Joku oli kehoittanut Mattia pyytelemään talokkaita tuomaan hirsiä tuvan
aineiksi. Hän ensinnä hyvinkin innostui tuohon tuumaan erittäinkin kun
hänen asiassa neuvoa kyseltyänsä, useammat eivät tuumaa vastustaneet,
vaan arvelivat: "Taitaisipa tuo käydä päisin."
Mutta sitten kun alkoi tositoimeen ryhtyä, rupesivat muut mökkiläiset
pelottelemaan. Arveltiin, että ei ne talokkaat niinkään hevin tule
köyhäin talkoisiin, rikkaille kyllä vievät suuriakin hirsiä ystävyyden
vuoksi... Mutta köyhä kun ei jaksa niin kestitä, eikä sen
ystävyydestäkään kukaan välitä, niin tuskin tulevat ensinkään...
Mattia rupesi arveluttamaan.
"Jos olisit edes puolen manttalin isäntä," sanoi kerrankin eräs
mökkiläis-naapuri, "ja sinulla olisi sitten vielä jotain kunnan
luottamus-virkoja, niin saisitpas tottavie, vaikka kaksikerroksisen
tuparadin värkit! Ei yksikään olisi tuomatta, jota vaan pyytäisit.
Mutta nyt se on toista kun olet tuossa tilassa, kun tietävät että sinä
tarvitsisit kipeästi, niin eivät vaan monetkaan tuo ... eivät he sinun
ystävyydestäsi välitä."
Matti ymmärsi että se niin oli. Mutta kun toiset taas arvelivat, että
olisi parhainta koettaa, "eivät nuo mitään vie jos eivät tuokaan," niin
päätti hän koettaa. Alkoi kulkea talosta taloon omassa kylässä.
Pyyteli, että edes jonkullaisia säippänöitä tuotaisiin. "Täytyy tässä
ruveta yrittämään, ei auta..." hän saneli.
Muutamat toivat suoraan esiin esteitänsä: Oli ollut niin lyhyeltä
ajokeliä, ei oltu vielä ehditty paljon mitään itsellekään ajaa;
muitakin talkoisin pyytäjiä oli jo kulkenut niin, että muutamat
epäilivät josko niihin kaikkiin voi Joulun-alla ehtiäkään; muutamilla
oli huono metsä ja täytyi itsekin hirsiä ostaa, kuin rakennus-puita
tarvitsi, kuten itse kertoivat. Jotkut vahvasti lupasivat "auttaa."
Kävi Matti Pekkolassakin. Ei uskaltanut menemättä olla, koska
Pekkolainen oli rikas ... ja saattaisi häneen joskus tarvita, köyhä kun
oli itse. Hampaan kolossa Matilla kyllä oli, mutta sen täytyi siellä
pysyä, ainakin toistaseksi.
Lupasi Pekkolainen tuoda, kun Matti asiansa puhui.
"Huono jo olikin se sun tupasi," sanoi sitten vielä, lämmitellessään
takkapaisteella selkäänsä ja hymyillen, niin kuin Mattia kiusatakseen.
"Huonohan se oli," myönsi Matti, "mutta olisihan siinä nyt vielä
mennyt."
"No parempi on nyt, kun saat uuden," jatkoi Pekkolainen ja keikisteli,
saadakseen kasvamisen alussa olevaa vatsaansa pulleammalta näyttämään.
"Niin ... jos saan uuden."
"Kun puut saat, niin ei siinä sitten enää muuta tarvita kuin miestä
kirves-varteen."
"Hm. Eikö isännällä nyt olisi mitään työtä antaa?"
Matti tahtoi pistää nauloja isännän tekemiin reikiin.
"Ei meillä nyt..." Pekkolainen päätä ravistaen sanoi ja muuttui
totisemmaksi, "ei nyt tarvita. Maanviljelijä on, kuule Matti, nykyään
köyhemmässä tilassa kuin itselliset. Ei kannata teettää mitään, kun ei
ole mistään tuloja."
Pekkolainen näytteli oikein surkeata naamaa. Mutta Mattikaan ei
ruvennut surkuttelemaan edes. Vaan ikään kuin ei olisi toisen puhetta
uskonut, sanoi:
"Mutta milläs tavalla köyhät itselliset nyt niin kovin hyvin voivat,
kun ei saa työtä? Älkää, isäntä, puhuko niin karkeata leikkiä."
"Kyllä tekevällä aina työtä on ja puhtaan palkan saa kouraansa."
"Mutta kun ei kukaan anna niitä töitänsä tehtäväksi! Kun ette tekään
anna, niin kuka sitä sitten meidän kylässäkin antaa?"
"Menee muihin kyliin, jos et omassa kylässä saa."
