Vähiin, supistui kyläläisten hirtten veto Matille. Kun aikansa
hankkivat, ja "ehtiihän tuonne vastakin," hokivat, niin rupesivat
vihdoin ajattelemaan: "Vähänpä näkyvät tuonne muutkin vieneen, eikä ne
siitä paljoa lisäänny jos vienkin, kun ei muutenkaan tuon enempää näy
tulevan." Lopuksi, kun vielä vähän paremmin ehtivät parempia
liikutuksiansa kuolettaa, niin päättivät kukin itsessään: "olkoonpa
sinään... Kukapa niitä kaikkia kerjäläisiä voi täyttää!"
Ja tällä tavalla rauhoitettiin pian omattunnot, jotka toisinaan
tahtoivat moittia välinpitämättömyydestä ja tyrkyttää armeliaisuuden
tunteita eleille.
Nurkanperäisten olo kävi yhä tukalammaksi, kun ei näyttänyt tuvan
puuhastakaan mitään tulevan ja--leipä oli lasten hankittava
kerjäämällä.
Koetti Matti jo kunnan yhteistäkin apua saada. Puhui asiansa
kuntakokouksen esimiehelle ja pyysi tämän kuntakokouksessa esittämään
että hänelle annettaisiin palovahingon korvausta. Esitys tehtiinkin,
mutta ukot arvelivat, että olisi voinut vakuuttaa. Muutamat tosin
puollustivat, mutta eivät saaneet ääntänsä kuuluviin. Törkeätäkin
leikkiä laskettiin, ja Mattia kiusattiin, ikään kuin tällä olisi ollut
hyvinkin leikkinen asia. Jotka vakavammasti puhuivat, sanoivat: "Mahdat
mennä vaivais-apua pyytämään hoitokunnalta." Toiset käskivät lähteä
pitäjäälle apua keräämään, niin jokainen vähän liijostaa.
Näillä neuvoilla varustettuna sai Matti lähteä kuntakokouksesta.
Isännät arvelivat tehneensä Mattia kohtaan varsin jalomielisesti ja
uskoivat että hän meni hyvinkin rauhoitettuna kotiinsa.
Mutta mikä lieneekään vaikuttanut, Matilla ei ollut kokouksesta
tullessa niin iloinen mieli kun otaksuttiin.
Yksin hän käveli ... ei tahtonut muiden seuraa pitää.
"Kolmenkymmenen päällä ja nyt jo vaivaisapua nauttimaan ja ...
kerjuulle..."
Tuo oli ajatus, joka koski niin voimallisesti, että muodostui ääneensä
lausutuiksi sanoiksi.
* * * * *
Sanna oli odottanut varmalla toivolla, että kunta ei hyljäisi avun
pyyntiä, vaan antaisi niin paljon, että saataisiin ruveta uutta tupaa
hankkimaan. Mutta kun Matti tuli kotiin ja sanoi kerjuulle käsketyn,
niin Sannalle kuohahti kinkku päähän ja hän huudahti:
"Eivätkö he sitä tietäneet, että sinne osataan ilman heidän
käskemättäänkin!" Äänen väreet ilmaisivat sanomatonta katkeruutta.
"Eivätpä näkyneet tietävän. No, vaivaismakasiinille kanssa käskivät
mennä."
Tuo tuntui jo Sannasta paremmalta:
"Paljonko luvattiin sieltä?" hän kysyi.
"Ei luvattu mitään, käskettiin vaan mennä sinne."
