Eräänä päivänä siitä sitten oltiin valmiit lähtemään.
Hiirakko seisoi vakavana, huuli lerpallaan ja käänsi tuo tuostakin
laiskasti päätänsä katsomaan kun kuormaa pantiin. Sitä ehkä kummastutti
tuo lukuisa hyörivä lauma ympärillä. Huokasikin toisinaan raskaasti
ja pitkään. Mahtoiko vaistomaisesti tuntea isäntäväkensä kovaa
kohtaloa ... mahtoiko aavistaa että lautakopsa hänen perässään olevalla
reellä tulisi toistaiseksi olemaan seitsemähenkisen perheen ainoa
koti?...
Niin, mutta mitäs hiirakko-vanhus tuollaisista... Se ehkä vaan huoli
omia asioitaan ja harmitteli kohtaloaan. Ei muistanut varmaankaan
aikaa, jolloin olisi saanut vatsansa täyteen syödä, sitä ainakin
todisti kuihtunut, romuinen luuranko, jota nahka kuitenkin vielä koossa
piti.--
"Tpruu hiirakko!" Aukusti piteli suitsista ja kuvitteli mielessään
kuinka muhkealta se näyttäisi kun hän saisi ajaa. "Isä, eikös näin
pidetä ohjaksista kun ajetaan?"
"Mitä sinä, mutta minä... Katsos noin se pitää käydä ... noin! Eikö
niin isä?" Hemmu näytti taitoansa ja sai hiirakon kärsimättömästi
liikahtamaan.
"Noo siinä ... olkaa siivolla!"
Isä ei joutanut poikia kehumaan, kun oli muuta touhua.
Tuppu ja Liinu käärittiin reen perään vanhoihin vällyrauskoihin. Sinne
Sanna Miinalle ja itselleenkin myös tilaa teki. Muuten sujoteltiin
rekeen kaikellaista kamaa, jota matkalla katsottiin sopivaksi mukaan
ottaa, s.o. melkein perheen koko omaisuus.
Hemmoa ja Aukustia vaadittiin ottamaan sijansa reen etupuolelle, mutta
he anastivat oikeuden istua kaidepuille, saadakseen katsella mailmaa ja
nauttia hevosella ajamisen riemusta. Matti vihdoin itse istui
poikittain reen pohjaan ja sitten sai hiirakko lähteä.
Heistrokin Liisa sattui juuri kulkemaan pihan poikitse.
"Joko siinä nyt lähdetään?" hän hymyillen kysyi, ikään kuin olisi
tahtonut ulospäin näyttää pitävänsä asiaa hyvinkin tavallisena.
"Jo," vastasi Sanna vastenmielisesti. Pertun Mikon vaimoon kääntyen,
hän huusi:
"Hyvästi nyt Anna!"
"Hyvästi, hyvästi!"
Ei saattanut Sanna hyvästiä huutaa Heistrokin Liisalle ... oli
mielestänsä kovin ulkokullattu ihmiseksi ja muistui pahalta mieleen,
kun ei ollut paloyönä huonesensa laskenut.
Akat jäivät Pertun Mikon pihaan katselemaan meneväin perään. Totiseksi
muuttuivat kumpanenkin, eivätkä vähään aikaan mitään virkanneet
toisilleen.
"Kirjava on tikka metsässä, mutta ihmisen ikä kirjavampi," huokasi
vihdoin Heistrokin Liisa.
"Niin on, niin on, kova on tässä mailmassa köyhän kohtalo," liitti
toinen.
"Kova se on, J:la paratkoon, noidenki."
"Kyllähän niitäkin moni nauraa ja pilkkaa ja pian sanotaan että se on
oma syykin tuohon tilaan joutua, mutta ei se ole niinkään oma syy...
Kun olisi raukoilla edes se tupa-pahanen pysynyt palamatta, niin ei
olisi tarvinnut noin joukolla lähteä. Mutta kun ei ole kotoa ei
kortteeria, niin kovaa se on kun lapsiakin on niin monta ja pieniä."
"Niin, hyvä ihminen, sano muuta. Sinä iltana kuin se palo tapahtui..."
Heistrokin Liisa alkoi taas kertoa vanhaa juttua itkien.
"Hyi kun on kylmäkin," keskeytti Anna. Akat menivät tupaan, lämpimälle
takkakivelle istumaan ja keskustelemaan.
