IV.

Lähdemme nyt seuraamaan Mattia, joka pakolaisen reisulla retkeilee

maailman pitkiä polkuja. Hän ei ole mikään arka itkusilmäinen raukka,

ei mikään maakuva kerjäläis-rekale, hän on rohkea, hurjapäinen

ilveilijä, joka sukkeluudella osaa hankkia leivän ja särpimen.

Semmoinen ei hän tosin ollut silloin, kuin Luisulan mökistä karkasi

kylmänä pakkas-aamuna, silloin oli hän kurja itkevä poika raukka, joka

vieläkin pahempaa peläten, pakeni tiettyä kurjuutta kohden. Ja kyllä

hän tunsi itsensä turvattomaksi raukaksi, istuessaan yhden ja toisen

muurin pankolla leipäpalaa kaluten. Ei ollut ketään, joka olisi hänestä

välittänyt, jos joku suvaitsi hänelle jotakin sanoa, oli se kaikkea

muuta kuin hauskaa. Niin, kyllä hän oli niinkuin joku kehnonlainen

kulkukoira, juoksi talosta taloon leivänpala taskussa, mutta takaisin

ei hän aikonut palata, eikä huutoon mennä--ei!

Pian olikin hän täydellisesti perehtynyt kerjuupojan elämään, unohtanut

kaikki ikävät mietelmät ja nurkassa nurruna istumiset. Olihan sitä

maailmalla niin paljon huvia ja oppimista tarjonna, siellä sai kuulla

tuhannenkin laulua, satua ja sukkeluutta, ja kaikki ne menivät Matin

muistoon niinkuin naulaan. Sitten hän lauloi ja jutteli iltakaudet

tehden kymmeniä konsteja, joita ihmiset katselivat, ihmettelivät, ja

joista palkinnoksi tuli milloin korppu, milloin vaskilantti, milloin

mitäkin. Oli se hyvää tai pahaa, hyödyllistä tai hyödytöntä, kaikki

painui heti hänen muistoonsa. Kaikki oli Matin mielestä huvittavaa,

sanomalehti tai kirja, jota ei ollut ennen nähnyt, huvitti häntä

yhtähyvin kuin rivot puheet ja siivottomat laulutkin. Jos hän näki

jonkun kirjoittavan tai lukua laskevan, asettui hän heti tuon taakse

tähystelemään ja koetti ottaa selville, mitä sillä tai sillä

tarkoitettiin. Jokaisen kirjan, jokaisen vähäpätöisimmänkin paperin

minkä sattui käsiinsä saamaan, luki ja tarkasteli Matti läpitse,

ainahan siinä oli jotakin sukkelaa, jotakin semmoista, jota ei ollut

ennen nähnyt, ja se häntä huvitti.

Talvella oli lumen pinta, suvella hiekkainen maantie hänelle

kirjoitustauluna, niihin kirjoitteli hän haukkumasanoja ja kaikenlaisia

sukkeluuksia, pitkät matkat tienvieriä myöten. Lautaseinät,

veräjälaudat ja yleensä kaikki missä oli sileä valkoinen pinta,

käytettiin myöskin samaan tarkoitukseen. Nuot kirjoitukset ja kuvat

eivät suinkaan monestikkaan olleet aivan siveellistä laatua, olivathan

kuitenkin juuri sitä samaa, mitä mailma yleensä suosii, kuulemiaanhan

Matti kirjoitteli. Tuon alinomaisen harjoituksen kautta tottui hän pian

aivan sujuvasti kirjoittamaan ja sillä tavoin oli taas yksi suuri taito

opittu. Nyt alkoi kirjeiden lähetteleminen, saatuaan jostakin palasen

paperia, kirjoitteli Matti siihen hyvän joukon kaikenlaisia vekkulin

lauseita, sitten kirjoitti hän osoitteen jollekkin ylpeälle

tulokkaalle, useimmiten semmoiselle, joka ei itse taitanut kirjoitusta

lukea ja näin oli kirje valmis paikalle saatettavaksi.

Monessa paikassa pidettiin Mattia oikeana ihmeenä: että kerjupoika

osasi laulaa, ilveillä ja konsteja tehdä, se ei vielä ollut mitään

tavatonta, olihan niitä semmoisia ennenkin nähty, mutta erinomaisen

sujuva lukutaito ja nopea kirjoittaminen, se oli jo jotakin toista.

Harvoin osasivat parempainkaan ihmisten lapset tuolla tavoin lukea,

vielä vähemmin kirjoittaa, saati sitten kerjäläispojat, ne eivät

tavallisesti osanneet mitään.

Suurilla työpaikoilla Matti tavallisesti oleskeli: siellähän sitä oli

enempi kuultavaa ja nähtävää. Erittäinkin miellytti häntä rakennustyöt,

siellä hän hyppeli ja kiipesi kuin orava ylhäällä rakennuksella, tehden

työmiehille pieniä apua. Jos joku varoitti häntä liiasta rohkeudesta,

hyppeli hän yhä rajummin ja ilveili varottajaa vasten silmiä. Oltuaan

päivän vaikka miten suuremmoisella rakennuksella, tiesi hän tarkkaan

kunkin eri osaston levyn, mitan ja korkeuden, hän oli jo ehtinyt laskea

kuinka monta syltää hirttä oli rakennuksessa, kuinka monta tänäpänä

saatiin j.n.e. Ja sitten illalla seurasi hän työmiesten mukana, usein

joutuen johonkin viinakapakkaan, siellä hän ilveili ja lauloi oikein

suun täydeltä, ansaiten näin monta lanttia. Ensinnä ei hän tahtonut

viinaa maistaa, vaikka sitä aivan useasti tarjottiin, hän kun

ehtimiseen juoksi juoppoin asioilla, mutta tottui hän siihenkin

kuitenkin vähitellen. Eräänä kertana, kun hän taas ilveili juoppoin

parissa, tuli hän aivan hukkajuovuksiin ja kaatui tantereelle.

