Uni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat
jokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, tuo pienin, joka lähes yhteen
jaksoon äänteli ja vaati äidin häntä vaalimaan ja hoitelemaan.
"Kovinpa se lapsikin nyt on levoton", virkkoi Matti yöllä, "saaneeko
Tiinakaan uuenrauhaa."
Tiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Tuo koski Sannan tunteisiin,
sillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen
itkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia
ollut...
Tuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekiäänsä rasittavansa.
"Mitäs tähän nyt tehdään", hän vähän ajan kuluttua huokasi, "kun aamu
edes pian joutuisi ja lopettaisi tämän yön."
Tiinakin taas ähkäsi ja kääntyi vuoteellaan. Matti huokasi raskaasti,
käänsi itseänsä hänkin. Oljet ratisivat alla ja synnyttivät ääntä.
Pelotti, että sekin häiritsisi Tiinaa...
Ehtoolla, kun Tiina niin ystävällisesti vastaan otti, oli Matin mieleen
johtunut, että tässähän sitä nyt saadaankin sijaa toistaseksi. Tuo oli
mieleen hiukan rauhoittavasti vaikuttanut... Nyt sekin toivelma
haihtui. Ehkä jo huomenna saa uutta kortteeria lähteä hakemaan ja
sitten yhä edelleen, joka päivä ... kukatiesi kuinka kauan.
Ylös hän kömpi hiljaa, sillä sydämen levottomuus alkoi taas kasvaa
sietämättömäksi. Ei hän ollut itseänsä edes riisunut, siispä ei ollut
pukemisenkaan vaivaa.
Tiinan vanha kello seinällä klimputti juuri kolme. Tulitikulla raapasi
Matti valkeata, etsiäkseen Tiinan kirvestä.
"Mitä sinä nyt?" kysyi Sanna.
"Kirvestä vaan etsin. Olisin jotain polttoainetta mennyt aamuksi
noutamaan, kun ei tässä untakaan saa ja on niin rauhaton mieli."
Vaimo ei enää puhunut mitään. Hän ei tahtonut häiritä, kun Miina oli
vähäksi aikaa saanut lepoa. Matti löysi kirveen oviloukosta, vesikorvon
takaa, otti oven haasta ja meni ulos. Sanna nousi, Miina sylissä, ovea
hakaan panemaan.
"Jassoon," Tiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi
sitä varten nousta.
"Kyllähän niitä puita nyt olisi ollut, ettei sitä varten olisi
tarvinnut yösydännä metsään mennä," sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta
Sannan mielestä oli siinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vieskoista.
"Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes
kävelemään aikansa kuluksi," koetti Sanna puollustaa.
"Jopahan... Kyllä se surkea tapaus oli teille."
"Oli se."
Sannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä
tuntui niin unelias olevan.
Tuppu ja Liinukin toisinaan unissaan alkoivat itkeä, kun kaikellaiset
möröt ja painajaiset unta häiritsivät. Äidin täytyi aina mennä korvaan
kuiskuttamaan ja tajulle saattamaan. Ja kun lapset huomasivat että äiti
oli lähellä, että oli lämmintä ja muuten hyvä olla, niin nukkuivat taas
pian kun äiti vakuutti, ettei enään näe pahaa unta. Aukustikin
toisinaan uikerehti kätensä kanssa, vaikka sitä oli ehtoolla rasvalla
voideltu.
Miinaa ei äiti uskaltanut ollenkan käsiltään pois panna... Pelotti,
että pahemmin sitten ehtii huutamaan, ennen kuin tyystytetyksi saa ja
yhä enemmän tulee Tiinaa vaivatuksi.
Rahia vastoin Sanna nojasi pahnoilla istuen, eikä paljon henkeänsäkään
raatsinut vetää silloin kuin Miina hortoili. Aina kun lapsi sylissä
kirahti, värähti sydän ja huomio Tiinan puoleen kääntyi ... josko olisi
jotain tyytymätöntä ähkinää sieltä kuulunut.
