II.

Ketolan torppa sijaitsee metsän sisällä, niitun syrjässä vähäisen ojan

reunalla, noin kaksi virstaa Koskelan kylästä; lähempänä virstan matkaa

ei ole minkäänlaista ihmisasuntoa, eikä mitään yleistä tietä kulje

siitä läheltä, torppa on aivan yksinäinen.

Renkejä ja piikoja ovat sen asukkaat ennen olleet, uudesta ovat he

torpan metsään raataneet, monta kovaa työpäivää tehneet. Väsymättömiä,

tavattoman ahkeria ovat nämät ihmiset olleet ja sen hedelmänä on

kunnollinen torppa synkkään metsään syntynyt, varallisuuttakin vähin

karttunut, säästäväisiä kun on oltu. Jaakko ja Leena olivat Ketolan

asukasten nimet, nämät kaksi henkilöä nähtiin aina yhdessä työssä:

kantoa vääntämässä, ojia kaivamassa, niitulla, pellolla, metsässä,

kaikkialla aina vaan yhdessä.

Näin oli ollut jo vuosia toistakymmentä, mutta silloin tapahtui

semmoinen merkillinen seikka, että torppaan ilmestyi kolmaskin henkilö.

Ja tämä ei ollutkaan taipuvainen työntekoon, eikä suvainnut Leenankaan

raatamista, vaan vaati tämänkin vielä vierellään olemaan. Kyllähän se

oli tavallaan hauskaakin, kun oli tuommoinen pieni, terve miehen alku

ilmaantunut, semmoista olivat toisinaan hieman kaivanneetkin, olisi

ollut varsin hyvä jos ei tuolla olisi ollut niin paljon vaatimuksia,

ettei hänestä kerinnyt paljon mihinkään. Ja niin he päättivät, ett'ei

tässä muu auta, vaan on välttämättömästi neljäskin henkilö torppaan

hankittava, kyllähän se leipää kuluttaa, mutta ei auta. Silloin lähti

Jaakko etsiskelemään lapsentyttöä, mutta palasi aivan pian takaisin.

"Kuules, Leena," sanoi hän, "Joulun jälkispyhänä myydään pappilassa

köyhiä lapsia ruokolle, sieltä sen saa lapsentytön ja maksetaankin

vielä, sepäs hauska sattuma."

"Myydään lapsia ruokolle, en tuota ymmärrä."

"Niin, se onkin niitä uusia konsteja, kyllä Kantalan isäntä sen minulle

selitti ja sanoi jo ennekin myydyksi, mutta en minä sitä enää niin

tarkoin muista mitä hän sanoi."

"Mutta kun ei tämä vaan olisi jotakin petoskauppaa, kukahan niistä

köyhistä lapsista mitään maksaa."

"Vaivaskassasta maksetaan, sanoi Kantala, ja täytyyhän tuommoisen

miehen puhe uskoa!"

Jo aamulla aikaisin Joulun jälkispyhänä hankki Ketola pitäjälle, hän

veti esille matkarekensä, niin kutsutut "liiat laitiot", täytti sen

heinillä, toi tallista lihavan valkoisen tammansa ja oli pian valmis

lähtöön. Leena vielä ovella varoitti, ett'ei vaan tekisi hulluja

kauppoja.

Leena sillä aikaa tuvassa lastansa hyssytteli ja lauleli, hän laski

mitenkä monta vuotta siitä jo oli kuin hän oli lapsia hoitanut--paljon

siitä oli aikaa, jo vuosia kymmeniä, mutta nyt oli hänellekkin

tapahtunut se ihmeellinen seikka, että hänestä oli tullut äiti ja hän

hymyili itseksensä. Usein kävi Leena akkunan luona katsomassa, eiköhän

jo Jaakkoa näkyisi lapsenpiian kanssa, se hänestä oli varsin hullu

tuuma että joku maksaisi köyhäin lasten puolesta. Olipa ennen hänenkin

kotonaan ollut köyhyyttä ja nälkää, mutta suurimman hädän aikana oli

heitä, lapsia, lähetetty kerjuulla ruokaansa hankkimaan, ei heidän

puolestaan kukaan maksanut.