Mutta koditon joukko ajoi hiljaksensa pois, ohitse entisten kodin
raunioitten, mistä nokisia jätteitä vielä lumen alta törötti.
Itketti Sannaa taas, eikä hän viime aikoina ollutkaan usein ollut
vieras sille tunteelle. Ei Matti juuri itkenyt, mutta vakava ja
miettiväinen hän oli. Pojat kaidepuilla käänsivät ja väänsivät itseänsä
istumaan jos johonkin laihin. Vilkasta keskustelua he välinsä pitivät.
Se tuotti heille iloa mikä vanhemmille syvää murhetta. Lapset tuskin
olisivat hevosta vaihettaneet tuohon vanhaan kotiin. Tuppu ja Liinukin
tahtoivat peittojen alta katsella. Hekin olisivat itsensä onnelliseksi
tunteneet jos olisivat saaneet olla tuossa, missä Hemmu ja Aukusti.
Väliin yhtä ja väliin toista paikkaa valittivat ahdistavan ja puhuivat
äidillekin siitä. Äiti ei ottanut tuota huomatakseen. Hän oli omiin
ajatuksiinsa kiintynyt, oli vaipunut muistelemaan entisiä nuoruuden
aikoja, jolloin piikana palveli, missä milloinkin ja ainoana suruna
oli, kun emännät joskus ilkeästi puhuivat ja haukkuivat. Hän
muisti, miten silloin oli useinkin itkenyt enemmän kiukusta ja
itsekkäisyydestä, kuin todellisesta syystä.--Ei ne syyt ainakaan tällä
kertaa mielessä niin todellisilta näyttäneet ... muisti miten oli
silloin aina miestä ikävöinyt ja mielessään kuvitellut, että kun sen
saa, niin huolet loppuvat ja tulee niin hyvä olla. Mutta nuo ajat nyt
muistuivat niin onnellisilta.
Tuli sitten Matti. Ei hän siitä muistanut alussa paljoa välittäneensä,
mutta vähitellen rupesi tykkäämään ... ja siitä koitui kokoon
avioliitto. Ruunuhäätkin pidettiin.
Tässä Sannan ajatukset enimmän aikaa viipyivät. Kävi viileitä väreitä
läpi ruumiin ja sydämen valtasi hetkiseksi omituinen kovemman tuskan
puuskaus, kun ajatuksiin johtui, mitä kaikkea hän silloin uneksi ja
toivoi häittensä verrattomassa humussa... Väkeä oli ollut siellä niin
paljon ... rikkaitakin ... ja kaikki nähtävästi olivat niin hyvin
viihtyneet... Hän ja Matti olivat isäntänä ja emäntänä olleet...
Kaikkeen oli heiltä määräystä odotettu, kaikkeen neuvoa kysytty.
Ja säästöä ne olivat tuottaneet toista sataa markkaa, jolla ostettiin
tupa...
Ei tuosta ollut vielä kovin pitkä aika, ainoastaan 10 vuotta.
Nyt on jo näin ... edessä elettävänä vielä mahdollisesti monia kymmeniä
vuosia...
"Herra Jumala armahda!" Sannan sydän oikein kokoon kutistui ja pakoitti
ääneensä huokaamaan. Matti kyllä tuon kuuli, mutta ei se hänen
huomiotansa herättänyt... Hänenkin ajatuksensa kulkivat yhtä
surullisilla aloilla ja tuo huokaus tuntui ikään kuin omasta rinnasta
tulevalta.
Pojat kaiteilta katsahtivat äitiin.
"Mitä äiti siunaa?" kysyi Aukusti.
"Ei mitään ... ole nyt vaan..." Äiti ei suonut itseänsä häirittävän.
Poikiin vaikutti masentavasti, sillä he aavistivat äidin nyt olevan
kovin pahan olla.
Kerjäläis-joukoksi heitä nimitettiin, mihin vaan tulivat. Kun kylmä
säälimättä hätyytteli, niin sai kuleskeleminen poikainkin mielestä
ikävän muodon. Kun taipale oli ajettu ja kyläkunnissa jonkun talon
pihaan tultiin, niin pojat etumaisina tupaan kopistivat, Liinu ja Tuppu
perässä sekä perimäisenä äiti Miinaa kantaen. Ennen kuin äiti ehtikään,
olivat lapset jo tavallisesti takkakiven vallanneet, missä hampaitansa
lotistaen kohmettuneita jäseniänsä sulailivat.
