III.

"Missähän se Heikkikin taas niin kauvan viipyy, varmaankin taas

juomapaikassa?" kirkui Mattilan emäntä, suuri ja vahvakas nainen,

korkealla kimakalla äänellä, niinkuin hänen oli tapansa. "Missä lienee

se renki Kallekin, että lähettäisin hänen hakemaan? Ei, kylällä ne

juoksee kaikki. Miina, tuo se kahvipannu sieltä joutuun ja juokse

sitten tallinsillalle katsomaan, joko Heikkiä näkyy." Näin kirkui

emäntä yhtenään, käveli akkunalta akkunalle levotonna.--Joskus, vaikka

se aivan harvoin tapahtui, oli isäntä piitynyt johonkin hetkeksi

ryyppyjä ottamaan ja menettänyt markan pari, ja se oli emännästä kauhea

asia, ei ryyppäämisen, mutta sen rahan hukan tähden. Rahan

menettäminen, sepä se oikein sydäntä viilti. Sillä rahaa, sitä piti

koota ja lainata, tiesi Mattilan emäntä; sitä ei hän käsittänyt mitenkä

rahaa koota, sillä hän oli typerämpiä talouden hoitajia, mutta sen hän

tiesi, että saatu raha pitää panna korkoja kasvamaan ja mitä enempi,

sitä parempi. Isäntä oli toimimies, osasi hyvin järjestää talouden

hoidon, vaikka hän muuten oli tyhjämäinen itserakas hotakka.

Väkijuomille oli Mattila aivan perso, ja vaikka häneltäkin muuten raha

kitsaasti heltisi, sekosi aina viinaankin muutama markka. Juovuksissa

ollessaan oli hän aika poika; mitään tässä mailmassa ei ollut hänen

arvoistansa, työssä eikä toimissa, tätä saarnasi hän lakkaamatta

korkealla äänellä, samalla arvostellen muitten ihmisten toimia mitä

raaimmalla tavalla.

Vaan selvänä palasi Mattila tällä kertaa pitäjältä, kumppanina Luisulan

Jussi, huutolainen; Mattila ajatteli, mitähän nyt emäntä sanoisi tuosta

uudesta tulokkasta. Ett'ei hän aivan hyvää ollut sanova, sen hän hyvin

tiesi, ei sen tapa koskaan ollut hänen tekojaan ylistellä. Eikä hän

itsekkään ollut aivan tyytyväinen tuohon uuteen mieheensä; eihän se

tainnut olla muutakuin vaivoiksi tuommoinen poikakloppi. Mutta--

ajatteli hän--tulee siitä kolmatta tynnyriä rukiita, ja tuleehan tuo

toimeen omain lasten ruoan jäännöksillä.--Tällaisia, ja vielä paljon

muuta, ajatteli Mattila ajaessaan kotia päin, ehtimiseen valitteli

Jussi viluansa ja jalkainsa palelemista, mutta ei Mattila noita

valituksia ottanut kuuleviin korviinkaan, sanoa tokaisi vaan; "ole

vaiti poika, kohta pääset lämmittelemään."

Roussilla oli Mattilan emäntä vastassa, huudellen siitä kuten

alttarilta: "Missä siellä olet kokopäivän kuhnaillut? Mitä sinä nyt

meinaat, kun vätelet kerjäläisiä? Käyhän niitä kylliksi ilmankin--Mikä

tuo on tuommoinen retamo, onko se Luisulan mukuloita?"

Reen vieressä seisoi Jussi itkeä viristen, siksikuin isäntä oli

hevosensa korjannut ja käski häntä huoneesen; silloin kömpi tuo

puoliksi jäätynyt raukka sisälle ja asettui muurin loukkaasen

lämmittelemään.

Sisälle päästyään jutteli isäntä, että poika tulisi jäämään taloon

hoidettavaksi ja että sille oli annettava ruokaa ja hiukan vaatetta.

Mutta tästäpä emäntä äänen otti:--hän nyt muka rupeaisi hoitamaan

tuommoista retvanaa. "Ei ikänä se tapahdu," sanoi hän. "Onhan siinä

täitä ja syhelmää, ja jokalajia, tuommoisessa! Onko nyt vielä ikänä

hullumpaa kuultu tai nähty," jatkoi emäntä toriansa, "kun ottelee

tuommoisia taloonsa, onhan tuossa itsellä lapsia ainakin yhtä kauniita

kuin tuo Luisulan mukulakin!"