Silmät olivat Sannalla olleet kauan kipeät. Ylellinen itku oli ne taas
tehnyt ikään kuin loppumattomiksi vesilähteiksi. Vaikka itkua ei nyt
enää yhteen jaksoon piisannutkaan, niin silmistä silti vuosi suolaista
vettä pitkin poskia ja kun niitä karhealla paidan hihalla yhteen
mittaan pyhki, niin rupesi lopulta polttamaan silmälautoja kovin. Hyvin
hän itsessään tunsi, että kun olisi kotona ollut, niin ylös olisi heti
noussut ja valkeata takkaan tehnyt ... ehkä sitten olisi silmiäkin
karvastelemasta laannut.
... Jos vielä tulevat kipeiksi ja rupeavat oikein pakottamaan, niin
sitten on ainakin hukka käsissä...
Tämä se vasta masensi ja silmistä tulevat vedet kuumensi, sillä ne
rupesivat olemaan kyyneliä. Sydäntä alkoi kovemmin ahdistaa.
Onnettomuuden ja vielä suuremman kurjuuden mahdollisuuksia oli niin
monta, eikä yhtään asiaa, joka vähänkin olisi helpottanut tuskaa ja
pientäkään toivoa herättänyt.
Kovin rupesi tekemään mieli nousta ja tehdä tulta takkaan. Hän oli jo
monasti ennenkin kokenut, kuinka juuri mustan yön hiljaisuudessa huolet
hirveämmin painavat, ja miten aamulla tulen takkaan teko ja toimiin
ryhtyminen niitä karkottavat ja olon helpommaksi tekevät. Tuota hän
ajatteli ja sitä levottomammin odotti aamua.
Kello löi 4.
Tiina oli ollut hetkisen horrossa, mutta kuuli kuitenkin tuon.
"Neljäkö se löi, kello?" hän Sannalta kysyi, kun ei itse ollut oikein
tolkulla.
"Neljä. Monenko aikaan Tiina tavallisesti ylös nousee?"
"Kuinka sattuu, väliin makaan kello kuuteen ja nousen toisinaan
viidenkin aikana," puhui Tiina unisella äänellä.
"Mitähän teidän niin on lukuakaan aikaisesta noususta, kun on
yksinäinen ihminen ja muutenkin..."
Tiina oli vähän aikaa vastaamatta. Sitten hän kysyi:
"Haluttaisiko Sannan jo nousta?"
"Niin ... ei minusta väliä. Ette tekään saa sitten nukuttua
ollenkaan ... häiriynnytte vielä pahemmin... Meistä on teillä niin
paljon vaivaa."
"Nouse vaan ja tee tuli takkaan, taitaa sulle kovin tukalaksi käydä yö.
Kyllähän minä nyt tämän yhden yön aina jaksan. Tuolla on puuvärkkiä
loukossa ja tuohta muurin otsikolla, tulitikkulaatikko on siinä
pöydällä. Minä vielä vähän aikaa makaan, jos sattuu unta silmiin
tulemaan."
"Jollei teidän mielenne siitä vaan pahastu, niin kyllä minä
mielelläni... Tuntuu niin tukalalta tämä yö, kun ei unta saa ollenkaan
ja kamaloita ajatuksia vaan päässä liikkuu, kaikellaisia..."
Sanna koetti laskea Miinan olkien päälle, kun sai hänen vähän
rauhoittumaan. Nousi sitten ja teki tulen takkaan. Pani pataan vettä
Tiinan lehmää varten ja toimitteli kaikellaisia Tiinan aamu-askareita;
kahvipannunkin oli Tiina käskenyt tulelle panna. Huolista osa unehtni
tämän puuhailemisen ohessa, kun Miinakin nyt vähän piteimmättä sai
rauhaa eikä häirinnyt.
Sanna istuutui takan ääreen tuolille. Syviin ajatuksiin hän vaipui,
laski kädet helmaan ja katseli liikahtamatta tuleen.
... Jospa saisikin tässä nyt talven yli olla... Mutta kun Tiina jo
äsken sanoi, että "kyllähän hän nyt tämän yhden yön kestää..." Ei taida
olla tässäkään turvaa pitemmälle, eikä lupaa olla...
Jos koettaisi rukoilla Tiinaa ja pyytää olla tässä edes Joulun
taakse?... Olisi silloin jo kappale talvea kulunut ja kodittomuuteen
tottunut...
Mutta eihän tuotakaan raatsisi tehdä, Tiina kovin vaivautuisi.
