VII.

Hiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa ----n asemalle.

Työmiehet jotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä

ollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa

työmiesten pois menoa varten, ainoastaan kulkua hiukan hiljentää.

Juna hiljensi vauhtiansa aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja

tiheään, ikään kuin orit, jolla on vimmattu halu eteenpäin rientää.

Ruokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi

miesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaunuin reunalle alas

hyppäämistä varten.

"Pii pii piii..." kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan

paikkaa.

"Hop! Hoi, tulkaa pois!" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat

toisille, jotka vielä kuhnailivat.

"Piii..." vihelsi veturi ja alkoi jouduttaa kulkuansa.

Oli jo hiukan pimeä. Miehet etsiskelivät kokkapuheita laskien

ruoka-pussejaan ja muutamat jalkaansa ontuen kiroilivat sitä helvetin

kiirettä, kun eivät jouda junaa senvertaa seisahuttaa, että siitä

jäseniänsä loukkomatta saisi alas astua. "Jesus siunatkoon! kuinka

siinä on käynyt?" Tuo huuto kuului hiukan etäämmältä ja oli laadultaan

niin hätäinen, että se sai kaikki miehet sinne päin juoksemaan. "Mitä

siellä on tapahtunut?" kyselivät jo matkanpäästä. "Täällä on tapahtunut

hirmuista! Nurkanperä on joutunut junan alle!"

Ja vahvoihin työmiehiin vaikutti tuo sanoma kuten sähkö, yhten ääneen

rupesivat siunailemaan niinkuin lapset. He kokontuivat tiheään ryhmään

Matin ympärille.

"Kuollut!... Kuollutko on?"

Matti makasi hengetönnä. Toinen jalka oli mennyt poikki polven alta,

niin, että ainoastaan jotkut sitkeät suonet sitä kiini pitivät. Kasvot

olivat pahasti ruhjottuneet ja verissä, samoin toinen käsi.

Miehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä

pidättäen katselivat hirveätä paikkaa.

"Mutta ... Jumala armahda! onkohan se kuollut?" virkkoi joku vihdoin ja

rupesi hiljaa Mattia huiskuttamaan.

"Kuollut, kuollut!" huusivat useammat.

"Mutta meidän täytyy kiiruhtaa viemään häntä tuohon likimmäiseen

taloon," sanoi vihdoin joku. Puuhaan ryhdyttiin, hankittiin

jonkullainen lava, jonka päälle Matti varovaisesti nostettiin ja

lähdettiin kantamaan.

* * * * *

Sannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai

nukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin

sängyn syrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja

oli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.

"Joko Matti tuli?" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä. "Eei se vielä...

Minä täällä vaan..." Tuo oli outo, vieras miehen ääni, ja Sanna nousi

ylös katsomaan. "Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?"

Mickelsoni rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä

sanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän

peremmäksi penkin luo, pihalle katselemaan ikkunasta.

"Tuota ... kyllä hän kanssa tule heti."

Mutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän

saanut oikein selvää, mitä hänen piti tuosta ajatteleman.

"Mutta missä hän viipyy, kun te jo olette täällä?" Mickelson istui

penkille, kynsäsi korvan taustaa ja näytti kokonaan neuvottomalta.

"Tuota... älä nyt kovin pelästy. Matti on vähän vahingoittunut, mutta

ehkäpä se siitä paranee."

Mickelsonin ääni värähteli tätä sanoessaan.

Sanna rupesi kovin epätoivoisesti kohta huutamaan ja siunaamaan.

"No missä hän on nyt? Millä tavalla vahingoittunut?" hän kyseli

hätäisesti huutaen.

Mickelson arveli, että hänen pitäisi jollain tavalla saada lohdutetuksi

tuota vaimoa, mutta ei hän keksinyt mielessään mitään sopivaa. Jotain

kuitenkin täytyi sanoa.

"Älkää nyt kovin suretko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä."

"Eihän vaan ole kuollut! Kuollutko hän on?!"