Mutta isäntä selitti, ettei tuo ollut miksikään häviöksi, sillä

siitähän maksetaan runsaasti. "Eikä sinun tarvitse sitä ruokota tai

muuta," sanoi isäntä, "onhan tässä kyllin käskyläisiä. Enkä minä häntä

olisi muuten huutanutkaan, mutta olivathan Luisulaiset meillä työssä

monet vuodet ja olihan mökki meidän maan päällä."

"Ja meidänkö sitten pitää hoitaman vielä mukulatkin? siitä syystä, kun

Luisulaiset ovat meillä joskus työssä olleet?"

"Ei maar', eikä tätä tarvitse ilman mitään hoitaa--mutta kuinkas taisin

minä muuta, kun Kantala otti yhden ilman mitään ja minulle tyrkyttivät

toista."

Tuli siitä viimein kinastuksesta loppu ja päätettiin poika pitää

talossa; käytiin nyt yksissä katsomaan tuota riidanalaista henkilöä,

joka tuolla muurin loukkaassa itki ja valitti. Vasta silloin

huomattiin, että pojan jalat olivat tyynni paleltuneet, pappilasta

tullessa.

Riisuttaessa kehnoja jalkineita jäätyneistä jaloista, kiljui ja valitti

Jussi surkiasti. Pahasti mutisten poistui emäntä kammariin, katsomasta

tuota kohtausta; ei hän muka saanut tuommoista katseltua.

Pienet pojat Kalle ja Hermanni katsoa tähystivät lakkaamatta tuota

valittavaa raukkaa, viimein toivat he leikkikalujaankin Jussin

nähtäväksi, joka tästä rauhottui, katsellen ja ihmetellen poikain

kapineita. Sitten sai Jussi ruokaa ja kävi maata yhä valitellen kipeitä

jalkojaan.

Aikoja kului, Jussin paleltuneet jalat paranivat, vaikka varpaat saivat

eri muodon, kuin niillä ennen oli, ja jäivät rumiksi kynsittömiksi

möhkäleiksi.--Huomasipa Mattilan emäntä, että tuommoista poika nulkkia

sopi käyttää pieniin palveluksiin ja nyt sai poika ruveta kaikenlaisia

pieniä töitä toimittamaan. Noita tehtäviä karttui aina vain enempi.

"Jussi, menes tuomaan lastuja! menes tuomaan hiukan vettä! tuo pian,

älä kuhnaile!" Ja nyt sitä, nyt tätä tehtävää, senkin seitsemää lajia,

ett'ei poika suinkaan ollut liikettä vailla. Ja palkinnoksi kaikesta

vaivastaan sai hän ainoastaan toria, sillä Mattilan emännällä oli se

oikein alituisena tapana, milloin oli piikatyttö toruttavana,

milloin renkipoika, ja väliaikanen, alinomainen nuhdeltava oli hän,

huuto-Jussi.--Päivä päivältä kävi Jussi väliäpitämättömäksi emäntänsä

käskyille; hän liikkui hiljaa, viivytteli tahallaan kauvan jokaisella

pienemmälläkin asialla, ja oli tottelematon, niin paljon kuin uskalsi.

Hän oli jo tullut huomaamaan, ett'ei hänen parhaatkaan toimensa

kelvannut mihinkään, kaikessa tapauksessa sai hän kuulla toria ja

uhkauksia, mitään sen parempaa ei tullut hänen osakseen.

Jussi oli vuotta vanhempi Mattilan vanhinta poikaa. Ensiaikoina elivät

he hyvässä ystävyydessä ja leikkivät yksissä, miten lapset ainakin, ei

he vielä tunteneet sääty eroitusta. Vähitellen kuitenkin muuttui

toiseksi tuokin asia. Sillä kuullessaan miten Jussia alinomaa

toruttiin, kun hän sitävastoin sai olla miten tahtoi, rupesi Kallekin

ajattelemaan, että tuo Jussi mahtoi olla aivan huono olento, kun aina

teki niin suunnattomat vahingot ja olisi ansainnut selkäsaunan

seitsemän kertaa päivässä,--niinhän emäntä usiasti saneli.--Kalle oli

vallaton poika, kun sitävastoin Jussi oleskeli enimmäkseen hiljaa. Pian

oli Kallen mielityönä kiusata Jussia, repiä ja tyrkkiä häntä, siksikuin

sai toisen suuttumaan, silloin tapahtui usein että Jussi löi

kiusaajaansa tavallista kovemmin. Mutta silloinpa nousikin melu

talossa: Kalle parkaisi ja huusi, valittain miten kovasti Jussi häntä

löi, ja kaikki läsnä olevat toruivat yksin suin tuota kelvotonta

huutojullikkaa; kaiken tämän ylitse kuului emännän ääni niinkuin

tuomiopäivän pasuuna.

