VII.

Pianhan ne kyläläisiltä unohtuivat koko Luisulan lapset, olivathan ne

niinkuin olleet ja menneet. Anna tosin vielä joskus pikimmiten

näyttäytyi kylässä, mutta eihän sillä ollut sen suurempaa merkitystä,

hänellä oli tyttö ja hän asui metsätöllissä, se hänestä tiedettiin.

Ainoa paikka, missä heitä paremmassa muistossa pidettiin, oli Kantala.

Useasti muisti vakava Kantalan ukko lahjakasta, uhkarohkeaa

renkipoikaa, joka lähti maailmalle, muka siinä tarkoituksessa, että

voisi saada paremman aseman.--Olihan Kantala kerran löytänyt

kirjeenkin; tosin siitä oli poissa lähettäjän nimi, vieläpä sekin,

kenelle se oli lähetetty, mutta sittenkin sai Kantala siitä monta

tietoa entisten lisäksi. Kyllähän arvasi ukko, minkätähden Elsa niin

jyrkästi hylkäsi kaikki ne edulliset kosiotarjoukset, joita alituiseen

oli tarjonna, mutta hän ei virkannut sanaakaan, hiukkasen vaan huultaan

puraisi. Eipä ollut hänellä yhtään halua antaa tytärtään maan

kuleksijalle, jota yleisesti pidettiin rosvona ja jonka veli istui

linnassa varkaudesta.

Toiselta puolen, mitä voisi hän sanoa, jos tuo rohkea, pulska

nuorukainen yhtäkkiään astui hänen eteensä talonisäntänä ja pyysi Elsaa

vaimoksensa; sillä täytyihän myöntää, että mies, joka omalla työllä ja

taidollaan on koonnut jommoisenkin omaisuuden, on paljoa etevämpi

upporikasta perijää, joka ei ole tehnyt mitään omaisuutensa eteen. Eikä

Kantala pitänyt ollenkaan mahdottomana, että Matista talokas tulisi,

olipa se poika tavattoman järkevä. Sitten tuo kirje?--puhuttiinhan

siinä kymmenentuhannen urakoista, kolmentuhannen voitosta y.m.--Ja Elsa

sitten, olipa se aina vaan hilpeällä mielellä, vaikka äiti ehtimiseen

jamasi ja jankkas häntä sulhasille menemään; varmaankin tiesi tyttö

jotakin Matin asioista. Näin ajatteli ja tuumi Kantalan ukko, puhumatta

siitä kumminkaan sanaakaan, ei edes omalle emännälleen.

* * * * *

Kerran eräänä Syyskuun päivänä huomasi Kantalan Elsa, katsahtaissaan

akkunasta ulos, nuoren miehen, hyvällä hevosella ajavan taloa kohden.

Hiukkasen aikaa katseltuaan, poistui hän huoneesta, punastunein

kasvoin. Tämän huomasi Kantalan tarkka isäntä, joka toisella puolella

huonetta säkkejä tarkasteli, kävi akkunan luo ja silmäsi ulos.--"Tuon

arvasin," mutisi hän itsekseen, heitti säkkikasan käsivarreltaan ja

kävi vierasta vastan. "Kuules Antti," huusi hän pojalle, joka pihan

perällä hakoja kakkasi, "tules ottamaan tämän vieraan hevonen ja vie se

talliin!"

Siinähän se oli entinen Luisulan Matti ihka elävänä, paljon vaan oli

poika miehistynyt; tullut aivan herrasmiehen näköiseksi, niinkuin

Kantalan emäntä sanoi. Suoraan ja arvokkaasti, mutta entisellä

vilkkaalla tavallaan tervehteli Matti entistä isäntäväkeään; kaikesta

näkyi, että hän oli vielä sama Luisulan Matti, mutta nyt täysin

varttuneena miehenä.

Ei kulunut montakaan tuntia, kun Matti jo oli kertonut koko historiansa

siitä asti, kun Kantalasta läksi.--"Se meni kuin itsestään," sanoi hän,

"ensin kymmenen, sitte sadan, sitte tuhannen markan urakoita. Ja

viimein oikeen kymmenentuhannen töitä; siinä tulee rahoja kokoon,

niinkuin mitäkin roskaa.--Sitten ne työmiehet," jatkoi hän, "eihän ne

tarvitse muuta kuin joitakuita sukkelia sanoja, kun jo huhtoovat kuin

hullut--yhdessä työhön ja työstä pois, kas se on jotakin, josta työn

menestys on riippuvainen."

--Nyt oli Matti kuullut, että Toivolan talo viho viimeinkin oli

myytävissä.--"Ja tarvitsis tuo raja jo hiukkasen korjata," sanoi Matti,

"ja olenpa aikonut ottaa tuon tehdäkseni, jos vaan kaupat säilyy."

