V.

Samana syksynä, kun Matti Kantalasta lähti, tuli Anna palvelustytöksi

Tapalaan. Pestirahansa oli hän viimeiseen penniin antanut

reppuryssälle, ja saanut yhtä ja toista koristusta, jotka nuoren tytön

silmiä huikaisevat. Mutta aivan riittämättömät olivat nuot rahat

olleet, nytkin vielä oli hän paljon jäljellä, ei hänellä ollut vielä

puoliakaan niistä kaikista, mitä vanhemmilla palvelustytöillä ja muilla

varakkaammilla oli. Täytyi siis vartoa kärsivällisesti seuraavaan

syksyyn, joka oli tuova lisää.

Tapalan isäntä oli toiskertaan naimisissa; ensimmäisestä avioliitosta

oli hänelle ainoastaan yksi poika, joka jo oli nuorukais-ikään ehtinyt,

toisesta sitävastoin oli useampia pienokaisia. Tapalan haltijat kokivat

ainakin ulkopuolisesti olla hyvin jumalisia ja näyttäytyä muita

paremmiksi. Emäntä oli tuolta toisesta päästä kylää, erään talon

tätityttäriä. Parhaalla ajallaan ei hänen ollut onnistunut päästä

naimisiin, vaikka oli rahojakin, meni jo kolmaskin kymmen eikä

vieläkään tahtonut kuulua kunnollista kosijaa. Näin isolla ijällä ei

enää oikeastaan sopinut nuorten tyttöin seuroissa käydä, eikä ne

hänestä juuri paljon pitäneetkän. Mutta sitte tapahtui kuitenkin se

ihmeellinen seikka, että Tapalan isäntä kosi häntä emännäksensä. Nyt se

vihdoinkin jäi tuo vihattu tädin kölli ja vaihtui kauniilta soivaan

emäntä nimeen.

Annaa ei isäntäväen hurskauden maine oikein miellyttänyt, mutta kun

talo oli ihan keskellä kylää, arveli hän siellä sentään aikojen

kuluvan--ja sitten oli toinenkin palvelustyttö ja pari, kolme renkiä.

Eihän siinä isäntäväen jumalisuus paljon haitanne, arveli hän.--Eikä

se jumalisuus sitte ollutkaan niin aivan ankaraa, eikä todellista

laatua, ainoastaan silloin tällöin tuli isännälle, tai emännälle,

propeteeraumisen aika, niin kuin Anna sanoi, ja tämä tuli ainoastaan

silloin, kuin ei asiat menneet mielenmukaan, silloin sai kuulla osansa

itsekukin, nähdä minkälainen oikeastaan oli.--Pianhan Anna mukautui

uusiin oloihinsa, hänellä oli nyt paljon enempi raskaita tehtäviä, kuin

Ketolassa, mutta mitäs siitä lukua; olihan täällä kylässä kuitenkin

kymmenenkin vertaa hauskempaa, täällähän alinomaa sai olla nuorten,

iloisten ihmisten seurassa, ja sitäpä hän juuri hartaimmin halusikin.

Anna oli ikäänkun laululintu; tanssien ja laulellen teki hän työnsä,

tuokiossa oli hän lentänyt naapuritaloon ja sieltä takaisin, mikään ei

voinut häntä paikoillaan pidätellä. Kyllä hän toisinaan sai toriakin

juoksemisestaan, mutta siitä välitti hän aivan vähän ja eli vaan omalla

tavallansa.--Kunnon palvellustyttö hän oli ja toimitti hyvin

tehtävänsä, sen sanoi Tapalan emäntäkin. "Mutta," lisäsi hän, "hän on

semmoinen maailman riekko, niinkuin ne nuoret valitettavasti tähän

aikaan ovat; aivanhan ne rientävät suin päin kadotusta kohden!"

