PELASTETTU.

Kirjoittanut P. Päivärinta.

Erään ison maamme kaupungin syrjäisessä osassa on pienenläntä

yksikerroksinen puutalo. Se on päältä laudoitettu ja keltaiseksi

maalattu ja semmoisenaan näyttää se kaikessa pienuudessaan hyvin

miellyttävältä. Taloon ei ole kadulta muuta sisäänkäytävää kuin

toisessa päässä pytinkiä olevaan pieneen kauppapuotiin.

Talo oli merikapteeni Aaltosen oma. Hän oli monta kovaa kokenut, monta

myrskyä ja tuulta tuntenut, kyntäessään vuosikymmeniä meren aukeita

ulapoita. Aikoja sitten oli hän jo heittänyt merellä kulkemisen ja

siitä pitäin asunut talossaan, melkein niinkuin karhu pesässään, sillä

harvoin nähtiin hänen huoneestansa mihinkään liikkuvan. Pitkällinen

meri-elämä oli taivuttanut hänen luonteensa karkeaksi ja jyrkäksi, niin

ettei hän suvainnut ketään ihmistä käyvän hänen luonaan, eikäpä hän

itsekään muiden tykönä pistätellyt. Jos joku yritti tunkeentumaan hänen

huoneesensa, sai hän heti jyrkän kysymyksen: "mitä tahdot?" taikka:

"mitähaet?" Jos tulija ei siitä älynyt poistua, vaan yritti jotakin

sanomaan, seurasi kohta: "mene tiehesi, en tarvitse sinun

selityksiäsi."

Vuosikymmeniä oli hän elänyt tämmöistä yksinäistä elämää ja kertomuksen

ajalla oli hän jo vanha mies.

Siitä saakka kuin kapteeni merellä kulkemisen heitti, vuokrasi hän

talonsa huoneet niin tarkkaan, ettei hänen itsensä hallussa ollut muuta

kuin pikkanen kyökki ja jotenkin kookas kamari. Tarkka ja itara mies

kun oli, oli hän merillä ollessansa koonnut varoja ja niitä hän koki

huonetten vuokralla kartuttaa. Hän oli rahoilleen niin kitsas, että jos

hänen täytyi luopua jostakin markasta ja pennistä, oli ne sulata hänen

hyppysiinsä, ennenkuin hän ne käsistänsä päästi.

Minkä tähden kapteeni oli näin omituiseksi tullut, selkenee

seuraavasta:

Kapteeni oli ennen ollut perheellinen mies, mutta nyt oli hän

yksinäinen kuin tervaskanto. Noin kolmenkymmenen ikävuotensa paikoilla

oli hän nainut nuoruutensa rakastetun. Heidän avioliittonsa oli hyvin

onnellinen ja he rakastivat toisiaan sydäntensä pohjasta. Tämä uusi

elämän vaihdos loi lämpöä ja valoa kapteenin synkkään ja kovettuneesen

elämään, jommoiseksi poikaisesta pitäin harjoiteltu merillä kulkeminen

oli hänen luonteensa muodostanut. Hänen lempeä ja rakastava vaimonsa

vaikutti ikäänkuin jollakin tenhovoimalla kapteenin synkkään ja

karheaan mielenlaatuun. Hänestä katosi kaikki kärtyisyys ja

umpimielinen jurous ja hän lauhkeni lakeaksi kuin lammas. Sen siaan

kuin hän jo siihenkin asti kartteli muiden ihmisien seuraa, tuli

hänestä nyt iloinen seuramies ja hän oikein ikävöitsi muita ihmisiä.

Tässä uudessa valossa muodostuikin asiat pian semmoisiksi, että usein

käskettiin vieraita kotiin ja vuoronsa käytiin ystävien luona vieraina.

Niin. Kapteeni huomasi nyt, että elämässä löytyy valopuoliakin, eikä

ainoastaan synkkyyttä ja taistelua luonnon voimia vastaan. Iloisella

mielellä riensi hän tarvittaessa merille ja tyyneenä ja nurisematta

kärsi ja kesti hän kaikki kovimmatkin kohtaukset, mitä merillä kulkia

niin usein saa kokea. Hänellä oli aina mielessä lempeä ja ikävöivä

vaimonsa; se oli ikävää hänellekin ja usein kävi se niin ankaraksi,

ettei hän nukkuissaankaan muusta uneksinut kuin vaimostansa ja

kodistansa. Kun se aika alkoi lähestyä, jolloin hän sai laivan keulan

kääntää kotia kohden, ei hän voinut nukkua paljon laisinkaan, niin

kiihkeästi rakasti hän vaimoaan. Se olikin ilon ja riemun hetki,

jolloin kapteeni sai astua kotikynnyksen yli ja sulkea rakkaan vaimonsa

syliinsä.