--Ja mitähän Jaakko siellä niin kauvankin viipyy? eihän se tavallisesti

viivyttele--kun eivät nyt vaan siellä hänen rekeensä panisi

jonkunlaista mitätöntä ryökälettä. Ilta rupesi jo hämärtämään, kun

viimeinkin metsän laidassa ilmestyi odotettu valkoinen tamma, kohta

ehti se jo pihaankin ja reestä nousi Jaakko ja toinenkin ryysyin

kääritty pieni olento. Jaakko talutti tuon itkevän, ryysyisen olennon

sisälle, joka vilusta väristen kurjan näköisenä kömpi muurin penkille

ja pyrski ja niiskutti aivan kärsimättömästi. Eikä Leena tuolta

kurjalta mitään vastausta saanut, mistä hän oli taikka muuta, ja varsin

hän tuskautui tuohon tulokkaaseen, ajatellen: niin kävi kun

pelkäsinkin.

Astuipa siitä viimein mieskin huoneeseen vällyt kainalossa, silloin

Leena vaikeroimaan: "minkätähden toi tänne tuommoista raukkaa, minulle

lisävaivaksi, eihän tuolla ole edes minkäänlaisia vaatteita, pitääkö

minun se vaatettamankin?" Mies vaan hymyssä suin riisui vaatteitaan,

sen tehtyä istui hän juhlallisesti pöytätuolille ja sanoi vakavana:

"tiedä, Leena, tuo tyttö tuottaa meille kaksi tynnyriä rukiita joka

vuosi." Leena ei tuota ensinnä tahtonut uskoa, mutta täytyihän se, kun

mies vakuutti, että tämän asian todistaa vaikka kirkkoherra. "Ja eipä

tuo tyttö," jatkoi mies, "olekkaan niin raukkamainen, kuin ehkä luulet,

ei, vilkas tyttö se on, saat nähdä, mutta hän on nyt viluissaan ja

oudoksuu; siinä hullu olin, kun en ottanut vaatteita mukaani, pitihän

se tietämän, ett'ei tuollaisilla köyhillä raukoilla ole vaatteita. Jos

en olisi Kantalasta saanut vällyjä, olisi tyttö ihan jäätynyt."

Nyt jo tyytyi Leenakin, lohdutteli tyttöä ja näytteli hänelle

pienoistaan, jonka hoitajaksi tyttö nyt oli tuleva; rupesipa Annakin jo

paremmin oloonsa tyytymään ja saatuaan syötävää nukkui hän muurin

penkille laitetulle vuoteelle.

Pianhan sitä lapset oloihinsa mukautuvat ja niinpä Annakin Ketolassa.

Muutamain viikoin kuluttua oli hän jo unhottanut kaivatut veljensä ja

kodistunut täydellisesti. Annalla oli nyt tosiaankin paremmat olot,

siihen katsoen, ett'ei enää tarvinnut nälkää ja vilua nähdä, niinkuin

ennen Luisulassa. Ja kyllä hän tulikin puolta vilkkaammaksi, tuo tyttö

muuttui vallan vallattomaksi veitikaksi, niinkuin Leena sanoi.

Lapsenhoitajana tietysti täytyi Annan olla, sillä Leena ryhtyi taas

töihin entisellä kiivaudella ja melkein yöt päivät hyrisi rukki ja

rohisivat kartat Ketolan tuvassa. Sattui joskus niin, että Leena

nukahti rukkinsa viereen ja lapsenpiika seurasi emäntänsä esimerkkiä,

ja pikku Mikko luisui lattialle, että kolisi. Silloin syntyi liikettä

tuvassa. Isä Jaakko, joka äsken väsyneenä oli nukkumaan käynyt, nousi

äreänä katsomaan tuota tapausta, Leena hypähti tuoliltaan

peljästyneenä, pikku Mikko huusi ja melusi kaikin voimin, Anna yksin

unisena haukotellen, kuulteli toria välinpitämätönnä, sillä muuta ei

seurannut pahimmassakaan tapauksessa, Jaakko oli sen sanonut, ett'ei

vieraita lapsia saa lyödä, tämän oli Annakin kuullut ja ymmärsihän

tyttö hyväkseen käyttää tietojansa.