Pian muuttuivat nämät tapaukset tavallisiksi iltahuveiksi koko talon

väelle: usein, varsinkin silloin, kun isäntä ei ollut huoneessa,

ärsyttivät ajattelemattomat renkipojat Kallen Jussia kiusaamaan. Sitä

sitten kelpasi kuulla, miten Jussi kiljui ja kielsi, jopa usein itkeä

virisi. Ja kun sitten sattui semmoinen tapaus, kuin äsken kerrottu,

vierittivät he syyn Jussin niskoille, joka muka aina suuttuu leikistä.

Eipä asia tällaisissa tapauksissa aina jäänytkään paljaakseen

torumiseen; usein joutui isäntä paikalle, ja sen enempää syytä

kyselemättä, kuritti hän poikaa, muka tuollaisesta hirmutyöstä.

Tällaiset tapaukset saivat Jussin entisestä ärtyisemmäksi; hän tunsi,

että hänelle tehtiin väärin, ja ett'ei hän millään lailla kyennyt

puolustamaan; sillä olipa hän vaan kelvoton poika nulkki--huuto-Jussi.

--Toisinaan sattui isäntäkin näkemään Kallen kujeita, hän kielsi

silloin Kallea: "Anna sen pahan olla; mitäs siihen viitsit kajota,

semmoiseen vitisijään," sanoi hän, ikäänkuin tuo huutolaispoika olisi

ollut liika huono talollisen pojan kiusoteltavaksi.

Jussin lukutaito Mattilaan tullessaan oli vasta hiukan alulla ja vähän

aikaa talossa oltuaan unhotti hän sen kokonaan. Kun sitten talvella

lukusijat olivat tulemassa, koetettiin häntä hiukan opettaa, mutta

semmoisesta opetuksesta ei ollut mitään apua ja seuraus oli, ett'ei

Jussi lukusijoilla osannut mitään. Siitä sitten seurasi toria

Jussiparalle, ikäänkuin lukemaan oppiminen olisi ollut hänen omassa

vallassaan, annettiin toki pieni muistutus talon haltijoillekkin, että

pitäisivät parempaa vaaria hoidokkaastansa.

Mutta nämät muistutukset eivät olleet ollenkaan Mattilaisten mieleen,

varsinkin emäntä piti ankaraa möryä. Jokaiselle talossa kävijälle

selitti hän, miten talon isäntä hyvänlaatuisuudessaan, armeliaisuudesta

oli tuon pojan taloon ottanut ja kuinka siitä oli senkin seitsemän

vaivaa ja harmia. Ja sitten päällekaupan toruvat vielä papit

lukusijoilla ja tekevät muistutuksia--pitäisikö tuota nyt vielä

päällepäätteeksi maisteriksi koulutettaman.

Kouluun siitä Jussi kuitenkin pääsi toisena talvena, Kraatarin Kaisan

kouluun: siellä ne kävivät muittenkin kyläläisten lapset, semmoisten

jotka eivät itse opettaneet. Siellä kävi Mattilan Kalle ja sinne

pantiin Jussikin isännän tahdosta vaikka ei tämä ollenkaan emännän

mieleen ollut. Sehän nyt oli ihan hullua, Mattilan emännän mielestä,

kun piti maksaa opettajan palkkaa ja evästää huutolaista lukukouluun--

mitä hyötyä tällaisesta voisi tulla?