Tämmöisessä onnellisuudessa kului joku aika. Toisiaan rakastavan

aviokumppanien iloa ja onnea lisäsi vielä paljon se seikka, kun heitä

suosiva sallimus lahjoitti heille kauniin ja terveen tyttären. Tätä

lastansa rakastivat he kaikella luonnollisella vanhemman rakkaudella.

Hän oli heille kaikki kaikessa ja he hoitivat ja hellivät häntä

niinkuin silmäteräänsä. Tuskin henno kapteeni lähteä ensinkään enään

merille, vaikka se oli hänen ainoa tulolähteensä, niin lujilla siteillä

oli hän kiintynyt vaimoonsa ja lapseensa. Asianhaarat pakottivat hänet

kuitenkin joksikuksi ajaksi luopumaan perheestään, mutta silloin

tuntuivat kuukaudet hänestä pitemmiltä kuin nälkävuodet.

Edelleenkin hymyili sallimus heille. Hyötyisänä ja terveenä kasvoi ja

vaurastui pikku Helmi. Hän ei ollut vielä täyteen elänyt ensimmäistä

ikävuottansa, kun hän jo kävellä tallusteli ympäri huoneita. Kahden

vuoden vanhana hän jo puhua nalkutteli ja kiipeili isän polvelle. Siinä

hän halaili ja suuteli isäänsä, soperrellen viattomia ja lapsellisia

hyväily-sanoja. Tämä kaikki teki isään niin syvän vaikutuksen, ettei

hänen ilollansa ollut rajoja.

Eräältä merimatkaltansa palattuansa, huomasi kapteeni vaimonsa olevan

raskaana. Tämä huomio sai hänet sanomattomasti ilostumaan, kun oli

toivo saada toinenkin perillinen. Tätä oli hän toivonut kiihkeästi,

sillä hän olisi mielellään tahtonut toisenkin lapsen ja vaikkapa

useammankin. Mutta kun pikku Helmi oli jo yli kolmen vuoden, alkoi hän

epäillä, tokko hän saakaan muita perillisiä kuin tuon yhden.

Kapteenin olisi taasenkin ollut mentävä merille, mutta sitä ei hän

hennonnut nyt tehdä. Hän ei raskinnut vaimoansa siinä tilassa jättää

onnensa nojaan, eikä ikävöimään miestänsä; päälliseksi tahtoi hän omin

silmin nähdä sen ilopäivän, jona hän saa toisen perillisen. Tämän

tähden haki hän toisen kapteenin sille laivalle, joka oli hänen

kuljetettavakseen uskottu ja jäi kun jäikin itse kotia.

Kaksinkertaisella rakkaudella rakasti kapteeni nyt vaimoansa. Hän helli

ja vaali häntä niinkuin pientä lasta ja koki kaikilla keinoilla

lievennellä hänen vaivojaan ja murheitaan. Iltasin istuivat he useinkin

kahden kesken lampun valossa, jolloin kapteeni kertoili meri-elämän

monipuolisia seikkailuja ja juttuja, kiikutellen polvillansa pikku

Helmiä. Tämä useinkin nukkui siihen, jolloin isä riisui hänet ja vei

vuoteesen nukkumaan; sitten he taas jatkoivat keskustelua ja jatkui se

enemmiten myöhäiseen yöhön.

Vaikka kapteeni koki näin huvittaa kaikin tavoin vaimoansa, ei vaan hän

ollut yhtä iloinen ja hilpeä kuin ennen. Synkkä raskasmielisyys vaivasi

häntä katkeamatta ja välistä kävi se sietämättömäksi. Hän päivitteli

kuinka perin toisenkaltaiselta hän nyt tuntuu kuin ennen, eikä sanonut

keksivänsä syytä siihen. Hän olisi tahtonut olla yhtä iloinen kuin

ennenkin, mutta ei voinut, ja se suretti häntä, kun hän tuottaa

rakkaalle miehelleen alakuloisuudellansa huolia ja murheellisia hetkiä.

Kapteenin koko tarkoitusperänä olikin vaimonsa alakuloisuuden

poistaminen ja kun hän huomasi, ettei hän sitä voinnut tehdä, kutsui

hän usein kotiinsa perheen tuttavia iltaa viettämään. Silloin joskus

haihtui hetkeksi vaimon suru, seuran iloisesti keskenänsä haastellessa,

mutta pitkälle eivät nuot helpot suruttomat hetket kestäneet.

