelsonin ääni värähteli tätä sanoessaan.
Sanna rupesi kovin epätoivoisesti kohta huutamaan ja siunaamaan.
"No missä hän on nyt? Millä tavalla vahingoittunut?" hän kyseli
hätäisesti huutaen.
Mickelson arveli, että hänen pitäisi jollain tavalla saada lohdutetuksi
tuota vaimoa, mutta ei hän keksinyt mielessään mitään sopivaa. Jotain
kuitenkin täytyi sanoa.
"Älkää nyt kovin suretko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä."
"Eihän vaan ole kuollut! Kuollutko hän on?!"
"Eei, mitäs te nyt niin tuumatte, eihän kuollut ole mutta ... kyllähän
Jumala teistä huolen pitää."
Mickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan Sanna joutui. Hän
harmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut,
niin, että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa.
Tuosta johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla,
vaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään.
Mutta tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein,
kuin kertoi hätäilevälle vaimolle: "Kyliähän Jumala teistä huolen
pitää." Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisen
vakuutuksen itsessään, että tuo oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi
saattoi lohduttaa epätoivoista vaimoa.
"Mutta missä Matti on, Mickelssoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa!
hän on kuollut ihan varmaan... Herra laupias Jumala!..." itki Sanna.
"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on
siellä talossa rautatieaseman lähellä."
"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää..."
Pihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne
jo saapuivat tupaan, Aukusti edelimäisenä.
"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin ala!"
"Voo-o-i!"
Äidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä
äkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana, eteenpäin kyyryyn ja kädet
rupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi
ja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei
tahdolla ollut mitään valtaa tuon mahtavan vaikutuksen yli. Äärettömän
tuskan pusertamina ne tuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset
tulevan, joiden selvään ääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen.
Lasten itku herkesi ja hämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan
äidin ruumiin koneellista väännehtimistä. Mickelsonin silmiin
vääntyivät kyyneleet ja hän tunsi itsensä kovin vähäpätöisen heikoksi
antamaan ja löytämään vähäistäkään lohdutusta tuollaiseen tuskaan.
"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin..." Mickelson astui Sannan tykö ja
tarttui tämän käsivarteen.
"Voi lapseni, raukkani!... Herra..."
Sannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia
ajatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.
"Pysykää kotana te Miinan kanssa, älkää tulko!" Tämä osoitti että
tuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni
ohjaamaan toimintaa. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden
juostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää
mitenkään olisi voinut näkyä.
"Pysykää nyt lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee," varoitti
Mickelson lapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.
* * * * *
Asemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja
surkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.
Ei hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuden
paikalta vietiin, saatiin hän tainnuksistaan heräämään. Likellä
asuvalle työ-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi
toimiin, että takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut
lähetetyksi sairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat
hyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsö lasten tähden
niin pitkään matkaan ei ollut helppoa.
Ja siinä odotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle
jäähyväisiä ja katsomaan,--kenties' viimeisen kerran.
Heikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikauttaa
eikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä
valitus sentään sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.
Vaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna
Sannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon
turvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä tuotti.
Veturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se
seisahtui. Matti kuuli tuon ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä.
Sanna alkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vaan muodostui ... sanoja
ei siitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä
kuulemaan mitä hän sanoisi.
"Ei ... me ... saaneetkaan ... enää ... tupaa..."
Sannan hytkytys kasvoi.
"... mutta ... kyllä ... Jumala teistä ... murheen ... pitää. Hyvästi."
"Sen vuoteen täytyy nyt nostaa vaunuun", tuli koneen kulettaja
sanomaan.
Lapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot vavahtelivat ja
sisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.
Miehiä tarttui vuoteesen ja nostivat sen vaunuun.
"Älkää nyt kovin suretko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun
täräys oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee", sanoi
Mickelson Sannalle, vaunuun mennessään.
Juna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.
"Surkea tapaus", sanoivat he toisilleen, "jos tuosta paraneekin, niin
ei hänestä muuta tule kuin koti kuntansa ruotivaivanen."
Sanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki
parahdellen.
"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee", sanoi joku.
Toinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi
itse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kuin häntä
ulkoapäin huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat
osoittivat myötätuntoisuuttaan pitemmällekin. Joku tarjoutui kantamaan
Miinaa, kun äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja
yleensä puhuivat he Sannalle osan otolla ja lohduttaen.
Ja Sanna tunsi tuon johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläis
elämä ja sen tuskallisemmat varjopuolet ne tunkeusivat esiin
vastustamattomalla voimalla.