"Mutta kovinhan nyt onkin kylmä, kun oikein nenänpäätä riitelee ja
varpaita tahtoo koperoon vetää... Ai! ... oikein jalat nuljahtelevat
tilaltaan tuossa roustikossa. Mikähän lieneekin, kun ei jo lunta tule
enempää, vaikka Marraskuu lienee jo puolivälissä... Tuo kengän paulakin
kun retajaa irralla..."
Heistrokin Liisa laski kannettavansa mytyn viereensä maantielle ja
rupesi sitomaan kenkänsä paulaa. Sen tehtyään alkoi taas matkaansa
jatkaa ja itsekseen pakista:
"Nuo pellavatkin ovat oikein raskaita, vaikka kyllähän siinä painavat
ne Juntan emännän antamat leivätkin... Hyvä se on se emäntä, kun aina
mulle antaa kehruunsa, vaikka kyllä olisi akkoja siellä likempänäkin.
Ei sillä kehruulla paljoa kostu, mutta aina vähin ja kun Juholla nyt
vaan työtä piisaisi talven yli, niin kyllä sitä Jumalan avulla taas
elettäisiin kesään... Jumalan kiitos, ei meillä vielä kuitenkaan ole
niin kovaa kun Nurkanperässä--millä elänevätkään talvensa yli, kun
niitä lapsiakin on niin paljo... Mutta, mitä?! tulipalohan se tuolla
ruskottaa meidän mäeltä! ja meillä ei ole kuin mukulat kotona, voi
herra...!"
Hän kiljui viimeiseksi sydäntä särkevällä epätoivon äänellä siunaten ja
hyökkäsi juoksemaan. Sydän leiskahteli ensinnä muutaman kerran kovasti,
niin että luuli rintaluihin koskevan. Veri täytti kaikki suonet
pakotukseen, mutta sitten se ikään kuin hiljakseen alkoi norua, jonka
ohessa voima tuntui pakenevan jaloista niin, ettei kyennyt juoksemaan
ensinkään nopeasti, vaan tarvitsi voimiansa luonnottomasti ponnistaa,
saadakseen jalkansa pakoitetuksi edes hitaasen liikkeesen.
"Ihan varmaan se on kotona ja lapset kun siellä vaan ovat kahden
kahdestansa ... ooih! Herra..."
Liisa raukka koetti ponnistaa voimiansa ja yhä tähdätä katsettansa
paloa kohden, jonka loimotus yhä kasvoi. Jokainen ulos tuleva henkäys
sai kipeän valituksen äänen sydämestä lähtemään. "Oih!"
Siihen hän seisahti. Rintaan pisti niin kovasti että veti oikein
käppyrään koko ruumista. Pistos kuitenkin pian sen verran asettui että
taas saattoi lähteä, vaikka se vieläkin tuntui, ... ennen olis
saattanut kuolla ennen kuin paikalleen jäädä.
Mutta sitten sattui mieleen ajatus, että miksi juuri heidän kohdalle
pitäisi tuollainen onnettomuus sattuman ... ehkäpä se onkin jonkun
muun...
"Oi herra, kun se olisikin muiden tupa, joka palaa!" hän ääneensä
huudahti. Tuon olettamisen mahdollisuus sai rinnassa sen verran jalan
sijaa, että viimauksena lensi läpi koko ruumiin rauhoittava tunne ja
hän pidättyi katselemaan. "Sivulta se on näkyvinään, eikä aivan meidän
tuvan kohdalta."
Toivo elähtyi rinnassa yhä elävämmäksi, ja jalkoihin palasi uusia
voimia niin, että hän nyt saattoi nopeammin kylää kohden rientää.
Alkoi jo kylästä huutoja ja hälinää korviin kuulua, mutta sanoja ei
eroittanut vielä. Hermoissa vaikutti taas niin kummallinen voipumus,
kun pelon ja toivon tunne sydämmessä vaihteli. Koetti kuuloansa
teroittaa. Mitä ne huutavat? Saako kuulla hirveän musertavan totuuden,
että oma tupa on tulessa, vaiko pelastavan, hurmaavan ilon sanoman,
että se olisi jonkun muun?
Rakennus-ryhmä sattui eteen, niin ettei itse tulipalo voinut nyt näkyä,
ainoastaan kammottava punainen hohde pilvissä.
"Kun olisikin noita huutoja eroittanut selvään ... olisi vaan saanut
tietää ettei se oma rakas koti ole, niin siihen olisi istunut tien
viereen lepäämään..."
