Ulkona vallitsee kireä pakkanen, ja kylmä viima, nurkat paukahtelevat
kiukkuisesti, äreänä räikkyy murea lumi, hiukkasenkin sitä koskiessa.
Taivaan rannalla näkyy päivän piirto, johon sirpinteräin tapainen kuu
ja kirkkaat tähdet sekoittavat heikon valonsa. Kylläpä on tarpeelle
turkit, tallukat ja muut lämpöiset verhot, jos mielii ulos käydä ja
sulilla pysyä, tuommoisessa ilmassa--niin on kyllä, mutta, kaikilla
ihmisillä ei ole tuommoisia varustuksia. Ja kumminkin on sellaistenkin
ihmisten ulos lähteminen, niinpä tänäkin kertomanamme aamuna.--Mökki
oli pieni ja kylmä, tyhjä, viheliäinen, kuoleman ankara käsi oli sen
asukkaita raadellut, pois vienyt, ensin isän, sitten äidin, jättäen
kolme turvatonta aloittamaan elämää ihmisten armoleipää syömällä--
vieraan leipää. Isä oli jo vuosia sitten kuollut, äiti äskettäin maan
poveen saatettu; nyt oli hoitajana kylän irtolaisnainen, lasten täti.
Nyt oli kylälle lähteminen jo aamulla aikaisin. Kantalaan ensin oli
mentävä ja sieltä sitten--pitäjän kirkolle, huutoon pantavaksi, niin
oli lasten täti Melkas-Mari sanonut.
Ja siitä sanomisesta oli lapsille tullut tuhannen mietettä ja arvelua,
paljon kyselemistä ja tutkistelua--huutoon pano, sehän oli himmeä asia.
Ensinnä pelkäsivät lapset, että se olisi jotakin pahaa, mutta kun Mari
vakuutti, että se oli aika hyvä asia ja että lapset saavat uusia
vaatteita ja hyvää ruokaa tuolla huudossa, rauhoittuivat he vähitellen.
Mutta ainoastaan nuoremmat lapset: Anna ja Jussi, näin ajattelivat ja
kyselivät; vanhempi lapsista Matti ajatteli kyllä hänkin asiaa ja
paljonkin, mutta hän, vaikka ijältään vasta yhdentoista vuotias,
käsitti ja tiesi, mikä on huutolainen. Matti oli jo äitinsä eläissä
muutaman kerran käynyt pitäjällä kerjuussa, oli siellä nähnyt
huutolaisiakin, olipa hän nähnyt kepinkin vilkkuvan noiden raukkain
seljässä ja hän oli päättänyt oman asemansa paljoa paremmaksi. Nyt oli
hän itse juuri tuohon asemaan joutumallaan ja hän tuumi: eiköhän olisi
parasta vilistää tiehensä, lähteä kerjuulle. Ja tuo tuuma varmistui
hänessä päätökseksi, jonka mukaan hän teki hankkeitaan. Mökin ullakosta
löysi hän vanhat tallukat ja niitä hän tarkasteli, paikkasi ja parsi,
siksikuin olivat eheänä; muita vaatteitaan ompeli hän lakkaamatta,
siksikuin viimeinenkin reikä oli tukossa. Mari tuossa torui, "että
suotta aikojaan vaan menee lankaa hukkaan, kyllähän se, joka huutaa
hankkii vaatteetkin."
"Enhän tuonne huutokauppaankaan voi alasti mennä", tuumasi Matti ja
teki vaan työtään.
Kertomanamme aamuna oli Matti ensiksi ylähällä mökissä, hän sovitteli
vaaterekaleita päälleen, käveli ja oli levotoin, hän katseli sisartaan
ja veljeään, jotka makasivat muurin vieressä, pahaisen olkitukon
päällä, ryysyisinä, puoli alastomina, hän käsitti, että kurjuutta tässä
oli liiaksikin; ja itkuun puhkesi nuori, tunteikas mieli. Tuohon heräsi
Mari; toruen tuota kelvotonta kollottajaa nousi hän äreänä kehnolta
vuoteeltaan ja haki kiukkuisena ryysyjä päälleen. Tähän heräsivät
lapset muurin vierestä ja valittaen viluaan kiipesivät he kilvassa
muurille. Tässä sattui Jussi putoamaan laattialle ja pahasti poraten
jäi hän siihen istumaan. Sillä aikaa luikahti Matti ovenraosta pihalle
ja mennä vilisti tiehensä. Mari yhä itsekseen kiukutellen haki
viimeisenkin vaaterekaleen, minkä majasta löysi, mutta sittenkin näytti
epäiltävältä voisiko hän näillä varoilla lähteä talvipakkaseen lasten
kanssa, vaikka ei matka ollutkaan pitkä. Hän torui yhä Mattia, joka oli
kaikki parhaat vaatteet yllensä ajanut, vaikka pitihän senverran ison
pojan käsittää, että huonommat kumminkin tarvitsevat; mutta tuota toraa
kuulteli Matti jo kenties virstan päästä.