Tuo toivottu ja peljätty hetki lähestyi. Varaselta jo neuvoteltiin

asiasta lääkärin kanssa ja kätilö oli talossa viikkoa ennen,

hoitelemassa alakuloista vaimoa. Kaikki toivoivat hyvää, mutta sallimus

oli toisin määrännyt. Lääkäri ja kätilö koettivat kaikkensa,

auttaakseksensa äitiä ja lasta tässä elämän ja kuoleman kysymyksessä,

vaan huonolla menestyksellä, sillä se välttämättömyys vei hengen sekä

äidiltä että lapselta. Päälliseksi oli tämä niin pikainen käännös

elämässä, ettei vaimo ennättänyt miehellensä lähteissään muuta sanoa

kuin että: "hyvästi Kalle! Pidä huoli pikku Helmistä, muuta ei ole

minulla sinulle uskottavaa."

Kapteenin surulla ei ollut rajoja tämän tapauksen jälkeen. Hänestä

tuntui siltä kuin paras osa maailmaa olisi hänen vaimonsa kanssa

sortunut haudan pimeyteen ja että hän olisi itsekin sinne vajonut. Hän

ei antanut minkään itseänsä lohduttaa, sulkeentui vaan kamariinsa, eikä

ottanut minkäänlaista ruokaa eikä juomaa moneen vuorokauteen. Erään

ystävän onnistui vihdoin tunkeentua kapteenin huoneesen. Hän ei puhunut

kapteenin vaimon ja lapsen kuolemasta ainuttakaan sanaa, sillä hän

älysi, että sillä tavoin hän lisäisi vaan kiviä kuorman päälle. Kun oli

puheltu merillä kulkemisista ja muista maailman asioista tovin-aikaa,

huomasi ystävä, että kapteeni elpyi ja unhotti surunsa toviksi aikaa.

Silloin pistäysi ystävä ulos ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä

pikku Helmi käsivarrella.

"Sinulla on lapsi ja hänen tähtensä tarvitsee sinun elää; lapsi kovin

ikävöitsee sinua", sanoi ystävä ja laski lapsen kapteenin syliin.

Lapsi käpertyi turvallisesti isänsä kaulaan. Hän hyväli isäänsä miten

parhaiten taisi ja piti hänestä niin lujasti kiinni, että näytti siltä

kuin ei hän tahtoisi koskaan siitä asemasta luopua. Vihdoin pillahti

tyttö kauheasti itkemään. Isä havahtui ikään kuin unesta. Hän koetti

viihdyttää lasta kaikilla mahdollisilla keinoilla ja hyväili häntä

sillä tavalla, jolla ainoastaan vanhin voi lastansa hyväillä.--Vihdoin

viihtyi pikku Helmi.

"Niin, minulla on tosiaankin lapsi ja hän tarvitsee kaikki minun

lempeni ja huolenpitoni", sanoi kapteeni lapsen viihdyttyä ja oikaisi

itsensä suoraksi.

Tästä hetkestä pitäin voi kapteeni hillitä enimmän surunsa. Hän pesi

kasvonsa, ajoi partansa ja söi tavallisessa järjestyksessä. Hän otti

sekä talouden- että lapsenhoitajan kotiinsa ja molemmat koetti hän

hankkia niin kunnolliset kuin mahdollisesti voi saada. Itsekin ryhtyi

hän pontevasti talouden toimiin, järjestellen ja puuhaillen kaikkialla.

Näytti siltä kuin hän olisi kaikkenni unhottanut vaimonsa kuoleman,

mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä yöt ja päivät painoi se raskaana

taakkana hänen mielessään ja tämä teki hänet jurommaksi ja

vähäpuheisemmaksi entistänsä.

Kapteeni uhrasi nyt koko elämänsä pikku Helmille. Häntä hän rakasti

koko sydämestään ja kaikki hänen työnsä ja toimensa tarkoittivat hänen

parastansa. Hänestä hän sai valoa ja lohdutusta murheelliselle

elämällensä, sillä eipä synkinkään murheen hetki voinut voimaansa

säilyttää lapsen murheettoman, viattoman ja lapsellisen lepertelemisen,

soperruksen ja hyväilemisen ajalla.