Vähän päästä muuttui Sannan kiukku epätoivoiseksi valitukseksi. Olihan
hän niin varmana pitänyt, että kunnalta saa nyt palo-apua. Tuosta oli
jo oikein iloinnut edeltä käsin ja nuhdellut itsensä siitä, että ennen
oli niin itseänsä syvän murheen alaiseksi antanut, kun asuttiin hyväin
ihmisten keskellä... Maksettiinhan palorahaa rikkaillekin, niin
tietysti köyhille siinä. Ei tullut akkaparka ajatelleeksi, eikä
uskoneeksi kun tuota toivoansa kasvatti, että edeltäpäin vakuuttaminen
niin välttämätöntä olisi ollut. Turvausi pääasiallisesti siihen, että
armeliaiden ihmisten sydämet taipuvat apua antamaan tuvan ostoa varten,
kun kuulevat kuinka kovaa heillä on elämä. Ja nyt sai hän havaita,
ettei armeliaiden ihmisten sydämet heltyneetkään, kun ei tupa ollut
vakuutettu. Hän alkoi purkaa kiukkuansa kunnallis hallituksen pylväitä
vastaan, sillä ei hänen mieleensä asia mitenkään muuten selvinnyt, kuin
siten, että kieltämiseen ei ollut muuta syytä, kuin hyvän tahdon puute.
Samana päivänä tuli Sannalle ja Tiinalle riita. Kyllähän sitä oli
sananharkkaa jo ennenkin akkain välillä ollut, mutta niin isoksi ei se
vielä tätä ennen ollut paisunut, että Tiina olisi katsonut soveliaaksi
isäntä-valtaansa käyttää.
Matti ei ollut kotona, kuin se tapahtui.
Lasten mellastamista oli Tiina ensin ruvennut moittimaan ja sanonut
Sannalle:
"Antaisit noille, sen värkeille edes selkään! ... ovat kuin päättömät
lampaat."
Tuo kävi Sannan aatamille. Ei olisi jaksanut kärsiä tuollaisista
muistutettavan, kun muutenkin puutteet päivä päivältä kovemmiksi
kävivät ja vatsassa miltei alinomainen nälkä knrrasi.
Vimmattuna hän sieppasi puulonkosta kepin ja alkoi sillä hutkia poikia.
"Senkin riivatut...!"
Pojat kiljuivat kuin hengen hädässä ja kovasti se koskikin tuo äidin
sauva ja teki mustelmia ruumiille. Pihalle yrittivät mutta äiti oli
ovessa edessä.
Tiinan täytyi sekautua asiaan.
"Johan sinä nyt hulluna olet... Vaivaiseksihan nuot tuolla tavalla
piekset... Äläs sinä riivattu...! anna tänne se puu!" Tiina tavotteli
puuta, jolla Sanna poikia kuritti. Rähinä oli kova, oikein ankara.
Melkein jo näytti siltä, että Tiina ja Sanna siinä oikeastaan
tappelivatkin, mutta vihdoin sai Tiina puun pois ja heitti loukkoon.
"Muutama hullu ... lyöt vaivaiseksi mukulat. Ei se ole mitään
kristillistä kurittamista tuollainen, aatamia vaan kasvattaa ... kun
sinnissään lyö mielipuolen tavalla," paneskeli Tiina henkäyksissään.
"No mitäs kun tekin siinä aina motkotatte, että kun ei noita
kuriteta..."
"Koska minä sitä nyt niin kovin olen motkottanut?" kysyi Tiina
kiivaasti. "Kyllä lapsia kurittaa saakin ja noita sun omiasi
kaiketikin, mutta sinä et vaan hoksaa kohtuutta ... lyöt kuin hevosta.
Kurittaisit joskus oikealla tavalla niin tottelisivat edes vähän, mutta
mitä sinä..."
"Mitä teidän siihen tulee!"
"Älä nyt kovin nokkaasi nostele!"
Näin alkoi riita. Ei se tarvinnut kovin pitkälle mennä, ennen kun Tiina
sanoi, että sepä nyt on kumma, jos ei hän vieläkin ole isäntä
mökissään, ja että hän on sekin akka, joka näyttää oven tuommoisille,
aivan paikalla!