Olihan se kanssa tavallansa oppilaitos, se Kraatarin Kaisankin koulu;

vanha puolisokea ämmä siellä istui pienessä, pirtti pahasessa, täyttä

voimaa rukkia polkien, pitkä tikku toisessa ja aapiskirja toisessa

kädessä, ympärillään muutamia lapsia. Yksi siinä katsoi kirjaansa,

lukea tankaten ja siirrellen tikkuaan sinne tänne, tietämättä sen

paremmasta johdonmukaisuudesta, toinen tähysteli katossa matelevaa

pientä elävää, kolmas oli uneen uinahtunut. Mutta sitten tapahtui

hetken päästä muutos: rukki seisattui, tikku asetettiin paikoilleen,

kattoon töllistelijän silmät käännettiin kirjaan päin ja nukkuva

herätettiin. Sitten seurasi pienet torat, huomautus seinän raossa

riippuvasta vitsasta, hiukkasen opetusta perässä lukemista ja taas sama

näytös uudelleen. Paitsi näitä rukin vieressä istujoita, oli isompia

lapsia sijoitettu kukin eri nurkkaansa, katkismus kädessä, lukea

lopottivat nämät kovalla äänellä ja eri sävelillä, johon Kaisa aina

toisinaan tiuskasi: "ei se niin ollut, Matti! älä väärin lue Miina!" ja

muuta semmoista. Kaikki tämä melu sekosi yhteen kummalliseksi

sekasotkuksi, joka kuului aivan naurettavalta.--Ainoastaan talviajat

oli Kaisan koulu toimessa, eikä hän silloinkaan hennonnut rukkiaan

jättää, vaan aamusta iltaan, hyrisi rukki ja lapset lukivat Kaisan

mökissä. Tarkkapäiset ja ahkerat lapset oppivat kuitenkin siellä

jotenkin lukemaan, mutta typerämmät, huono-oppisemmat eivät oppineet

juuri mitään, paitsi juuri pikkuisen ulkolukua. Sillä ulkolukua se

olikin, jota Kaisa opetti, vaikka kirja muodon vuoksi oli kädessä. Hän

luki edellä, oppilas matki perässä, siinä koko opetusjärjestelmä. Moni

oppi sillä tavalla sisäluvunkin, mutta älyä siinä tarvittiin.

Pahaksi onneksi eivät Mattilan koululaiset sattuneet olemaan tuollaisia

älyniekkoja, ja silläpä saivatkin he käydä perässä lukijan kurssia,

varsinkin Jussi, joka ainoastaan muutaman viikon koulua kävi, ei

oppinut juuri mitään.--Ja kylläpä saikin Jussi monet kerrat päivässä

kuulla, että hän oli kaikkein huonoin ja typerin koko lapsilaumasta, ja

ettei hänestä ikänä miestä tule, pahanpäiväistäkään. Hän sai

tyrkkäyksiä, tukkapöllöä ja muuta senlaista herkkua montavertaa enemmän

kuin muut. Kaisulla oli se paha tapa, että hän, vaikka itsekkin köyhää

kansanluokkaa, lastoi köyhempien lapsia, vaikuttiko tässä sitten

paremmat lahjat, vai rikkauden kunnioitus? Kaiketi molemmat.--Jussi oli

mökkiläispoika ja huutolainen, huono taidostaan, kasvikumppaneinsa

sorron-alainen, silläpä joutui hän kohta ikävään asemaan. Heti Jussin

kouluun tultua, osoitteli Kalle häntä sormillaan tovereillensa, sanoen

pilkkaavasti: "tuo on meidän huuto-Jussi retvana, minä olen sen monta

kertaa pannut poraamaan, vaikka on minua vanhempi." Tällätavoin joka

taholta sorrettuna, tuli Jussi pian lukutovereinsa pilkkalauluksi ja

niin muuttui hänelle koulunkäynti kahta pahemmaksi kuin koto-olot. Ja

sitten vielä kertoili Kalle kotona, miten monta tukkapöllyä, toraa ja

tyrkkäystä Jussi tänäänkin oli saanut, vieläpä ett'ei Jussi ikänä opi

lukemaan, sen oli Kaisa monesti sanonut. Ja sitten kertoi hän, miten

Jussia oli narrattu ja miten se oli porannut, toisinaan oli se ollut

paha ja lyönyt häntä matkalla j.m.s.--Ja koko talon väki nauroi ja

pilkkasi Jussia. "Ai Jussi parkaa," sanottiin, "eipä siitä vaan tule

pahanpäiväistäkään miestä!"

Jussi istui nurkassa ja ajatteli, että olisihan sitä hänelläkin yhtä ja

toista valittamista, eipä hän ollut eväistäkään saanut, muuta kuin

pikkuisen leivän palan. Kalle ne oli kaikki syönyt ja jakanut toisille

tovereille, sitte oli häntä tuupittu ja revitty suotta-aikojaan. Mutta

turhaksi tiesi hän niistä puhumisen, sitä olisi vaan naurettu.

