Hietaniemi jäi asumaan Naavalaan ja kun hän sai Taavetin seurassa
kulkea puutteen-alaisten asunnoissa, vuodatti ukko usein kyyneleitä ja
antoi omin käsin apua. Hän ei enään kysellyt, miksi Taavetti ei
säästänyt. Enemmin kuin elävästi hän nyt tunsi sen johdon, miksi hän
oli ollut voittajain joukossa raha-arpajaisissa.
Pian kuolikin Hietaniemi ja jätti jälkeensä rahaa koko joukon, jotka
testamentin kautta jätti Taavetille. Samaan aikaan alkoi taas tulla
erinomaisen hyviä vuosia. Vihdoin kuoli myöskin Pynnöläinen ja näin
tuli Taavetti vaimoineen ja pienine poikineen sekä appensa että enonsa
tavaran herraksi. Hän oli nyt koko pitäjän rikkain mies ja yleisesti
arvossa pidetty.
Nyt kun oli taasen talonpojat vähän elpyneet ja päässeet virkoamaan
siitä horrostilasta, johon huonot ajat olivat heidät saattaneet. He
tuumivat että Naavalan Taavetille pitäisi kerätä joku kunnialahja siitä
jalomielisyydestä ja uhraavaisuudesta, jota hän oli osoittanut
seurakunnalle huonoina vuosina. Alkuunpanijoina olivat nuot
viisikymmentä talonisäntää, joiden maat Taavetti oli huutanut ja sitten
takaisin lahjoittanut. Ja niin ostettiin kallis-arvoinen kultakello
perineen. Kun kello juhlallisesti annettiin Taavetille, otti hän sen
käteensä katseli vähän aikaa ja kysyi, kääntyen joukkoon päin:
"Tiedättekö mitä ainetta tämä kello on?"
"Se on kultakello!" sanoi muudan.
"Ei suinkaan!" sanoi Taavetti. "On kait siinä muutakin kuin kultaa."
"No, tietysti siinä on terästäkin ja messinkiä tai mitä hänessä
lienee", sanoi sama.
"Tiedättekö käypikö tämä kello varmasti?"
"Emme tiedä."
"Ette tiedä. No, tiedättekö onko tämä sopiva jollekin kunnialahjaksi?"
Silloin nousi yksi isäntä ylös ja sanoi: "Minä tiedän! Se kello ei ole
sinun laiselle miehelle lainkaan sopiva lahjaksi; se on mitättömän
arvoinen sen hyvyyden ja jalomielisyyden rinnalla, jonka sinä olet
meillen osoittanut. Mutta se viaton hengetön naksuttaja kourassasi
puhuu vilpittömän rakkauden kieltä meidän kaikkien puolesta, joita sinä
olet holhonnut, ollen Jumalan aseena pelastamassa meitä nälkään ja
kurjuuteen nääntymästä. Me olemme sinulle velkaa koko talomme ja
omaisuutemme!"
"Olen liikutettuna puhettasi kuunnellut", vastasi Taavetti. "Ette tiedä
mitä ainetta kello on, ette tiedä käykö se varmasti, eikä sitä onko se
sopiva kunnialahjaksi ja sillä osoitatte ettette tiedä niin mitään.
Viimeinen puhuja on kumminkin huomauttanut, että se viaton naksuttaja
puhuu vilpittömän rakkauden kieltä. Sellaisena kielitaiturina otan sen
muistoksi teiltä ja nyt saan vastata.--Minä en omista itselleni mitään
kunnioitusta, kunnioittakaa Jumalaa, kaiken hyvän antajaa, joka
kaikille jakaa armostaan, yhdelle niin, toiselle näin. Niin
tietämättömiä kuin olemme siinä, ettemme edellepäin tiedä käykö kello
tarkalleen, samallaisia olemme tietämään Jumalan johdatusta kunakin
aikana mistä hän milloinkin aineen ja aseensa sieppaa, jota hän käyttää
tahtoo."
* * * * *
Muutamia päiviä kokouksen jälkeen tuli Töyryn Heikki emäntineen
Naavalaan toivottamaan onnea kellon saamisen johdosta.
"Niin se on", sanoi Heikki, "minä kaikin puolin yhdyn siihen
kunnioitukseen, joka sinulle on tullut osaksi seurakunnan puolesta,
mutta vielä minä tahtoisin enemmänkin sinua kunnioittaa ja paremmalla
kunnioituksella kuin kulta-kellolla."
"Sinä olet siis itse tuon tien löytänyt?"
Heikki mietti vähän aikaa ja sitten vastasi: "Olen sen löytänyt ja
soisin että sen kaikki löytäisivät! Anna anteeksi, hyvä Taavetti,
entiset pahat tekoni!"
"Sydämestäni!" sanoi Taavetti, "ja pyydän sinun samoin minulle
tekemään."