Kun kapteeni oli saanut kaikki järjestetyksi ja taloutensa

mielenmukaiseen voimaan, lähti hän taasenkin merille. Kuitenkaan ei hän

ottanut laivaa kuljettaaksensa kaukaisille maille, vaan lyhemmille

matkoille, saadaksensa tiheämmin tavata armasta lastansa. Kun kapteeni

tuli matkoiltansa kotia, silloin oli sekä hänellä että pikku Helmillä

iloiset ajat. Vaikkei kapteeni ollutkaan kesää enempää poissa kotoa,

oli tyttö sillä välin kasvanut ja viisastunut hänen mielestänsä

sanomattoman paljon ja mitäpä muuta terve ja vöyre lapsi tekikään,

mutta isän mielestä tuntui siltä kuin Helmi olisi siinä ajassa

edistynyt enemmän kuin mikään muu lapsi. Isä toi lapselleen matkoilta

tullessaan kaikkein parhaat tuliaiset, mitä ikänä isä lapsellensa on

tuonut ja niiden valikoimisessa vaivasi hän paljon päätään, saadaksensa

ne oikein mieluisia. Pikku Helmi palkitsi isänsä hyvyyden ja rakkauden

lapsellisella yksinkertaisuudellansa ja rakkaudellansa, ja tuntuipa

kapteenistakin siltä kuin hänkin olisi tullut lapseksi.

Tällä tavalla kului aika niin, että pikku Helmi oli kahdeksannella

ikävuodellansa. Kapteeni oli merimatkallansa nytkin. Sillä välin oli

kaupunkiin levinnyt lasten paha vihollinen, punarupuli. Lääkärit

koettivat tehdä parastansa, estääksensä taudin levenemistä, mutta siitä

huolimatta tempasi se paljon lapsia tuonen tuville. Kuu kapteeni palasi

matkaltansa kotiin, oli Helmi sairastamassa tuota vaarallista tautia.

Tämä oli isälle odottamaton isku. Hän oli nytkin tuonut Helmille hyvät

tulijaiset ja iloitsi jo monta vuorokautta ennen kotiin tuloansa,

ajatellessansa sitä hetkeä, jolloin hän saa kohdata rakkaan lapsensa.

Tämä kamppailikin nyt toivottoman ja vaarallisen taudin kanssa, siihen

siaan kuin isä oli odottanut tapaavansa hänet terveenä ja raittiina.

Hän oli kuvitellut mielessään, kuinka Helmi nyt, kuten ennenkin,

juoksisi iloisena häntä vastaan ja hän saisi sulkea hänet syliinsä,

painaa häntä rintaansa ja suudella kauneille pyöreille poskille, mutta

sallimus oli toisin määrännyt.

Kapteenista tuntui siltä kuin maa olisi vajonnut hänen jalkaansa alla

ja hänen henkeänsä ahdisti. Kiireesti riisui hän päällysvaatteet

päältään ja meni horjuvin askelin sairashuoneesen. Pikku Helmi makasi

kuihtuneena horrostilassa, silmät puoleksi ummessa. Heleä tuskanpuna

oli noussut hänen laihtuneille kasvoillensa ja suuret hikipisarat

vyöryivät hänen otsaltansa. Kapteeni kumartui alas ja painoi suudelman

lapsensa polttavalle otsalle. Helmi avasi silmänsä ja katsoi isäänsä

suurilla kirkkailla silmillänsä.

"Isä", sanoi hän vihdoin ja kiersi laihtuneet kätensä isän kaulaan.

Sitten ummisti hän taasen silmänsä ja piti isänsä kaulasta kiinni.

"Pikku Helmi on kipeä", sanoi lapsi tovin päästä ja irroitti kätensä

irti.

"Kipeä on nyt armas Helmini, mutta kyllä Helmi paranee, kuu isä tuli

kotiin", sanoi isä.

"Ei Helmi enää parane koskaan", sanoi lapsi ja vaipui taasenkin

horrostilaan.

Samassa tuli Helmin hoitajatar huoneesen.

"Onko käytetty lääkärin apua?" kysyi kapteeni melkein nuhtelevasti ja

katsoi hoitajatarta terävästi silmiin.

"On ... kyllä on käytetty, herra kapteeni. Heti kun huomattiin pikku

Helmin sairastuneen, kutsuttiin lääkäri kotiin ja siitä saakka on hän

määräajoilla säännöllisesti käynyt antamassa neuvoja ja määräyksiä;

kohta luulen hänen olevan taaskin täällä", selitti hoitajatar.

Samassa aukeni ovi ja lääkäri astui huoneesen.

"Pelastakaa lapseni, herra tohtori!" sanoi kapteeni, heti kun lääkäri

oli huoneesen astunut.

"Tietysti minä koetan tehdä kaikki mitä voin, mutta elämä ja kuolema on

Herran kädessä", sanoi lääkäri.

Sitten tarkasteli hän sairasta, koetellen hänen valtimoansa, kuunnellen

hengitystä ja tutkien tarkasti kaulaa. Kaikkea tätä tehdessään,

pudisteli hän tuon tuostakin päätänsä.

"Ettekö te voi antaa mitään toivoa?" kysyi kapteeni.