"Hyvä Jumala, mihin tässä kuitenkin joutuu!"
Matti tuli sisään, laski kirveensä nurkkaan, kävi istumaan havutukille
takanviereen ja pani tupakaksi. Nojasi sitten päänsä muurinpilariin
harvaksensa savuja vedellen.
Vaimo katsahti mieheensä ... tokko edes vähän iloisemmalta Matti jo
näyttäisi?... Samaa ajatellen Mattikin silmänsä, ikään kuin salaa,
Sannaan loi. Varmaankin pettivät kumpasenkin toiveet, koska ei mitään
puhetta syntynyt. Äänetönnä vaan kumpanenkin tuleen katseli.
Matti katsahti pahnoille. Siinä niitä rauhassa nukkuu viisi
kappaletta... Kohta ehkä alkavat nousta ja ruokaa tahtoa!... Sisällä
vavahti niin omituisesti, oikein ruumista huiskautti, juuri kuin olisi
pelännyt jostain putoavansa. Sannakin huomasi tuon liikunnon ja
katsahti Mattiin syitä tutkien.
"Eikö sieltä saatu sitä ruoan puolta yhtään pois?" kysyi Matti.
"Eipä siinä mitään näkynyt, kun tänne ehtoolla kannettiin, mitä oli
pelastunut. Kun minäkin kotiin ehdin, oli mahdotonta enään mitään
pelastaa, kaikki oli vallan ilmi tulessa."
Mies oli vähän aikaa vaiti. Jonkullaisella tyytymättömyyden tunteella
hän sitten sanoi:
"Olisi edes vähän vanhempi tuo Tuppu, niin antaisin selkään että..."
"Eihän tuo lapsiraukka sitä ymmärtänyt välttää. Liinu sanoi, että
villi-kissa oli pyörähtänyt sängyn alle. Sitä oli poika mennyt
päre-valkeoissa etsimään ja valkea oli ottanut sängyn olkiin."
"Olisi Liinu heti mennyt edes Heistrokkiin huutamaan."
"Kunpa olisikin. Mutta kun sanoi, että hän koetti napolla vettä panna,
raukka. Suuri Jumalan ihme, että he ymmärsivät tuvasta pois tulla
aikanansa, etteivät sinne palaneet! Sitten se vasta olisi ollut..."
Vähäisen väliajan perästä jatkoi vaimo:
"Aukusti ja Hemmu selkäänsä tarvitsisivat, kun ei koskaan pidä
totteleman ja kotona pysymän, vaikka minä nytkin niin kovin varoitin
lähteissäni, että älkää vaan sillä aikaa menkö kylään, taikka annan
raippoja."
"Olisit voinut itsekin pysyä kotona."
"No olisin, olisin, mutta kuka voi arvata että tuollaista tapahtuisi,
kun siunaaman ajaksi vaan menin Pertun-Mikkoon." Sanna alkoi itkeä.
Matin teki mieli vielä nuhdella ja panna tyytymättömyydessään syytä
hänen selkäänsä.
Olisi tahtonut sanoa, että se siitä nyt tuli palkaksi, siitä
kylänjuoksusta.
Tuossa muistui mieleen, että hän oli usein ennenkin vaimoansa
kylänjuoksusta nuhdellut, kun ihmiset kylässä morkkasivat hänelle aina
siitä että akkansa joutilaana vaan kaiket talvet lollittelee, eikä
mitään käsityötä yritä. Vihaksi tuo oli pistänyt, kun ihmiset
tuollalailla sekautuivat heidän asioihinsa. Kiukuissaan hän tuosta
tapasi Sannalle puhua aina silloin kun pahoin sopi. Mutta ei asia sillä
ollut parantunut. Kotiriita oli sen johdosta vaan aina ankara syntynyt,
jossa Sanna Matin voitti. Mattiin sen johdosta oli vakautunut ajatus,
että tekisi kai tuo edes huviksensa, jos pystyisi.
Nuorempana Matti oli tuuminut, että saisi tuo oppia ... eihän se niin
kummaa ole naisten töihin harjautua. Mutta ei siitä siihen aikaan, kun
vielä muutenkin arasteli akkansa mieltä loukata, tullut oikein selvään
ja varsinaisesti puhuttua, hiljainen ja säyseä kun oli luonnostaan,
sekä tunsi ettei itsekään paljon osaa miesten töitä, muuta kun noita
tavallisia, joita päivämiehenä tehdään. Siitä Sanna aina huomautti ja
juuri sillä saikin Matin suun paraiten tukituksi.
