VI.

"Heikkilä" nimellinen talo oli vähän matkaa kylästä peltojen takana;

isäntänä siellä oli parhaassa ijässä oleva mies, ankaranluontoinen ja

ahkera työntekijä. Renkeinä hänellä tavallisesti oli nuoria alaikäisiä

poikia, joilla hän osasi teettää työtä kelpolailla, ja jotka palvelivat

pienestä palkasta. Kuuli hän sitten, eräänä syksynä, että Mattilassa

oli poika, joka sai huudosta vapautensa ja joka ei enää tulisi talossa

eteenpäin olemaan. Mattilaan silloin läksi Heikkilän isäntä renkiä

pestaamaan, toivoen saavansa hyvät kaupat. Mutta siellä selitettiin

hänelle, ett'ei tuommoista poikakloppia kannata ensinkään ruokkia,

eihän se mitään viitsi tehdä, eikä osaa, sitäpaitsi on se vielä

luonnostaan tavattoman ilkeä--"ja" lisäsi Mattilan emäntä--"meillä

häntä on hyvin kasvatettu ja opastettu, mutta se oli semmoinen vesa,

ett'ei se mistään parantunut."--"Jaa jaa," mumisi Heikkilä, "taitaa

kyllä niinkin olla, mutta ainahan tuon ikäinen poika sentään voi jotain

toimittaa."--Heikko ja huono raasu, ajatteli hän sitte katseltuaan

poikaa, ei totta tuommoiselle kannata kallista palkkaa maksaa.--"Kuules

Jussi! etkös sinä tulisi meille rengiksi?" Jussi ei tiennyt mitä tähän

oikein pitäisi sanoa--hänkö rengiksi? sehän oli aivan tavatonta.--"Niin

voudiksi," ehätti Kalle sanomaan, "etkö nyt, tuhmikko kuule mitä

Heikkilä sanoo? oivallinen se voudiksi onkin tuo meidän Jussi, sen minä

takaan." Heikkilä naurahti hiukan, ja Jussi loi Kalleen kiukkuisen

katseen vaan samalla itsekseen mumisi: "kyllä minä tulisin jos

huolitaan."

"Kyllä minä huolin, mitäs minä turhia kyselisin," sanoi Heikkilä,

"mutta sen tahdon ilmoittaa, että meillä tarvitsee tehdä työtä

saantonsa mukaan, enkä minä nyt ensinnä voi sinulle suurta palkkaa

maksaa. Vaan jos näytät mies olevasi, niin sitten lisään--tästä saat

nyt hiukan pestin," jatkoi hän, antain Jussille markan rahan.--Se oli

ensimmäinen markka, melkeimpä ensimmäinen raha Jussilla, ja hän katseli

sitä mielihyvillään. Mutta siitäkin oli hänelle pian enemmän kiusaa

kuin iloa, sillä heti karkasivat pojat hänen kimppuunsa, ihmettelivät,

ja uhosivat tuota suurta aarretta. He tuumasivat, että mitenkäs se

Jussi nyt uskaltaa maatakkaan panna, kun oli rengin pesti taskussa, kun

ei hän nyt vaan rosvojen pariin joutuisi.

Ja muutaman päivän perästä rupesi Jussi hankkimaan talosta pois, ja

silloin tuli Mattilaisille ankara laskeminen, mitähän tuolle annetaan

myötä? Ei häntä sopinut alastoinna menemään panna, mutta ei sille olisi

hyviä vaatteitakaan kannattanut antaa. "Niitä uusia vaatteita, jotka

hänelle suvella ripillä käydäkseen tehtiin, en anna suinkaan, vaikka

mätänis," sanoi Mattilan emäntä, "ne auttavat kyllä Iivarille." Jussi

itki ja kyseli, mitävasten niitä sitten oli hänelle tehtykään, koskei

niitä annetakkaan. Isäntäkin tuumasi jo antaa pojan saada vaatteensa,

mutta silloin avasi emäntä taas kiljuvan kitansa, ja silloin oli

rauhallisinta olla ääneti.