"En mitään nykyään", vastasi lääkäri lyhyesti.

Sitten antoi hän muutamia määräyksiä; kun tämä oli tehty, poistui hän.

Vaikka sairas saikin kaikkea mahdollista lääkärin ja muuta apua, eivät

ne kuitenkaan voineet häntä kuolemasta pelastaa. Sairas huononi vaan

päivä päivältä ja muutaman vuorokauden kuluttua oli henki hänet

jättänyt.

Kyllä sen arvaa minkälaisen vaikutuksen tämä tapaus teki kapteeniin.

Hän oli kadottanut ainoan elämänsä toivon ja ilon, ja maailma tuntui

hänestä niin kolkolta, tyhjältä ja autiolta. Hänellä ei nyt ollut enään

ketään, kenelle hän olisi ilmoittanut surujaan ja kenen kanssa hän

olisi ilonsa jakanut, tyhjä haudan kolkkous oli vaan hänen ainoana

muistelmanaan.

Ihme kumma! Kapteeni ei näyttänyt niinkään kovin surevan lapsensa

kuolemaa kuin oli luuloiteltu. Hän söi, joi ja toimitti talouttaan

kuten ainakin, ja kuinka toisenlainen hän oli ollut silloin kuin hänen

vaimovainajansa kuoli. Kova tuska pakotti kuitenkin kapteenin rintaa,

vaikkei se suuresti päälle päin näkynyt. Hitaasti, mutta varmasti

rupesi entinen synkkämielisyys palaamaan takaisin ja se iloinen

lapsellisuus katoamaan, jonka hän oli perheellisenä miehenä

saavuttanut. Muisto rakkaasta vaimovainajastaan yhdistyi voimakkaana ja

eroamattomana kaihona tähän nykyiseen suruun ja niin oli se nyt

kaksinkertaisena kannettavana, ja tämä oli kyllin voimakas synkistämään

jo ennestäänkin synkkää elämää.

Kapteenin uskonnolliset käsitteet eivät ennenkään olleet seisoneet

juuri vakavalla pohjalla, mutta nyt ne horjuivat kaikenni. Kaikesta

nykyisestä murheestaan ja vastoinkäymisestään syytti hän Jumalaa, että

hän ei rakasta ihmisiä, vaan hakee heidän häviöänsä ja panee ihmisien

kannettavaksi suruja ja murheita enemmän kuin kantaakaan voivat. Jos

hän olisi rakkaus, niinkuin sanotaan, olisi hän antanut elää hänen

vaimonsa ja lapsensa.

Tämmöisiä mietti ja puhui kapteeni ja kuta enemmän hän mietti, sitä

pimeämmäksi kävi hänen sielunsa. Vihdoin meni hän niin pitkälle, että

kielsi kaikenni Jumalan olemassa olon. "Kaikki käy vaan luonnon lakien

mukaan, eikä ole mitään korkeampaa johtajaa, joka johtaisi ihmisien

elämää, onnea ja onnettomuutta," päätteli hän, eikä minkäänlaiset

vakuutukset eikä yritykset saaneet häntä siitä uskosta luopumaan.

Kapteeni ei enää viihtynyt olemaan kodin hiljaisessa ja rauhaisassa

elämässä, sillä se tuntui hänestä liian rauhaiselta, siellä kun ei

enään ollut mitään rakastettavaa, mitään kaivattavaa ja ikävöitävää.

Merille paloi hänen mielensä, sillä siellä luuli hän hurjassa vihurissa

saavansa lievitystä polttavaan murheesensa ja rauhattomalle

omalletunnollensa. Pian ilmestyikin tilaisuus siihen, sillä hänelle

tarjottiin laiva, jonka piti purjehtia Itä-Intiaan. Hän otti ilolla

vastaan tarjotun laivan ja pian keikkui hän meren ulapoilla seljillä.

Tästäpuoleen tuli meri kauvaksi aikaa kapteenin ainoaksi elementiksi.