Sen täytyi Matin ajatuksissaan myöntää aina, etteivät he oikein
toimellisia ja kykeneviä olleet kumpanenkaan. Mutta vähitellen tottui
olettamaan tuota kohtaloa sallimuksen määräämäksi, jota ei voi itse
millään toiseksi muuttaa.
Parasta siis olla nurkumatta, tyytyä... Tälle suunnalle Matin ajatukset
taas harhailivat niin kauaksi, että unohti ruveta riitelemään
akallensa. Aivan usein ennenkin oli niin käynyt ja monta riitaa siten
välttynyt.
"Mihinkähän tästä nyt ruvetaan menemään?" Matti vähän ajan kuluttua
alkoi kysellä.
"En ymmärrä."
Tuon pitemmälle ei keskustelu päässyt, sillä ei kumpasellakaan ollut
mitään ehdotusta esiin tuotavana.
Tiinakin nousi ylös jo ja rupesi kahvia juomaan. Kaatoi Sannalle ja
Matillekin. Niin merkillisen hyvälle se heistä maistuikin tällä
kertaa ... niin hyvälle, etteivät milloinkaan ennen muistaneet, kuten
itse Tiinalle kertoivat.
Lapset heräsivät, miltei yhteen aikaan. Heille oli hauskaa tuossa
pahnain päällä vehkeillä niin kauan kuin äiti käski pukemaan ja korjasi
pois oljet. Lapset eivät yleensä osaa kestävää murhetta kantaa.
Hetkellinen ilo sen poistaa.
Mutta kun huvi katosi, niin tuli nälkä mieleen. Sitä ilmoitettiin
alussa vaan niin kuin totutusta tavasta, eikä siis erityistä intoa
osoitettu. Uudet olot myöskin johonkin määrin viihdyttivät ja estivät
oikein todellista leivän ikävää saapumasta. Mutta kunnes mökin
vähäpätöiset uutuudet rupesivat kyllästyttämään, saapui nälkä myöskin
todellisena, oikein vatsan vaatimuksena. Pienemmät rupesivat siitä jo
itkien puhumaan. Vanhemmat ymmärsivät, että se ei nyt enään viihtyisi
muusta kuin leivästä.
Ja kun lapset itkivät, niin melkeinpä vanhemmatkin, ainakin
sydämessään. Matti lähti kylään onneansa koettamaan. Vaan sitä kävi
pitkäksi odottaa, ja Sanna pani Hemmun, Aukustin ja Liinun myös kylään.
Vielä, Tiinalta salaa, ulkona sanoi heille suoraan, että ei ole nyt
ruokaa itsellä. Käski olla siivosti kun ihmisten tupaan menevät, niin
kyllä saavat ruokaa. Neuvoi vielä erittäin mihin mennä, ja jos mitä
annetaisiin, vastaan ottamaan ja kotiin tuomaan.
Hyvin kohtelivat ihmiset Mattia kylässä ja surkuttelivat kaikkialla,
missä vaan sisällä pistäysi. Mikä antoi leivän, mikä vähän silakoita,
jauhoja j.n.e. Muutamat lupasivat vanhoja vaatteitakin katsella
antaaksensa ja käskivät toiste tulla noutamaan.
Kyläläisten yleinen osanottavaisuus liikutti huolestunutta. Matti
uskalsi jo ruveta vähin toivomaan, että elämä tästäkin lähin saattaa
ruveta päisin käymään. Puutteesen kuolemisen pelko unohtui, niin että
sitä tuskin muisti ensinkään, kun koko pussillista ruokavaroja kylästä
vaimollensa käteen toi. Vaimo rupesi ilosta melkein itkemään, saatuansa
miehensä tuomiset. Ei hän ollut uskonut, että kyläläiset noinkaan
paljoa heistä välittivät... Tylymmiksi oli luullut heitä, kuin he
todella olivat.
Ja toisen ilahtunut mieli vaikutti terveellisesti toiseen ja muodosti
sointuvaa tyytyväisyyttä muutamaksi hetkeksi.