Jalat eivät roustikossa enään arastaneet, vaikka niiden kohtalo tuossa
kylätiellä oli vielä, jos mahdollista, kovempi. Hiki juoksi pitkin
ruumista ja tippui nenänpäästäkin loppumattomana norona.
"Herra Jumala! nyt en enää jaksa," hän huokasi ja seisahtui. Ja kun
kerran seisahtui, niin omituinen painava puutumus laskeusi
jalkajäseniin. Ei luullut edemmäksi jaksavansa... Ja niinhän se nyt
tuntui sydämessä, ettei tuo palo kotona ollut... Jonkun toisen mökkihän
liekin!
Tiellä hän seisoi ikäänkuin taidotonna ja tietämättä mitä piti tehdä.
Kylästä kuului rattaiden pärinää ja epäselviä huutoja.
"Heistro..." Se kuului selvästi. Varmaankin joku kysyi tulipalopaikkaa,
johon tuo vastaus huudettiin...
"Oo-o-i!"
Liisan huuto oli kauheata epätoivoa ilmaiseva ja hyppäys kun hän
liikkeelle lähti, mitä luonnottominta ponnistusta kysyvä. Mutta samassa
jonkullainen hermottomuus kohtasi ja hän valahti tielle. Roustikko
koski polviin ja kyynäspäihin kovasti, nahkaa läjään vieden. Tämän
tuottamaa kipua ei nyt joutanut huomaamaan ... sydän oli toisaalla ja
tuntokin siellä.
"Voi lapsiani!"
Todellisuuden tieto sai hänen voimiansa ponnistamaan. Kylänraitilla hän
jo juoksi, nelisti ja ähki niin, että matkan päähän kuului. Saavutti
siinä Pekkolaisen joka hitaasti astuskeli myös palopaikkaa kohden. Ei
joutanut Liisa mitään puhumaan kun häntä sivuutti.
"Sinullapa kiirettä on," virkkoi Pekkolainen hymähtäen ja
välinpitämättömästi, kun tunsi Liisan.
"Entä jos ... omanne palaisi teidänkin, niin..." Liisa yhä vaan riensi
eteenpäin ja piti Pekkolaisen puhetta ankarana ivana.
"Noo, paloipa tuollainen Nurkanperä keneltä tahansa, ei se niin..."
"Nurkanperä! Meidän tupahan siellä palaa?" Liisa vähän seisahti.
"Te-eidän," veti Pekkolainen pitkäänsä, "Nurkanperän Matin mökki se
on!... Vieläpä juttua, korkeintaan kymmenen markan arvosta olisi
polttopuita tullut siitä mökistä, ei mitään muuta." Pekkolainen koetti
puheensa saada hyvin halveksivaksi, ääntänsä asian mukaisesti
muodostelemalla.
"Todellako?" Liisa kiljasi jo ennen kuin Pekkolainen ehti lopettaakaan.
Hän oli seisahtunut autuaallista toivoa tuntien ja Pekkolainen, jota
hän itsekin sata kertaa oli suurimmaksi köyhäin nylkyriksi noitunut,
oli hänen mielestään kuin Jumalan enkeli.
"Katso itse ... voot!"
Pekkolainen oli astunut pari askelta Liisan ohitse ja osoitti kädellään
palopaikkaa, joka siinä huoneitten välistä hyvin näkyi.
"Teidän tupa näkyy tuossa valkean valossa ihan selvästi, ettei sillä
ole pennin hätää. Nurkanperän räsä siinä palaa," toimitti Pekkolainen.
Liisa heti sai selville, että niin oli asia. Hän näki oman kotinsa
seisovan ihan eheänä ja ikäänkuin lämmittelevän tuolla mäenrinteessä
Nurkanperän kustannuksella. Akka istahti siihen tienviereen ja sydämeen
pakkautunut hirveä tuska vuosi pois kuin perattua kanavaa myöten ja sen
ohella sieltä lähti paksuna, voimallisena virtana mahtava
kiitollisuuden tunne, joka suussa ja kielellä muodostui sanoiksi:
"Jesukselle kiitos olkoon!"