"Eei, mitäs te nyt niin tuumatte, eihän kuollut ole mutta ... kyllähän

Jumala teistä huolen pitää."

Mickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan Sanna joutui. Hän

harmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut,

niin, että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa.

Tuosta johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla,

vaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään.

Mutta tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein,

kuin kertoi hätäilevälle vaimolle: "Kyliähän Jumala teistä huolen

pitää." Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisen

vakuutuksen itsessään, että tuo oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi

saattoi lohduttaa epätoivoista vaimoa.

"Mutta missä Matti on, Mickelssoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa!

hän on kuollut ihan varmaan... Herra laupias Jumala!..." itki Sanna.

"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on

siellä talossa rautatieaseman lähellä."

"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää..."

Pihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne

jo saapuivat tupaan, Aukusti edelimäisenä.

"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin ala!"

"Voo-o-i!"

Äidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä

äkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana, eteenpäin kyyryyn ja kädet

rupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi

ja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei

tahdolla ollut mitään valtaa tuon mahtavan vaikutuksen yli. Äärettömän

tuskan pusertamina ne tuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset

tulevan, joiden selvään ääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen.

Lasten itku herkesi ja hämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan

äidin ruumiin koneellista väännehtimistä. Mickelsonin silmiin

vääntyivät kyyneleet ja hän tunsi itsensä kovin vähäpätöisen heikoksi

antamaan ja löytämään vähäistäkään lohdutusta tuollaiseen tuskaan.

"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin..." Mickelson astui Sannan tykö ja

tarttui tämän käsivarteen.

"Voi lapseni, raukkani!... Herra..."

Sannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia

ajatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.

"Pysykää kotana te Miinan kanssa, älkää tulko!" Tämä osoitti että

tuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni

ohjaamaan toimintaa. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden

juostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää

mitenkään olisi voinut näkyä.

"Pysykää nyt lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee," varoitti

Mickelson lapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.

* * * * *

Asemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja

surkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.

Ei hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuden

paikalta vietiin, saatiin hän tainnuksistaan heräämään. Likellä

asuvalle työ-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi

toimiin, että takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut

lähetetyksi sairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat

hyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsö lasten tähden

niin pitkään matkaan ei ollut helppoa.

Ja siinä odotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle

jäähyväisiä ja katsomaan,--kenties' viimeisen kerran.

Heikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikauttaa

eikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä

valitus sentään sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.

Vaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna

Sannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon

turvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä tuotti.

Veturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se

seisahtui. Matti kuuli tuon ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä.

Sanna alkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vaan muodostui ... sanoja

ei siitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä

kuulemaan mitä hän sanoisi.

"Ei ... me ... saaneetkaan ... enää ... tupaa..."

Sannan hytkytys kasvoi.

"... mutta ... kyllä ... Jumala teistä ... murheen ... pitää. Hyvästi."

"Sen vuoteen täytyy nyt nostaa vaunuun", tuli koneen kulettaja

sanomaan.

Lapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot vavahtelivat ja

sisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.

Miehiä tarttui vuoteesen ja nostivat sen vaunuun.

"Älkää nyt kovin suretko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun

täräys oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee", sanoi

Mickelson Sannalle, vaunuun mennessään.

Juna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.

"Surkea tapaus", sanoivat he toisilleen, "jos tuosta paraneekin, niin

ei hänestä muuta tule kuin koti kuntansa ruotivaivanen."

Sanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki

parahdellen.

"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee", sanoi joku.

Toinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi

itse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kuin häntä

ulkoapäin huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat

osoittivat myötätuntoisuuttaan pitemmällekin. Joku tarjoutui kantamaan

Miinaa, kun äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja

yleensä puhuivat he Sannalle osan otolla ja lohduttaen.

Ja Sanna tunsi tuon johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläis

elämä ja sen tuskallisemmat varjopuolet ne tunkeusivat esiin

vastustamattomalla voimalla.

Syvistä riveistä Kansankirjailijaimme novellikokoelma · 第 42 / 53 题