Huonoilla, melkeimpä ryysyisillä vaatteilla läksi Jussi Mattilasta, ja

tämä tuotti vielä enemmin kiukkua tuota lapsuutensa kotoa kohtaan. Hän

itki ja kiroili mennessään, pui nyrkkiänsä taloa kohden ja mutisi:

"Huuto-Jussi! katsele nyt Mattilan emäntä, jo se nyt menee, jopa nyt

pääset siitä riivatusta elukasta--joka sinua palveli ja passasi, sai

lyöntiä ja haukkumista, ja sitten päälle päätteeksi nämät koreat

ryysyt."

Pian tuli Heikkilä huomaamaan, ett'ei Mattilaiset olleetkaan aivan

turhia laskeneet Jussin huonosta työkyvystä, sillä uusi renki

todellakaan ei osannut tehdä juuri mitään. Ensi alussa oli Jussilla

kuitenkin ankara halu oppia jotakin tekemään, ja tuli siitä kuitenkin

aina sitä ja tätä valmista, varsinkin kun ei hänen täällä tarvinnut

kuulla niin paljon pilkkaa ja toria kuin Mattilassa.

Tuli sitten talvi kylmine pakkasineen ja luminietoksineen, ja silloin

muuttuivat Jussinkin olot kahta kamalammiksi: vaatteensa, nekin vähät,

mitä hänellä oli Mattilasta, olivat tyyni pilalle kuluneet, ja mitä

hänelle talosta annettiin, oli usein aivan riittämätöntä.

Tuskimpa kerkesikään Heikkilä muuta ajattelemaan, kuin työtään,

talvisinkin nousi hän ylös jo kello kahden, kolmen aikana, sitten

lähdettiin metsälle, oli pyry tai pakkanen, ja silloin oli Jussinkin

lähteminen, ei siinä kysytty, pysytkö sulilla vai et.

Kurjana, hytisten ja tutisten, istui Jussi reen kulmassa, isäntä ja

toiset rengit pakoittivat häntä liikkumaan, jotta pysyisi lämpimänä,

mutta silloin rupesi Jussi pahasti poraamaan ja intti, että sitten

hänen tulee vaan paremmin vilu. Eikä tuo väite ollutkaan perätön, sillä

hänen vähät vaatteensa olivat pahoja napittomia riekaleita, joista

kävellessä löi yksi lieve sinne, toinen tänne, ja tuon tuostakin

vilkahti osa alastontakin ruumista vaatetten lomista. Ja sitten sai hän

kuulla, joka muuten olikin totta, ett'ei hänestä ollut apua niin

rahtuakaan, ei kuorman teossa eikä hevosen ajossa, kyllähän hänen

puolestaan saivat kuormat mennä sinne tänne pitkin tienvieriä ja sinne

kaatua; Jussille oli siinä kyllin, että pysyi mukana.--Kun sitten oli

iltapuhdetta kulunut jo hyvät tuokiot, käytiin viimein sisälle ja kun

Jussi sai muurin liepeillä hautoa kohmettuneita jäseniänsä, tuntui se

aivan hauskalta. Mutta sitä iloa hämmenti tieto, että pian taas oli

ulos pakkaseen lähdettävä.

Kerran taas, kun pakkanen oli ollut tavallista ankarampi, Jussi entistä

viluisempi ja laiskempi, istui hän, hyvin ansaitut torat saatuaan,

muurin penkillä lämmittelemässä. Siinä päätti hän itseksensä, että

hänen elämänsä tätä nykyä oli kurjaakin kurjempi, joka kyllä oli totta

sekin. Mitäpä minusta, ajatteli hän, kyllä se on tosi, ett'ei minusta

ole mieheksi--taitaisi vielä käydä laatuun, jos olisi vaatteet, mutta

nyt minä jäädyn auttamattomasti. Hiljaa nyyhkien kävi hän vuoteellensa

ja väänteli itseään rauhattomasti, mutta sitten, kun arveli talonväen

nukkuneen, hiivi hän hiljaa ylös, puki itsensä, otti korista jonkin

leivän ja pujahti ulos kirkuvaan pakkaseen. Hiljaa juostessaan kylää

kohden arveli hän, että tämä mahtoi olla rohkea teko. Mutta ei hän sitä

sentään kerinnyt niin paljon miettimään, pää-asia oli että pääsisi

kylään jonkun lämmitettyyn saunaan makaamaan.

