Keväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä
rakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla
markalla nuija-torille vietäväksi, sillä sen voimat eivät enään
riittäneet hiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi erään talon
ränstyneen pihatuvan asunnoksi.
Elämän toivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän
työhön. Jotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan
kertyneillä varoilla.
Se oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kuin Matti sai
kuukauden päästä palkkansa.
"Loppui se kitu meiltäkin," sanoi hän rahojaan laskiessa, joita oli 42
markkaa. Tuommoista rahasummaa ei hänellä ollut kerrassaan kädessä
ollut sitte häittensä.
"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaatteita noille lapsillekin, kun on
millä ostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa,"
tuumaili Sanna.
"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle
laitettu?" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä
saanut uuden nutun.
"Ja saanko minä äiti karttuuni hameen?" tutkaili hyväillen Liinu.
"Saatte, jos isä antaa rahaa," sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla
oli yleinen riemu.
Hyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla.
Juotiin kahvia vehnäsen kanssa ja keitettiin puuroa riisiryyneistä.
Päivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu, kuin viime
talvellisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.
"Kun tässä nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se
mies, joka jouluun kokoaisin tuvan hinnan," sanoi Matti kun ryyni
puuroa poskeensa pisteli. Sanna otti puheesen kiini, ruvettiin tekemään
laskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on
joulunaikana jonkullainen mökin hinta säästössä.
Matti päätteli, että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan
perheellensä, kun ikään vaan niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse
pysyvänsä rautatien työssä, niin kauan kuin sitä vaan riittää.
Yhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon
tuonnempana kokolailla ... mutta nyt ei vielä kovin paljoa, Täytyihän
saada hetkisen elää vähän vapaammin kun oli niin kauan saatu kärsiä
puutetta.
Kiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin toisinan kun puhuttiin
näistä asioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä
rikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut
kohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Ja hän oli tuntevinaan
mielessään rauhoittavaa lepoa, että Jumala oli antanut anteeksi.
Toisinaan kuin mieli kiitollisena oli ja sen johdosta viimeisen
talvelliset ajat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen
rasittava aavistus ja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta tuota
kurjuutta näkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin
voimin tuon epäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha
tuntui ivaillen tukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja
jonkullaisena savuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan
avaruuteen.
"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!" hän joskus ajatteli ja
toisinaan tuskallisella äänellä virkkoi. "Kasvavathan lapsetkin tuosta
nyt isommiksi aina, että rupeevat kelpaamaan ihmisille ... ja sittenhän
sitä menotkin vähenevät." Tuo toivo, päästä joskus vapaaksi lasten
elättämisestä, se aina paraastaan rauhoitti. Sillä se oli niin varmaan
tiedossa joskus tapahtuvan. Ja kun sitten vielä keitti pienen
pannullisen kahvia ja särpi sitä, niin se vaivutti tunteet ikään kuin
jonkullaiseen hurmaus-tilaan, rauhallisen levon helmoissa
tuudittelemaan.
Kun kesä kului pitemmälle, niin ikävyyden kohtaukset Sannalta
harvenivat. Säästöjä tosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat
aina joksenkin tarkoin loppuun siksi kuin uutta rahaa saatiin. Mutta se
ei erityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne
koko vuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa.
Köyhyyttä olivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä
halunneet kieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä, silloin kuin siihen
oli tilaisuutta.