Äiti tavallisesti Hemmun ja Aukustin tullessaan syrjään karkotti
päästäksensä Miinaa lämmittämään. Pojat tottuivat lämmittämään itseänsä
teuhaamisella. Tuohon äitikin luotti, kun heiltä lämmittelemä-tilan
ryösti.
Ihmiset tavallisesti alussa aina katselivat äänettöminä ja vakavina
tuota tulokasten käytöstä. Ei vakavuudessa ollut aina surkuttelua
huomattavana, moittimista yleisemmin, kun suloisen kotorauhan
häiritsivät ikävän näköiset repaleiset kerjäläiset.
Vasta silloin useinkin talonväen puolelta ensimäinen lause äännettiin,
kun joku pojista sattui talon kapineita koskettamaan ... ja siihen ei
paljoa aikaa tarvittukaan.
"Anna olla rauhassa poika!" Ääni oli aina moittiva ja ankara. Pojat
tuohon pian siksi tottuivat, etteivät paljoa välittäneet. He olivat
vaistomaisesti oppineet tietämään että tuollainen kielto tuli enemmän
kärsimättömyydestä, kuin peläten kalun vahingoittumista. Jospa hitaasti
laskivatkin luotansa kielletyn kapineen, niin silmät kuin samassa
kiintyivät johonkuhun toiseen esineesen, kädetkin unohtuivat sitä
käpälöimään... He olivat lapsia hekin, vaikka kerjäläisiä... Heidänkin
luontonsa kaipasi huvitusta ja mieli oli utelias, kuten muillakin
lapsilla.
Mutta sitä vaan eivät ihmiset suvainneet että he olisivat saaneet
huvitella. Asian mukaisempi oli nähdä heitä myrryisinä ja sorrettuina
paikallaan istuvan. Kenenkään mieleen ei olisi pujahtanut samallaisista
asioista muistuttaa siisteihin vaatteihin puettuja lapsia, kuin näitä
muistutettiin. Mutta se nyt oli seikka sellainen ... syntihän olisi
ollut antaa kerjäläisen suun vetäytyä tyytyväisyyden hymyyn!
"Eipä ne pojat saata olla koskematta talon kapineita!"
Tuo uudistettu muistutus oli tavallisesti hyvin ankaralla äänellä
lausuttu. Silloin äiti sekautui hätäytyneenä asiaan:
"Pannetteko heti pois, kun kuulette, että käsketään! Oppivat niin
tottelemattomiksi, kun pitää tässä talosta taloon reduta, että..."
Pojat nolostuivat hätyyttämisistä ja tottelivat.
"Mistä kaukaa nämät kulkevaiset ovat?" kyseltiin. Äiti kertoi, jatkoi
vielä tuvan palosta y.m.
Kun Matti ehti tupaan, niin hän jo piippuun pannessaan rupesi
kyselemään josko akoille lumppuja olisi keräytynyt.
Akat yleensä eivät olleet aivan ketteröitä lähtemään rääsypankkojansa
penkoamaan. Mieluimmin kielsivät, asiasta pikemmin päästäksensä.
Matin kaupanpuuhat kävivät, semminkin ensin alussa hyvin huonosti niin,
että pelotti jo het' sillään konkurssin edessä olevan. Mutta vähitellen
siihen harjautui, kunnes pakko ja toimessa olo opetti uusia keinoja.
Jonkun verran tuotti voittoa, kun ensimäiset vaihtotavaransa olivat
loppuneet ja lumppuvarastonsa möi eräälle joka suuremmassa määrässä
tätä kauppaa harjoitti. Enempääkin oli Matti toivonut. Mutta osaksi
vähensi sekin säästöä kuin yöpaikoissa täytyi tavaroilla heiniä
hiirakolle vaihettaa ja ruoan puolta pienemmille lapsille.
"Tulevathan nuo nyt ilmankin toimeen," tapasi Matti sanoa, kun Sanna
varoja pyysi maitotilkan ostoon lapsille.
"Hyvä ihminen," vastusteli Sanna, "mitä nuot toimeen tulevat kuivalla
leivällä ja silakoilla... Joskus edes tarvitsevat maitotilkan,
lapsiraukat ... ei noilla muutenkaan ole herkulliset olot.." Sanna
heltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.