Herättyään tunsi hän jalkansa kipeäksi ja muutenkin voivansa aivan

pahoin, ja hän tiesi mistä tämä kipu ja pahoin vointi tuli. Ontuvana

läksi hän käydä klenkuttamaan maantietä kohden. "Tämmöinen se onkin

oikein täysi kerjäläinen kun ontuukin, yks-kolmatta, yks-kolmatta,"

mutisi hän mennessään, "sais nyt vaan kyytiä, hurraisin pois koko

seudulta.--Maantiellä ajoi eräs herrasmies kieseillä, niitten taakse

sukelsi Matti salaa ja kuljettuaan hyvän matkan rupesi laulamaan.

"Eipä se Matti enää viinaa pisaraakaan maista.--

Armias herra se kieseillänsä kuljetti ontuvaista."

Silloin vasta huomasi herra ja tiuskasi poikaa pois menemään. Matti

hyppäsi maantielle ja lakki kourassa kiitteli kyydistä.

Vaikka Matin luonne oli tavattoman taipuvainen kaikenmoisiin kujeisin,

ei hänellä kuitenkaan ollut varastamisen halua. Pisti hän kuitenkin

kerran erään talon pöydältä kymmenen penniä taskuunsa ja meni

menojansa. Kun jo oli kävellyt hyvän matkaa, istui hän kivelle ja

rupesi katselemaan rahojansa, niistä oli usioita lantteja

rääsypussipahaisessa, ja hän muisti tarkkaan minkälaisesta

palveluksesta hän kunkin oli saanut.--Tuon oli hän saanut viinan

tuomisesta Tuomiston Jussilta, tuon karjan ajamisesta Rekulan Liisalta,

tuon haikara-juoksusta Lampelan leikkivalkealla, ja minkä mistäkin.

Rehellisesti saatuja oli ne kaikki muut, paitsi tuo yksi--se oli

varastettu. Ja sitä hän mietti ja ajatteli, minkätähden hän oikeastaan

oli varkaisiin ruvennut, eipä hän ollenkaan tarvinnut tuota

kymmenpenniä, jo aikoi hän palata takaisin ja viedä rahan samaan

paikkaan, mutta silloin muistui taas mieleensä uusi kuje, hän haki

paperin ja kynän lakkaristaan ja kirjoitti: "Armollinen Heiskalan

emäntä! Otin kymmenenpenniä teidän pöydältänne, se oli ensimmäinen

varkauteni, ja luulen myöskin sen olevan viimeisen. Tästä saatte hakea

korvausta Huiskalan Heikissä, tulevana vuonna tähän aikaan. Matti maali

kylmä kaali j.n.e." Kirjeen lähetti hän matkustavaisilla paikalle,

sanoen sen saaneensa tuolta toisesta pitäjästä.

Isommaksi tultuaan otti Matti osaa kaikenlaisiin töihin, ja oppi pian

käyttämään mitä työasetta hyvänsä. Alituisessa liikkeessä olivat hänen

jäsenensä kehittyneet voimakkaiksi ja sulaviksi, kirvestä ja sahaa

käytteli hän kuin paras mies, ja kaikenlaisia taidokkaasti

valmistettuja pikkukapineita oli hänellä aina taskussansa. Sattui

talvisin, että Matti illalla taloon tultuaan haki kaikenlaisia hylkyjä

laudan päitä, niitä hän sitten kalkutteli, huvitellen talonväkeä

kaikenmoisilla kertomuksilla iltakauden. Mutta sitten aamulla oli

hänellä sievä pikku astia emännälle annettavaa, ja tämä oli syntynyt

melkein talonväen huomaamatta renkein työkaluilla.--Rakennustöitä

rakasti Matti yhä, ja kesäisin ajoin oleskeli hau melkein yksinomaan

suurilla rakennuksilla, hän otti nyt jo toisinaan työhönkin osaa. Usein

sieppasi hän piilun työmiehiltä ja alkoi rohkeasti veistää hirttä,

miehet silloin pelkäsivät hänen puun pilalle kolovan ja käskivät panna

kirveen pois. Mutta silloin selitti Matti, että hän se onkin niitä

etevämpiä timpermanneja ja parhaita nurkan kopistelijoita, ja yhä

toimessaan jatkoi hän:--"Juuri tuosta paikasta on sitä veistäminen, jos

mielii suoraa saada. Nähkääs hyvät ystävät kuinka lastut loikahtelee

kuin lampaat,--ja sitten se on suora, sileä, ja kaunis koko sivu--noin

pojat, työ käy mieheltä." Sitten vasta antoi Matti kirveen pois, ja

miesten täytyi myöntää, että hän tosiaankin käytteli sitä varsin

taitavasti.

Joskus oli Matti työssä päiväkauden ja sai silloin useasti hyvänkin

palkan, mutta jos häntä silloin pyydettiin pitemmäksi aikaa, katosi hän

koko seuduilta. Matti ei oikeastaan kammonut työtä, sitä teki hän usein

hyvälläkin halulla, mutta vuosikausia kuljeskeltuaan, oli hän tuohon

niin tottunut, ett'ei monta päivää viihtynyt yhdessä kohdin.--Eikä

hänellä ollut missään erityistä tuttavaa, tai kotoa, jonkatähden olisi

kannattanut yhdessä kohdin viipyä. Siinä, missä häntä hyvin kohdeltiin,

oleskeli hän päivän pari, tehden kaikenlaisia pieniä palveluksia, missä

taas oltiin epäkohteliaita, piti hän nuhdesaarnan, joka tavallisesti

päättyi pötkimisellä käpälämäkeen.

Neljän vuoden kuluessa oli Matti ehtinyt käydä ja tarkastella melkein

jokaisen Suomen kaupungin ja maalaisseurakunnan, ja joka seudulta oli

hänellä hupaisia juttuja kerrottavana. Mutta syntymäseudustansa ja

vanhemmistansa ei hän koskaan maininnut mitään, ja jos joku häneltä

niistä kysyi, sai hän vastaukseksi: "pukki poiki kalliolle, hyvät

ihmiset korjasi." Taikka sanoi hän olevansa Vasikka-veräjän rusthollin

vanhempi poika, vähän tuolta puolen hevoskukkuran.