Lapset tulivat kotiinsa iloisin ja täysinäisin vatsoin, sekä toivat
vielä jonkunverran ylimmääräisiäkin ruokavaroja. Olivat kukin saaneet
jonkun vaatekappaleenkin, kylän lasten hylkyjä, ja ne, ne vasta tosi
riemua tuottivat.
Tiinakin rauhoittui, kun näki, että noilta raukoilta oli ainakin ensi
hätä poistettu, ettei hänen tarvinnut ruveta pienistä varoistansa
syöttämään. Tuota hän ei olisi voinutkaan tehdä ilman uhrausta, sillä
hänkin oli köyhä ja elatuksensa hankittava kymmenen kynnen nenästä.
Yöllä häntä oli oikein kiukuttanut toisinaan, kun ei ollenkaan tahtonut
unen rauhaa saada ja melkein hän jo päätti, ettei tuota viitsisi kärsiä
pitemmälle ... onhan muut ihmiset siihen yhtä velvollisia kun hänkin,
köyhä yksinäinen leski, jota ei liioin kukaan auta.
Ikävältä ja vastenmieliseltä oli muuten tuntunut tuo alituinen
huokiminen, jota pahnoilta kuuli. Se johtui siitä, kun mieli oli
nyrpeänä unettomuuden tähden, ja unettomuutta luuli tuon huokimisenkin
vaikuttavan. Ja kun mieli myrryiseksi kääntyi, niin ei enää tullut
ajatelleeksi sitäkään, kuinka raskaat syyt noilla pahnoilla makaavilla
oli huokimiseen.
Mutta päivän kuluessa, kun yölliset ikävyydet mielestä haihtuivat, ja
kun näki kuinka nöyrä ja arka Sanna oli lapsia huomauttamaan
pienimmistäkin vallattomuuksista,--johtui mieleen ajatus, että antaa
heidän nyt olla tuossa jonkun päivän, niin kauan kuin jaksaa sietää ...
ja taitaapa tuohon tottua, hän ajatteli.
Tuo samainen asia Mattiakin päivän kuluessa pahimmin rasitti. Mutta
kyläläisten osanottavaisuus häntä siinäkin suhteessa rohkaisi
kokolailla. Illan tullessa jo uskalsi Tiinankin kuullen sen puheeksi
ottaa, ajatellen: jos ei anna Tiina tässä olla, niin antanee joku muu
tulla tupaansa...
"Minnekähän sitä nyt lähtisi tässä pyytämään kortteeria talven yli?"
hän alkoi päivitellä.
Akat olivat vaiti. Tiina kehräsi ja Sanna imetti Miinaa.
Jo hellitti Tiina rukin polkemista, katsoi lankaa rullalla, väänsi
hiukan ruuvia. Pyöräytti sitten pari ympärystää, ruuvasi taas ruuvia ja
alkoi harvaksensa sanella:
"Olkaahan nyt tässä pari yötä vielä ... taitaapa sitä tilaa nyt olla."
Tiina puhui, niin kuin se, joka tietää toista ilahuttavansa jollain
lupauksella, joka samalla tuottaa itselle jonkullaista uhrausta.
Sanna oli levottomalla mielellä odottanut, mitä alkaisi kuulua. Tiinan
vehkeistä hän jo edeltäkäsin näki, että tämä aikoi jotain sanoa, ja
että se oli semmoista, joka Tiinan pakoitti taistelemaan itsensä
kanssa.
Kohta Tiinan lopetettua, Sanna ilahtunein mielin virkkoi:
"Kyllähän se olisi kovin hyvä, jos Tiina voisi meitä suvaita nyt
vielä ... jonkun aikaa. Kyllä Jumala teille siunaa hyvyytenne."
Matti otti vastaan Tiinan lupauksen, ikään kuin jonkun
kauppaehdotuksen, johon kannattaa suostua.
"Noo, jos Tiinan vaan sopii," lausui hän vakavasti, Sannan lopetettua,
"niin kyllä me nyt olisimme tässä... Tuota, en minä sitä nyt
ajattelisikaan, että aivan ilmaseksi köyhäin ihmisten vaivoina...
Tottahan sitä nyt vielä jotain saa kokoon, kun tässä vähän ehtii
asettua ja silmänsä saa."