Näin olivat ne mieheksi pyrkimisen aikeet, jotka Jussia syksyllä hieman

innostuttivat, saaneet viimeisen iskunsa. Tämä olikin melkein

välttämättömyys, sillä liikaa olisi vaatia ketään pakkasessa

puolialastomana kuljeksimaan ja työtä tekemään. Tämä todella olikin

ainoa syy, minkätähden Jussi paikastaan lähti, sillä muutoin tyytyi hän

oloihinsa paremmin kuin koskaan ennen. Hän oli tälläkin kerralla

osunnut väärään paikkaan, tosin ei nyt pilkkaajain ja kiusantekijäin

pariin, mutta kovaluontoisten ihmisten, semmoisten, jotka tuskin

joutuuvat omaa itseänsäkään hoitamaan, saati sitten toista. Hoitoa hän

olisi tarvinnut, henkistä ja ruumiillista, mutta mistä sitä tulee

kaikille, tarvitsijoita on niin paljon.

Ei ollut sekään mitään hauskaa elämää, jota Jussi kylän kulkurina

vietti, sillä tässä hänelle entisten lisäksi ilmestyi uusi kamala

kumppani, joka useasti uhkaili hyvinkin ankaralla tavalla, tämä

hiljainen kamala kumppani oli nälkä. Vilua hänen nyt sen sijaan

tarvitsi vähemmin kärsiä, sillä eipä ihmiset voineet olla niin

julkeita, että olisivat hänen pakkaseen ajaneet, varsinaisena asuntona

hänellä oli saunat ja muutti hän aina sen mukaan, missä lämpöisempi

oli.

Mutta nautti Jussi toisinaan kuitenkin lihaviakin aterioita. Milloin

oli jossakin talossa sonnan ajo, tai joku muu kiireisempi hevostyö,

silloin sai Jussikin hevosen ajellaksensa ja silloin ei ollut nälällä

mitään sanomista.--Kyllähän Jussi kylää kulkiessaan sai osakseen monta

ankaraa sanaa ja pilkkaa yllin kyllin, mutta vähitellen oppi hänkin

laskettelemaan suustansa kaikenlaista vastapainoa ja täten hämmentämään

pahimmat pilkat. Muutoinkin rupesi hänestä lapsuuden raukkamaisuus

aikaa myöten katoomaan. Tosin ei hänellä nytkään ollut itsestään mitään

yleviä ajatuksia ja mistä niitä olisi syntyä voinutkaan, mutta

vähitellen ilmaantui hänessä jommoistakin koiramaista ylpeyttä, tai

oikeammin sanoen hävyttömyyttä. Parin vuoden kuluttua ei hän enää ollut

niin aivan raukka ruumiinsakkaan puolesta, hän oli tavallisen miehen

mittainen, vaikka muuten heikko. Mutta sitä myöten kuin ruumis kasvoi,

kasvoivat myös kaikenlaiset paheet ja ilkeydet--Alusta aikain oli Jussi

ollut näpistelijä ja näin tehnyt itsensä kyläläisten vihattavaksi.

Mutta niin kauan kuin tuo näpisteleminen rajoittui leipäpalasiin ja

muuhun syötävään, ei siitä pidetty suurta lukua; vasta kun Jussin

rupesi mieli tekemään muitakin tavaroita, kohdeltiin häntä hieman

ankarammin. Ei kuitenkaan se ankaruus kovin käynyt pitkälle; usein

palasi Jussi jo toisena päivänä, aivan turvallisesti samaan taloon,

josta toisena oli varastanut.