Eräänä sunnuntai iltapäivänä kevättalvella palasi Ketolan Jaakko

kirkosta ja silloin oli hänellä myötänsä uutinen, että nyt kuulutettiin

lukusijat. "Ei tuo niin mitään, ainahan niistä aikaihminen selviää,"

tuumaili Jaakko, "mutta pahaksi onneksi en muistanut ollenkaan, että

tuota tyttöäkin pitää lukemaan opettaa ja lukusijoille viedä, mitäs

tässä on tehtävä?" Tuosta uutisesta suurenivat Leenankin silmät,

hänenkään ei ollut mieleensäkään tullut, että tuommoista köyhää tyttöä

luettamaan vaadittaisiin. Ja se olikin hänelle outo asia se koko

lukemaan opettaminen, ei hän paljon muistanut, kuinka se kävi, kun

häntä itseä opetettiin. Oli hän sentään rippikoulun iällä osannut

jotenkin lukea, mutta se taito oli käynyt takaperin.--Kyllä Anna oli

muistanut monestikkin tuota lukemista, mutta se ei hänen mielestänsä

ollut erittäin hauskaa tointa, senpätähden ei hän ollut maininnut siitä

mitään. Nyt kun näki miten levottomia hänen tähtensä oltiin, sanoi

tyttö reippaasti; "tuokaa vaan minulle kirja, kyllä minä lukea osaan!"

"Osaat lukea! puhunetko totta," huudahtivat molemmat, ja silloin

alettiin kirjoja etsiä ja löytyipä viimein katekismus ja virsikirja,

vaikka vähän tomuisina. Niistä nyt alkoi tyttö lukea ja sujuvasti se

lukeminen kävikin. Tosin ei siinä monta sanaa tullut sitä samaa, kuin

kirjassa oli, mutta kuulijoissa ei ollut oikaisijaa, ihmettelivät vaan

tytön erinomaista lukutaitoa.

Aivan tyytyväisiä olivat Ketolan väet kasvattinsa lukutaitoon ja

hyvimpä he kummastuivat, kun pappi lukusijoilla sanoi, että tyttö luki

aivan virheellisesti, ja että häntä siitä välttämättömästi oli

aikanansa oikaiseminen.--Helppohan papin oli niin sanoa, mutta ei ollut

niinkään helppoa opettaa tyttöä, joka nyt kaikessakin tapauksessa oli

yhtähyvä lukija, kuin Ketolan väki itsekin. Leena vallankin oli

unohtanut tuon lukemisen konstin, tuokin hän enää tunsi puolia

kirjaimia ja usein tuli tytön kanssa riita siitä, mikä tuo, tai tuo

kirjain olisi; silloin ratkaisi isä Jaakko asian ja tavallisesti tytön

puolelle. Sillä Jaakko olikin ahkerampi kirjamies, usein hänellä

sunnuntaisina oli virsikirja kourassa, siitä hän usein veisasikin

karkealla, tavattoman suurella äänellä, jossa ei säveltä ollut

hituakaan ja sanatkin olivat, toinen puoli kirjasta, toinen puoli

jostain muaalta. Toisinaan tarkasti Jaakko Annan lukua oikaisten sanan

silloin tällöin, taikka useasti väärentäenkin, kuinka sattui, mutta

niinkuin hän sanoi, niin sen piti olla. Tarkastuksensa pidettyä, löi

Jaakko tavallisesti kirjan kiinni, ja sanoi juhlallisesti: "semmoinen

luku pitää kelvata vaikka piispalle, sen minä sanon!"