Pienenlainen oli tupa, joka paloi. Paljon oli väkeä paikalla,
enimmäkseen huvin vuoksi, sillä eihän sitä viitsinyt sammutus toimiin
ruveta moni, koska vahinko oli niin pieni,--vanha, ränstynyt, läjään jo
muutenkin menevä hökkeli! Tupakkaa oli tuossa miesten mukava polttaa ja
lämmitellä ... seisoa parahiksi kaukana, ettei polttanut, eikä
kylmäksikään käynyt. Ja akkain ja tyttöjen oli paljon mukavampi
joutilaina likimaissa seisoa ja siunaillen päivitellä, kuinka se on
surkeata kun koti palaa, vaikkapa huonoinenkin. Ja ne, jotka ainoan
toimessa olevan paloruiskun kanssa työskentelivät, näkyivät sitä
enemmän huviksensa tekevän, kuin tarkoituksella saada tulen voima
häädetyksi. Kun ruiskusta vesi loppui, niin komensivat noituen kaikkia
joutilaita veden hakuun ja saivat siten toimeen, että ainakin
näennäinen sammutustoimi oli aina voimassa. Muutamilla naapurimökkien
miehillä oli nähtävästi tosi tarkoitus saada jotain toimeen, sillä
nokisina ja märkinä koettivat he purkaa palavaa rakennusta.
Katsojain joukossa oli yleisenä mielipiteenä, että vahinko tuossa tulee
varsin vähäinen.
Pekkolainenkin siinä seisoi eräässä ryhmässä, kädet selän takana ja
suussansa mälliä mämmelsi, toisesta poskesta toiseen,--se muuten oli
hänen tapansa. Muuan nuorimies tuli siihen, asettui seisomaan
Pekkolaisen viereen, iski piippuun ja rykäsi kuin lautamies.
"Ei tuossa suuri vahinko tullut," sanoi hän ja antoi suunsa muodostua
ymmärtäväiseen, vähän ylimieliseen hymyyn ja katsahti Pekkolaiseen.
Tämä ei ollut huomaavinansa nuoren miehen puhetta, katseli vaan suu
hymyssä tuleen päin, ikään kuin osoittaaksensa, että hän sen seikan
tietää juuri paikalle, mutta ei viitsi tässä semmoisille miehille
juttelemaankaan ruveta.
"Korkeintaan 40 markan vahinko tuossa tuvassa ja irtainta ei lie ollut
paljoa," lausui joku, jolla, vakavuudesta päättäen, näytti olevaa
tarkoituksena lausua tasapuolinen arvostelu.
"Kukahan lempo olisi tuosta rähjästä 40 maksanut!" ärjäsi Pekkolainen
kiukkuisesti, ikään kuin häneltä olisi tuota summaa vaadittu, ja
katseli voimallisesti ympärilleen. Luultavasti hän otaksui, että
useimmat muuttivat mielipidettään siinä asiassa jo tuon ärjäisemisen
kautta, sillä kiivaus katosi hänen kasvoiltaan ja tavallisuutensa
mukaan toisella suupielellään hymyillen, alkoi hän kertoa:
"Äsken kun tänne päin kävelin, tuli Heistrokin Liisa niin kauheasti
ähkyen ja puhkuen kylästä päin, ettei eteensä nähnyt ... oli vähällä
minut kumoon laukata. Hän luuli, että heidän tupa palaa. Voi
turkkilainen, kun ämmällä oli hätä, hä, häh... Mutta kun sanoin, että
Nurkanperän tupa se on, joka palaa, niin siihen läsähti tielle Jumalaa
kiittelemään, ettei se nyt heidän ollutkaan. Siinä minä jo sanoin että
korkeintaan kymmenen markan polttopuut tuosta mökistä olisi saanut ...
ettei sen sammuttamiseen mitään niin ankaraa 'rottomia' ole. Eikä
akalla enää ollutkaan mitään kiirettä, kun kuuli ja näki ettei oma
mökki palanut; tuskin olisi huolinut vaikka kaikki muut mökit olisivat
mäellä palaneet, hä häh."
Pekkolainen katseli suoraan tuleen.
"Pian tuon vertanen on vaikka omalta kylältä koottu," hän vielä jatkoi
ja rykäsi päälle.
"Joo," sanoi äskeinen nuori mies, "pian se on ollut tuommoinen koija."
"Mutta väärin te puhutte miehet," rupesi joku vastustelemaan, "ei sitä
tule tupaa kymmenellä markalla huonoakaan. Ei se ole muuta kun turhan
päiväistä komeilemista kun tuollaisia puhutaan!"
"Voi velikulta, mitähän sinäkin ymmärrät mailman asioita", rupesi
Pekkolainen vastustajaa kukistamaan.
"Ymmärrän ainakin yhtäpaljon kuin tekin."
"Mitä sinä ... et mitään!"
"Kyllähän se nyt niin on," sanoi eräs isäntä, aikoen mennä asiassa
keskitietä, "ettei tupaa saa sillä hinnalla, mutta pian se olisi ollut
Matin korjattava tuo, ei olisi enää pitkältä koossa pysynyt..."
"Eei," yhtyi Pekkolainen, "läjään olisi mennyt tuota päätä kuin tyhjä
säkki ja vielä mahdollisesti tappanut kakarajoukon sisälle."