Kun riidan ensi kohaus oli ohi mennyt, niin Sanna jo oli vähällä ruveta
katumaan ja pyytämään Tiinalta anteeksi. Mutta Tiina oli sapettunut
niin hirveästi, että hän alkoi käyttää yhä terävämpiä sanoja, kun näki
että vastapuoli on muutenkin jo kukistumassa. Riidassa oli hänellä niin
hyvä puoli, kun sai esiintyä jalomielisenä lasten suojeliana aluksi ja
lopulta käyttää tilaisuutta hyväksensä, kehittää riitaa siihen määrään,
että saisi määrätä liika-väen mökistään tiehensä.
Sannakin oli ihminen, vaikka kohtalojen sortama. Tiinan yhä jatkuttama
riiteleminen sai hänen uudestaan kiehumaan, omaksi vahingokseen. Ei
joutanut enään muistelemaan taivas-alle joutumista, kun Tiina, hänen
mielestään, niin ylpeästi isännyydestään kerskui "... tuollaisen mökin
isännyydestä! Vieläpä mökkiä...!"
Tuota hän ensin ajatteli ja sitte jo sanoikin Tiinalle. Jatkoi vielä,
ettei lämpimässäkään olisi pysynyt, mokoma, jos ei hänen Mattiansa
olisi ollut, "mökkisi nurkkaan olisit kylmettynyt kuin rusakka
ikään! ... aivan ihan varmaan!"
"Voi nyt yhdeksäntoista!" huusi Tiina, "minä olen jo viisitoista vuotta
vetänyt yksin puuni metsästä, ilman Nurkanperän Mattia, enkä ole vielä
koskaan vilua, enkä nälkää nähnyt, Jumalan kiitos!"
"Jopahan! ... hyvin olet pysynyt lämpimässä, kun olet ihmisten aitoja
polttanut!"
Tuota Tiina kiroten sanoi mustaksi valheeksi ja ilmoitti vastapainoksi,
kuulleensa, että Nurkanperässä olisi ihmisten lampaita tapettu.
Nyt Sanna oikein mustui kasvoilta ja samaalaatua oli puhekin jota
suusta tulvasi.
Kovin akat riitelivät. Mitä vaan sylki hävyttömämpää ja toista
loukkaavampaa suuhun toi, sitä sydämen riemulla kohta toiselle
ilmoitettiin katkerana sappena.
Matti tuli kotiin, juuri kuin akkain kiukku vielä viimeisiänsä
säkenöitsi, kuten sammuvaan hiilustaan heitetyt suolan rakeet.
Iloisempi tavallistaan oli Matin naama kun pihalla tuli. Vaan tupaan
astuessa äimistyi, kun ensi sanoista kuuli että akat riitelivät.
"Mikä nyt on tullut?" kysyi hän. Akat tukkivat ensin suunsa ... eivät
puhuneet niin mitään. Mutta kun Matti jatkoi utelemistaan, niin
rupesivat vähitellen kumpanenkin selvittämään omaa puoltansa riidassa.
He alkoivat uudestaan riidellä, sillä kumpanenkin selvitti asiaa
toisensa mielestä väärin. Matti pyyteli heitä ja saikin asettumaan, kun
rupesi kertomaan, että hän aikoi vaihettaa Pertun Mikolta hevosen
noilla hirsillä.
Tuo oli niin uutta kuulla, mitä Matti aikoisi hevosella tehdä, että
akat alkoivat pystössä korvin kuunnella. Matti kertoi, kuinka hän oli
kylässä tavannut erään lumppujen kerääjän, ja tullut sille päälle, että
hänellekin tuo puuha olisi varsin sovelias. Oli hän jo ajatellut
sitäkin, että sopisi mennä hevosella aina sinne missä rautatietä
rakennetaan ja ruveta siellä hevosineen työhön. Pertun Mikon kanssa oli
hän jo kauppaa haastanut ja Mikko luvannut vielä 5 markkaa hirsien ja
hevos-koninsa väliä.