Missä oli kortti- tai juomaseuroja, siellä oli Jussi aina

juoksupoikana, ja näin pääsi hän seuraan osalliseksi, vaikka tosin

ala-arvoisena miehenä. Kiiluvin silmin kurkisti hän silloin, voisiko

jostakin rahapennisen napata. Tämä toimi onnistui toisinaan paremmin

toisinaan huonommin, usein siitä vaan seurasi selkäsauna.

Yhdeksäntoista vuotiaana oli Jussi jo kohtalaisen pitkä, kuiva ja suora

nuorukainen, kasvonsa ei alkuaan olleet rumat, mutta vilkkuva, ilkeä

katse antoi niille pahan näön. Kyläläiset nimittivät häntä nimillä,

jotka ei aivan kauniilta kuuluneet; tavallisimpia olivat: roikale- ja

revake-Jussi, Joutilas, ynnä muita sellaisia.--Ei Jussi sentään ollut

enää aivan ryysyinen rekale, sillä toisinaan teki hän vähäisen työtä ja

oli hänellä jo muitakin keinoja, joilla sai rahoja kokoon.

Eipä hän enää ollut aivan itkusilmäinen raukkakaan, hänestä oli tullut

kavala ilkiö, joka sydämmessään vihasi kaikkia onnellisempia, eikä

kammonut mitään konnantyötä, jota vaan uskalsi tehdä. Kun sisimmässä

povessaan asui tunne, joka sanoi hänen muita huonommaksi, ja sen mukaan

päätti hän elääkin.

Mattilaisia kohtaan asui hänessä katkera viha, sitä taloa ja sen

haltijoita kartti hän jo kaukaa. "Poika häpee, kun hän tuommoiseksi on

ruvennut, vaikka hyvän kasvatuksen sai," sanoivat Mattilaiset. Mutta

häveliäisyyden oli Jussi jo aikoja sitten heittänyt, eikä suinkaan

sentähden karttanut entisiä kasvatusvanhempiaan; syynä siihen oli yhä

karttuva viha, ja ne koston tuumat, joita hänellä alinomaa oli

mielessä.

Jussilla ei tietysti ollut monta ystävää, jos sitä nimeä ollenkaan voi

käyttää tällaisten miesten tovereille. Mutta eipä hän kuitenkaan ollut

ainoa laatuaan; löytyi niitä semmoisia, jotka hänellekin

seurakumppaneiksi sopivat.

Kerran oli Mattilassa renkinä Mikko niminen mies, toisesta pitäjästä

kotoisin. Kuljeksivana työmiehenä oli hän seudulle ilmestynyt ja

sittemmin rengiksi ruvennut. Aika veitikka näytti mies olevan alusta

aikain, hän joi ja pelasi, milloin vaan oli tilaisuutta, sekä näytti

epärehelliseltä. Tästä miehestä sai Jussi seurakumppanin, oikeinpa

hyvän toverin. Useasti seurustelivat he yhdessä ja silloin melkein aina

juovuksissa, heillä näytti olevan yhteinen kukkaro ja tuo kukkaro ei

ollut suinkaan tyhjä, se oli varma asia. Mutta yhtä varma oli, ett'ei

nuot rahat olleet kummankaan ansaitsemia, sillä Jussi teki työtä

entistäkin vähemmän, eikä Mikonkaan pieni palkka voinut niin riittää

pitkälle.

* * * * *

Oli syksy, uusikuun aika, yö musta ja pimeä. Kaksi miestä istuu

peltokedolla, katajapensaan varjossa; heidän välillään on pullo, josta

toinen mies ehtimiseen tarjoo toiselle. "Ryyppääs nyt aika kulaus asian

alkajaisiksi," sanoo tarjooja muun muassa. Toinen ottaa ryypyn, tarjoo

pullon takaisin ja sanoo: "etpä vielä ole sanonut, mikä tuo asia

onkaan?"

--"Jaa, tämä onkin aika asia, tuhannen markan asia--eikä siinä tarvitse

kuin hiukkasen hyvää järkeä!"

--"Mikä tuhannen markan?" sanoi toinen ja siirtyi likemmäksi.