Tuo oli yleisen mielipiteen mukaan niin hauskasti sanottu, että sillä
täytyi pyrskähtää nauramaan, joka lopulta, kun sitä vielä joukkoon
evästeltiin, muuttui sydämelliseksi kaakotukseksi.
"Mutta se siinä nyt on paha," puhui äskeinen isäntä, "mihin Matti-parka
saa talvikortteerin joukkoineen."
Joku tosin myönsi tuon olevan ikävän seikan, mutta hyvin suuri osa
jatkoi kaakotusta ja ilvettä, kun oli kerran niin hauskalla tavalla
sille tielle päästy.
Erään vanhan vaimon tunteet loukkautuivat joukon huvituksesta, hän kun
sattui siitä ohi kulkemaan.
"Olisi joutanut noista pulmusista, joita tuolla äitinsä ympärillä
häärii kuin varpusia ohraläjällä, muutama vähetä mökin kanssa," nauroi
muuan hienotunteinen nuorukainen.
Pekkolainenkin, joka sivumennen sanoen, oli itse lapsiton, siitä taas
yltyi hartaasti nauramaan. Mutta kaikilla ei nauru enää ollut yhtä
raikas, sillä useat rupesivat nolostuneilta näyttämään.
"Toisen vahingosta älä riemuitse, sillä onni sinunkin kanssasi
leikitsee."
Tuo äskeinen vaimo, hän se oli, joka profeetallisella äänellä tuon
virkkoi, Pekkolaista katsellen.
Isku tuli parhaasen iloon. Se varmaankin kosketti tunteita useankin
rinnassa ja erittäinkin Pekkolaisen, joka nähtävästi sävähtäen kääntyi
vanhan Marketan puoleen ja koetti jatkaa kaakotustaan näyttääksensä
ettei pienet asiat häneen koske. Mutta muutkin näkivät, että koski.
Nuoret miehet eivät niinkään arkoja olleet itsestään ja pilkan
laskeminen Marketasta alkoi heiltä käydä varsin sujuvasti. Marketa
pakeni pois, ainoastaan tarpeen mukaan ja terävästi kieltänsä
piesten.--
Palosta pelastetun rääsyläjän vieressä istui Nurkanperän Sanna
vaikerehtaen. Puolivuotiasta tyttöä piti hän rääsyihin käärittynä
sylissään ja koetti imettää. Helmaan nojasi itkien ja viluansa
valitellen kolmivuotias Tuppu, lakittomin päin.
"Voi, voi, voi," valitti viisivuotias Liinu tuskissaan piehtaroiden
äidin vieressä.
"Lapsi-raukat, älkää te edes niin kovin itkekö ... minä oikein
kuolen!..." huudahti äiti, ratketen tuskallisesti vaikertamaan.
Ympärillä seisoi joukko akkoja, osa itkien ja osa valittavilla
puheillaan osanottavaisuuttansa ilmaisten.
"Monella tavalla se hyvä Jumala vetää puoleensa meitä kurjia
syntis-raukkoja." huokasi siinä Korvisen emäntä ja pyyhki esiliinansa
nurkalla silmäkuoppiaan.
"Niin," liitti siihen painavasti eräs naapurimökin vaimo, "älä nyt
Sanna parka anna murheen taakan niin raskaasti painaa mieltäsi... Pitää
aina ajatella, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee."
Lapsi itki sylissä ja Sanna koetti sitä tyystyttää. Kyllä hän uskoi,
että asia niin oli kuin naapurin akka sanoi, että jota Jumala rakastaa,
sitä hän myös rankaisee. Mutta nyt tuntui se niin kovalta, niin
raskaalta, että luonto tahtoi kapinaan nousta.
"Hoh... Herra armahda, kuinka minulla oli hätää! ei yksikään usko!"
Heistrokin Liisa hohkasi ikään kuin painavia tunteita itsestään
karkottaaksensa, ja viimeisen sanan lopputavun hän kiljasi itkuun
pillahtamalla. Hän nimittäin oli jo äsken kertonut, miten hän luuli
kylästä tullessaan oman tupansa palavan.
"Kyllähän sen arvaakin, kun jokainen menee omaan poveensa," sanoi joku.
"Ei yksikään sitä arvaa, joka ei ole koettanut omalla kohdallaan, niin
kuin minä," itki Heistrokin Liisa.
"Niin no, ... mutta et sinäkään sitä nyt niin kovin ole koettanut ...
eihän sulta mitään ole palanut. Sanna yksin tässä joukossa sen kokenut
on ja tietää," sanoi äskeinen vaimo nurjasti Liisaa katsellen.