Sunnuntaisin, silloin kuin ei kirkossa ollut, istui Tapalan isäntä

silmälasit nenällä pöydän takana; siellä lukea pahtoi hän hikipäässä

raamattua. Nuoruudessaan oli hän ollut huononpuoleinen lukija ja nyt

vanhempana ei hän enää tullut sen paremmaksi, vaikka usein

harjoittelikin. Hänen lukemisensa oli kankeaa ja vaikeasti

ymmärrettävää, joka teki kuulijaan väsyttävän vaikutuksen.--Emäntä

istui tuolilla pöydän vieressä, häälytellen ruumistaan, ja siinä täytyi

istua palvelustytöistäkin sen, jonka vuoro ei ollut olla kirkossa.--

Nämät olivat tuskallisia hetkiä Annalle, ei sen vuoksi, ett'ei hän

olisi raamatun lukemista kärsinyt, vaan sen yksitoikkoisuuden tähden,

joka vallitsi tässä seurassa, ja josta ei ikänä tahtonut tulla loppua.

Isännän lu'usta ei hän kuullut niin mitään, sydän oli täynnä synkkää

levottomuutta, jopa kiukkuakin.--Viimein kuitenkin kuului kulkusten

kilinä kirkkotieltä, ja isäntä taukosi lu'ustaan.--Silloin aloitti

emäntä pienen puheensa, joka tavallisesti kuului näin: "Niin, niin

ihmisparat, niin sitä siinäkin sanottiin, niin se on pahaa ja syntistä

maailman lopun edellä, ja kyllä siitä loppu tulee jo tuohon käteen,

niinhän se kuului." Emäntä tosin ei enää muistanut sanaakaan, miten se

kuului, sillä hän oli jo hyvät tuokiot taistellut unen kanssa, mutta,

että mailman loppu oli ihan tulossa, sen hän tiesi muuten.

Ja tiesipä Annakin että tuskan hetket nyt olivat mennyttä ja iltapuoli

oli iloa ja vapautta, ja elämä tuntui taas niinkuin keväinen

päiväpaiste.

--Tuli sitten kesä monine hauskoine huveinensa; tanssittiin ulkona

kedoilla, leikittiin ja lauleskeltiin. Koko kylän nuoriso olivat Annan

ystäviä, sillä hänen iloinen viehättävä luonteensa miellytti jokaista.

--Sulosilmäinen, punaposkinen, soleva ja notkea kuin nuori vesa,

hyväsydämminen, lempeä ja iloinen, semmoinenhan se oli Anna,

sellaisiahan niitä tapaa useampia palvelustytöissä. Ken tietää kuinka

suuri aarre löytyisi tuollaisessa hempukassa? Arvattavasti voisi

tuollainen olento tehdä onnelliseksi miehen, joka todellisella lemmellä

osaisi sitä hentoa kukkaa kohdella. Mutta aivan pienessä ajassa

saattavat olot muuttua kokonaan toisiksi ja iloisesta, viehättävästä

tytöstä saattaa pian tulla kurja, maailman hylkimä raukka.--Salainen

vaara väijyy lempeän illan hämärässä, esiintyy niin kauniissa

viattomassa muodossa, hetkessä valloittaa se nuoren, ajattelemattoman

tytön sydämmen ja silloin käy, niinkuin nuorten palvelustyttöin niin

useasti on käynyt.

--Tapalassa, niinkuin tiedämme, oli tuommoinen mieheksi varttuva poika;

lapsuudessaan oli hän vallaton velikulta, teki kaikenlaisia pieniä

pahoja kyläläisille, jotka arvelivat: pojasta mahtanee tulla aika koira

maailmaan. Mutta kuinkas kävikään; jo rippikoulun ijällä näytti Samulin

luonne kokonaan muuttuvan; pian oli hän samalla mielellä, kuin Tapalan

haltijatkin, rupesi paheksimaan nuorison syntielämää ja puhui kauhulla

heidän kujeistansa.

--Eipä hän sentään malttanut pysyä vuoteellansa, kun kesä-öisin kuuli

nuorisojoukon laulua kylän raiteilta, hän hiipi akkunan pieleen,

tirkisteli ulos, ja pian oli hän ovesta pihalle pujahtanut. Sitten

seurasi hän tuon vallattoman joukon jälkiä, tunsi halua käydä seuraan,

vaan pelkäsi siitä tulevan pahan kolauksen hyvälle maineellensa.

Tuli sitten joku arki-yö, eikä kylässä kuulunut olevan nuorisoa

liikkeellä, eipä nuo alati voineet yötä päivää valvoa, silloin tuli

Samuli entistä levottomammaksi, käänteli ja väänteli vuoteellaan. Ja

kun arvasi talonväen nukkuneen, pisti hän takin päällensä ja pujahti

ulos.