Ei hän käynyt koskaan lähelläkään kotiseutuansa, ensinnä pelkäsi hän

joutuvansa huutoon, jos kiinni saataisiin, ja sittemmin, kun jo hyvin

oli tottunut kulkulaiselämäänsä, pelkäsi hän joutuvansa tarkemman

peräänkatsannon alaiseksi, jos kerran näyttäisi itsensä.

Vasta ollessaan jo neljäntoista vuotias, pitkä poika soljukka, tunsi

Matti eräänä kevännä halua nähdä synnyinseutuansa. Tuskinpa oli enää

koko isänmaassaan hänelle mitään uutta nähtävää, ja hän päätti nyt

aloittaa uutta kiertokulkua. Eihän minua enää kotiseudullani kukaan

tunne, ajatteli hän, varsinkin jos karttelen tutumpia ihmisiä.--Näillä

mielin läheni hän lähenemistään kotiseutuansa ja eräänä lauantai

iltapäivänä ehti hän jo syntymäkylänsä läheisyyteen. Ensimmäinen

tunnettu henkilö, jonka hän kohtasi, oli torppari Ojaluoma, joka pani

aitaa peltonsa ympärille.--Vanhastaan muisti Matti Ojaluoman äreäksi

mieheksi ja päätti hiukan ilveillä hänen kanssaan. Pyytäen

leivänpalasta palkaksi, lupasi hän auttaa aidan tekijää, ja monen

väittelyn perästä sai hän luvan koettaa miten työ häneltä sujuisi.

Silloin alkoi Matti täyttä voimaa aitaa alustella ja oli pian jättänyt

torpparin hyvän matkaa. Vähän ajan päästä palasi hän torpparin tykö,

ihmettelemään tuon tavattoman huonoa työkykyä. "Minäkin olen niitä

huonompia," sanoi hän, "en minäkään kerjäämättä toimeen tule, mutta

sinä äijä raasu olet vielä kymmentä vertaa huonompi, kyllä sinä jo

saisit ruotisakin olla, on siellä monta parempaakin." Mutta silloin oli

jo Matin pötkiminen pakoon, muutoin olisi seipään tyvi tehnyt tuhoja,

"Hullua miestä kun suuttuu todesta asiasta," ilveili Matti, hiljaksensa

juosta lönkötellen äijän edellä.

Torppari palasi työhönsä, itsekseen kiroillen tuota hävytöntä nulkkia,

mutta vähän ajan päästä sai hän uutta kiukuttelemisen aihetta, sillä

Matti oli tuonnempana asettanut seipäät terät ylöspäin ja pitkän matkan

päähän toisistansa.

Tällaiset tapaukset kuuluivat Matin jokapäiväisiin tehtäviin. Ihmisten

kanssa ilveileminen, kaikenlaisten pienten ilkitekojen tekeminen olivat

hänen mielitöitään, niitä hän harjoitteli missä vaan sopi.

* * * * *

Kauniina rauhaisana sunnuntaipäivänä loikoili Matti tuuhean

katajapensaan suojassa, lähellä Koskelan kylää.--Tuolla se näkyi

Luisulan mökki mäen nyppylällä, jotenkin samanmoisena kuin ennenkin,

oli siihen kai muutamia puita asetettu lisää porstuaksi, oli kai

kattoakin hieman korjattu, mutta muuten oli se sama. Lapsia

paitasillaan juoksi ulos mökin ovesta;--köyhiä lapsiraukkoja kai

olivat, eihän rikkaat Luisulassa asu. Mutta oli kai heillä vanhemmat

hoitajina siinä kyllä.--Tuo sama Luisula se oli hänenkin kotitalonsa,

se mahtava rustholli, josta hän monesti oli puhunut mailmalla

kulkeissaan. Hän muisti vielä kuinka Luisulassa leipäpalaa tasattiin

perheen kesken ja miten siellä nälkä vieraana majaili. Mutta samassa

muisti hän kaikenlaista muutakin--muisti hellän äidin, joka

kyynelsilmin jakoi niukkaa ravintoa, muisti miten hän suurella huolella

korjaili rikkiöimiä vaaterekaleita ja miten hän työskenteli, valvoi ja

huolehti. Mitään sen tapaista ei ollut hän mailmalla kohdannut, ruokaa

ja juomaa sitä hän kyllä sai, monesti sai hän ihmiset naurutuulelle

ilvekertomuksillaan, hän sai rahaa ja makeisia,--mutta kukaan ei

hänestä sen enempi pitänyt väliä, kukaan ei häntä kohtaan osoittanut

mitään erityistä lempeyttä; ihmiset, kylät ja talot, kaikki oli hänelle

umpioutoja, ventovieraita.

Mutta tässä oli jotain tuttavan tapaista, jotakin puoleensa vetävää,

houkuttelevaa:--tuollahan se oli Tapalan talon asuinrivi uudesta

päreillä katettu--olleekohan tuo vallaton Samuli poika jo kylläkin

suuri mies--ja Kantala sitten tuolla mäen syrjällä--sinne hänen piti

kerta mennä, mutta ei mennytkään, menipä hui, hai, hop.--Olisipa nyt

hauska nähdä, mitenkä lapset ovat kasvaneet--mutta sinne ei taida olla

hyvä mennä--kuka tietää mitä siitä tulisi.

Tuolla niitä käveli joukko nuoria poikia kylätiellä, Matti tunsi

kiihkeää halua käydä sinne katsomaan, keitä nuot olisivat--mutta

mitenkäs hän kehtaisi sinne mennä--kehtaisi?--mistä se nyt tuli

semmoinen outo tunne? eipä hän ollut ennenkään mitään hävennyt--ei,

mutta jos nuot hänen tuntisivat?