Heistrokin Liisa oikein kiukustui, kun tahtoi tuo mokoma valheeksi
tehdä hänen tunteitaan.
"Tiedän minä sen asian paremmin kuin sinä!" hän huusi vimmatusti. Mutta
samassa alkoi lapsi taas Sannan sylissä kipeästi itkeä ja muut
käänsivät huomionsa sinnepäin. "Soo lastani, so ... soo... Voi rakas
taivaallinen Isä! mitä minä olen tehnyt niin paljon kauheampaa syntiä,
kuin muut, ettäs näin rankaiset? mitä, mitähän?" Ja hän itki niin
katkerasti.
"Kun meitä yksin näin kuritetaan. Te saatte kaikin mennä lämpöiseen
kotiinne ja panna omaan sänkyynne makaamaan mutta me..."
"Kyllähän sitä muitakin rangaistaan, yhtä yhdellä ja toista toisella
kertaa ... ei se kaikille yht'aikaa tapahdu," sanoi joku.
"Niinhän se on," alkoi sanoa Helpon Tiina, "mutta siihenkös se katsoo
ihmis-sydän. Oli se kuka hyvänsä niin nurkumaan sitä tulee, kun vahinko
omalle kohdalle sattuu... Ei ole yksi parempi kuin toinenkaan."
"Jopahan," myönsivät muutamat, mutta Heistrokin Liisa sanoi:
"Kyllähän, mutta ei saisi toivottaa onnettomuutta muille silloin kuin
itselle on juuri tapahtunut. Silloinhan ei kukaan kykenisi toistaan
auttamaan."
"Enhän minä ole kellekään tällaista onnettomuutta toivottanut?" kysyi
Nurkanperän Sanna osanotolla.
"Et olekaan juuri... Mutta sanoit sinä sitä, että kun sinulta vaan
yksin paloi."
"No älä nyt hyvä ihminen niin kovin mun sanojani seulo. Ei sitä niin
huomaa mitä sanoo, kun on tuskassa. Lapsi-raukkani..." Sanna huiskutti
Miinaa käsivarrellaan ja koetti korjata huiviriekaletta paremmin Tupun
päähän joka siinä kihnatessa oli takaraivolle luistanut.
"Tuppu-parkani..."
Huolien aalto ryntäsi taas päälle raskaana kun tunsi että Tupun oli
niin kova vilu, pää oikein tutisi. Miina kitisi yhä, tietysti vilun
vaikutuksesta hänkin.
"Voi hyvä armias Isä! ... kun tuokin raukka nyt tässä vilustuu ja tulee
pahemmin kipeäksi kuin on ollutkaan... Vaikka kuollahan tässä täytyykin
meidän kaikkein ... ihan jok'ainoan, kun ei ole enää sitä huonoistakaan
kattoa, jonka alle päänsä kallistaisi." Hän painoi Tuppua hartioista
helmaansa ja itki.
"Menisit nyt lastesi kanssa jonnekin pyytämään yösijaa, viluhan niiden
tulee kovin, eikä tässä enää pitkälle käy oleminen", sanoi joku
toisesta kylästä oleva vaimo.
"Kuka antanee yösijaakaan tällaiselle joukolle?"
"Herran tähden, mitä sinä puhut", huudahti sama emäntä, "eihän ihmiset
nyt niin armottomia olle missään mailmassa!... Vaikka meille tulisitte,
jos ette likempänä sijaa saa."
Puhe loppui siihen muutamaksi minuutiksi, sillä likellä asuvat eivät
mielellään ruvenneet puhumaan tuosta asiasta. Useimmat tunsivat, että
jos tuohon jotain sanoisi, niin olisi se välttämätöntä käskeä kotiinsa,
ja siihen ei ollut halua.
"Heistrokin Liisaa, kuinka pyhkäsi itsensä pois, kun ruvettiin puhumaan
yösijan annosta", ihmetteli Korvisen emäntä. "Hyvät ihmiset, kuinka on
tyly, vaikka juur'ikään kertoi, kuinka hänellä oli hätää, kun luuli
oman tupansa palavan. Voi sentään sitä ihmisluontoa... Olisi nyt
luullut kaksin-käsin vetävän naapuriansa kotiinsa, kun tällainen
onnettomuus tapahtui."
"Sanoa Heistrokin Liisaa! Tuskissa ne ystävät koetellaan", lausui
Helpon Tiina.
"Tule meille Sanna lastesi kanssa", jatkoi hän. "On siellä ainakin
lämmintä tulevaksi yöksi, vaikka ei muuta olisikaan. Mutta sitä lintu
linnulle, jota linnulla itselläkin."