Tuli siitä kesä ja sen muassa tavalliset ulko-työt, ja silloin sanoi

Leena rukillensa jäähyväiset, ryhtyen kuokkaan ja lapioon. Anna jäi nyt

pikku Mikon kanssa kahdestaan oleskelemaan suurimmat osat päiviä ja sai

monta ankaraa varoitusta, että katsoisi tarkkaan hoidokastaan. Mutta

Annalla oli kanssa monta tehtävää: piti laittaa talous ihka uudestaan;

siinä tarvittiin lehmiä, lampaita ja kaikenlaisia kapineita, täytyi

yhtenään juosta tuolla rapakon luona, sekoittaa savea, valaa ja kuivata

jos johonkin muotoon. Tässä työssä unohtui useinkin pikku Mikot ja

varoitukset, eikä ollut mitään tavatonta jos lapsi kehdosta ryömi

päistikkaa laattialle ja siinä sai kuhmun otsaansa. Hyvät torat tiesi

tyttö tästä saavansa, mutta tiesi myöskin, ett'ei siitä sen enempi

seurannut, ja sopihan sitä asiaa kaunistellakkin.

Niin ne kuluivat ajat, suvet talvet vuorotellen, lapsesta varttui

vallaton pikku poika nulkki ja hoitajasta sukeni työntekijä. Anna oli

kätevä ja voimakas, sekä muutenkin virkku tyttö ja oli näin suurena

apuna isäntäväellensä.

Leena usein sanoi, että sehän onnen sattuma oli, kun Jaakko tuli tuon

tytön huutaneeksi, sehän jo tekee työtä ainakin ruokansa edestä, ja

sitten vielä tulee tuommoinen joukko jyviä. Olisipa, jatkoi hän, vielä

parempi, jos Anna vähän tottelisi, mutta ihan omaa päätänsä seuraa

tyttö, ja ompa se kiusallista toisinaan.

Koska Ketola oli sivukulmalla, etäällä muista asunnoista, kävi siellä

harvoin vierasta väkeä, sitäpaitsi oli Ketolaisilla aivan vähän

tuttavia, sillä semmoisista ei he välittäneetkään. Luonteeltaankin

olivat nämät ihmiset yksitotisia, jöröjä ja kymmenvuosien yksinäisyys

yhtämittaisessa raskaassa työssä, ilman vähintäkään huvia tai

vaihtelevaisuutta, ei ollut sekään jälkeä jättämättä. Ei siis mikään

ihme, jos vieraan tullessa torppaan oltiinkin hetkinen ääneti ja

sitten aloitettiin tuo koko seudulla kuuluisaksi tullut keskustelu,

joka harvojen kysymysten muodossa esitettiin: "Onko nyt käynyt

voikauppiaita? mitä voi maksaa? Onko kaupungissa käyty? Mitä siellä voi

maksoi" j.n.e. Leenalla oli navetassa kaksi punikki lehmää, niistä

osasi hän kelpo tavalla riistää maitoa ja valmistaa maidosta voita;

voin hinnalla sitten maksettiin verot talon isännälle ja pantiin aina

muutamia kolikoita arkun pohjalle säästöön. Ja mitä usiampia noita

kolikoita arkun pohjalle karttui, sitä kiihkeämpi halu tuli niitä sinne

enempi saada ja sitä tärkeämmäksi tulivat edellämainitut kysymykset.

Mutta sitä vilkkaampi oli Anna; Ketolan asukasten jörömäisyys ei

vaikuttanut häneen mitään. Kohdattuaan jonkun henkilön, esiintyi hän

tuhansilla kysymyksillä ja kertomuksilla heidän oloistaan; outoinkin

kanssa tutustui hän heti. Hän sai kasvaa melkein vapaasti ilman mitään

kuria, tai neuvomusta, sillä niistä torista, mitä joskus sai, hän viisi

välitti. Muuten oli hän kelpo tyttö, ahkera ja tarkka vieläpä aivan

rehellinenkin, hän koetti olla mieliksi kasvatusvanhemmilleen, vaikk'ei

hän heidän puheistaan pitänyt suurta väliä.