Kalle ei mistään vihasta Jussia kiusannut, mistähän semmoista olisikaan

lapsen sydämmeen tullut. Mutta ensi päivästä oli häntä opetettu

halveksimaan tuota huutolaista ja pitämään itseään paljoa parempana

olentona. Ja näkipä hän jokapäivä, että hän paljoakin parempi oli, eipä

hänen tarvinnut alinomaa juosta sinne tänne käskyjä toimittamaan, eikä

kantaa puita ja vettä, ja annettiinpa hänelle ja toisille lapsille

kaikenlaisia herkkupaloja, kun sen sijaan Jussin piti syödä heidän

loppujansa. Senpätähden kiusasi ja ärsytti Kalle tuota halveksittua

samalla mielellä kuin joku ärsyttää koiranpenikkaa ja suuttuu siitä,

jos tuo puree liika rajusti. Samalta kannalta katseli asiaa Mattilan

isäntä väki, ja sitä myöten menettelivät muutkin, ajattelematta

asiaa sen syvemmin. Ei tullut kukaan ajatelleeksi, että tuossa

huutolais-pojassa oli ihminen kehkeytymässä, ei huomannut, että tässä

oli heikko ihmistaimi, jätetty turvatonna tuulien valtaan. Ei huomannut

kukaan miten kovasti tämä taimi kaipasi päivänpaistetta, edes

pikkuisenkaan säälivää ihmisrakkautta, ei, kukahan sitä niin pitkälle

ajatteli, olipa tuo ainoastaan huutolaispoika!

Vuosi vuodelta muuttui Jussi äkäisemmäksi ja huolimattomammaksi,

tehtävänsä teki hän veltosti ja ainoastaan pakottamalla, hänestä tuli

todellakin semmoinenkin kiusankappale. Sillä vähitellen oli hän saanut

päähänsä sen varman ajatuksen, ett'ei hän ole semmoinen kuin muut

ihmislapset.--Olihan Mattilan emäntä sen julistanut jo ensi näkemästä

ja sitten sitä kertonut monet kerrat päivässä, ja samaa virttä oli

isäntäkin monesti veisannut. Ja sitten koko talon väki oli häntä aina

pilkkanansa pitänyt, ja vielä päälle päätteeksi leikkitoverinsakin

pitivät häntä aina alla kynnen, pilkattavana. Eipä Kraatarin Kaisakaan

muita lapsia niin paljon torunut ja häväissyt, kuin häntä--ja sitten

vielä pappi lukusijoilla, sekin sanoi häntä laiskalukijaksi ja julisti,

ett'ei hänestä miestä tule.--Eikä hän tosiaankaan osannutkaan lukea,

toisinaan koetti hän saada selvää tuosta konstista, mutta mahdotointa

se oli--ominpäin, ja jos hän joltakulta neuvoa kysyi, sai hän

tavallisesti vastaukseksi: "kyllä sen ikäinen poika jo saa ominpäinkin

lukea."--Kaikki nämät todistivat varmasti, että huuto-Jussi on aivan

toista kuin muut pojat, ei sillä ollut oikeutta omistaa mitään pikku

kapineita, ei nauttia mitään herkkupalaa. Kaikista näistä teki Jussi

sen johtopäätöksen, että hänen oma mitättömyytensä oli kaikkiin syynä

ja sitämyöten rupesi hän itseään pitämään viheliäisenä raukkana,

jolla ei ollut minkäänlaista arvoa.--Tämä tunto teki hänet

välinpitämättömäksi, äreäksi jöröksi, mitäpä hänen muka oli väliä,

miten hän kuluttaisi aikaansa, eipä hän muuta ollut, kuin huuto-Jussi,

viheliäinen vaivainen. Hän päätti, ett'ei maksanut vaivaa olla niin

tarkasti kuuliainen isäntäväkensä käskyille, mitäpä hyötyä siitä olisi?

Usein pistäysi hän piiloon johonkin soppeen, nauttien siellä iloista

vapautta, loikoillen huoletonna. Silloin kuului yli kyläkunnan Mattilan

emännän kimakka huuto: "Huuto-Jussi! mihinkä riivattuun se Jussi nyt

meni!" Mutta Jussi puri hammasta piilossaan ja vääristetyllä suulla

matki tuota vihattua Huuto-Jussi sanaa, kiroillen tuota riivattua,

"Rääkkälän ämmää", niinkuin hän itsekseen nimitteli emäntäänsä.--

Mattilan emäntä, vaikka muutoin ahne ja kitsas, oli kuitenkin

jommoinenkin herkkusuu, aina hänelle oli tuorenna vehnäpullat,

pannukakut ja muut semmoiset, ja noista herkuista saivat lapsetkin

hyvän osan. Mutta Jussin osalle ei tullut koskaan pienintäkään palaa,

ja hartain silmin katseli hän, miten toiset herkkujansa nauttivat.