Matti oli asiaan hyvin innostunut. Tiinan suu vetäysi salaperäiseen
hymyyn. Sen Sanna huomasi ja samalla kuin itse rupesi Matin puuhasta
oikein erinomaisia toivomaan, uskoi vahvasti että Tiina kadehti, jos
heidän nyt noin hyvin kävisi. Teki kovin mielensä sanoa Tiinalle
jotain, mutta luonnon asetuttua rupesi järki saamaan enempi valtaa.
Kun pinnalta rupesi Matin mielestä näyttämään siltä, että akat olivat
rauhan tehneet, rupesi hän kyselemään Tiinalta, josko saisivat edes
huomiseen vielä olla.
Taas rupesi Tiina nakkelemaan vihaisesti nenäänsä. Sanoi, ettei hän
juuri paljoa piittaa, koska Sanna oli niin ilkeästi haukkunut y.m.
Sannaa kylmäsi. Olisi jo mielellään antanut olla äskeisten puheitten
puhumatta. Ei enään tehnyt mieli ollenkaan sanakiistaan ruveta.
Ajatteli vaan, että ei sen köyhän saisi koskaan suuttua.
Matti alkoi hyvitellä Tiinaa, koetti jos jollain tavalla lepyttää.
Tiina ei ollut mikään peto. Antoi kun antoikin vihdoin perään ja lupasi
yö sijan, ehdolla, että huomenna korjaisivat itsensä "parempiin
paikkoihin."
* * * * *
Helpoksi ei käynyt saada uutta kortteeria. Joukko oli liian suuri ...
ei kukaan sanonut olevan tilaa tuvassaan, eikä missään ollut sellaisia
joutilaita huoneita joita olisi saanut ilmaseksi hyyrätä.
Matilla oli oikein taas hätä kädessä, semminkin kuin Tiinakin oli
kokonaan taipumaton enään pitennystä myöntämään.
Kun mies oli aikansa juossut tiloja kuulustamassa, tuli hän
suutuksissaan kotiin--Tiinan kotiin, vei akkansa pihalle, saadakseen
siellä kahteen kynteen nuhdella häntä eilisestä riitelemisestä Tiinan
kanssa.
Sannalla oli itsessään jo kyllä tuskaa, niin ettei Matin olisi sitä
tarvinnut lisätä. Mutta ei mies tuota ymmärtänyt. Ymmärsi vaan, että
akan hulluttelemisen tähden tässä nyt taas taivas-alla ollaan ja käski
Sannan itse mennä nyt hankkimaan tila, kun oli kerta ollut niin hyvä
saamaan koko joukon sitä vaille.
Sanna koetti vastustaa, mutta ei hän sillä pitkälle päässyt, kun
Matilla oli nähtävästi asiassa niin suuri oikeus. Kyllä hän koetti sitä
sanoa, että joskus ihminen suuttuu, olipa se sitten vaikka kukakin, kun
oikein kiusautuu. Mutta sitä ei mies ottanut huomioonsa, tuomitsi vaan
vaimoansa.
Kaksinkerroin sai Sanna nyt tuntea, kuinka vaivaista se on kun ei
ihminen saa luontoansa pidätetyksi. Ajatteli jo, että kun ei köyhässä
olisi ollenkaan itsekkäisyyttä ja vanhaa aatamia, niin paremmin
masautuisi rikasten armoille... Kun köyhä suuttuu, niin ei sitä kukaan
anteeksi anna, kun ei kenelläkään ole siihen pakkoa... Köyhillä on
pakko aina heti unohtaa rikkaiden haukkumiset, ei koskaan niitä saa
jälkeenpäin muistella, jos vähänkin armoa toivoo.
Matti meni tekemään kauppaa Pertun Mikon kanssa. Siihen oli nyt täysi
pakko. Epäilysten täytyi poistua, koska melkein ainoalta elämisen
mahdollisuudelta näytti maata kiertämään lähteminen.