"Entä jos ei niissäkään anneta; ja muuten, niin työväkeä on kyllä
niissäkin joutilaina."
"Joutilaina," matki Pekkolainen, "ovat vaan niin komeiksi paisuneet
tähän-aikaan, etteivät viitsi tehdä työtä ollenkaan kohtuus palkoilla."
"No antakaa vaan halkojen hakkuuta, niin hakkaan teille kyllä
kuudenkymmenen pennin palkasta sylen!"
"Ei meidän nyt tarvita halkoja."
"Jotain muuta työtä sitten."
"Kuulithan sinä jo kun minä sanoin, ettei minulla nyt ole mitään työtä
antaa."
"Mitä varten haukutte sitten alinomaa, että itselliset ovat laiskoja,
kun ette anna työtä."
"Minunko sitä nyt yksin pitäisi antaa, kyllä niitä on muitakin."
"Niillä on kaikilla tekiöitä."
"Älä nyt kovin..."
"No, kun te tahdotte ikisoki vääntää, että työtä on kyllä, eikä sitä
ole ja puhutte sellaisia pirullisia, että itselliset nyt voivat
paremmin kuin talolliset ... kehtaatte tuollaisia puhua, niin rikas
kuin olettekin. Ei se ole muuta kuin hävytöntä pilan tekoa."
Matti lähti pois kiukuissaan.
"Kakaroista olet sinä ainakin rikkaampi kuin minä, he he hä hää...!"
ilkkui Pekkolainen Matin perään. Tuo nosti Matin kiukkua kaiketi.
Sakea veri oli ruvennut aaltoilemaan. Porstuan ovella hän kirosi
kovasti, löi jalkaa lattiaan ja palasi pari askelta takaperin, aikoen
mennä Pekkolaisen niskaan ja tappaa paikalle ... muutaman nylkyrin,
irvihampaan, köyhäin koiran! Mutta hän palasi takaisin, kun muisti
kuinka suuri ja väkevä Pekkolainen oikeastaan on. Matkallaan ei
saattanut luonnoltaan enää minnekään poiketa asialleen, vaan meni,
hammasta kiraten, suoraapäätä kotiin.
* * * * *
Talkoot olivat olleet. Hirsiläjänsä vieressä seisoi ja katseli
Nurkanperän Matti.
"Yksi, kaksi, kolme..." Matti luki viiteentoista saakka, sitten ne
loppuivat. Käsi kävi korvalliselle. Vähän näkyivät välittäneen köyhän
tarpeesta... "Kun tiettiin ettei täällä suuria suuhun tule, niin ei
tultu... Karpiseen vaan mentiin päätänsä täyttämään..."
"Eipä tullut paljoa puu-värkkiä," virkkoi muuan mökin mies, joka tuli
Matin ääreen.
"No ei niitä paljoa..."
"Karpisessa tietysti ovat kaikki niin tarkoin. Huonosti sattui kun sen
kanssa samalle päivälle."
"Huonostipa kyllä, jos eivät jälestäpäin tuone."
"Ei ne paljoa välitä köyhäin talkoista. Hyvin harvat menevät niihin
auttamisen tarkoituksessa, pääasiallisesti vaan suolensa tähden."
Mattikin hymähti hiukan.
"Lienevät nyt saaneet kyllänsä Karpisessa," hän sanoi.
"Sen tietääkin," sanoi toinen nauraen, "Lautamies on aina ollut hurja
kestiä pitämään muutenkin ja on sellainen pilapuheinen, niin senkin
vuoksi sinne menevät."
"Hm ... ei tässä ole köyhällä sellaisia avuja," huokasi Matti. "Mutta
sitä minä kummastelen, että Pekkolainen pani renkinsä tuomaan, vaikka
minä hänen kanssansa riitelin."
"Noo, se nyt oli luultavasti joku sellainen päähän pistos ... arveli
ehkä että muutkin tuovat. En usko että hän olisi välittänyt jos tiesi
etteivät muutkaan tuo."
Kumpanenkin lähti kotiinsa. Matti rupesi ajattelemaan kävellessään,
että kyllä kait ne vasta tuovat ja siitä mieli vähän ilahtui. Mutta
sitten muisti että viina oli jo melkein kaikki loppunut. Se oli
harmillista, kun velaksi oli ottanut tuopin hinnan ja vielä vähän
kahviinki.
Tuota hän meni toisinaan ääneensä puhuen ja toisinaan ajatellen ja
väliin ajatukset kääntyivät harkitsemaan: tulleeko koko puuhasta
mitään? Uskoi hän siitä lopulta tulevan, koska taas ääneensä virkkoi:
"Mutta on siinä nyt jo alku. Eivät ne hääviä ole, vaan jos kaikki,
joita pyytänyt olen, tuonkin verran tuovat, niin saa siitä jo kehää..."