"Kiitoksia Tiina."
Sanna katseli tuleen, joka vielä jokseenkin voimallisesti paloi, sillä
se oli juuri läjään räsähtänyt. Tunsi jonkullaisia kiitollisuuden
tunteita niitä kohtaan, jotka siinä vielä sammutus puuhissa hyörivät,
vaikka kaikki pelastamisen toivo oli jo aikaa ohitse mennyt.
"Siinä se oli koti", sanoi Sanna ajatuksissaan.
Yksi toisensa perään lähtivät akat pois--kotiinsa.
"Eikö niitä leipiä saatu pois yhtään, Liinu?" kysyi Sanna tytöltään.
"En minä ole ainakaan nähnyt."
"Ei kattoa pään päällä ... ei ainoatakaan leipää!..."
--Siinä hän yksinään istui kivellä, kyynäspää polven ja käsi posken
nojassa, tuo Nurkanperän Matti, ja tuijotti tuleen, jonka ympärillä
vielä viimeiset sammuttajat häärivät ja koettivat sitä, nyt äkillisen
innon valtaamina kokonaan masentaa, ettei muka enää ryhtyisi
hävittämään niitä muutamia, jo osiksi hiiltyneitä hirrenpätkiä, joita
oli revitty irti seinistä, ennen kun kokonaan paloivat.
Tuota puuhaa Matti koneellisesti katseli, vaikka ei hän sitä ajatellut.
Miehen sydämellä oli raskas taakka, oikein hirveän painava. Puutetta
oli heillä ollut ennenkin, mutta sitä olivat he kaikin jo tottuneet
sietämään ... se oli tullut jokapäiväiseksi elämäksi. Vaan kuitenkin
oli ollut aina lämmintä ja kotoista tuossa vanhassa mökissä... Mutta
nyt?
Tuossahan hän ne näki, kaikki neljä lastansa itkevän ja juoksentelevan,
mihin milloinkin, ikään kuin kodittomat lampaat ... viides äidin
sylissä, ja ne olivat hänen. Ei kukaan muu ihminen mailmassa ollut
velvollinen niistä huolta pitämään. Hän yksin oli heidän
elättämisestään edesvastauksessa yhteiskunnalle ja kasvatuksesta
Jumalalle.
Nyt koti oli tuossa, ahnaiden liekkien uhrina, savuna ilmaan mennyt ja
osa hiilinä ja tuhkana jäi siihen vielä jälkeenpäinkin katkeraksi
muistoksi tästä hirmuisesta yöstä.
Ei ollut leivän palaa, ei edes kuivettunutta silakan päätä omasta
varasta, jolla tyydyttää omaa ja edes lasten nälkäisiä vatsoja aamulla.
Niin aamulla.--Missä sitä aamua nyt sitten vastaan otetaan? Tässäkö
entisen kodin raunioilla kylmässä pakkasessa ... kuolla siinä kaikin ja
kadota kodin kanssa yht'aikaa?
Eihän siitä elämisestä enään puhettakaan ... työtä ei saa kuin silloin
tällöin... Mökin hintaa ei ikänä enää saa kokoon... Tuo entinenkin oli
häärahoilla ostettu! Ei kukaan ainakaan ota huoneesensa tällaista
joukkoa pitemmäksi aikaa. Mahdollisesti vuorokaudeksi tahi pariksi
riittää ihmisten armo ja sillä tavoin saa kulkea sitten vuorokausi
ja talo, koskaan lakkaamatta, kuin Jerusalemin suutari, siksi kuin
väsyy ... ja kuolee nälkään. Raskas huokaus nousi ahdistetusta
rinnasta. Hän oikasi lyhyttä vartaloansa ja katseensa kiintyi
Aukusti-nimiseen seitsen-vuotiseen poikaansa, joka oli ottanut vapaaksi
heitetyn ruiskun suihkupillin käsiinsä, koettaaksensa, muka hänkin,
vettä tuleen ohjata. Huviksensa lapsi tahtoi koetella, kuten ehkä useat
muutkin tässä... Ei sieltä tullut vettä, kun ei kukaan aisoista
painellut. "Sinä siinä!"
Muuan nuorekas mies tempasi äkäisesti pillin pojan kädestä ja tyrkkäsi
ynseästi. Samassa muutamat alkoivat painella aisoista. Pillin piteliä
käänsi vesisuihkun Aukustin niskaan. Surkeasti poika kiljahti, horjahti
ja satutti kätensä palavaan tuhkaan samalla kuin kylmä vesi ilkeästi
valui niskasta alas pitkin ruumista.