Sitten alettiin kirkosta palata: siinä niitä tuli nuoria, vanhoja,

miehiä ja naisia; ja olipa joukossa aina joku, jonka Matti luuli

tuntevansa; nyt niitä tuli joukko nuoria poikia, poikkesivat Koskelaan

--siinä oli varmaankin Kujalan Kalle ja Kraatarin Eero, ne hän tunsi.

Sitte tuli jo Kantalakin emäntinensä, ajaen hyvällä hevosella ja

heiluvilla kieseillä, olipa siellä tyttönenkin takana--oli.--Kaikki ne

kiiruhtivat kotiansa, ystäväinsä, omaistensa luoksi, nauttimaan kodin

hiljaista rauhaa.----Mutta hän, Matti raukka, kerjäläis-poika--minne

menisi hän? ei ollut huonointakaan mökkiä, jota hän voisi kodikseen

sanoa, ei ystävää, joka hänestä vähintäkään huolisi. Kulkulais-elämä

kuvautui hänen eteensä synkkänä, häpeällisenä, ja ensikerran elämässään

juolahti Matin mieleen kysymys: mitä tästä viimeinkin tulee? Ja sitten

itki hän pensaan takana piilossaan, oikein itsekkään tietämättä mitä.

Matti oli vielä lapsi, mutta järkevä ja kehittynyt, täydelleen

tutustunut mailmaan ja sen tapoihin. Luonteeltaan oli hän

hellätunteinen ja taipuisa, vaikka siihen mailmalla kulkeissaan oli

joku määrä koiramaista äreyttäkin sekaantunut.--Entiset muistot ja

kotipaikan ihastuttava näky ikäänkuin loitsimalla loitsivat esiin

kaikki hellemmät ja jalommat puolet Matin luonteessa, ja samassa

huomasi hän, ett'ei hänen nykyinen elämäntapansa enää sopinut hänelle.

"Nyt se on loppu kerjäläismatkalle," jupisi Matti, nousten seisoalle:

"voinhan minä tehdä työtä jokalajia, miksi siis hoilottelen maailman

kulkurina." Hän istui taas katajan varjoon, otti lakkaristansa vanhan

säämyskäisen pussin ja tyhjensi sen sisällön eteensä kedolle. Siinä oli

koko joukko hopea- ja vaskirahoja, joita hän alkoi lukea.

"Kuusitoista markkaa viisikymmentä penniä," puhui hän itseksensä,

"kyllä siinä kerjäläisen rahoiksi, voinhan niillä saada itselleni kunto

vaatteet, ja eipä nämätkään ryysyni ole vielä aivan pilalla. Kyllä kai

luulevat minun nämät rahat varastaneeni, jos ne jollekulle näytän,

mutta voinhan siltä olla huoleton, olenhan ne rehellisesti saanut

kaikki--kaikki paitsi tuon kymmenen penniä--taitais olla paras jos

heittäisin tuon tuulen tietä."--Matti katseli rahaa, kierteli sitä

käsissään, oli jo heittämässä, mutta vetikin kätensä takaisin, ja pisti

sen takaisin taskuunsa. "Mitä hassuttelen," mutisi hän, "eihän asia

sillä parane, jos suotta aikojaan rahan hukkaan."--Muuten ei tämä rahan

varkaus ole ainoa konnan työ, mitä tehnyt olen--ajatteli hän--on niitä

muitakin yhtä pahoja--pahempiakin.--Nyt lähden Kantalaan, päätti Matti,

siellä kukaties saan näyttää mihinkä kerjuupoika kelpaa, ja jos minua

ei siellä suvaita, laputan toiseen seutuun. Kantalan isäntä istui

asuinrivin roussilla, jutellen muutamain miesten kanssa, kun Matti

rohkeana, päättävänä, asteli esille. Ojentain kättä tervehteli hän

kaikkia läsnä olevia, samalla ilmottain, että hänelle olisi isännälle

kahdenkeskistä asiaa. Isäntä vei Matin kammariinsa ja siellä alkoi

Matti pulma:

"Tunnette kai, hyvä isäntä, vielä Luisulan Matin? Olihan teidän määrä

minua kerran kyyditä pitäjälle huutoon pantavaksi. Mutta minä en

mielestäni tykännyt koko asiasta ja pötkin pakoon. Siitä asti olen

juossut ympäri maata oikeen kelpo tavalla, herrana kerjäläisenä, ja

pitänyt oikeata Joutilas-Matin Joulua. Mutta äsken juolahti mieleeni,

että taitais olla paras jättää jo kerrassaan koko juoksut ja ruveta

työmieheksi, ja nyt kysyn teiltä: voisitteko koetteeksi ottaa työhönne

tämänlaista poikaloikkaria?"

Kantala katseli terävästi tuota rohkeaa puhujaa ja sanoi vähän

mietittyänsä: "silloin kuin karkasit olin päättänyt ottaa sinun

kasvatikseni, mutta nyt en tiedä."

"Jos olisin sen tiennyt, enpä olisi käpälämäkeen lähtenyt; mutta mitäs

te olisitte tehneet semmoisella nulikalla kuin minä silloin olin? Vaan

nyt minä voin tehdä työtä niinkuin muukin. Kyllähän minä jo maailman

kulkijanakin voisin kiertää klopoja työstäni, mutta minä mielittelisin

kotia, en viitsisi enää olla kulkukoiran tavoin joka tuulen

ajeltavana."

Vähän ihmeissään katseli Kantala tuota omituista poikaveitikkaa: hän

huomasi heti, että hänen edessään oli järkevä olento, jolla oli enemmän

elämän kokemusta kuin kymmenellä muulla tuon ikäisellä, ja hän sanoi

hetkisen aprikoittuaan: "Saat koetteeksi jäädä taloon, jos lupaat olla

siivolla."