Pojat olivat oppineet koko hyviksi kerjäämään. Leipäpalanen,--useinkin
jo ennen jyrsitty ja siihen kellahtunut silakka päälle, oli tavallisin
annos, mitä taidoissa saivat. Tuollaiseen anteliaisuuteen olivat
ihmiset niin tottuneet, että harvalle mieleenkään juolahti ajatella,
että kerjäläinen mitään muuta tarvitsisi. Jos joku sitä ajattelemaan
sattui, niin leipäpalasta antaessaan, käski mennä toiseen paikkaan
piimää pyytämään ... valittivat itsellään olevan sitä niin vähäsen.
Mutta ei silti nälkää, nimittäin leivän nälkää, tarvinnut nähdä eikä
kestää.
Äidillä, kuin hän pienempäin kanssa yksikseen kuleksi taloissa, oli
parempi onni. Ihmiset antoivat tuoreempia ruokia, niinkuin perimäin- ja
puuronloppuja. Pojat kun tuon huomasivat pakkausivat äitinsä joukkoon
herkuttelemaan. Mutta ihmiset eivät silloin antaneetkaan... Olihan ihan
mahdoton tuollaisen joukon vatsoja täyttää! Parempi kun ei anna juuri
mitään,--niin ajattelivat ihmiset. Äiti keksikin keinon: ajoi pojat
erikseen juoksentelemaan toisissa taloissa, niin sai itse pienemmille
lievempää ruokaa.
Matti oli aina, niin kauan kuin kyläkunnissa viivyttiin, aivan eri
joukkoa. Hän ei kerjäämään ryhtynyt suorastaan pyyteli van paikottain
palovahingon apua ja harjoitti rääsyliikettään.
Äiti koetti itseänsä varten aina parhaimman näköisiä taloja valita,
joissa toivoi olevan varoja köyhää sääliä, ja käski poikia muihin
menemään. Oli niin vaikeata ja raskasta alinomaa lasta kantaen talosta
taloon kulkea. Siispä, kuin parempia ihmisiä tapasi, viipyikin niiden
parissa siksi kuin kylästä pois mentiin. Mutta helpoksi ei käynyt aina
semmoisia paikkoja löytää. Monasti sattui tietämättänsä semmoisiin
menemään missä pojat jo olivat käyneet. Niissä emännät toisinaan
alkoivat haukkua. Sanoivat, että tähän aikaan on hyvin hävyttömiä
kerjäläisiä, kun tahtovat oikein talot kuiviin syödä! ... eivät yhtään
häpeä mokomat, kuin kulkevat moneen kertaan, sama joukko, yhden
talon...
Silloin ei auttanut vaikka Sanna sanoi, ettei hän tietänyt poikain
täällä käyneen ja, ettei hän suinkaan emännältä riidan päälle tahtonut.
Kun hän masennettuna semmoisista paikoista kääntyi pois päin menemään,
niin jotkut emännät hänelle oven suuhun leivänpalasen veivät,
motkottaen:
"Ei suinkaan siitä muulla pääse kuin antamalla!... Jos ei niille anna,
niin sitten pitkin mailmaa molottavat, että siellä ja siellä oltiin
niin kovia... Tuos on, ota nyt!"
Paha oli tuosta kädestä vastaan ottaa, mutta ei uskaltanut kieltääkään,
sillä sitten vasta olisi pärinää noussut, kerjäläisten ylpeydestä. Tuon
oli hän kohta, tämän matkan alussa karvaasti kokenut ja oppinut.
Parempi siis ottaa vastaan niin pääsee vähemmällä haukkumisella, hän
ajatteli. Mutta karvaalta se maistui tuo leipä ... kyllä vei jo nälän
sen paljas näkeminenkin. Katkerat kyyneleet vuosivat sydämen
tuskallisten tunteiden vaikuttamina, kun vapisevin polvin asteli noiden
uhkeain talojen portailta alas, Tuppu ja Liinu hameen helmasta kiini
pitäen, ja Miinaa kantaen useinkin paksuissa kinoksissa rompi toisiin
taloihin. Silmillään koetti taloja tutkia, missä mahdollisesti saisi
edes haukkumiselta rauhassa olla, kun ei mitään pyytäisi. Ei se sillä
tavalla selvinnyt missä armelioita ihmisiä asui. Onnensa nojaan täytyi
vapisten ja peläten koettamaan mennä... Eivät nuo sentään lyöneet
koskaan ja haukkua pääsi pakenemaan. Sisään tullessa täytyi
vaistomaisesti seisahtua muuripieleen sydämen kovasti taistellessa ja
silmäin pelokkaasti vakoellessa tuvassa olijain katseita.