Kaupat siis tehtiin. Hevoskaakki arvosteltiin 12 markan arvoiseksi,
hevoskalut 3 markan, ja rahaa sai Matti vielä väliksi 5 markkaa, sekä
luvan pariksi kolmeksi päiväksi muuttaa Pertun Mikkoon.
Mutta kun kylässä saatiin tietää, että Matti oli lahjaksi saamansa
hirret hevoseen kaupotellut, niin siitä nousi tuikea nurina. Ne jotka
olivat jo vieneet puita, kirosivat ja noituivat.
"Kun hyväntahtoiset ihmiset nyt sillä tavalla auttoivat että olisi
saanut mökin päällensä, eikä pahahenki viitsinyt tuohon vähää lisäksi
hankkia, kun rupesi laiskuuksissaan suuhunsa syömään, muutama nahjus!"
Toiset taas, jotka eivät olleet vieneet puita, nauroivat. Kehuivat
kuinka heidän juuri oli aiottu viedä, mutta onneksi ei ehditty.
Kehoittivat, hyvin toimessaan, muitakin pois hakemaan omansa.
Muutamat jo olivatkin kahdella päällä, pistää reen hevosen perään ja
noutaa pois viemänsä puut Nurkanperän läjältä.
Ihan sietämättömältä keinottelulta näytti useain mielestä Matin puuha!
Sitten ruvettiin myös tietämään, että Helpon Tiina oli Nurkanperän
joukon mökistään karkoittanut. Ja kun ei ollut enään missään sijaa
saanut, niin oli päättänyt joukkoinensa lähteä maata kiertämään ja
samalla lumppuja keräämään, ainakin kesään asti.
"Vai hevosella kerjuulle!" naurettiin. "Noo kyllä se on helppo
elinkeino, kulkea vaan hevosella paikasta paikkaan kuin kauppamiehet.
Kyllä kun Nurkanperänkin 'selskaapi' levenee kyläkunnissa yksi yhteen,
toinen toiseen taloon, niin kyllä vaan sillä tavalla kokoon tulee!
Katsoa vaan eivätkö vielä tule rikkaina takaisin!"
Ja tosiaankin, vaikka tuollaista ensinnä aivan leikillä ja pilkaten
sanottiin, niin rupesivat muutamat pitämään jo mahdollisenakin ja
uskomaan omia mielikuvituksiaan, että kerjuu rikastuttaa, kun sitä noin
laajassa määrässä harjoittaa. Jopa rupesivat sanomaan, että Mattia
vetää ahneus tuohon puuhaan.
Ja he panivat kovasti sen päähänsä, etteivät enään antaisi Nurkanperän
lapsille niin mitään!
"Vai rikastuttamaan tässä nyt kerjäläisiä!..."
Sillä aikaa, kun kyläläiset näin arvostelivat Matin puuhaa, valmisteli
hän matkaa varten. Sai jostain jo ulos palvelleen lautakopsan, josta
korjaamalla tuli vielä kalu, reen päälle pantavaksi.
Matkaan täytyikin kiirehtiä kaikin mokomin, sillä eläminen kävi yhä
niukemmaksi. Pojat aina kun kylästä tulivat, kertoivat suu väärässä,
kuinka siellä ja sielläkin haukuttiin ja kuinka muutamat olivat
ilveilleet, että lumppukaupallako nyt meinataan oikein rikastua, y.m.
Kadehtimiseksi vanhemmat tämän ymmärsivät, sillä he itse
todellisuudessa toivoivat, että kun sitä vaan matkaan pääsee ja kaupan
alkuun ehtii, niin eläminen muuttuu pulskeaksikin ... kuka tietää,
minkälaiseksi muuttuukaan.
Ei jätetty käyttämättä vaivais-apua, johon kuntakokouksessa oli niin
auliisti viitattu. Sitä pyytämään meni Sanna.