Siinäpä oli Kallella taas mukava ärsytyksen tilaisuus, hän houkutteli

Jussia tekemään kaikenlaisia vaikeita töitä, luvaten hyvän kappaleen

pannukakkua tai muuta. Jussi silloin oli valmis tekemään vaikka mitä,

mutta eipä hän luvatusta palkinnosta saanut juuri sanottavia, naurua

vaan päin silmiä.--Anteliaampi sitävastoin oli nuorempi poika Hermanni,

jolla ei ollut semmoista kiusantekijän luonnetta, häneltä sai Jussi

monta pientä herkkupalaa. Mutta noitten herkkupalain myötä sai Jussi

ankaran mieliteon, joka aina kasvamistaan kasvoi. Ja sitten ei hän enää

voinut itseään hillitä, vaan koki näpistellä, mitä vaan hiukkasenkin

sai ja näin sai taas uusi puhe alkunsa.

Jussin näpistelemiset tulivat tietysti aivan pian tunnetuksi, ja kyllä

silloin nousi aika melu ja elämä, ikäänkuin olisi kymmenkunta suurta

rosvoa ollut kuritettavana. Jussi istui halkoläjässä melkein koko

talonväen ympäröimänä, siinä sai hän muutamia tuimia tukkapöllyjä ja

moniaita lyöntejä päreen syrjästä--ja sitten seurasi koko joukko uusia

nimiä: "varas, rosvo, penikka, lurjus ja roisto," kaikki höystettynä

mitä suloisimmalla välisaarnalla.--Kuria ja häväisemistä siinä kyllä

oli tarpeeksi asti, mutta ei ainoatakaan hyväsydämmistä lempeää neuvoa,

ei pienintäkään johdatusta nuorelle langenneelle. Luonnollinen seuraus

oli että Jussi tuota uutta varas nimeään ei pitänytkään suotta, vaan

näpisteli edelleen yhä mitä sai.

Erään kerran istui Mattila hyvästi päihtyneenä asuintuvan pöydän

päässä, siinä hän ylisteli suurta viisauttansa ja mahtavia tekojansa,

samalla manaten kelvottomia naapureitansa kelpo tavalla. Silloin tuli

emäntä kammarista, kirkuen, että Jussi roisto on taas vienyt hänen

kaksi korppuansa hyllystä. Tästä suuttui juopunut mies ja sivaltain

pöydältä kaljahaarikan juoksi hän nurkkaan, missä Jussi oli ja lyödä

läimäsi sinne täyttä voimaa. Jussi silloin huusi surkiasti, ja olisipa

pojan tainnut aivan hukka periä, jos ei huoneessa oleva renki olisi

apuun rientänyt. Peljästyipä tätä tapausta jo suulas emäntäkin ja

riensi miestään hillitsemään, jotta varkaan kuritus jäi siksensä. Mutta

Jussi ei tällä kertaa lakannutkaan valittamasta, vaikka kiellettiinkin,

silloin käytiin katsomaan ja havaittiin Jussin käsivarren olevan ihan

väärässä, riippuvana.

Poikki se oli Jussiraukan käsivarsi ihan selvästi, siinä ei puolustus

auttanut, selvää oli sekin, että isäntä haarikalla oli sen poikki

lyönyt. Eikä nyt haluttanut emäntääkään turhanpäisesti kirkua, jättipä

isäntäkin naapurinsa haukkuminen kesken.

Tämän tapauksen todellisuutta koettiin pitää salassa miten mahdollista,

heti lähetettiin renki hakemaan haavansitojaa, pitäjää, lukkaria, mutta

ensiksi varoitettiin häntä, ett'ei puhuisi asiaa todenmukaisesti, vaan

kertoisi Jussin itse kätensä poikki langenneen. Pahemmin pelättiin

Jussia itseään, sillä olisihan asia saanut aivan kamalan muodon, jos

poika olisi täyden toden kertonut. Ensikerralla kättä sidottaissa oli

Jussilla kuitenkin niin paljon kärsimistä, ettei kyennyt mitään

puhumaan ja toisella kertaa saatiin hän lahjoilla vaikenemaan, vaikka

kyllä hän tällä kertaa oli varkauteenkin viaton sillä Kalle-poika se

oli ne korput näpistänyt. Nyt sai Jussi maata ja oleskella monta

viikkoa rauhassa toralta ja pilkalta, sillä niin kauvan kuin käsi oli

kipiä, pysyi asia tuoreessa muistossa.