"Kyllähän muuten lupaan siivolla olla, mutta tämä läpi tässä nenäni

alla on toisinaan niin huonossa kunnossa ett'en voi sitä täydelleen

hallita, ja silloin tunkee sieltä ilmoille semmoisiakin sanoja, jotka

eivät kaikkein mielestä kuulu aivan kauniilta."

"Sitäpä juuri pelkään, että olet maailmalla oppinut paljon huonoja

tapoja ja olet semmoisena pahennukseksi toisille nuorille."

"Tämä saattaa olla turha pelko, kyllä sitä maailmalla oppii vähäisen

jokalajia: jos oppii paljon pahaa, oppii siellä hitusen jotakin

parempaakin ja kaikkihan ne ovat hyvät tarpeen aikana."

"Mutta minä luulen, että on menneet vanhatkin opit, kuinkahan

esimerkiksi lienee lukutaidon laita, ethän ole ollut lukusijoilla

moneen vuoteen."

"Vähänpä sitä lukusijoilla lukemaan opitaan; muuten luulen siinä

konstissa toimeen tulevani ja kestäväni ankarampaakin arvostelua, kuin

lukusijoilla on tavallista."

"Jää sitte taloon niinkuin tahdot, minä toimitan sinulle päivällistä,

ja huomenna saat koettaa miltä työnteko tuntuu."

"No sitten se sujuu kaikki niinkuin käsi hihaan--mutta vartokaas, minä

annan teille täältä muutamia klopoja noin viisitoista markkaa, niillä

pyydän hankkimaan minulle vaatteita, sillä nyt kun muutan ammattia, ei

enää ole sovelias julkisuudessa käyttää vanhaa viskapukua."

Kantala katseli rahoja, sitten katsoi hän terävästi Mattia silmiin,

joka jatkoi: "Varastanut, arvelette kai? Ei maar' olekkaan yhtä kirpun

kipenää varastettua--täällä on taskussani varastettu kymmenpenni, mutta

se onkin kaikista suurin varkauteni."

Kantala katseli rohkeaa puhujaa. Hän on joko rehellinen tai tavattoman

hävytön, päätti hän.

Matti kävi tupaan talonväkeä tervehtimään. Sydämmensä tykytti

tavallista rajummin, kun hän kohtasi entisiä lapsuuden tovereita, hän

tuli melkein ujoksi, sanattomaksi, tervehtiessään Kantalan lapsia.--

Olipa jo viidettä vuotta kulunut siitä kuin Matti oli nähnyt tuttuja

kasvoja, hän oli sillä aikaa paljon muuttunut ja samassa määrässä oli

Kantalan lapsetkin muuttuneet, mutta oli siinä kuitenkin vielä jotakin

tuttavan tapaista, joka mieleen toi monta himmeää entis-ajan muistoa.

Samana sunnuntai iltapuolla oli Matti jo perehtynyt talon aloihin,

niinkuin olisi vuosikansia siellä ollut, koki hän sentään olla jotenkin

alallansa ja puhua tavallista vähemmän.

Kantalassa oli riihi rakennettavana ja sinne läksivät miehet maanantai

aamuna; sinne sai seurata Mattikin, puita kuorimaan, niinkuin isäntä

sanoi. Mutta kaikkein ihmeeksi osoitti Matti pian voivansa kirvestä

käyttää muuhunkin, eikä vaan pelkkään kuoren kiskomiseen.

Ja pian tulikin hänestä oikia mestari, hänellä niitä oli kymmenittäin

kaavoja mielessä, hän muisti tarkkaan, mitenkä siinä tai siinä paikassa

rakennettiin, ja semmoinen sanottiin olevan hyvä. Ja sitten tuumittua

ja aprikoittua päätettiin Matin neuvo aivan käytännölliseksi ja tehtiin

sen mukaan.

Ylipäätään oli Matti tyytyväinen oloihinsa Kantalassa ja työskenteli

ihmeteltävällä taidolla, mutta toisinaan tunsi hän kuitenkin kiihkeätä

halua palata entiseen elämäänsä. Silloin oli hän laiska ja

välinpitämätön, teki kureja ja lauleli rivoja lauluja. Mutta ei hän

sentään todella aikonut paikkaansa jättää, vaan palasi, hetkisen

laiskana loiroteltua, taas työhönsä. Kantalan lapset, jotka olivat

samalla ijällä kuin Mattikin, kohtelivat häntä ystävällisesti ja sepä

olikin paras vetovoima, joka pidätteli häntä paikallaan, sillä hän

tiesi, että vaikka maailmalla löytyykin jokalajia muuta, puuttuu siellä

kuitenkin ystävyyttä.

Matti sai pian ruveta koulumestarin virkaan, opettaa talon lapsia

kirjoittamaan, ja tämä olikin hänelle hupaisin toimi, siinä hän hääräsi

paperilappujen kansa, kirjoittain mallia ja laskien sukkeluuksia

yhtenään. "Piirustappas, Elsa, tuohon juuri tuolla tavalla--kyllä se

käy laatuun--onhan sinulla sormet kuin hienoimmalla Helsingin

röökynällä--ja Iivari kirjoittaa jo melkein paremmin, kuin minä; mutta

sopivampi hän olisikin tähän korkiaan koulumestarin virkaan, kuin minä,

täysin palvellut kerjäläinen--ahaa! nyt piti tehdä ässää, mutta kävi

liika rässää, sitten tulee kaksi äätä, ennustamaan poutaista säätä."

"Olisi parempi, jos olisit vähemmällä höperöittemisellä," sanoi Iivari,

hieman suuttuneena."

"Niin kai, mutta Kangasten Toponen sanoi minun leukani olevan sitä

sorttia kalua, että sen täytyy aina häälyä, muuten se kuivaa ja

kräpistyy, niinkuin vanha kenkäraja."

Sitten täytyi Iivarinkin vähän naurahtaa ja hupaista se oli kaikille.

Vaikka Matti kotonakin oli suulas ja vallaton, osasi hän kuitenkin

hillitä itseänsä; mutta, päästyään ulommaksi kylän vallattomain

veitikkain seuraan, oli hän sama kerjäläis-Matti, kuin ennenkin.