Niin yksinäisissä oloissa, kuin Anna kasvoikin, ei kuitenkaan ollut

ulkomailma häneen aivan vaikuttamatta; ainahan sitä oli Ketolankin

torpasta yhtä ja toista asiaa kylälle, ja niitä asioita toimittamaan

oli Anna tavattoman halukas. Pian saikin hän melkein kaikki asiat

toimekseen ja kunnolla hän ne toimittikin. Täyttä vointia juoksi hän

silloin mennen tullen, saadakseen sen enempi olla kylässä, seuraa

nauttimassa. Ja tarkkaan muistiinsa hän ahmi kaikki näkemänsä,

kuulemansa, laulut, puheet ja tarinat ja kertaili niitä sitten

itseksensä.

Isommaksi tultuaan sai Anna usein sunnuntai iltapuolisin käydä

kyläilemässä ja mitä hän täällä näki ja kuuli painui ehdottomasti hänen

mieleensä, niitä hän sitte kuvitteli viikkokaudet yksinäisyydessään.

Mutta, ikävä kyllä, nuot kuvitelmat eivät aina olleet puhtahinta

laatua, niissä piili monta huonoa itua, jotka aivan helposti voivat

juurtua yksinäisyyden rauhassa,

--Jo oli Annan huuto aika lopussa; nyt oli jo aika mennä rippikouluun.

Kiihkeällä halulla, vaikka taidostaan hieman levotonna, kävi hän tuohon

nuorisokokoukseen, jonka läpikäytyä hänestäkin tulisi aika ihminen.

Anna osasi nyt jo jotenkin selvään lukea sillä hän oli hyvämuistinen ja

teräväjärkinen, eikä hän isommaksi tultuaan tahtonut olla muita

huonompi, senpätähden oli hän, miten mahdollista kokenut parantaa

virheellistä lukutaitoaan.

Rippikoulussa käyminen tuli Annalle pian mieluiseksi huviretkeksi,

siellä hän sai paljon uusia tuttavia, joiden seurassa aika hauskasti

kului. Enimmän huoletti häntä vaatetuksensa, tosin oli hänellä jo

useampiakin pukuja, joita sopi vaihdella, mutta kaikki nuot oli tehty

Ketolan torpassa, eikä siellä pidetty niin paljon koreista väreistä

väliä, kuin kestävyydestä ja lämpimyydestä. Toisin sitävastoin oli

toisilla tytöillä: keveät, heloittavan väriset puvut. Oikeen

alakuloiseksi tuli Anna, vertaillessaan noihin omia harmaitaan. Ja

sitten toisella kertaa hän taas kotona puki ja riisui, katsoi ja

tarkasteli, toisinaan oikein itki, kun ei saanut tyydyttävää pukua

päälleen. Ketolan torpan päätti hän jättää ensi syksynä, ainahan

muualla saa edes sen verran palkkaa, että saa kunto liinan päähänsä.

Koko tien hän tuskitteli, siksikuin joutui toisten tyttöin pariin,

jossa tuo ikävä seikka hieman unohtui.

Syksyllä Anna todellaan läksi pois Ketolasta, hänen mielensä hehkui

päästä kylään, ihmisten seuraan, ja vaikka miten olisivat Ketolaiset

häntä houkutelleet, vaikka mitä luvanneet, ei hän suostunut jäämään.--

Tapalasta sai hän piian pestin ja oli näin valmis lähtemään, alottamaan

uutta elämän uraa. Hän lähti Ketolasta hyvästi vaatetettuna, sillä

Ketolaiset olivat päättäneet tällä tavoin palkita hänen palvelustansa.

--Niin mieluista kuin muutto Annalle olikin, itki hän kuitenkin

kaipauksen kyyneleitä, jättäissään kasvatus-vanhempansa ja liikutettuna

olivat nämätkin tästä perheen hajoamisesta. Mikko juoksi vielä jonkun

matkaa jälessä, itkien ja huutaen Annaa takaisin.