Ikäänkuin suruaan paeten kiiti hän maan-osasta toiseen, eikä välittänyt

tuulista, ilmoista, myrskyistä eikä mistään mitään. Näytti siltä kuin

hän olisi aalloissa hakenut tahallansa surmaansa, mutta tuonipa ei

näyttänyt hänestä huolivan. Kun vihuri vinkui ja myrsky raivoten

pauhasi, silloin oli kapteenin paras olla. Niissä tilaisuuksissa seisoi

hän tyynempänä kuin muulloin komentosillalla, jaellen vakavasti ja

hätäilemättä käskyjä hätäilevälle miehistöllensä, ikäänkuin olisi ollut

kaikkein suotuisin purjehdusilma. Kylmä ja raju vihuri liehtoi ja

pieksi useinkin hänen ruumistansa komentosillalla seisoissansa, lyöden

kylmillä vesihöyryillä hänet välisti läpi marjaksi, mutta kapteeni ei

näkynyt niistä mitään piittaavan. Päinvastoin tuntuivat ne vaan

virvoittavan ja viilistävän hänen polttavaa otsaansa ja rintaansa, ja

tavasta hän siinä tarkoituksessa aukasi nuttunsa rinnan kohdalta. Usein

kävi niin, että myrskyn ollessa muut merelle sattuneet laivat joutuivat

surkeaan haaksirikkoon, mutta silloin juuri niitti kapteeni Aaltonen

parhaat voittonsa ja eheänä tuli hän vaan määräpaikkaansa. Kaikki

hänelle menestyi ja hän ansaitsi paljon omaisuutta isännälleen ja

itselleen.

Tällä tavalla vietti kapteeni elämäänsä. Useat vuodet viipyi hän aina

yhdellä matkalla, sillä ei hänellä tuntunut kotikaupungissa olevan

ketään, jonka luo hän olisi ikävöinyt; pakosta, vaan ei omasta halusta,

kävi hän nekin kerrat kotona, jotka hän kävi, sillä hän tunsi murheen

ja ikävän vaan lisäyvän siellä käydessään.

Aika kului, vuodet vierivät, mutta kapteenin suru ei haihtunut. Tähän

saakka ei kapteeni ollut ensinkään maistellut väkeviä juomia, mutta nyt

rupesi hän hakemaan surullensa lievitystä tuosta väärästä lähteestä.

Kauvan ei hänen tarvinnut siihen harjoitella, sillä huomattuansa

saavansa siitä surullensa hetkeksi hoivaa, tuli hän aivan pian

semmoiseksi, että oli myötäänsä pöhnässä. Asiat rupesivat käymään

huonosti. Tämä kaikki ei voinut kauvan pysyä salassa laivan isänniltä

ja he ottivat häneltä laivan pois.

Näin tavoin tuli kapteeni pakotetuksi tulemaan kotiinsa. Hänen

ryyppimisensä tuli pian tunnetuksi laajoissa piireissä ja kukaan ei

uskaltanut enään antaa hänelle laivaa. Niin olivat hänen meriretkensä

loppuneet ja hän jäi vakinaiseksi asukkaaksi kotiinsa.

Tarkka ja säästävä mies kun oli, kokosi kapteeni tuolla pitkällä ja

onnistuneella merillä kulkemisen ajalla melkoisen omaisuuden. Tämä tuli

nyt hänen epäjumalaksensa. Siitä ei olisi saanut kulua ainuttakaan

penniä, mutta lisää siihen olisi pitänyt tulla; tuskin raski hän

syödäkään. Tämän tähden vuokrasi hän huoneensakin niin tarkkaan, että

itse kärsi suurinta ahtautta. Ken ei määräpäivälleen voinut joka penniä

maksaa huoneen vuokraa, hänelle oli armotta matkapassit valmiina, oli

asiat miten oli.

Eräässä asiassa ei kapteeni kuitenkaan ollut kitsas. Viinaa hänellä

piti vaan olla ja aina vaan viinaa, eikä hän sen hankkimisessa

kipuillut rahanmenoa, kului mitä kului, sama se, mutta olla sitä vaan

piti. Sitä hän litki aamusta varhain, illasta myöhään, viikot,

kuukaudet ja vuodet läpeensä. Seuraus siitä oli se, ettei hänellä ollut

selvää päivää vuosikausiin.

Hänellä ei ollut muuta väkeä kuin Tiina niminen lapseton leski

emännöitsijänä. Hän oli jo ijäkäs ihminen, palvellut kauvan kapteenin

talossa. Hän sai kokea kaikki juopuneen koukut, sillä kapteeni ei

suinkaan ollut mikään hauska seurakumppani. Myötäänsä hän pöpötti

emännöitsiälleen, kuinka hän hävittää ja tuhlaa kaikki mitä hän on

ankaralla työllä ja säästäväisyydellä saanut kokoon haalituksi. Kun

Tiina tarvitsi kapteenilta saada jonkun pennin välttämättömimpiin,

niukkoihin talouden tarpeisin, oli kapteeni silloin niin kitsas ja

pahalla päällä että Tiinalta pääsi viimein itku. Silloin tavallisesti

helti rahat ja kapteeni sanoi usein:

"No, no! Älähän nyt tuossa ... tuossa on, ja nyt taas olen sitä

köyhempi."

Kun Tiina huomasi, että itku autti, oli hänellä itku paljon löyhemmässä

kuin ensiaikoina.