"Ja puita sun sopii ainakin vetää metsästä, ettei Tiinan puita tarvitse
polttaa," lausui Sanna.
"No se on tietty, eihän tässä nyt Tiinan puilla ruveta lämmittelemään!"
Tiina huomasi vaistomaisesti, että vierailla oli aikomus asettua
olemaan kauemmaksi kuin hän oli parhaimmallakaan tahdollansa
tarkoittanut; ehkäpä koko talveksi. Melkein jo katui ollenkaan
luvanneensa, muutamaksikaan päiväksi, kun eivät näkyneet enään
murheissansakaan olevan ... huolettomilta, melkein iloisilta näyttivät,
eivät edes oikein kiittäneet...
Tuo haihdutti säälin tunnetta Tiinasta... Maksamisestakin puhui
Matti ... pyh! Siinä olisi kyllä, jos muualta saisivat elatuksensa,
ettei vielä elättämään tarvitsisi ruveta...
"Kyllä Tiina on kovin hyvä meille, parempi kuin kukaan muu. Eipä he
käskeneet kukaan yöksi edes kotiinsa tulla, kun paljaan taivaan alle
jäimme," rupesi Sanna sanomaan samassa kun Tiinan ajatukset noin
epäedullisille aloille liikkuivat.
"Niin ... noo ... mitähän se nyt sitten... Kukapas sitä ihmisille
maailmassa apuansa tarjoo jos ei ihmiset," puheli Tiina selvästi
tuntien itsessään että hän oli saanut hyvitystä Sannan puheesta.
"Hyvä on Tiina meille, ja oikein niin kuin Jumalan sallimasta leski ja
yksinäinen, että sopii ottaa tällaisen joukon tupaansa," liitti Matti
akkansa kiitoksiin.
Tiina tuli jokseenkin tyydytetyksi, mutta ei oikein saanut itseänsä
rauhoittumaan ennen kuin tuli sanotuksi:
"Koettakaahan nyt olla muutama päivä, siksi kuin saatte sopivamman
tilan."
"No niin," äännähti Matti, eikä tuntenut enää itseänsä yhtä
onnelliseksi. Sanna ei puhunut mitään, hän vaan ajatteli ja ymmärsi.
* * * * *
Matti rupesi kuulustelemaan työtä. Kahtena päivänä sai hän eräässä
talossa halkorankain hakkuuta ja ansaitsi 50 penniä päivältä ja ruoan.
Sitten oli kahtena päivänä vapaa-aikaa, kunnes taas kolmantena pääsi
erääsen taloon silppukonetta vääntämään. Nyt seurasi pitemmältä aikaa,
jolloin ei kukaan tarvinnut.
Noin kolme viikkoa elettiin niillä varoilla, joita kyläläiset ensi
liikutuksen valtaamina olivat lahjoittaneet. Lapset kuleksivat, osalta
vanhempain pakoituksesta, ympäri kyliä kerjäten. Mutta tulos niukkeni
sen mukaan kuin ihmisten liikutus palon johdosta kylmeni. Vaan tämä se
oli ainoana elinkeinona. Mitään muuta ei saanut, kun ei talokkailla
työtä ollut antaa.
Noin kerta päivässä kävi Matti puita hakemassa metsästä. Loput päiviä
hän istuskeli takalla ja mietiskeli itsekseen yhtä ja toista hommaa,
johon kuvitteli soveliaaksi ryhtyä. Toisinaan pakkasi riita akan kanssa
tulemaan, kun mielten tyytymättömyys ei enään voinut kätkössä pysyä,
vaan pyrki ulos huolestuneista sydämistä.
Eräänäkin päivänä alkoi akka sanoa: "Tuossa kaiket päivät istuu ja
itseänsä takkakivellä hautoo, eikä mitään koeta yrittää..."
Ei Sannan tyytymättömyys pääasiallisesti Mattia koskenut, mutta siihen
oli sopivin nyt kylläisyyttään purkaa.
"Mitä minä ... kun ei kukaan tarvitse työhön. Enhän minä tyhjästä vai
työtä saada!"
"Tekisit jotain puusta."
"Puusta," matki Matti, "millä minä teen, kuin kaikki työkalut
paloivat!... Enhän minä paljailla käsilläni mitään saa. Ja paljonkohan
noista naperroksista sitten saisi."