Niinkuin pahaa aikova rikoksen tekijä hiivi hän salaa kylän nurkissa,

kurkisti tuon ja tuon pirtin takaa, eikö ketään olisi näkyvissä ja jos

silloin sattui näkemän jonkun, pakeni hän kuin pahin varas.

Ensi alussa palasi hän takaisin, hetkisen viivyttyään, ja nukkui

vuoteellensa, mutta kohta ei hän enää niin pian palannutkaan, hän oli

öisillä retkillään saanut rohkeutta toimintaansa.--Nuori pulska poika,

varakkaan talon perillinen, semmoinen on jotakin suurta nuoren

piikatytön mielestä; jos semmoinen ihailtava sankari kolkuttaa aitan

ovea, olisipa hulluutta olla avaamatta. Ja silloin syntyy tuhansia

iloisia toiveita; tuo rikas nuorukainen on niin lempeä, niin uskollinen

ja hyvä, kyllä se nyt muka todella rakastaa ja siitä seuraa loistava

tulevaisuus--nyt sitä on toivo päästä talon emännäksi, nyt ne

kerrassaan jäävät palkkapiian ja mökin muijan päivät.

Pian oli Samuli noihin öillisiin retkiinsä niin tottunut, että hän

aivan harvoin pysyi koko yötä kotona. Ajan pitkään ei tuo tietysti

voinut täydelleen pysyä salassa, olipa yksi ja toinen nähnyt Samulin

nurkissa juoksentelevan. Sitä ei ensinnä oikeen uskottu, mutta

vähitellen muuttuivat nuot huhut varmaa varmemmiksi. Mutta kauvan aikaa

osasi Samuli monen tekosyyn nojalla itseänsä puolustella.

Ensi alusta oli Samuli halulla silmäillyt talon uutta kaunista

piikatyttöä, mutta Anna näyttikin hänestä aivan vähän välittävän, haki

vaan iloisia seuroja ja lauleli huolettomasti. Eikä Samulin ensimmäiset

kokeetkaan näyttäneet luonnistavan, Anna vaan karttoi häntä entistä

enemmin.--Jotakin salaista vastenmielisyyttä tunsi Anna ensi hetkestä

Samulia kohtaan ja kun hän huomasi, miten tämä usein kahdenkesken

koetti häntä imarrella, hän melkein peljästyi.

--Kyllähän Anna jo vuosikaudet oli kuvitellut itsellensä tulevaa

sulhoansa, mutta ei nuot kuvitelmansa koskaan ulottuneet renkipoikaa,

tai käsityöläistä ylemmäksi, ja, kun hän nyt huomasi, että Samulilla

oli jotakin outoa mielessä häntä kohtaan, pelkäsi hän ett'ei asiat

olleet oikialla paikalla.--Mutta kun hän, päivän työtä tehtyään,

illalla kävi vuoteellensa, ei hän voinut estää mieleen tunkeutuvaa

ajatusta, että taitaisi se joskus tulevaisuudessa olla hyväkin, kun ei

aina tarvitsisi niin kovin työskennellä, ja kyllä se sentään oli kelpo

poika Samulikin. Tämä ajatus kasvoi kasvamistaan siksi, kuin se oli

melkein yksinvaltiaana Annan sydämmessä.

--Kerran, kun hän eräänä iltana ajoi karjaa laitumelta, kohtasi hän

Samulin, joka asettui hänen eteensä polulle ja pyysi kiihkeästi häntä

seisattumaan. Ja sitten puhui ja vannoi tuo kiihkoinen nuorukainen niin

paljon ikuisesta rakkaudesta, että Anna raukka joutui vallan ymmälle,

eikä voinut virkkaa mitään. Hän riuhtaisi itsensä irti ja juoksi karjan

perään. Mutta siitä asti oli hän täydelleen valloitettu ja muuttui

kokonaan toisenlaiseksi, ei hän enää välittänyt niin paljon iloisista

seuroista, ja jos joskus menikin senlaisiin, ei hän enää ollut sama

kuin ennen. Poissa oli tuo vapaa ja hilpeä käytöstapa, joka ennen oli

hänen omituisuutensa, iloinen hän tosin oli vielä, mutta ei samalla

tavalla kuin ennen; jonkinlainen levottomuus näkyi hänen vilkkaissa

silmissään. Uusia korioita hetuleita ilmestyi yhä enemmin hänen

puvussaan, viimein koreat puikkorenkaatkin korvissa välkähtelivät--ja

yhä ylpeämmäksi muuttui hän. Entiset ystävät ja palvellussisarensa ei

hänelle enää oikeen seurakumppaneiksi kelvanneet, sillä olipa hän

talonpojan morsian, ja tunsi itsensä siksi. Mutta silloin olikin jo

astuttu siveyden rajain yli, hienot siveettömyyden taimet versoneet,

taitavan kasvattajan hoidossa.