Monen torun, itkun ja kitumisen perästä sai Mari viimein lapset
jotenkin ryysyihin käärityksi, mutta aivan vaillinaista sittenkin oli
vaatetus. Jussi valitti, että paljas varvas näkyi vielä vuotikkaasta,
Annan taas oli käsivarret paljaina. Oltiin jo viimeinkin lähdössä,
mutta silloin vasta huomasi Mari, että Matti olikin tiessään; mutta
silloin päätti hän tämän liekkiön menneenkin edelläpäin Kantalaan.--
Kirs, kars, pani lumi ulkona, heidän ovesta astuessaan. Mari koetti
kiirehtiä lapsia, mutta Jussi jäi jo kohta oven eteen seisomaan, itkien
ja valittain, eikä luvannut ennen lähteä, kuin löytäisi pienen
kelkkansa. Viimein sen löydettyään, tahtoi hän sillä luistaa alamäkeä,
mutta silloin pudotti hän toisen jalkineensa, ja taas alkoi itkua ja
valitusta.
--Kuinka toisin sentään olikaan kaikki rikkaassa Kantalassa: iloinen
valkia paloi avaran tuvan suuressa takassa, pahnoiksi menneitä olkia
oli leveellään laattialla, sillä nyt oli Joulun jälkispyhä. Väki on
kokoontunut pöydän ympärille nauttimaan hyvin laitettua suurustaan,
kynttilän kirkkaassa valossa keskustellen huoletonna.
Pahnoilla loikoilevat talon lapset, poika ja tyttö, iältään noin
kymmenkunnan paikoilla, emäntä istuu heidän lähellään tuolilla ja puhuu
pöydän takana aterioivalle isännälle: "menetkös sinä Erkki Luisulan
lasten kanssa tänäpänä pitäjälle?"
"Kyllähän sinne on mentävä," vastaa isäntä, "mutta millä helkkarin
keinolla pysyvät lapset sulilla, tällaisessa pakkasessa, ovathan nuo
raukat melkein alastomina."
"Oo, kyllä sulilla pysyy, mätetään vällyjä rekeen kolmekin paria ja
kääritään niihin," tuumaili emäntä.
"Se keino auttaa täältä mentäissä," sanoi isäntä, "mutta enhän minä
heitä tuo samaa tietä takaisin."
"Etköhän ota yhtä heistä meille," tuumaili taas emäntä.
"Sitä olen itsekkin ajatellut," sanoi isäntä, "vanhempi poika noista
lapsista on hyvin tarkkapäinen ja viisas ikäisekseen, vaikka kyllä hän
muuten näyttää olevan aika veitikka, mutta ei sillä taitaisi olla
väliä."
"Ottakaa vaan, isä, Matti meille," sanoivat lapset, jotka tarkasti
olivat seuranneet keskustelua.--"Ettekös riitele keskenänne?"--"Emme
riitele," vakuuttivat lapset.
Ovi silloin aukeni ja sisään astui Mari lasten kanssa, jotka kylmästä
kankeina, pitäen pientä itkun kitinää kömpivät sisälle. Kaikkein huomio
kääntyi nyt noihin tulijoihin.--"Ai jesta!" huudahti emäntä juosten
lasten tykö, "johan nuot rankat ovat ihan jäässä, eikä ihme
tuommoisilla ryysyillä, vie nyt heitä joutuun lämmittelemään takan
eteen. Kun viedäänkin lapset talvipakkaseen, tuomoisilla ryysyillä."
"Ei ollut parempia," puolusteli Mari.
"Vai ei ollut, eihän kylä niin köyhä ole kumminkaan, olisit hiukankin
maininnut, niin olisin vaatteita lähettänyt, mutta en tuota muutoin
huomannut," torui emäntä.
"Mutta missäs Matti onkin," kysyi isäntä saatuansa vuoroa.--Marin
silmät levisivät. "Eiköhän se jo aikaa ole ollut täällä, huudahti hän,
se lähti jo ennen meitä!"
--Ei Mattia ollut, se oli selvää, isäntä lähetti renkin etsiskelemään
toisista taloista; hän arvasi, että poika piilotteli.
Valkian loistossa lämmittelivät lapset ja Jussi valitti itkien, että
varvastaan kovin kirvistelee, emäntä kantoi vaatteita ja vällyjä
lämpenemään ettei lasten enää tarvitsisi puoli-alastomina lähteä
pakkaseen.
Renki palasi kylältä, mutta Mattia ei hän ollut löytänyt, eikä häntä
niissä paikoissa, missä hän kävi, oltu tänään nähty. "Vaikea on häntä
löytää," tuumaili isäntä, "varmaankin on hän piilounut johonkin, kun ei
nyt vaan itseään jäädyttäisi."