Niin ne kaupat sitten säilyi, että Matti jo ennenkuin viikko oli

lopussa, oli isäntänä Toivolassa, tosin ei tämä isännyys vielä ollut

kihlakunnan oikeudessa huudettu, mutta kaupat oli laillisesti tehty,

talonhaltijain ja velkojain suostumuksella, ja rahat oli Matti paikalla

maksanut. Eikä se Toivola aivan kallis talo ollutkaan, vaikka olikin

laajat maat ja metsät; oli näet jo vuosikymmeniä ollut talon

haltijoilla tapana elää vaan noin päivä kerrassaan, sen pitempää

tulevaisuutta ajattelematta. Siispä kaikki työt olivat takapajulla ja

tehtiin huonosti, siksi kuin ei talo enää tuottanut juuri mitään;

sitten velkaannuttiin ja viimein täytyi myydä koko talo.

Vaan Matti ei niin paljon katsonut talon nykyistä rappiotilaa, kuin

sitä, mitä siitä tulevaisuudessa voisi saada; hän tiesi Toivolassa

olevan paljon laajoja maa-aloja, joista viljelyksellä voisi ehkä saada

suuriakin tuloja: hän tiesi, että Toivola vielä voisi olla paras talo

kylässä.

Kyläläisillä oli jos joitakin arveluita ja juttuja Matin rikkauksista;

suuri osa pitivät häntä yleisenä rosvona, joka muka oli monta

matkamiestä kuristanut; toiset taas tiesivät, että hän sukkelalla

kepposella, ei tiedetty oikein minkälaisella, oli veijannut rahat

eräältä Helsinkin kauppiaalta, ja monta muuta sellaista. Jos joku

tahtoi väittää, että Matti rehellisellä tavalla oli rahansa koonnut,

naurettiin hänen tyhmyyttään, mitenkä muka se olisi mahdollista, että

poikanulkki muutaman vuoden ajalla voisi tuommoiset rahat koota?--Ja

äärettömän paljon niitä oli, niitä rahoja Matilla, sen oli jokainen

tietävinään ja aina toinen toistansa paremmin. Tulipa oikein riidan

aineeksi kielikelloille Matin rahat, kun toiset tiesivät niitä olevan

vaan kymmentuhansia ja toiset taas väittivät varmaan tietävänsä niitä

olevan satojakin tuhansia.

Mutta rahakas mies on kuitenkin aina mies, niinpä Mattikin. Vaikka

häntä yleisesti pidettiin rosvona ja varkaana, niin myönnettiin

kuitenkin, että hän oli reipas mies ja odotettiin uteliaisuudella

mitenkä hän alkaisi ruveta elämään uudessa talossaan.

Matti kyllä tiesi mitä hänestä kylällä ajateltiin ja puhuttiin; se

koski häneen kipeästi, vaan hän ymmärsi ett'ei tässä mikään vastustus

auttanut, Senpätähden ryhtyi hän vaan toimiinsa, tuntien sydämmessään,

että paljon oli vielä tehtävä, ennenkuin tarkoituksen perille oli

päästy.

Ensi aikoina oli Matin vaikea saada miehiä töihinsä, joihin hän heti

innolla ryhtyi; mutta jos kerran jonkun sai, niin se hänellä pysyikin,

eikä ne enää ollenkaan kärsineet isäntäänsä rosvoksi nimitettävän.

Ensi kevännä oli Toivolan talo ihka rauniona perustuksia myöden, siellä

hääräsi miehiä, kirveet paukkuivat ja kanget kalisivat, ja ennenkuin

kesä oli puolessa, oli jo kaksi sievää rakennusta kohonnut raunioista

ylös.

Ihmetellen katselivat kyläläiset noita heidän mielestään varsin

tavattomia työpuuhia ja laskivat niitä rahasummia, joita jo oli noihin

töihin mennyt, vaan toiset naurahtain sanoivat: "eihän tuommoiset

summat Matin rahoissa mitään tunnu."--Mutta niin se todella oli, että

Matti näissä töissä ja puuhissa kulutti rahansa viimeiseen penniin,

silloin lainasi hän Kantalalta ja jatkoi vaan töitään entisellä

innolla.--Kun Kantala kerran kysäsi, kuinka paljon Matti jo oli pannut

Toivolaan rahoja, sanoi Matti naurahtain: "noin viisi tai kuusitoista

tuhatta kaikkineen, vaan yksi palsta Toivolan hirsimetsää maksaa

enemmän, kuin tuon summan".

Sitä ei silloin vielä tiedetty, mikä rikkaus hongikoissa piili, mutta

Matti oli maailmalla jo huomannut tuon uuden liikkeen ja hän aavisti,

että Toivola, jossa oli suuri vankka metsä, pian olisi kalliimpia

taloja.