Oli taas keväinen sunnuntai-ilta, kylvöt ja muut kasvit olivat

kauniilla oralla, joita maamiehet katselivat hyvillä toiveilla. Niinpä

oli Kantalan isäntäkin katselemassa kylvöjään ja kohteli palatessaan

Tapalan ukon, joka kanssa palasi pelloltaan. Siinä sitten, kaikenlaista

jutellessa, sanoi Tapala muun muassa: "Meidänhän ne työt tahtovat jäädä

vallan takapajulle, on liika vähän väkeä ja nekin niitä näitä

lontuksia, nyt sitten vielä täytyy ajaa piikakin pois."

--"Ajaa piika pois, mistä syystä sitten?"

"Mistäkö syystä?--mistäs muusta kuin siitä, kun roisto on antanut

itsensä pilata ja piankin ehkä saa lapsia."--

--"Jaa jaa, kyllä se on ikävä asia, kun tuollaisen kelpo tytön on käynyt

niin pahasti, mutta eihän teidän kuitenkaan sovi tyttöä pois ajaa,

teillä hän on paremmin kotonaan kuin muualla."

--"Meilläkö? minä en pidä huoria talossani, se on totinen tosi, miksi

ei silloin totellut, kun monesti varoitin häntä juoksemasta kylässä

syntiseuroissa, miksi ei totellut?"

--"Jaa jaa, mutta ehk'ette kieltäneet tarpeeksi monta kertaa; minä

olenkin kuullut, että teidän oma poika on Annaa koreillut

korvakelluttimilla ja kaikenmoisilla hetuleilla. Olisi ehkä aivan

kohtuullista, jos Annasta tulisi talon miniä."

--"Ja luuletko sinä sitten meidän Samulin piikoja pitävän, joka on

siivoimpia nuoria miehiä maailmassa."

--"Ei kerkiä kehumaan; yökoipari hän on ollut kauvan aikaa, vieläpä

pahinta sorttia."

--"Valehtelet!" tiuskaisi Tapala suuttuneena.

--"Enpä sentään," sanoi Kantala vakavasti, "jos jätänkin jutuiksi, mitä

olen muilta kuullut, on minulla kyllin omia silmin näkemiäni, tuskin on

vielä viikkoa aikaa, kun omin käsin talutin hänen pois piikain

makuuhuoneesta, koska pidin sopimattomana, että hän siellä kaiket yöt

vetelehtii."

Tapalalla ei ollut mitään sanottavaa; vihoissaan lähti hän kotoaan

kohden, ja vielä samana iltana täytyi Annan ruveta korjaamaan

kapineitaan, ei ollut enää armoa vähääkään.

Koditonna, petettynä, hyljättynä, tuollaista ei Anna ikänä ollut

tiennyt elämältä pelätä ja sempä tähden tuntuikin se kahta

katkerammalta. Hän tiesi ett'ei hänellä enää ollut mitään odotettavaa

petolliselta sulholtansa; nyt hän jo täydelleen käsitti, mikä tarkoitus

oli Samulin lemmen lupauksilla. Ja kyllä hän oli noitten lupasten

vakavuutta epäillyt alusta aikain, mutta ei hänessä ollut voimaa

vastustamaan niitä monenlaisia houkutuksia, joita yhä uusia ilmestyi.