--"No kuultele sitten, tämmöinen se on: Heikkilä maksoi eilen velkansa

meidän ukolle--tuhannen markkaa kauniita seteleitä,--rahat ovat

piirongin laatikossa, avain peilin salakomerossa--minä olen kunnon

renki ja tiedän tarkkaan talon asiat.--Nyt minä ajattelen, että

tuo tuhannen markkaa saisi yhtähyvin olla meillä, kuin tuolla

häijyn-ilkisellä, rikkaalla Mattilan äijälläkin."

"Ja sillä riivatulla ämmällä," ehätti toinen sanomaan, "saakeli soi!

Paljaasta koston halusta tahtoisin ne ottaa häneltä, vaikka en itse

saisi penniäkään, mutta kyllä ne taitaa ottamatta pysyä!"

"Kyllä tietysti nahjuksilta, mutta järkevä, reipas mies nappaa ne yks,

kaks!"

--"Milläs lailla se voisi laatuun käydä?"

--"Aivan helposti, minulla on jo asia selvillä: huomenna on lauantai,

tulee pimeä, kaikki väki käy kylpemään, tietysti minä myös, yks, kaks

pujahdan minä kammariin, karautan rahat akkunalle ja juoksen saunaan,

siksi kuin toisetkin. Sinä tietysti vartoot varalla, otat pois akkunan

puolikkaan, sieppaat rahat ja sitten aika kyytiä toiselle puolen

kylää."

"Minnekkäs minä sitten panen rahat?"

"Oh hoh, kyllä maar' onkin kiperä kysymys, huomenna sinulla on kyllä

aikaa katsoa semmoista paikkaa; niitä on semmoisia sadoittaisin.--Mutta

semmoinen se pitää olla, ett'ei siitä kukaan tiedä mitään ajatella,

joku seinänrako, tai kiven halkeama. Huomenna menet sinä kuokkamaalles

ja olet siellä kaiken päivää, ei missään tapauksessa saa antaa ihmisten

mitään aavistaa, muutoin menee huonosti." Hän puhui huolettomasti, aina

kuitenkin kuullellen, eikö ketään olisi lähellä, mutta jota enemmin hän

puhui, sitä pelokkaammaksi kävi toverinsa ja sanoi epäröiden:

"Mutta mitenkäs me sentään uskallamme noin suurta summaa?"

--"Oi Jussi nahjusta," ilveili toinen, "vuosikausia on hän varastellut

leipäpalasia ja kymmenpennisiä, joutunut kymmenen kertaa kiinni ja

päässyt irti yhtä monta kertaa.--Ei Jussini! ei maksa vaivaa pitää

varkaan nimeä tällaisten tähden. Kun kerran ottaa, pitää ottaa oikein

tuntuvasti ja sitten taas olla ilman."

"Pahoin pelkään, että viet minun väärälle tielle, vaikka ei minun ole

väliä, sen huonompaa, kuin olen, ei minusta enää voi tulla!"

"Jesta poo sitä poikaa! sehän on ihan vanhurskas!--katsoppas tätä

poikaa, enpäs minä vaan ole huono, viheliäinen,--aika huoran mukula,

saunan lonkossa kasvatettu, pienestä pitäin opetettu tämän maailman

tavaroita tasimaan--mutta kiinni en ole joutunut, enkä hevillä

joudukkaan. Olen jo jutellut, miten mennä vuonna Ilolan äijältä

nappasin kuusi sataa markkaa; niillä rahoilla on useasti kastettu Jussi

pojankin kaulaa. Mutta ne rahat ovat pian lopussa, toisia pitää

hankkia, nyt olisi hyvä tilaisuus. Tulisi noin viisi sataa mieheen ja

se huvi kaupan päälle--aatteles minkälainen elämä siitä nousee

Mattilassa; parin päivän perästä ei tietysti löydy yhtä harakkaa koko

kylässä."

--Jussi kavahti ylös, "se käy laatuun," sopersi hän, "minä teen vaikka

mitä, jos sillä hiukkasen voin kostaa Mattilaisille! mitä huolin minä,

jos kiinnikkin joudun; ei minun päiväni sillä paljon pahane."