"Anteeksi annettu!" sanoi Heikki.
Näin tulivat Heikki ja Taavetti ikuisiksi ystäviksi, ja kävivät usein
toisissaan sanan harjoituksissa, joihin keräytyi muitakin Jumalaa
pelkääväisiä, uskovaisia ihmisiä.
Samaan aikaan tuli seurakunnassa kappalaisen vaali, entinen Naavalan
maisteri haki sitä virkaa myöskin ja pääsi vaaliin, saipa vielä
virankin.
Hän tuli naimatoinna miehenä sinne. Sillä välin oli Taavetin sisar
Esteri kasvanut ja tullut kauniiksi neitoseksi, vieläpä Jumaliseksikin.
Nuori pastori, käydessään usein Naavalassa raamatun selityksiä
pitämässä, mieltyi siellä Taavetin sisareen ja tuot'hätää tuli
Esteristä papin rouva ja onnellinen aviovaimo.
Näin oli aika kulunut eteenpäin kuin hiljalleen juokseva virta. Sangen
ihanat olivat Naavalan ja hänen naapuriensa niityt ja pellot; suloinen
tuoksu tuoksui niistä kesäisin ohikulkevia vastaan. Vaan joka niiden
omistajat tunsi, tunsi hän sen lisäksi tuoksun totisesta
kristillisyydestä ja siveästä elämän menosta.
Tulipa senkin seurakunnan osaksi kerran valita valtiopäivämiestä. No,
Naavalan Taavettihan siihen virkaan katsottiin kaikkein sopivimmaksi.
Taavetti ei ollut Helsingissä käynyt sitten kuin oppireisullaan.
Pääkaupunki oli sillä välin tykkänään toisen näköiseksi muuttunut.
Pitkän kyselemisen perästä löysi hän vihdoin saman kauppiaan, joka
hänen oli oppipaikkaan osoittanut. Siinä sai hän yösijan ja siinä tuli
niin pitkät jutut, että se kesti melkein koko yön. Taavetin oppimestari
oli aikoja sitten kuollut, ja olipa kauppiaankin pää harmahtunut.
Raskaalla mielellä istui Taavetti valtiopäivillä ja otti harvoin osaa
keskusteluun, mutta jos hän joskus siihen puuttui puhui hän niin
selvästi ja pontevasti, että se teki toisiinkin valtavan vaikutuksen.
Sitä turhamielisyyttä ja joutavaa rahan kulutusta, joka on niin
tavallista valtiopäivillä ei hän mitenkään voinut kärsiä, eikä koskaan
ottanut osaa mihinkään pitoihin eikä juominkeihin, vaan kiirehti aina
aikansa kuluttamaan kodin hauskuudessa vaimonsa luona, jonka oli tuonut
mukaansa.
"Päästään toki vihdoinkin kotiin!" sanoi hän valtiopäiväin loputtua, ja
niin hän iloisen Leena-emäntänsä kanssa matkusti pois pääkaupungista.
Valtiopäivillä oli muun muassa rautatie tullut päätetyksi, joka oli
käyvä Taavetin kotipitäjän halki. Rakennus-aikanaan se jo tuotti
Naavalalle ja hänen naapureillensa melkoiset tulot, ja kun se oli
valmiiksi saatu, perusti Taavetti meijerin taloonsa ja rupesi voita
valmistamaan ulkomaalaisten herkuksi. Täytyi sen johdosta innolla
ruveta niittyjen ja karjanhoidon parantamiseen ja asia menestyi
oivallisesti, paremmin kuin luultiinkaan.
Kova työ, alituinen toimiminen sekä syvä suru, kun vuosien kuluttua
hänen rakas Leenansa kuoli, vaikuttivat sen, että Taavetti melkein
ennen aikaansa vanhentui, sairastui ja tuli sängyn omaksi. Pastori kävi
joka päivä hänen luonansa ja keväällä, kun kukkaset rupesivat
pnhkeemaan, ummisti hän silmänsä ja kuoli mennäkseen autuaitten
asuma-sijoihin, joissa ei mikään suru enään murra, eikä ikävä rasita.
Sen arvannee kuka hyvänsä, että siinä saattojoukkoa oli, kun Taavettia
haudattiin. Siinä sitä sitten oli köyhiä ja rikkaita seurakunnan
kaikilta ääriltä. Kirkkoherra, siksi oli sillä välin Taavetin lanko
tullut, piti ruumissaarnan ja saattoi kaikki itkemään, vielä nekin,
jotka Taavettia olivat eläissänsä kadehtineet. Ja niin Taavetti sai
leposijansa Leenansa vierellä. Kauvan muistetaan paikkakunnalla tuota
entistä köyhää torpan poikaa Vähämäen Alangosta.