"Hä-hä-hä-hääh!..." nauroivat aisoista painajat ja suihkun-ohjaaja.
Julmasti kiroten ryntäsi Nurkanperän Matti hätyyttäjän kimppuun ja
pukkasi hänet suullensa maahan. Suihkupilli joutui kahakassa piteliänsä
kädestä omiin hoteisiinsa ja sattui laskemaan terveellisestä
sisällöstään hyvän kulauksen samaisen nuoren miehen naamaan, saattaen
tämän samalla toisten huviksi kovasti äkältelemään.
"... Ei saata antaa edes lasten olla rauhassa ... oikein täytyy
ylenmäärin suuttua..." puhui Matti syvällä äänellä. Mutta samassa, kun
oli miehen kumoon survassut, hän ikään kuin hämmästyi tekoansa ja alkoi
vetäytyä poispäin.
Poika tuli isänsä luo itkien:
"Kättäni polttaa, isä, ja minä olen niin märkänä, kun tuo Jaska..."
"Suus kiini! Jaska on rikas ja röyhkiä... Mutta ei sitä köyhääkään
sentään tappaa saa", Matti alkoi pauhata. Kiukku ei tahtonut lähteä
luonnosta ... ei saanut itseänsä hillityksi, vaikka tahtoi, sillä asia
kävi kovin aatamille.
Jaska oli hirmuinen, kun ylös nousi ... hän haukkui ja kirosi.
Ihmiset kuuntelivat pystyssä korvin. Kumpasenkin riitapuolen asiaa
ruvettiin puollustelemaan. Mattia se kovasti masensi kun vielä muutkin
ihmiset rupesivat tuon konnantyötä puolustamaan ... eivät edes häpeä.
Jaska pakkasi riivatusti Matin kimppuun. Mutta Matti ei ollut
tappelumiehiä ... pakeni poispäin ja toivoi saavansa rauhassa olla ja
katui jo äskeistäkin menettelyänsä. Kun poika valitti kättänsä
polttavan niin Matti vei vesiastian luo ja käski sinne pistää.
"Polttaako vielä?" kyseli isä.
"Ei se enää niin..."
Jaska pauhasi:
"... kehtaa, sen kuvainen, kimppuun ruveta käymään, kun ihmiset
sammuttamaan ovat tulleet ... muutama kerjäläinen, mutta odota!..."
"Ei se sinulta paljaastaan vahinko ollut ... varsin sinä sen pojan
päälle vettä panit", uskalsi joku huomauttaa. Mutta häntä rupesivat
useat muutkin vastustamaan, ei ainoastaan asianomainen; vahingossa
väittivät tuon tapahtuneen.
"Ja jos ei niin vahingossakaan, vieläpä kuin juttua... Kerranko sitä
tehdään sellaista leikkiä..."
Matti kuuli kaikki ja tunsi yhä katkerammaksi kohtalonsa.
"Polttaako vielä?" hän pojalta kysyi.
"Alkaa se taas polttaa", uikutti poika ja pani käden uudestaan veteen.
Vähitellen ihmiset palopaikalta siirtyilivät lämpöisiin koteihinsa
rauhallisin tuutein. Muutamia joutilaimpia enään siinä hehkuvan
hiilustan ympärillä hääräili. Sanna, Miinaa kannellen, liikkuili sinne
tänne, nähtävästi ilman mitään tarkoittamatta. Liikkui vaan ja unohti
että yö oli tulossa eikä yösijaa ollut. Lapset toisinaan siitä
huomauttivat, kysellen mihin mentäisiin. Mutta ei äiti siihen juuri
mitään vastannut... Eihän tästä mihinkään sopinut liikkua ennen kuin
tuli sammuu... Tuo oli jonkunlaisena vaistomaisena tunteena rinnassa.
Matin kanssa eivät he olleet koko iltana saattaneet puhua juuri mitään
toisilleen. Kun sitä koetti, niin tuntui siltä, kuin suru olisi
raskaammin painanut kuullessa kumppaninsa valituksia ... lohdutusta
eivät he uskaltaneet toisiltaan toivoakaan.
Mutta välttämättömyys sai vihdoin Matin asioita käytännöllisemmältäkin
kannalta ajattelemaan. Astuen vaimonsa luo hän sanoi:
"Minnekähän me tästä nyt?" Ei tullut kysymystään pidemmälle
jatkaneeksi. Olihan se aivan luonnollista, että Sanna osasi tuosta jo
aavistaa mitä hän tarkoitti.
"Voi hyvä Jumala!..."
Vaimo alkoi itkeä.
Lapset hääräsivät hiilustan ympärillä lämmintänsä etsien.