"Nuoria olette vielä," sanottiin siellä, "jaksatte kyllä työtä tehdä ja
leipänne ansaita ... niitä on kyllä vanhojakin ja kaikellaisia muita
vaivaishoidon niskoilla."
Sanna koetti hämillään ollen selvittää, ettei saa työtä ja he eivät
olleet oikeastaan vaivais-apua elämisekseen pyytäneetkään, kuin
palovahingon palkkioksi.
"Olisitte vakuuttanut," sanottiin, "ei vaivaishoidosta sovi sellaisia
vahingoita korvata." Sitten joku ehdotti edes vähää annettavaksi. Ja
niin sai Sanna monien mutkain perästä pusseihinsa 3 kappaa rukiita ja 3
ohria, kiitti ja meni pois.
Mutta ei noita ehditty matkaan lähdön tähden enään jauhattamaan. Matti
otti ne mukaansa iltahämärässä kun meni kauppamieheltä itsellensä
kauppatavaroita ostamaan. Rahasta, joka oli hirtten kaupassa saatu, oli
myös vielä jälellä 3 markkaa. Hyvin toivoi Matti saavansa irti
tavaroita. Olihan sitä rahaa jo kokolailla kolmessakin markassa, hänen
mielestänsä, ja sitten nuo jyvät... Saahan niillä tavaroita, että
ainakin alkuun pääsee...
Kauppiaalta hän kyseli neuvoa, mikä tavara sopivinta ja parhaiten
käypää olisi sellaisessa liikkeessä, jota hän aikoi harjoittaa. Neulat
hän tiesi itsestään ja konvehdit ja sormistimet.
Kauppias neuvoi yhtä ja toista; pantiin vähän kutakin. Vaan kuin
tavarain hintaa yhteen laskettiin nousikin, se 25 penniä yli Matin
varain. Nyt rupesi Matti pyytämään tuota helpottaa. Mutta kauppiaan ei
kannattanut ... helppoon oli koettanut muutenkin panna. Matti arveli,
että sopisihan kauppiaan tuon vertasen nyt vaikka lahjoittaa köyhälle
miehelle. Kauppias hymyili, pudisti päätä ja ehdotti että otettaisiin
jotain pois tavaroista, siksi, että rahat riittäisivät. Arveli
itsekseen että "pässiporvarit" muutenkin nylkevät niin että saa monasti
niille myydä alle oman rahan... Vielä näille nyt kenkkäämään ruveta!...
Kun sille oppivat niin varmaankin joka kerta saman tempun uudistavat!
Tavaroista otettiin pois sen verran, että Matti sai rahoistaan vielä 15
penniä takaisinkin.
Kaikellaisia vastuksia ilmestyi matkaan lähtöä estämään. Niille tuli
etukädessä hätä, joilla oli saatavia Matilta. Ei hänen velkansa yleensä
suuria olleet, eikä hänelle koskaan olisi paljoa uskallettu velaksi
antaakaan, mutta sattumatilaisuuksissa oli niitä karttunut. Niitä oli
viisiäkymmeniä penniä ja markkoja, korkein 3 markkaa.
Joka näkemässä olivat saamamiehet ennenkin Matille saatavistaan
puhuneet ja osoittaneet suurta valppautta ... kaikella tavalla
koetelleet, josko Matti enää asiaa muistaisikaan. Kyllä hän ne aina oli
tunnustanut, mutta kun ei ollut sattunut rahaa olemaan, niin maksamatta
olivat jääneet.
Nyt ne oikein kilvassa kulkivat Pertun Mikossa ja Mattia tahtoivat
kahteen käteen puhutella. Kun Matti heidän kanssaan lähti tuvasta
pihalle, jo mennessään hyvin tietäen mistä asiasta kysymys oli, niin
hän tavallisesti kuuli tuon salaisen asian seuraavaan tapaan:
"Tuota ... eikö sen Matin nyt sopisi mulle maksaa sitä
seitsemääkymmentä viittä penniä? Olisin tässä tarvinnut," sanoi
muuankin talon isäntä.