Silloin ei hänen ilveillään ollut mitään rajaa, ja hän oli valmis

mihinkä konnankuriin tahansa. Tällaisena oli Matti aivan mukavana

aseena kylän hurjille pojille, nämät häntä ärsyttivät pilkkaamaan

ohikulkevia ja tekemään kaikenlaisia kureja ihmisille, puolustaen

häntä, jos pahoin kävi.

Mutta rupesipa Matti kuitenkin vähitellen huomaamaan, ett'ei ollut

miksikään kunniaksi olla veitikkain ärsytettävänä ja kyläkunnan

komelina ja sitämyöten rupesi hän siivommin oleskelemaan.

Toisena kevännä tuli Matin mennä rippikouluun. Hän oli nyt jo

entisestään paljon muuttunut, monta pahaa tapaa jättänyt. Eikä hän enää

koskaan tuntenut halua lähteä maailmaa kulkemaan, olipa hän nyt jo

kunnollinen renki, ja hänellä oli koti ja ystäviä.--Eikä hänelle kukaan

ikäisistään piisannut, ei työnteossa, eikä muissakaan konsteissa. Olipa

papit lukusijoillakin sanoneet häntä parhaaksi lukijaksi ja

ihmetelleet, mitenkä hän maailmalla niin oli edistyä voinut.--Ja

kylläpä hän sen tiesi itsekkin ilman kenenkään sanomatta--ja osasipa

hän muutakin, ei ainoastaan lukea, osasi enempi, kuin joku

arvokkaampikin mies. Tämmöistä tiesi Matti itsestänsä ja hän kohosi

omassa mielessään puolta suuremmaksi--miksi ei hänestä voisi tulla

vaikka mikä--mikäpä hänelle olisi mahdotoin?--Talonisäntä--vaikkapa

herrasmies--miksipä ei?

Hyvästi puetettuna, iloisena ja rohkeana, sekä varmana hyvästä

taidostaan, kävi Matti rippikouluun, ja hän ajatteli; mahtaneeko olla

kylläkin monta, jotka lukevat paremmin, kuin hän.

Samalla kertaa kävi Kantalasta rippikouluun toinenkin henkilö, talon

tytär, Elsa. Tämä ei ollut niin rohkea ja varma taidostaan, vaikka

kyllä hänkin oli kunnollinen lukija ja tarkka tyttö. Elsa oli ujo,

hiljainen tyttö; ensi aikoina joutui hän hämilleen aivan kohta, jos

pappi vaan katsahtikin sinne päin, ja aina hän pelkäsi, kuinka tuon

Matin käynee, joka aina esiintyi niin tavattoman rohkeana, vieläpä teki

pieniä kujeita ihan papin nenän edessä. Mutta olihan Matti etevämpi

kaikkia muita poikia; ainahan hänellä oli vastaus valmiina, jos vaikka

mitä kysyttiin, ei hän koskaan joutunut hämille. Ja kaikissa leikeissä

sitten, eihän niissä Matin kanssa kukaan piisannut likimainkaan,

hänellä niitä oli konsteja kymmenittäin, eikä toiset tienneet muuta

kuin ihmetellä. Ja ainahan oli Matti valmis auttamaan, jos ketä

vallattomat kiusasivat--ja sitten tuo tapaus tuolla peltotiellä:

siellähän Elsa joutui pahaan pulaan vallattomain poikain kanssa--yks

kaks, oli Matti paikalla ja ojissa kieriskelivät vallattomat.--Eikä

nuot tuommoiset tapahtumat olleet ollenkaan vähäpätöisiä

viidentoistavuotiaan tytön mielestä, ne kohottivat tavattomasti Matin

arvoa hänen silmissään.

Matti puolestaan olisi ollut valmis vaikka tuleen juoksemaan Elsan

puolesta, niin paljon hän piti tuosta hiljaisesta tytöstä. Joka vaan

hiukkasenkin loukkasi Elsaa jollakin tavalla, ei jäänyt Matilta

kostamatta, siitä sai olla varma, vaikka ei kosto aina ollutkaan aivan

ankaraa laatua.

Rippikoulussa voitti Matti itselleen monta hyvää ystävää, mutta samalla

ei puuttunut kadehtioitakaan. Harmitti se monta upeaa talollisen

poikaa, kun hän, tuo mökin poika ja kerjäläinen, kulki aina kaikkein

etupäässä ja joka paikassa tunkeutui etevämmäksi muita. Senpätähden ei

sivullapäin puuttunut puheita "kerjäläisloikkarista ja Luisulan

Goljatista," niinkuin muutamat Mattia pilkalla nimittelivät. Sattuipa

Mattikin joskus kuulemaan noita nimityksiä ja silloin alkoi ankara

prosessi, joka toisinaan kävi niin pitkälle, että tuli Kirkkoherran

tutkittavaksi. Silloin sanoi Matti rohkeasti, ett'ei hän suvaitse

mitään outoja liikanimiä, eikä ole mikään kerjäläinen enää, jos sitä

ennen onkin ollut.