Matti tunsi että häneltäkin pakkasi itku, mutta koetti rohkaista
itseänsä.
"Tuota ... ei se nyt itkulla mahtane paremmaksi tulla... Jonnekin tässä
täytyy mennä suojaa pyytämään." Matin ääni tahtoi sortua.
Sanna katseli ympärillensä ja huomasi nyt vasta ettei montaa ihmistä
ollutkaan enää paikalla. Ei ketään naapureita näkynyt ... ei
valkeatakaan heidän tuvistaan... Heistrokissakin jo maattiin.
"Ei tuo Heistrokin Liisa edes heille käskenyt yöksi, vaikka on niin iso
tupa ja vähäsen väkeä", virkkoi Sanna.
"Tietäähän sen, että vastahakoisia ne ovat vastaan ottamaan ... eihän
ne mielellään ... mutta tähänkö sitä nyt sitten pitää kylmettyä ja
kuolla?"
"Kuolema, kuolema tässä tulee ihan paikalla, ei näin kurjia ole
mailmassa muita!" valitti Sanna.
"Mutta eihän nyt niin armottomia olle ihmiset, etteivät huoneen
lämmintä anna, jos pyytämään menette, kun on tällainen vahinko tullut",
arveli muuan poikanen, joka vielä myös oli paikalla.
Tuo tuotti jotain rohkeutta ja lohdutusta Matin rintaan... Sitä tekee
hyvää, niin vähäinenkin hyväntahtoisuuden osoitus, kun on oikein sen
tarpeessa.
"Niin, kyllähän ne nyt sentään, vaikka vastahakoisestikin antavat, kun
pyytämään menee. Enköhän mene Heistrokkiin?" kysyi Matti vaimoltansa.
"Meidän on vilu, saako mennä Heistrokkiin äiti?" tuli Liinu sanomaan ja
Aukusti tuli perässä valittaen.
"Täytyyhän sitä jonnekin mennä pyytämään ... koettaisit sinne
Heistrokkiin. Helpon Tiina kyllä käski heille, mutta hänelläkin on niin
pieni tupa eikä ole tottunut lasten kitinää yöllisellä ajalla kuulemaan
ja sinne on niin pitkä."
Matti lähti Heistrokkia kohden astumaan. Päässä risteili niin
monellaisia synkeitä ajatuksia ja sydän tuntui kovin raskaalta. Ei
ollut miehellä ennenkään suuria ollut maallista varallisuutta, olihan
sen verran, että oli joukkoineen päässyt päivästä toiseen kituuttamaan.
Mutta tuo tupa-rähjä oli ollut edes koti. Nyt ei ole kotiakaan ja,--
Jumala ties' koska enää sellaista saakaan,--saako koskaan...
"Nuo kelvottomat rääsyt ja lapsiliuta ovat nyt ainoa omaisuus!"
"Kaikkein toisten mökkiläisten perheet saavat niin rauhallisesti nyt
nukkua kodeissaan ja minun yksin... Miksi ankara sallimus antoi mökin
palaa minulta, juuri minulta, kaikkein köyhimmältä?"
Ja Matin luonto tahtoi nousta kapinaan sallimuksen toimia vastaan.
Hänen korvaansa oli kuulunut, kun joku äsken kertoi, että Pekkolainen
oli tätä vahinkoa arvostellut kymmenen markan arvoiseksi.
"Kymmenen markan!"
Olisi tuossa ollut Pekkolainen, niin kimppuun olisi käynyt, mokoman
tunnottoman...
Jo kopisti hän Heistrokin ovella ja lujasti kopistikin. Kovin kiukutti
vielä, kun Pekkolaista ajatteli.
Heistrokin tuvasta ei kuulunut mitään vastausta. Matti siirtyi ikkunan
alle ja koetti lasiin päristää.
"Yösijaa minun olis pitänyt joukolleni pyytää, kun..."
Hän kuunteli. Ei hiiskaustakaan kuulunut sisältä. Vielä pari kertaa hän
sormenpäillä koetti ikkunaan kopistaa.
"Voi hävyttömiä!" hän ääneensä virkkoi, niin, että sisään varmaankin
kuului. "Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vaan yhtään halua
auttaa ... kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla..."
* * * * *
Kohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi
hartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa
antanut.
"Voi sentään", hän sanoi, "entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa ...
ei yhtään, hmh."
"Ei ne ajattele sitä", sanoi Sanna. "Minä sanoin sitten Matille, että
mennään Tiinan luo, kyllä se antaa."
"No Jumala armahda, minkä sitä sitten mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan
nyt navetasta vähän olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa
levolle panna."