"Kiinni! ei helkkarissa, sillähän olisi koko asia pilattu, pitää

menetellä järjellisesti. Ensiksikin ei noilla rahoilla auta liiaksi

leveillä--ryyppy nyt, veikkoseni! Kuule! jos niin huonosti kävis, että

kiinni joutuisit, älä silloin minua asiaan sekoita, ei se hyödytä

ollenkaan; jos minä joudun, lupaan minä sinulle samaa. Nyt menen ja

hellitän hiukkasen akkunan nauloja, että sinä saat helpommin irti--

vielä ryyppy, veikkoseni!"

Kun Mattilan emäntä lauantai-iltana kylpemästä tullessaan kävi

kammariin, havaitsi hän akkunan puolikkaan pois otetuksi ja tuulen

puhaltavan huoneesen. Silloin kiljaisi hän kamalasti ja syöksyi ulos,

kompastui kynnyksiin ja huusi: "varkaita, rosvoja, auttakaa, oi voi!"

Isäntä hyökkäsi kammariin, pojat kintereillä ja--oi hirmua!--akkunan

puolikas oli poissa, piirongin laatikko auki, rahat tipotiessään--oi

ijankaikkinen! Sitten juostiin, kirottiin ja raivottiin.--Emäntä

vakuutti, että häntä lyötiin päähän, hän kun peljästyksissä päänsä

ovipieleen kolasi.

Kun ensi mellakka hiukan haihtui, rupesi isäntä kovasti uhkaavana

Mikkoa syyttämään. Mutta huoletonna vastasi veitikka: "ei, hyvät

ystävät, minussa ole kahta persoonaa, ja niinkuin näitte, menin teidän

kanssanne kylpemään ja yhdessä teidän kanssanne haudoin ja hassasin

viimeisenkin synnillisen himon ruumiistani. Mitäs te minua suotta

syyttelette?"

Silloin kääntyi epäluulo luonnollisesti Joutilas-Jussin puoleen; hän on

vanha varas ja tuntee paikat, niin arveltiin. Ja sitten lähdettiin

miehissä kylälle Jussia hakemaan, joukkoon yhtyi vielä muutamia kylän

miehiäkin, pian paisui joukko kymmenmiehiseksi.

Jussi oikoili Toivolan saunan penkillä hyvillä mielin, mutta pelkäsi

hän sentään, että hampaat helisivät. Ei hän tosin sitä huomannut, että

kukaan olisi häntä teossaan nähnyt, mutta erittäin levoton hän

sittenkin oli.--Ja nyt! nyt jyrisee, tullaan panemaan varasta kiinni--

pako mahdoton--hui hirveää!

Siinä se seisoi Jussi miesjoukon keskellä nolona peloissaan, ja miehet

puhuivat tuhannesta markasta, jonka hän äsken oli varastanut. Jussi

tiesi sen kyllä itsekkin, että oli varastanut, eikä hän tainnut muuta

ajatella, kuin että nuot kylän miehetkin sen tiesivät, koska niin

suoraa päätä häntä syyttivät. Hieman vaikeaksi tulikin hänelle antaa

oikein lujaa kieltävää vastausta, ja viimein tunnusti hän peloissaan

kaikki tyyni.

Saadakseen Jussia tunnustamaan, lupasi Mattila jättää koko asian

sikseen; mutta saatuaan rahat kouraansa vaati hän heti Jussin kiinni

panemista, ja lähetti hänet paraillaan pidettäviin syyskeräjiin.

Siellä sai Jussi tuomionsa, vesikoppia, vankeutta; semmoisethan

varkaalle kuuluvat, vaan Jussi virkkoi, naurahtain kylmästi:

"Tuleekohan tuosta päivät paljoa huonommaksi, kuin ovat olleet tähän

asti?"

Ja vanhurskaat vaimot, semmoiset kuin Tapalan emäntä ja moni muu,

valittelivat mailman pahuutta, ja ihmettelivät, kun ei koko Luisulan

lapsisarjassa ollut yhtään kunto ihmistä, vaikka isä ja äiti olivat

koko hyviä ihmisiä.