Kun sattui onni, että kovan kohtauksen perästä armelioita ihmisiä
löysi, jossa esim. istumaan käskettiin, niin siihen hän jäi pitemmäksi
aikaa lepäämään. Ja kun siinä ihmiset kaikellaista kyselivät ja
ystävällisesti puhuivat, niin tuli jo mainituksi siitäkin kuinka kova
ja ilkeä oli ollut tuon (naapurin) emäntä... Sitähän sitä kieleltä
pyrki ulos tulemaan mikä paraillaan sydämessä liikkui. Tuntui niin
helpottavalta, kun muutkin ihmiset rupesivat toisten kovuutta
ihmettelemään ja samalla ikään kuin hänen puoltansa pitämään.--
"No ettekö ole saaneet työtä?" kyselivät muutamat osoittaen
käytännöllisyyttään ja samalla näyttäen tietävänsä että paljas laiskuus
oli tuon joukon matkaan ajanut.
"Eihän sitä saanut," koetettiin vakuuttaa.
"Eipä tainnut olla haluakaan," jatkettiin toiselta puolen.
"Hyvät ihmiset! luuletteko että sitä vaan noin huvikseen näin
kuleksitaan? Olisitte tilaisuudessa päivänkin kulkea meidän teitä, niin
ettepä enää asiaa leikiksi tekisi." Tuota sanoessa alkoi ääni
värähdellä, kumpi sitä vaan sanomaan sattui, Matti eli Sanna, ja
kyseliän täytyi ruveta epäilemään entisiä mielipiteitään asiasta.
Yösijain etsinnässä useinkin kohtasi suuria vastuksia. Mikä missäkin
oli estelemiseen useimmilla syynä: oli itselläkin paljon väkeä, toiset
olivat hyvin suorapuheisia, sanoivat ettei heillä ole mikään
kerjäläisten kestikievari, ja osoittivat toisiin taloihin. Näissä
toisissa taloissa taas valitettiin, kuinka heillä on tuommoisia
joukkoja melkein joka yö, eikä heillä mielestänsä ole velvollisuutta
paremmin antaa kuin muillakaan... Joutaisivat ne antaa toisetkin...
Menkää nyt vielä katsomaan edes tuonne...
Tällä tavalla meni monasti, vaikka jo hämärässä alkoi pyytää, hyvinkin
myöhäiseen. Lopulta sellaisissa tapauksissa, kun tahtoi ulos yön
selkään jäädä, täytyi niin nöyrästi rukoilla, että kovakin sydän
toisinaan heltyi.
Tapasivat he helliviäkin ihmisiä. Muuten olisikin kohtalo käynyt ehkä
liian raskaaksi, mutta toivo, että taas ehkä tapaa "oikein hyviäkin
ihmisiä," piti vireillä jonkullaista riutuvaa elämänhalua. Vaikka
kuvitelmat siinä suhteessa niin usein pettävätkin, niin--kuitenkin
eleli toivo.
Eräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaasen
taloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu.
Kun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku.
"Hyvä Jumala, kuinka on monta!" hän puoli ääneen huudahti, lapsia
tarkoittaen.
Sanna huomasi tuon. Äkkäsi siitä, että nyt oli saavuttu tunnollisten
ihmisten pariin.
"Monta niitä on ... ja kun tällä tavalla pitää talosta taloon kulkea,
niin se on niin katkeraa, että..."
Äiti heltyi. Laitteli lapsia lämmittelemään, sillä kylmä oli ulkona ja
vilu jokaisen. Tupun hän asetti istumaan takalle hiilten rajaan ja
piteli käsillään takanperässä Miinaa, kun sekin kitisi ja värisi.
Suuremmat tukkivat itse itsensä niin lähelle kuin mahdollista. Mutta ei
siitä paljoa lämpöä lähtenyt, koska hiilet olivat jo kauan sitten
räytyneet.
Säälien katseli emäntä tuota vilusta värisevää joukkoa, piikainkin
rukit seisahtivat ja silmät kiintyivät kummastuneina tuijottamaan
hyörinään takan ympärillä.