Pojan tultua vanhemmaksi ruvettiin Jussia vaatimaan jommoiseenkin

työhön. Hänellä olikin ensi alussa jommoistakin halua varsinaiseen

työntekoon; jos olis ollut johtajaa, olisi siitä ehkä voinut jotain

tulla. Mutta nyt se kävi niin, että Jussi taitamattomuudessaan teki

työnsä ihan nurinpäin ja siitä seurasi toria, naurua ja pilkkaa ja

päällepäätteeksi arvostelu; "ei sinusta, Jussi, ikänä miestä tule

pahanpäivästäkään, mene tiehes koko kloppi!" Jussi meni ja päätti

mennessään, ett'ei hän tästä lähin tahdo koettaakaan, koska ei hän

kumminkaan mitään saa, eikä osaa, saahan sitä haukkumista muutenkin

kuulla.

Kerran piti Jussin liiterissä sahalla halkoja katkoa, mutta saha ei

ottanut käydäkseen, hyppeli vaan sinne tänne, viimein soikahti se

väärään, poikkimenneeseen käsivarteen ja loukkasi sitä kipeästi.

Silloin suuttui Jussi ankarasti, heitti sahan nurkkaan ja istui pölkyn

päälle, itkeä nyyhkyttäin. Siinä katseli hän väärää käsivarttansa ja

muisteli kaikkia niitä haukkumasanoja ja pikkulyöntejä, mitkä hänelle

oli Mattilassa tulleet osakseen.--Pitikö hänen vielä sitten työtä

tehdä--eipä talon koirakaan työtä tee, eikä sitä sentään niinkään

halveksita kuin häntä--eipä sen ollut käpälää poikki lyöty, vaikka oli

joskus omin luvin leipäpalasen kiepannut.--Mutta hän joutui kohta

rangaistavaksi, jos joku talossa jotakin näpisteli, ei siinä kysytty

oliko hän todella syyllinenkään.--Eikä ollut ketään, joka olisi häntä

puolustanut, tai neuvonut--kukahan sitä viitsi huuto-Jussista, pitäjän

vaivaisesta pitää lukua, olisihan se ollut itsensä halventamista.

Siinä hän istui ja itki pölkyllä, ajatellen tavatonta huonouttansa,

siksikuin kimakka ääni kuului: "Huuto-Jussi, tuo nyt jo puita

kiireesti!" Silloin Jussi irvistävällä suulla huusi, matkien: "Huuto

Jussi! väy, väy, Rääkkälän ämmää! tule ottamaan puita, tule!"--Jussi

oli kiukkua täynnä, hän sanoi isännälle, että tämä kyllä huoletta voisi

lyödä poikki toisenkin käsivarren häneltä, kyllä hän pitäisi suunsa

kiinni, kun vaan saa palasen pannukakkua. Ja Kalle-poika saisi kyllä

varastaa, miten paljon tahansa, kyllä hän niistä edes-vastauksen ottaa

ja lyönnit vastaan ottaa, kun kerran muutenkin varkaan ja lurjuksen

nimen on saanut. Näitä selityksiänsä lateli Jussi itkien kiukussansa,

eikä häntä saatu lakkamaan hyvällä eikä pahalla.--Poika on tullut

hulluksi, päättivät silloin Mattilan haltijat.

Suviaikoina oli Jussin jokapäiväisenä työnä ajaa karja laitumelle ja

taas iltasilla kotiin. Toisinaan sai hän paimenlaukun selkäänsä ja

oleskeli koko päivän metsällä karjan kanssa. Silloin nautti hän iloista

vapautta, loikoillen aholla seljällänsä, pilviä tähystellen. Tänne ei

kaikunut Mattilan emännän kimeä kirkkuminen, eikä kuulunut tuota

vihattua "Huuto-Jussi" sanaa, täällä sitä sai kerrankin olla rauhassa.