Monta kertaa mietti Tiina lähteäkseen pois tuosta kolkosta kodista,

mutta siihen se aina jäi. Hän oli jo kapteenin vaimovainajan aikana

palvellut talossa ja kapteenin nykyinen tila tuntui hänestä niin

surettavalta, ettei hän hennonnut häntä jättää; lieneepä sekin hänen

muuttohaluaan hillinnyt, kun hänellä ei, köyhänä leskenä, ollut mihinkä

hän olisi turvaantunut ja tässä oli hänellä kuitenkin jokapäiväinen,

jos kohtakin ristin-alainen leipä.

Kapteeni ei antanut siivota huonettaan ensinkään ja siitä oli hänen ja

Tiinan välillä alinomainen kiista. Tiina oli puhtautta ja järjestystä

noudattava ihminen ja sentähden häntä harmitti kovin tuo kapteenin

itsepintaisuus. Välisti koetti hän väkirynnäköllä siivota kapteenin

huonetta, mutta silloin nosti kapteeni semmoisen metakan, että Tiinan

täytyi tappiolla luopua yrityksestään. Tiina koetti häntä viekoitella

joskus ulos ja ensimmältä se jonkun kerran onnistuikin, mutta kun

kapteeni huomasi, että hänen huoneensa oli sillä aikaa puhdistettu, ei

ollut Tiinalla enää niitä neuvoja, että hän olisi saanut hänet

huoneestansa lähtemään ja tämän perästä ei kapteeni käynyt enään

koskaan siihen käpyyn.

Kaiken tämän tähden oli kapteenin huone sangen kurjassa tilassa. Tomua

oli jokapaikassa jalkaiskua vahvasti ja hämmähäkin verkkoja riippui

täynnä kaikki katot, nurkat, akkunain ja ovien pielet. Kun niihin

laskeentui paljon tomua, tuli niihin niin runsaasti painoa, että ne

pääsivät toisesta päästä irti. Nämät mustuneet isot levyt heiluivat

sinne tänne pienimmästäkin huoneessa tapahtuneesta liikkeestä, ja näitä

piti kapteeni töpperöpäissään laivan purjeina.--Pöydällä oli paksut

kerrokset piipunporoja ja kynttilänkarsia, joiden seassa ajelehti sikin

sokin heitettyjä kellastuneita ja likautuneita paperin palasia.

Tämmöinen asunto se oli, jossa kapteeni parhaiten viihtyi. Siellä hän

pöpisi yöt ja päivät, pitäen omia tuumiaan, omaa menoaan. Siellä hän

mässäsi tyhjien tomusten pullojen seassa, joita oli sinne tänne ympäri

huonetta viskattu, niin että niitä oli lattia ja kaikki nurkkapielet

täynnä. Vuorokausien vaiheista ei hän piitannut yhtään mitään ja sen

tähden piti hän yöt ja päivät likaantuneet, savustuneet, tomuttuneet ja

näiden tähden mustuneet akkunakaihtimet kiinni. Kun hän jaksoi ja

kykeni, oli hän ylhäällä, mutta jos niin ei ollut, nakkausi hän maata

likaiselle vuoteellensa, jota ei ihmiskäsi ollut saanut vuosikausiin

konhottaa, eikä huolinut siitä mitään, oliko yö tai päivä.

Vaikka huoneessa oli niin paljon tyhjiä pulloja, ettei siellä luullut

täysinäisiä olevankaan, piti kapteeni siitä erinomaista huolta, ettei

niitä puuttunut. Tiina sai pitää huolen tästä talouden tarpeesta,

niinkuin muistakin, sillä eroituksella kuitenkin, ettei hänen tarvinnut

siihen tarpeesen teko-itkulla kapteenilta rahaa vuovata.

Kun kapteenilta loppui ryyppiminen, rupesi hän huutamaan Tiinaa,

huolimatta siitä, oliko yö tahi päivä.

"Tiina! Tiina, Tiina, Tiina!----Tiina, Tiina, Tiina, Tiina, Tiina,

Tiiiiiina", huutaa mölisi kapteeni silloin niin kovalla äänellä, että

se kuului kauvas kadulle. Tavallisesti riensi Tiina heti saapuville

kuulemaan kapteenin määräyksiä.

"Tiina, tuo viinaa!" äyhkäsi kapteeni käskevästi ja lyhyesti, hänen

nähtyänsä.

Tiina koetti kaikin tavoin hillitä kapteenin juoma-intoa. Ainoana

kapteenin seuralaisena koki hän hänelle usein puhella, kuinka

turmiollista ja vaarallista tuommoinen ankara juominen on, mutta

silloin kapteeni suuttui, tömisti jalkojaan ja sanoi:

"Se on asia, joka ei koske sinuun."