"No, aina jotain, mutta kun ei mitään yritä."
"Hmm," mumisi Matti.
"Pyytäisit joltain työkaluja lainalle," jatkoi akka.
"Lempoko heitä kerjäämään! Koettaisit itse jotain tehdä, niin kuin
kehrätäkin. Kehruuta aina saa ... saapa Tiinakin."
"Miten minä kehrään, kun ei rukkia ole!" tiuskasi akka, "ja kuten näet
tämän lapsen kanssa kyllä on tuskaa, kun ei yhtään tule yksinään
toimeen."
"Eihän tuo enään niin kipeä ole."
"Niin, no, joskohan nyt on vähän parempi, mutta näet itse ettei siltä
mitään toimeen saisi... Ja mitä saa, niin noiden toisten vaatteiden
korjaukseen se aika menee."
Tiinankin jo täytyi sekautua asiaan.
"Hyvät ihmiset, älkää aina pitäkö tuota alinomaista jankatusta," hän
sanoi.
"Mitäs, kun tuo aina minulla härnää," puollusteli Matti.
"Härnää," matki akka, katsoi syrjittäin nurjasti Mattiin eikä jatkanut
puhetta sen pitemmälle.
Matin pisti vihaksi. Ei niin paljoa sen tähden, että Sanna häntä
jukitti jotain tekemään, vaan kun arveli Tiinankin tiedossa olevan,
että hänellä tahtoo peukalo olla keskellä kämmentä. Ja muutenkin ...
minkä hän sille teki, kun eivät talokkaat työhön tarvinneet...
Toisinaan huvitti Mattia ajatella uutta mökkiä. Ei tuon ajatuksen
johdosta juuri mieli iloiseksi käynyt, sillä kovin näytti
mahdottomalta. Siihen se aina päättyi, että, jos jotain oikein hyvää
ansiota ilmestyisi niin...
Se häntä aina riemastutti, kun oli luvannut Tiinalle hyyryä maksaa...
Tuon johdosta ei näyttänyt niin kovin kerjäläiseltä.
Itse ei hän enää viitsinyt kerjäämään mennä, vaan söi mieluimmin niitä
paloja, joita lapset kotiin toivat. Lastensa täytyi pakosta antaa tuota
ammattia harjoittaa, eikä tuota juuri luontokaan vastustanut. Rumempaa
olisi ollut pyydellä, jos ei paloa olisi tapahtunut... Eikä siinä
ruokaa paljoa palanut.
Yhä karvaammaksi kävi mieli, kun ajatteli, että lapsia on niin tiheään
tullut, eikä ole yhtään edes kuollut... Rikkailta niitäkin vaan kuolee
ja vähemmän noille näyttää niitä tulevankin... Joutaisi olla
Pekkolaisellakin edes tusina, eikä meillä yhtään, niin sitten tuota
taitaisimme mekin ämmän kanssa elää jotakuinkin, päivästä toiseen...
... Ei ole meikäläisillä edes mitään hyötyä mukuloista. Kun köyhät
vanhaksi tulevat, niin ei heitä omat lapsensa koskaan jaksa elättää...
Vaivaishoidon niskoille saadaan tässä vanhana joutua talollisten
kirottavaksi ja lasten vuorostaan käy useinkin samoin, kun
vanhenevat... Kun talolliset saavat lapsensa täysikasvuisiksi, niin
itse rupeevat syytingille, rauhassa syömään ja lepäämään...
Matti kynsäsi päätänsä. Meni nurkasta, jossa heidän ruokavarojansa oli,
hakemaan leivän palan. Silakankin hän sieltä löysi. Takkakivellä istuen
hän rupesi jyrsimään leipää ja haukkasi aina silakkaa joukkoon,
vähäsen, että olisi pitemmälle piisannut. Sitten joi hän vettä päälle,
kaivoi piipun perät suuhunsa ja rupesi, päätä muurin otsikkoon nojaten
seisoskelemaan ja takan perään katselemaan...
Sanna paikkasi lasten vaatteita, Tiina kehräsi ja välinsä he juttelivat
kylän asioita. Matti kuunteli toisella korvalla, mutta ajatteli omia
asioitaan.