"Mistä te olette?" kysyi emäntä.
Sanna mainitsi kotipaikkansa.
Matti oli tullut jo hänkin tupaan ja ruvennut piippua latailemaan.
"Kumma että olette noiden pienten kanssa uskaltanut lähteä näin
kylmällä talvella, kun ette ole kotiin jäänyt?" jatkoi emäntä Sannalle.
"Eihän sitä leikin olisi lähdetty, mutta kun tupa paloi tässä syksyllä,
niin täytyi lähteä."
"Vai tupakin paloi! No terveinäkö pysyvät nuot lapset?"
"Terveitä ne ovat, jokseenkin."
"Tuo pieninkin?"
"Ei hänkään juuri kipeä ole, ja hukkaan tässä joutuisikin jos vielä
sairastaisivat ... sitä on muutenkin niiden kanssa tekemistä."
"Ja meillä kun kaikki kuolevat aina. Kolme on ollut ja kaikki kuolleet,
nyt kaksi viikkoa takaperin viimeinenkin kahden vuoden vanhana."
Muistot elpyivät emännän mielessä ja pakoittivat itkemään, samalla kuin
hän tunsi sydämessään kovaa kateutta tuota köyhää vaimoa kohtaan, jolla
lapsia oli noin viljalta.
"Niinhän se on aina!" sanoi Sanna huudahtamalla, "että rikkailta, jotka
kyllä halusta antaisivat lapsensa elää ja voisivat niitä elättää ja
kasvattaa, niin niiltä ne vaan kuolevat... Köyhillä ne elävät ... eivät
kuole vaikka annettaisiinkin. Ei Jumala huoli anti paloista."
"Ja niin kuin minä ainakin olen koettanut hoitaa ... niin kuin
silmäterääni ... ja kuolevat ne vaan," itki emäntä.
"Eei siihen hoito auta," vakuutti Sanna, "mitäpä nämät, niin kuin
meidänkin mukulat, hoidon hyvyyden eläisivät, kun pyryssä ja pakkasessa
saavat kärsiä vilua ja nälkää... Eei, kyllä se niin on, kuinka se
sallitaan!"
"Niinhän se täytyy olla.--Tee sinä Tilta valkeata takkaan, että nuot
lapset saavat lämmitellä," käski emäntä toista piikaa.
Sannan sydämessä alkoi liikkua harvinaisen lohdullisia tunteita.
Kun valkea takassa iloisesti roihusi ja lämmitti, kun tiesi, että tämä
valkea oli ensimäinen joka kuukausien kuluessa oli taas sytytetty
lämmittämään juuri heitä, kun tässä oli vapaus takan ympärillä hyöriä
ja omistaa tuota herttaista lämmintä yhtä vapaasti kuin ennen omassa
mökissä, niin se tuntui selittämättömältä tuo emännän hyväntahtoisuus.
Olisi voinut Sanna emäntää syleillä ilman ulkokultailematta. Useammiten
oli hän tottunut siihen, että kun kylmästä tuli ja valkean ääreen
pakkasi, niin sanottiin aivan orjailematta: "Älkäähän nyt koko takkaa
vallatko!" Tuohonkin oli jo ehtinyt siksi tottua, ettei siitä enää
kaikin ajoin järin kovasti loukkautunutkaan. Pojat tuota tuskin
ollenkaan pahoittelivat. He olivat tottuneet tuntemaan ihmisiä yleensä
yrmysinä ja vastaamaan sitä härkäpäisyydellä. Sama koulu teki äitiin
hiukan toisellaisen vaikutuksen: se uuvutti hänestä vähitellen tunteen,
vaatia itselleen edes välttämättömimpiä ihmisellisiä oikeuksia. Lapsia
kun syyttömästi kolhittiin, sitä ei hän tottunut sietämään, siinä
suhteessa ei tunteet laimenneet ... ne ennemmin kiihtyivät. Mutta nyt?
Mikä merkillinen tunne saattoi tuon emännän noin sääliväisesti
kohtelemaan köyhää? Oliko se Jumalan sallimasta että köyhäkin voisi
elämän toivoa säilyttää ... ja kun Miinankin oli niin vilu?...
Sannalle ei se muuten selvinnyt, kuin Jumalan sallimaksi hän sitä
ajatteli.