Kiukku ja häpeä astuivat nyt entisen iloisuuden sijaan, köyhyys ja

kopiseva tyhjyys joka paikassa--Anna oleskeli yönsä ladoissa ja muissa

ulkohuoneissa, ei taipunut hän pyrkimään kenenkään asuntoon, kenties ei

oikeen uskaltanutkaan. Monta kertaa oli hän aikeissa itse lopettaa

elämänsä, mutta ei hänellä sentään ollut rohkeutta toteuttaa

aikeitansa, hän eleli siis vaan kurjaa elämäänsä ja tulevaisuus

kuvautui vieläkin kurjemmaksi. Mutta eipä saanut hän kauvan tälläkään

tavalla rauhassa olla; kyläläiset päättivät, että kyllä tuolla naisella

varmaankin on jotakin pahaa mielessä, kun tuolla tavoin piilottelee, ja

silloin rupesivat kylän akat jommoiseenkin vartijatoimeen.--Olipa

kerran yksi niin rohkea, että rupesi Annaa julkisesti torumaankin

tuollaisesta olosta, samassa lisäten; "Jos muuten tahdot, voit saada

vähäksi aikaa sijaa minunkin pirttini nurkassa."--Mutta kyllä tiesi

Anna, ettei kylän häijyimmän akan pirtin nurkassa ollut juuri hauskat

oltavat; sentähdon pakeni hän, sydän entistä synkempänä. Hän juoksi

vähän matkaa kylästä olevalle sillalle, ja päätti nyt varmasti lopettaa

elämänsä, hypätä sillalta alas koskeen--hän seisattui käsipuulla,

katseli virran juoksua ja kuulteli sen hiljaista kohinaa, mieleensä

muistui lapsuutensa ajat Ketolassa, usein hän sielläkin oli katsellut

pienoisen virran hiljasta kulkua, vaan aivan toisella mielellä, kuin

nyt. Ja juuri tällä hetkellä iski mieleensä ensikerran ajatus; mitäs

jos kävisin Ketolaan--nuo jäykät ihmiset olivat kuitenkin parhaimpia,

mitä hän oli kohdannut maailmassa: ainahan ne puhuivat suoraa totuutta

ja toimivat sen mukaan ihan toisin kuin maailmalla--miksi olikaan hän

sieltä ollenkaan lähtenyt, olisihan siellä nyt hyvä--mutta mitenkäs hän

voisi ja kehtaisi sinne mennä takaisin, josta hyvinä päivinään oli niin

ylpeästi suotta-aikojaan lähtenyt?--Kyllä se oli vaikeaa.--Mutta tässä

oli kysymys elämästä ja kuolemasta, tässä ei ollut tinkimisen varaa.--

Ja miksi ei hän koittaisi kaikkia, ennenkuin käy lopettamaan nuoren

elämänsä? Kauhistuneena tempasi hän itsensä irti sillan käsipuusta ja

alkoi vakavasti astella Ketolan torppaa kohden.

--Ketola vaimoineen, poikineen palasi juuri työstä, kun he pihassa

kohtasivat vaalean, surullisen näköisen Annan. Ihmetyksissään asettui

koko perhe Annan ympärille seisomaan.--Tietämättä mitään lausua Anna

puolestansa rupesi katkerasti itkemään, eikä voinut silmiinkään katsoa

entisiä kasvatusvanhenpiansa. Viimein toki poikanen lapsen rohkeudella

tarttui Annaa käteen ja sanoi, "tule Anna pirttiin!"

Siitä sitten pääsivät vanhemmatkin alkuun, kertoivat pojan sanoja ja

kyselivät, miksi hän itkee.

Monen tuumimisen ja arvelun perästä, tuli vielä samana iltana

päätökseksi, että Anna saisi jäädä torppaan. "Olisi vallankin hyvä",

sanoi Jaakko, "jos pysyisit täällä enemmän aikaa, etkä kohta taas ensi

tilaisuudessa lähtisi maailmalle hulluttelemaan."

Mutta Anna tiesi, että päätös oli päätös, joka pysyi, hän tiesi että

hänellä taas oli koti, jossa sai elää miten tahtoi ja hän päätti taas

ruveta elämään uudestaan.

Kylässä alkoi touhu ja hakeminen Annan katoamisen johdosta, luultiin

hänen koettavan sikiötään salata: Toiset olivat hänen nähneet menevän

joelle päin, ne luulivat, eikä syyttä, hänen koskeen hypänneen. Ja

viikon päivät kesti tämänlaista levottomuutta, siksi kuin saatiin

tietää missä hän nyt oli.

Tapalan Samuli käveli vaan pyhyyden hännystakissa, ei hän ollut asiasta

tietävinäänkään.