Oli lauantai-ilta Heinäkuussa, aurinko läheni jo laskuaan, kylän karja

palasi laitumelta, ilma oli lämmin ja tyven. Matti istui kivellä kujan

vieremällä suitset kainalossa, hänen piti mennä hakemaan hevosta, jolla

sitten Elsan kanssa huomen aamulla kirkolle ajaisivat, nauttimaan

ensikerran Herran ehtoollista.--Tuollahan se tuli Elsakin, karjaa

ajaen, keveänä, viehättävänä.--"Kiiruhdas vaan, että ehdit kotia

kylpemään," sanoi tuo kaunis tyttö hymyillen tuttavasti.--"Annas kun

levähdän, olen hieman väsyksissä," vastasi Matti.--"Olet väsynyt,

kuka sitä ikänä on Matista kuullut? Sinä teet niin liika paljon työtä,

ei sinun pitäisi tehdä niin paljoa!" sanat lausuttiin hellällä

osanottavaisuudella, ja sitten poistui tyttönen.--Matti katseli hänen

jälkeensä, siksikuin hän katosi näkyvistä karjoineen, sitten oikasi hän

jäseniänsä ja puhui itseksensä: "Väsyksissä minä, miks'en? eihän ole

helppoa riistää voittoa täysin varttuneilta miehiltä--ei--mutta peräksi

en anna, en totta vie--minä tahdon olla jotakin, jota ei kaikki

poikanulkit ole; he saavat minua vieläkin ihmetellä!--Mutta mitä on

kaikesta etevyydestäni, olenhan köyhä rotta, äskeinen kerjäläinen,

siihenhän katoovat minun kaikki etevyyteni!--Hm, olempa kyllä nähnyt,

mikä maailmassa on todella arvokasta.--Ajat muuttuvat, tiedän mä, mikä

ennen oli sopivaa, ei enää pian olekkaan. Niin kauvan, kuin ollaan

lapsia, ei tehdä niin tarkkaa eroitusta renkipojan ja talollisen lapsen

välillä--mutta sitten alkaa toiset ajat, luulen minä.--Hm, kuka tietää,

missä olisin ilman tuota tyttöä, hänen ansionsa se on, että olen

tämmöinenkin mies, kuin olen.--Ha, ha, ha, lapsi? neljäntoista vuotias

nulkki.--Eipä kukaan käsitä mitä tuommoinen nulkki voi ajatella,

varsinkin jos se on laajalta haistellut mailmaa.--Mutta vielä on aikaa

--vasta on vuosia viisitoista--eikä häntä minulta helposti riistetä,

ei!"

Tavallista vakavampana hääräsi Matti sunnuntaiaamuna hevoisensa kanssa

Kantalan pihassa, hän tutkisteli ja tarkasti jokaista hihnaa ja solkea

valjaissa, odotellessaan Elsaa, joka vielä sisällä viipyi. Viimein tuli

tämä, silmät itkusta punaisina, saatuaan monta neuvoa ja sydämellistä

sanaa läksiäisiksi. Matin mielessä liikkui tuhansia tuumia ja aatteita:

hän kyllä tunsi ja tiesi tämän päivän tärkeyden henkisessäkin

suhteessa, sillä rippikoulun ajalla oli hänkin ruvennut ymmärtämään

Jumalan pelkoa, mutta samalla lensi hänelle mieleen koko edessä oleva

tulevaisuus, uusina ja yhä uusina kuvina, jotka syntyivät, kasvoivat ja

haihtuivat aivan vallattomasti.--Ja sitten kirkossa: hän vastaili kyllä

raikkaalla, selvällä äänellä ja teki lupauksensa täydellä todella ja

hyvillä aikomuksilla--mutta sitten tahtoi taas ajatus lentää omia

teitänsä. Oli yksi henkilö kirkossa, jota hän ei voinut olla

muistamatta--hänen täytyi aina useasti katsahtaa sinne päin, jossa tuo

oli--hän ei olisi sitä oikeastaan tahtonut, hän olisi tahtonut ajatella

ihan toisia asioita, mutta ei käynyt laatuun.

Yhä edelleen palveli Matti Kantalassa, hänestä oli nyt jo sukeunut ihan

toisenlainen olento, kuin hän oli tullessaan. Tosin oli hän nytkin

vielä toisinaan aika veitikka, mutta tämä veitikkamaisuus oli ihan

toista laatua, kuin ennen kerjuupoikana. Pois oli jäänyt tuo raaka

ilveilevä puhetapa ja irvistävä kerjäläis-naama, ja Matista oli tullut

miellyttävä iloinen poika. Kantalassa pidettiin häntä kuin omana

poikana; alusta aikain oli häntä lemmellä kohdeltu, niin että hän

todella tunsi olevansa kotona. Ja juuri tuo kodin hiljainen lempeys se

oli, joka niin pian tasoitti hänen rajun, pilaantuneen luonteensa, ja

herätti hänen paremmat ominaisuutensa täyteen eloon. Yhä suuremmassa

määrässä voitti hän isäntänsä ja kotoväkensä luottamuksen, sillä vaikka

vielä aivan nuori, oli hän harvinaisen tarkka ja taitava, käsitti

erinomaisen pian kaikki asiat, joten voitiin sentähden uskoa hänelle

mikä toimi tahansa. Kantalan isäntä oli itsekseen hyvillään, kun oli

saanut noin erinomaisen miehen ja aikoja myöten aikoi hän Matille

hyvästi palkita.--Mutta eipä kukaan tuntenut niitä tuumia, joita Matti

päässään hautoi, kun hän usein miettivänä yksinänsä istui. Silloin

ajatteli ja mietti hän mitenkä parhaiten, kunniallisilla keinoilla,

voisi vähässä ajassa ansaita rahaa, ja hän päätti, että renkinä ollen

voidaan sitä ansaita aivan vähän.--Ja rahaa, sitä hänen nyt kaikessa

tapauksessa piti saada, vieläpä runsaasti--hänen täytyi pyrkiä ihan

toisenlaiselle asemalle, kuin missä nyt oli--muutoin ei kävisi hyvin.--

Elsa hänen piti joskus saada, sen hän tunsi koko olennossaan--vaan

tällä asemalla ei sopinut--olipa hyvä, että oli vielä runsaasti aikaa.

--Hei kyllähän maailmassa oli rahoja!--ja kyllä hän oli mies niitä

sieltä ulos kiskomaan; eihän tarvittu kuin joku tuhat.

--Kyllä Elsa hänestä piti, sen hän näki aivan selvään, ja siinä se oli

koko temppu--rohkeutta vaan!