Onhan Jumala köyhäinkin Jumala ja salli heidänkin joskus synkässä
elämässään valokohtia tavata, että voisivat uskossa pysyä, kun näkevät
että Jumala on aina läsnä apunsa kanssa kun hätä on suurin.
Sanna tunsi, muuten hataran, uskonsa vahvistuvan. Tuli iloiseksi ja
puheliaaksi. Kielsi Mattiakin kylään menemästä ennen kuin itsensä
lämmittelisi hyvin ja puhui hänelle vielä pari muutakin iloista sanaa,
jota ei ollut tapahtunut sitten tuvan palon.
Matti teki niin. Hän tunsi joitain saman suuntaisia tunteita kuin
vaimonsakin, vaikka mahdollisesti hämäremmässä muodossa. Kumpasenkin
ajatukset pakkausivat sanoiksi, tyytyväisyyttä ja ihmettelyä ilmoille
tuomaan.
Emännän liikutus kasvoi, kun huomasi, miten vähäisellä uhrauksella oli
saanut kurjuutta kärsivän perheen onnellisuutta tuntemaan. Se teki niin
hyvää hänellekin. Ja jonkullainen sisällinen pakotus vaati häntä
panemaan ruokaa pöydälle ja käskemään tuon joukon syömään.
Ei hän tullut tällä kertaa ollenkaan ajatelleeksi, että ruokavarat tuon
kautta vähenisivät talosta. Ja jos sellainen ajatus olisikin mieleen
johtunut, olisi hän varmaankin sille nauranut.
Kun isäntä tuli kotiin, ei hänkään yrminyt Nurkanperäisiä. Yötä saivat
he olla talossa ja vielä kappaleen seuraavaakin päivää. Sannan ei
tarvinnut tällä aikaa ulkona liikkua, vaan vaateita sai hän rauhassa
korjaella sillä aikaa kun Matti ja pojat kylää kiersivät.
Seuraavana päivänä, kun matkaan lähtivät toivottivat he Jumalan
siunausta talolle. Raskaampi oli lähtö kuin monesta muusta paikasta ja
kyynelet vääntyivät äidin silmin.
Hiirakko sai vaan hiljaksensa astuskella, sillä ilmakin oli kauniin
puoleinen ja kiire ei painanut päälle. Edessä oli taas yhtä
tuntemattomat alat kuin ennenkin. Mutta sen verran kokemus oli antanut
heille ennustus-voimaa, että milloin vaan jotain vähäistäkin
onnellisuutta saivat nauttia, sitä heti kintereillä seurasi
vastakohtaisuuden rasittava kummitus. "Jos vastakohtaisuutta nyt seuraa
taas samalla mitalla tuon myötäkäymisen kanssa jota tuossa siunatussa
talossa kohdattiin, niin..." Sitä Sanna ajatteli ja taikamainen pelko
sai hänen valtoihinsa, ryösti kaiken sen onnen jota äskeisiä kohtauksia
muistellessa muuten olisi saattanut tuntea.
Matti istui vakavana, kuten ainakin, kaiteella ja katseli ympäristöä.
Pitkän vaiti olon perästä hän vihdoin rykäsi ja virkkoi:
"Ei ruvennut tämä lumppuin keräyskään kannattamaan, ettei ... ettei ...
olisi tarvinnut kerjätä."
Sanna äänähti jotain ilmoittaaksensa että hän oli kuullut puheen.
Vähän ajan kuluttua Matti taas huokasi ja sanoi perään.
"Kyllä se on surkeata kun ei ole sallittu ihmiselle työtä niin paljoa,
että saisi perheensä elätetyksi kun ... parhaassa iässään pitää
kerjuulla..." Jonkullainen tyytymättömyyden leimaus välähti silmistä
samassa kuin lujasti sivasi raipalla hiirakkoa joka kuitenkaan ei
paljoa aristellut. Sen nahka oli kasvanut paksuksi elämän kovassa
koulussa. Ja Matti rupesi ajattelemaan, että, kun tällainen kovaonninen
kerjäläinen jaksaisi olla vastoin käymisestään yhtä välinpitämätöin
kuin kulunut hevos-koni, niin sitten se elämä menisi jotenkin... Hän
alkoi kadehtia hiirakkoa, ettei se ymmärrä kohtaloansa, eikä ihmisten
pahuutta moittia,--ei hän ainakaan uskonut sen ymmärtävän.