Vähät huoli Jussi lehmistä, vaikka olisivat virstain päässä olleet, hän

tahtoi kerrankin olla täydessä rauhassa, ja nauttia elämää huoletoina.

Ei hän kaivannut ketään kumppania, eipä hänelle semmoisista ollut

mitään iloa ennenkään ollut, ainahan hän oli ollut kaikkein sorrettava.

Kyllä hän halusta olisi tahtonut olla toisten ikäistensä seurassa ja

heidän leikkeihinsä osaa ottaa, jos olisi ollut semmoinen kuin muut,

mutta hänpä olikin vaan huutolais-Jussi, ja tuommoisen on paras olla

yksinänsä.--Näitä ajatteli hän, maaten seljällänsä aholla, katsellen

varpaittensa päitä, miten ne olivat typätyitä ja ruman näköisiä,--eipä

Mattilan isäntä ollut niille suojaa antanut, vaikka hän pyysi, nyt sai

hän kärsiä pilkkaa toisilta pojilta varpaittensakin tähden.

Usein sattui niin, että aurinko teki jo laskua, ennenkuin paimen

ollenkaan muisti karjaansa, silloin oli hänen mahdotoin enää ehtiä

kotia tavallisella ajalla, mutta eipä hän siitä suurin välittänytkään.

Hän jurotteli vaan itsekseen nurkissa, matkien torumisia ja vasta

sitten kuin jo kaikki oli levolla, kävi hän sisälle.

Oli enää vaan yksi suvi jäljellä Jussin olo-ajasta Mattilassa, tänä

suvena tuli hänen käydä rippikoulu ja sitten syksyllä sai hän mennä

mihinkä tahtoi. Mutta huonoapa se oli rippikouluun meno kun tuskin

ollenkaan osasi lukea. Koetettiin sitä nyt kyllä hiukan ajaa taitoa

päähän, sillä tiesivätpä Mattilaiset, ett'ei se olisi heille kunniaksi,

jos ei poikaa ripille laskettaisi. Ja laskettiinpa syksyllä Jussi

ripille, vaikka ei juuri korkeilla kiitoksilla. Nyt kehuivat Mattilan

haltijat, miten hyvin he olivat tuon häijynkurisen pojan kasvattaneet

ja opettaneet.--"Täysi juutalainen se on ollut," jutteli Mattilan

isäntä, "on siitä ollut monta vaivaa ja harmia, ett'ei uskoisi yhdestä

pojasta olevan,--ja sen minä sanon," jatkoi hän kerskaillen, "että jos

olisi ollut joku toinen paikka, niin ei poika nyt olisi ripillä käypä

mies, kyllä se on semmoinen velikulta ollut."

Rippikoulua käydessään sai Jussi hiukkasen uusia elinvoimia, kyllä hän

tosin sielläkin oli niitä huonompia, mutta olihan muitakin huonoja,

eikä hän aina ollut kaikkien pilkattavana, olipa niitä jotka hänenkin

kanssansa puhuivat ja seurustelivat.

Ja sitten laskettiin hän ripille, sentähden kuin oli tuommoinen

hiljainen siivo poika, niin kirkkoherra sanoi, toivottain hänestä

kunnon renkiä, toivoipa lukutaidonkin aikaa myöten paranevan. Jussi

rupesi nyt ajattelemaan, ettei hän taidakkaan kuitenkaan olla niin

huono ja mitätön, kuin Mattilaiset sanovat, ehkäpä hänkin sentään

tulisi paremmin toimeen, jos pääsisi johonkin toiseen taloon. Hän aikoi

nyt opetella väkisinkin jotakin tekemään, että sitten kelpaisi

jollekulle rengiksi, sittempä sitä alkaisi hänellekkin paremmat

päivät.--Mutta kovin se tuntui raskaalta työnteko ja aivan huonosti se

sujui häneltä, monesti päivässä sai hän kuulla pilkkaa ja toria

mitättömyydestänsä, entinen alakuloisuus valloitti taas mielen.

Kamalaksi kuvailivat Mattilaiset Jussille edessä olevia aikoja,--eihän

löytynyt sitä ihmistä, joka häntä viitsisi ottaa ruokkiaksensa, hukka

hänen peri ilman armotta. Ja alakuloisella mielellä ajatteli Jussi

noita kurjia aikoja, mutta ei häntä sentään haluttanut Mattilassa olla,

jos olisi pidettykin, siellä oli hän jo saanut kyllänsä.