Muutaman vuoden kuluttua nähtiin sekin ihme, että Toivolan pelloissa

alkoi kasvaa ihan samannäköistä viljaa kuin muittenkin kyläläisten, ja

sitä ei oltu nähty vuosikymmeniin. Mutta kaikki olikin siellä tehty

ihka uudestaan, ojat, joista ennen tuskin enää sijaakaan näkyi, oli

kaivettu suoriksi ja syviksi ja koko maa muokattu ihka uudella tavalla.

Pian muuttui kyläläisten arvostelut ja käytös Mattia kohtaan kokonaan

toisenlaiseksi; harvoin enää kuului puheita varkaasta ja rosvosta, ja

Matti oli pian suotuisa vieras joka talossa. Ei enää pidetty minään

mahdottomuutena, että semmoinen mies voi koota rahoja lyhyessä ajassa.

Ja sitten tiedettiin, että huhut Matin äärettömistä rahasummista

olivatkin perättömiä, tiedettiin hänen Kantalasta rahoja lainanneen--

kenties olikin ne parhaasta päästä Kantalan rahoja, joita Matti käytti

talonsa parantamiseen.

Onni ja menestys näytti seuraavan Toivolan nuorta isäntää kaikilla

aloilla, työväkensä kanssa oli hän aina hyvässä sovussa, ollen itse

työssä etumiehenä. Se pilava leikillisyys, joka piili Matin lauseissa,

viehätti jokaista, jopa niitäkin, jotka sanoivat häntä liian ylpeäksi

ryhdikkään käytöksensä tähden.

Mutta yhä vielä oli Matti naimatonna, ja emännöitsijän virkaa hoiti

eräs vanhanpuoleinen palkkapiika. Siihen toimeen oli Matti ensinnä

aikonut sisartaan, mutta käytyään Ketolan torpassa, näki hän Annalla

siellä olevan paremman kodin kuin ensinnä uskoakkaan voi, ja samassa

huomasi hän, ett'ei Annalla ollut ollenkaan halua tämän kodin

jättämiseen. Mutta tyytyväinen näytti hän olevan nykyiseenkin

emännöitsijään, koska ei halunnut naimisiin mennä, vaikka kyllä

puhemiehet parastaan kokivat.

"Tuohan on aivan kiusallista," Kantala itsekseen ajatteli,--"mikäpä

lienee mielessä tuolla miehellä? Tyttö on kyllä jo naimaijässä, mitä

hän vielä mahtaa varrota?"

Kantala oli jo vanhentunut, poikansa, parhaassa miehuuden ijässä,

hankki tuoda miniää taloon; ukko ajatteli luopua talonhallituksesta

nuorempien eduksi, mutta olisihan ensin sopivaa pitää häitä

tyttärellensä.

Viimein se ilmestyikin kosija, eräänä kevätiltana, pitäen tyttöä

kädestä, astui hän suoraan ja rohkeasti Kantalan vanhusten eteen,

kysyen tahtoisivatko nämät antaa tyttärensä Luisulan Matille, entiselle

kerjäläiselle.--"Ota hän", sanoi Kantala, "ja olkoon hän sinulle hyvä

emäntä, sillä semmoisen sinä ansaitset paremmin, kuin moni muu."

--"Se, mitä olen," sanoi Matti liikutettuna, "on suurimmaksi osaksi

teidän, ja erittäin tämän tytön ansio; täällä minussa eloon heräsi

ihminen, joka mailmalla kulkeissani jo oli aivan turmeltunut. Täällä,

hupaisan kodin suojassa, kasvoi ja varttui ihmiselliset tunteeni ja

petomainen raakuus väheni--ja tämä tyttö sitten", jatkoi hän

kiihkeästi, "on antanut minulle intoa toimissani; rakkauteni oli

tulinen ja luja ja minä tiesin Elsankin minua rakastavan, vaan samalla

tiesin, ett'ei hän ollut renkipojalle sopiva. Koska tunsin kykeneväni

johonkin, päätin pyrkiä paremmalle asemalle, se on jo osaksi onnistunut

ja nyt jo haluaisin täyttää suurimman toiveeni."

"Niin se on, vaan kukahan tätä olisi uskonut," sanoi Kantalan emäntä

silmät kyynelissä, "minä hieman pelkäsin jotain tään tapaista jo aikoja

sitten, en olisi mielelläni antanut tytärtäni rengille, enhän voinut

aavistaa, että asiat voivat niin paljon muuttua."

Kun sitte pyhänä pappi saarnastuolissa julisti Matti Toivolan

avioliittoon aikovan, kuulteli monikin herkillä korvin, kukahan morsian

olisi, mutta kotia tultuaan väitti jokainen jo kauvan sitten asian

arvanneensa.