* * * * *
Pappilan suuressa tuvassa on väkeä koolla, enimmäkseen miehiä, jotka
tupakoivat ja keskustelevat. Muurin vieressä on moniaita lapsia,
iältään noin kymmenen vuoden ja siitä alaspäin; heissä on erimuotoisia,
eri kokoisia, toiset ovat vilkkaampia, terveempiä, toiset viallisia
raukkoja. Mutta kaikki ovat he puetut huonoihin vaatteisiin ja
kurjuuden jättämät jäljet näkyvät kaikilla noilla pienillä kasvoilla.
On siinä lapsia, joitten isästä ei ikänä ole tietty ja joiden äiti
ansaitsee kaikkea muuta kuin äidin nimeä. On lapsia, jotka jo ensi
ikävuosillaan ovat kyllin saaneet kokea kaikkea sitä, jota sanotaan
mailman kurjuudeksi. Nyt on ihmisten armeliaisuus avuksi ehtimässä, nyt
on määrä hankkia näille, huonon onnen osan saaneille, koti ja kasvatus,
että kerran heistäkin tulisi työntekijöitä, renkejä, piikoja. Vielä
kerran taas on onnen vaaka-lautanen noille raukoille aivan täpärällä,
taas on sattumuksen, emme tahdo sanoa sallimuksen, epävarma käsi onnen
vaakapainona, sillä tässä määrättävä koti voi olla koti, mutta voipa se
olla muutakin. Yksi kappa rukiita, tai yksi markka rahaa, voi tässä
merkitä enempi, kuin ehkä missään muualla. Tämän tietää sokea vanhus,
joka keppiinsä nojaten sängyn jalkapuolia istuu, mutta, ajattelee hän,
kuolema pelastaa minun jo pian kaikessa tapauksessa.
Mutta aivan harvat tänne kokoontuneesta väestä ajattelevat mitään tämän
tapaista, heillä on ihan toisenlaisia tuumia, sen kuulee heidän
puheistaan.
"Vieläkös sinäkin Pajula aiot täältä huutolaista," kysyy eräs vierus
toveriltaan, "eiköhän sinulla jo ole kaksi entiseltä?"
"On kyllä," vastaa puhuteltu, "mutta menisihän siinä usiampikin yksin
tein, jos eivät huuda järki halvalla."
"Kannattaakohan tuo kauppa, kun niitä huutolaisia pitää?"
"Ei tahdo, velikulta, kannattaa; huutavat ne niin riivatun vähällä,
mikä tarvitsee lasten hoitajaa, mikä lampuria ja karjan ajajaa, ja
silloin lasketaan ruokko mitättömiin, että kyllä saa kitua nähdä,
ennenkuin omillensa tulee.
"Niin luulen minäkin."
"Ja onkos niitten kanssa yksikin peli, ei piisaa sekään, että ruokit
nuo, vielä tarvitsee noita opettaa lukemaankin ja jos ei sitä tee, saa
papilta tuhannen toria, ikäänkuin ei noista olisi jo vastusta
muutenkin. Ei, velikulta, ei ole suinkaan mitään hauskaa kasvattaa
pitäjän mukuloita, mutta tulee niistä vähän sentään."
Tällaista ja paljon muuta siinä juteltiin, siksikuin kirkkoherra erään
talonisännän seurassa astui sisälle ja alkoi toimituksen. Silloin siinä
aprikoittiin, katsottiin, tuumailtiin vieläköhän kannattaisi alentaa,
voisikohan tuommoisesta olla jotakin apua y.m. Kysyttiin siinä joskus
oliko huutaja semmoisissa varoissa että voi hoidokkaansa elättää, jos
tämä myönnettiin, ei mitään muuta vaadittu.
Niin oli jo moni lapsi saanut paikan ja viimein tuli Luisulan lastenkin
vuoro, Annan sai torppari Ketola, samasta kylästä kotoisin kuin
lapsetkin. Sitten tuli Jussin vuoro ja juurikuin jo oli päätös
tuumaisillaan, astui talollinen Mattila huoneesen, se isäntä jonka maan
päällä Luisulan mökki oli. "Huutakaas nyt muonamiehenne poika",
huudahti usea. Mattila raapaisi korvansa taustaa, "eihän tuo ole minun
velvollisuuteni," mumisi hän.--"Onhan sentään vähän," tuumasi
kirkkoherrakin. Mattila raappaisi taas, alenti maksua ja niin jäi Jussi
hänelle.
Vaan Mattia ei ollutkaan. Kantala selitti asian miten poika oli
kadonnut. "Mutta," sanoi hän, "kai hän löytynee ja silloin hoidan minä
hänen, enkä pyydä mitään maksua." Kaikki katselivat suurin silmin
Kantala. "Se on aina semmoinen omituinen mies," mutisi toiset.
"Ne pojat pääsivät hyville paikoille," sanoivat ihmiset, "ei suinkaan
ole niitten talojen pöydän päässä hätää."