"Kyllähän minä maksaisin, mutta ei minulla nyt ole, velikulta. Odota
nyt siksi kuin tulen takaisin, jos sattuisin jotain saamaan kokoon."
"Olethan saanut Pertun Mikolta rahaa hevosen ja hirsien väliä?"
"Noo, sain minä 5 markkaa, mutta sillä olen ostanut kauppakalua."
"Etkös sinä saanut makasiiniltakin jyviä?"
"Sainhan tuolta 6 kappaa yhteensä, mutta..."
"On vaan niin ilkeätä," pahotteli isäntä, "kun se on niin kauaksi
jäänyt, unohtuukin pian..."
"Mitä joutavia sinä nyt, mitä se unohtuu. Kyllähän minä tuon vertasen
maksan kun jaksan, mutta en minä nyt jaksa."
Katseltiin hetkinen ilmaan kun ei tuntunut olevan mitään sanomista.
Pahat oli isännällä paikat. Ei uskaltanut julkisesti suututtelemaankaan
ruveta ... olisi Matti ehkä ruvennut tyhjäksi tekemään, kun ei ollut
vieraitamiehiäkään olemassa, joilla olisi voinut saatavansa toteen
näyttää. Parempi siis oli toimia leppeämmästi ja ikään kuin
narrailemalla.
"Etkö tulisi siitä työhön edes kahdeksi päiväksi?"
"Olisit ennen ottanut, niin olisin kyllä tullut, kun on ollut kyllä
aikaa, mutta nyt ei minun sovi kun täytyy lähteä."
"Niin kyllähän sen näkee ettei sinulla ole tahtoakaan maksaa, mutta
tule toinen kerta hätäsi kanssa!"
Isäntä näytti ankaralta pois lähteissään. Asteli vakavana kotiin päin
vannoen tehden päätökseksi ettei hän enää anna tuollaisille. Ajatteli,
ettei siitä nyt juuri häviö tule tuosta... Tunsi sen johdosta itsensä
onnelliseksi ja rykäsi mahtavasti. Velkojiansa karkuun hän muuten
arveli Matin tositeolla menevänkin, häntä ja muita.
Matti katseli hetkisen isännän perään ja haukkui häntä mielessään aika
kitupiikiksi.--
Muutamat velkojat käyttäytyivät suoremmin ja siis röyhkeämmin.
Haukkuivat taitonsa mukaan. Kaikki he pitivät kunnianansa jälkeenpäin
kertoa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa:
"Jäi minunkin siltä raadolta saatavaa... Kävin vaitelemassakin, mutta
parempi olisi ollut, kun olisi vienyt..."
Jos satuttiin kysymään: "Paljonko sinulla oli häneltä saatavaa?" niin
useinkaan eivät sanoneet summaa oikein. Sitä joko suurennettiin, taikka
salamielisen näköisenä ei sanottu ollenkaan ... annettiin uteliaiden
kyseliäin vaan arvella, että liene ollut joku kymmen...
Tämä asia antoi pienellä kustannuksella usealle vähäksi aikaa sopivaa
mahtailemisen aihetta.
Matti kyllä arvasi, että tuolla tavalla tehtiin. Siispä hänen tapansa
oli, kun tuli velkoojainsa luota Pertun Mikon tupaan, kertoa
halveksimalla, kuinka tuokin on kovin muutaman pennin vaivainen,
"pitäiskö minun nyt rahaksi muuttuman!" Nauroi sitten päälle ja alkoi
morkkaamaan ihmisiä nylkiöiksi. Arveli, ettei hän rikkaana ollessaan
viitsisi toki jalkojaankaan vaivata lähtemällä muutaman pennin saatavaa
tahtomaan.