Eihän tästä enää ole pitkiä sanottavia. Häät olivat pulskanlaiset

talonpoikaishäät, morsiuspari näytti iloiselta ja onnelliselta,

niinkuin luonnollista olikin; perustuihan heidän liittonsa todelliseen

rakkauteen.

Joku aika häittensä jälkeen näki Matti kerran iltasella, pellolta

tullessaan, miehen piilottelevan nurkkain takana. Hän päätti heti ottaa

selvon, kuka tuo olisi, ja läksi häntä etsimään. Mies aikoi ensinnä

paeta, mutta päätti kai sen turhaksi, koska jäi nolona seisomaan.

Katseltuaan miestä vähäisen, huomasi Matti hänessä jotakin tuttavan

tapaista ja heti iski mieleensä ajatus: tuo on varmaankin veljeni. Mitä

kauvemmin hän katseli, sitä varmemmaksi tuli tämä ajatus; tuommoinen

kurjannäköinen, roistomainen rekale varmaankin veljensä oli.--"Mikä

sinä olet miehiäsi?" kysäisi Matti viimein. Mies ei vastannut mitään,

katseli vaan alaspäin.

--"Oletko sinä veljeni Jussi?"--kysyi Matti taas. Jotain myöntävää

murinaa kuului miehen kurkusta ja hän aikoi kääntyä pois.

Vaan Matti ei häntä enää päästänyt, melkein väkivallalla laahasi hän

Jussin sisälle, joka yhä nurisi ja pyysi päästä pois.--Toisena päivänä

nähtiin jo Jussi, paremmissa vaatteissa, työssä Toivolassa; melkein

pakolla oli Matti hänen siihen asettanut. Ja Toivolaan Jussi sitten

perästäkin jäi; tosin murisi hän ensimmältä useasti, eikä tahtonut

työtä tehdä, uhkasipa toisinaan jättää koko talon, mutta tekemättä se

kuitenkin jäi--Onneksensa huomasi Jussi, että hänellä nyt oli paremmat

päivät kuin milloinkaan ennen ja sen huomattua pysyi hän paikoillaan.

Surukseen näki Matti, että Jussi kasvatuksensa ja luonteensa puolesta

oli täysi raakalainen ja että hän tällaisena oli ainoastaan kiusaksi.

Tätä epäkohtaa päätti hän heti parhaansa mukaan korjata ja ryhtyi heti

opettajatoimeen. Kyllä se ensialuksi oli vaikeata työtä, sillä Jussi

oli aivan halutoin ja murisi kiukuissaan; mutta vähitellen sai Matti

yhtä ja toista parempaa aatetta hänelle päähän ja sitä myöten rupesi

murinakin lakkaamaan. Vähitellen tuli Jussille oikeen jommoinenkin

opinhalu; silloin opetteli hän lukemaankin, joka taito jo aikoja sitten

oli kokonaan unohduksiin jäänyt. Myöskin jumalanpelko rupesi Jussille

koittamaan, kun Elsa sunnuntaina talonväelle luki Raamatusta.

Eipä kumma siis jos vuosien kuluessa Jussin villi luonne muuttui

hiljaiseksi ja hyväntahtoiseksi, ja koko talon väki kohteli häntä

hyvin, sillä tiesivätpä he hänen isännän veljeksi. Kylälle ei Jussi

halunnut mennä, kotonakin oleskeli hän parhaasta päästä itsekseen,

samoin töissä, milloin vaan tilaisuutta oli. Mitäpä hänellä kylällä

olikaan, muuta kuin muistoja kurjasta nuoruudesta, alinomaisista

näpistelemisistä ja varkauksista. Olipa vielä jäljellä vanha ikävä

tunne, joka sanoi hänen huonommaksi, kuin muut, eikä tämä tunne

kadonnut veljen talossakaan.

Vaan Matti oli kylälle ja pian koko kunnalle välttämätön henkilö; hän

oli hyvä kirjoitusmies, tarkka luvunlaskija, paljon lukenut

kirjallisuutta, sekä muuten järkevä; ainahan semmoinen mies oli

tarpeesen. Ja päivä päivältä nousi hän arvossa kuntalaistensa

silmissä.--Vaivaishoito ja erittäinkin turvattomat lapset oli Matin

alinomaisena huolen esineenä, niitä hän tarkasteli ja hoiteli miten

voi. Erittäin hellästi katseli hän pieniä kerjäläislapsia ja koetti

heille opettaa jotakin hyvää. Kaikissa toimissaan oli Matilla apuna

lempeä vaimonsa, jota hän rakasti enin mailmassa, ja luki kaikki hyvät

toimet hänelle ansioksi.