Se oli kyllä totta, että Elsa piti Matista enemmän, kuin yhdestäkään

muusta olennosta; eihän tyttö sitä niin aivan käsittänyt mistä se tuli,

kun tuo Matti oli hänestä paljon rakkaampi, kuin veljensä, rakkaampi,

kuin kaikki muut, ja sentään tunsi hän jommoistakin ujoutta; eipä hän

oikeen vapaasti voinut Matin kanssa puhua, tuskimpa silmiinkään

katsoa.--Ja sitten kerran syksypuoleen ilmoitti Matti hänelle, että hän

aikoi lähteä maailmalle ja kysyi, mitä hän siihen sanoisi--no

luonnollisesti hän kielsi, oikeen itkien pyysi jäämään. Mutta silloin

selitti Matti, että hän juuri hänen, Elsan, tähden katsoi paraaksi

lähteä ja, että juuri siinä tapauksessa, jos Elsa hänestä pitäisi, oli

tuo tarpeellista.--Lopulta alkoi Elsakin hiukkasen asiaa käsittää, ja

täytyi hänen myöntää Matin olevan entistäkin viisaamman ja paremman.

Vaan eipä hän ollut ennen ajatellut mitään--nyt sinne nuoreen tytön

sydämmeen tunkeutui tuhansia uusia ajatuksia; ne saattoivat rinnan

raskaasti aaltoilemaan, pusersivat kyyneleenkin silmästä.--Sitte hän

lupasi vuottaa vaikka koko ikänsä--lupasi vielä paljon muuta sellaista,

jota nuori kuudentoista vuotias tyttö voi luvata.

Sitten se tapahtui jonakuna kauniina syyspäivänä että Matti ilmoitti

isännällensä, aikovansa taas lähteä mailmalle.

--"Hullunako nyt olet?" Kantala sanoi, "joko nyt taas mieles tekee

vanhaan ammattiis?"--"Ei maar juuri," vastasi Matti, "mutta onhan niitä

toimia muitakin."

--"Mikä sinun on sitten meillä hätänä?"

--"Ei mikään, täällä on hyvä kaikin puolin, mutta minä en aijo jäädä

rengiksi koko ijäkseni,--ylöspäin, paremmalle asemalle, se on

aikomukseni--mutta siinä ennen kaikkia tarvitaan rahoja, ja juuri noita

lähden mailmalta haalimaan."

--"Luuletko sitten sieltä niitä niin saavasi, jos et juuri aivo

varkaisiin ruveta?"

--"Varkaisiin! sen sanan olisitte voineet jättää pois, mikään ei

oikeuta teitä tuota lausumaan--mutta neljän vuoden aikana kerjuulla

käydessäni, ehdin katsahtaa vähän joka paikkaan ja silloin luulen

huomanneeni, että hiukkasen järkeä käyttämällä voisi jotakin ansaita!--

no niin! luulen kykeneväni vähän sinne ja tänne, vaikka katon harjalla

kiikkumaan."

--"Voit tehdä mitä tahdot, vaikk'en minä sinun tuumias oikeen hyväksy."

--"Hm, mutta ettehän taitaisi hyväksyä, jos joku renkipoika tulis

tytärtänne kosimaan, varmaankin olisi vanhalla pohjalla oleva

talollinen suotuisempi."

--"Mitä riivattua semmoiset tähän kuuluu?"

--"Kuuluu ainakin sen verran, että edellistä pidetään paljon huonompana

olentona kuin jälkimmäistä, vaikka se useasti onkin aivan väärin."

Sitä sitten Kantala toisinaan itsekseen ajatteli, että mitähän Matti

noilla kosiomiehillä tarkoitti,--jotakin liikkui tuon poika klopin

kallossa?

"Taitaa se niinkin olla, että noilla suurilla työpaikoilla voi enempi

ansaita, kuin rengin palkan," sanoi Kantala kerran Matille, "mutta

tavallisesti nuot rahat menevät kaiken maailman teitä, eikä miehelle

jää muuta, kuin tyhjät känsäiset kädet oljelle."

"Niin kyllä," vastasi Matti, "helpostihan se menee työmiehen palkka,

jos sen kanssa huolimattomasti menettelee; tavallisesti ovatkin vapaat

työmiehet hurjia, ajattelemattomia veitikoita, joilla ei ole mitään

tarkoitusperää, jota kohden pyrkisivät ja niin elävät he päivästä

päivään, sen mukaan kuin Kaasi kannattaa."

"No luuletko sinä sitten olevasi toista sorttia?"

"Luulempa niinkin, minä aivon ansaita ja säästää, sillä minulla on

jommoinenkin tarkoitusperä, johonka pyrin, ennenkuin tulen aivan

vanhaksi äijäksi.

"Olleekohan tuo kylläkin korkea?"

"Eipä mitään--ainoastaan semmoinen, että uskaltaa ihmisten kuullen

jotakin sanoa."

"Etpä sinä nytkään ole liian arka sanoissasi."

"Empä niin: mutta se on samallaista, kuin jos joku uhkarohkea, hävytön

soittaisi pahaa kellorämppää toisten keskustellessa, kukaan ei pidä

mitään tuommoisesta äänestä, vaikka se jotakuta saattaa hiukan

naurattaa."

Sitten syksyllä pisti Matti kapineensa kokoon ja läksi, liikutetulla

mielellä, kiitellen talonväkeään. "Minä lähden vaan työhön," sanoi

Matti, "täällä on minun kotini, missään muualla en voi niin elää, kuin

täällä."

--"Ei tainnut olla vahingoksi, vaikka Matti menikin pois," sanoi

Kantalan emäntä kerran salavihkaa miehelleen, "Elsan on usein silmät

itkusta punaiset, hän piti Matista tavattomasti--Herra ties' mitä siitä

olisi aikaa myöten voinut tulla."

"Meni se, ja saattaa se palatakkin," mumisi Kantala itseksensä; hänellä

oli vieläkin mielessä nuo kaksi kosiomiestä.

--"Joka kerran kulkuri on, niin kyllä se kulkurina pysyy," tuumasivat

useat, kun kuulivat Matin lähteneen Kantalasta.