Usein koetti Tiina itkemälläkin kapteenia luovuttaa väkevien

nauttimisesta, mutta tässä asiassa ei se auttanut vähääkään, vaikka

muulloin sai hän sillä tempulla kapteenin heltymään. Yrittipä hän

joskus kapteenia hillitsemään silläkin lailla, ettei hän hankkinutkaan

kasahan viinaa ja intti kivenkovaan, kapteenin sitä tahtoessa, ettei

hänellä ole enään mitään antamista. Mutta kapteeni suuttui sen

kuultuansa niin että hän nosti aika metakan, uhaten ajaa paikalla hänet

pois talostansa. Seuraus koko yrityksestä oli se, että Tiina sai

laputtaa aikakyytiä viinan hakuun, olipa se yö tahi päivä.

Tämmöisissä oloissa eli kapteeni omaa yksinäistä ja kurjaa elämäänsä.

Siellä pienessä likaisessa huoneessa möyhäsi ja mässäsi hän pullojensa

seurassa, puhua möristen itseksensä. Ehtimiseen kiroili hän

kaitselemusta, kun se oli häneltä ryöstänyt hänen vaimonsa ja lapsensa.

Toisinaan hän taasen oli olevinaan merellä ja silloin komenteli hän

verkoissaan kiipuavia hämmähäkkejä, pitäen niitä merimiehinä.

"Öyh--oh--huh! Raa'at ja märssyt! Iso purje kokoon ja raakapurjeet

levälleen!--Tiedättekö te että myrsky tulee?----Kuuletteko te

siellä?... öyh!" meuhusi kapteeni ja napsi sormellaan hämähäkkejä.

Semmoista elämää vietti kapteeni ja jokainen sanoi, että hän on

auttamaton ja mennyt mies.

* * * * *

Kapteenin huoneissa asui vuokralla kauppias Lenkis-vainajan leski.

Lenkinen oli ollut alkava kauppias ja melkein heti kauppansa

perustamisen jälkeen oli hän nainnut. Heillä oli hyvä toivo päästä

elämän alkuun, sillä Lenkinen oli ryyppäämätön, toimellinen ja säästävä

mies. Hekin rakastivat toinen toistansa ja toimivat yksistä tuumin

alkavan taloutensa eduksi. Kaikki kävi hyvin; he iloitsivat ja olivat

tyytyväisiä. Usein he päivän töistänsä päästyään istuivat iltahämyssä,

keskustellen tulevista toimista ja tehtävistä, ja mieli tuntui niin

rauhaisalta ja toivovalta.

Sananlasku sanoo: "Ihminen aikoo, Jumala säätää" ja niinpä kävi

tässäkin. He eivät olleet kerinneet olla vielä yhdessä täyttä viittä

vuottakaan, kun mies sairastui vaaralliseen tautiin. Lääkärin apua

haettiin ja kaikkia apukeinoja käytettiin, mutta mikään ei auttanut, ja

tuonen kylmä käsi tempasi miehen keskeltä elämän toivovaa hyörinää

tuonen tuville.

Tämän tapauksen aikana makasi vaimo toista lapsivuodettansa. Näin

heikossa tilassa ollessansa, olisi luullut vaimon sortuvan suruhunsa,

mutta niin ei käynyt, sillä korkeampi voima tuki häntä. Hän ei kironnut

sallimusta, niinkuin kapteeni, vaan kristittynä ihmisenä oli hän

oppinut ottamaan Jumalan kädestä niin pahat kuin hyvätkin päivät.

Vaikka sydäntä suru kirveli ja kova murhe mieltä rasitti, voi hän

kuitenkin kantaa tämän katkeran ristin maljan. Vähitellen voimistui ja

parani hän niin, että voi jättää vuoteensa ja ruveta toimimaan

hiljaisuudessa ja kärsivällisesti itsensä ja lastensa eduksi.

Ensimmäinen tehtävänsä toipumisensa jälkeen oli taloudellisten asiain

selvittäminen. Kun heidän taloutensa oli melkein tyhjästä perustettu ja

kun se oli vielä vasta alkavainen, meni omaisuus velkojen maksuksi niin

tarkkaan, että leski joutui lapsineen puille paljahille.

Vaikka niin oli, ei leski kuitenkaan joutunut nytkään epätoivoon. Hän

vuokrasi syrjäisestä kaupungin-osasta, missä vuokrat olivat helpoimmat,

pienen kauppapuodin ja pari pientä huonetta. Siinä hän rupesi

ruokatavarain ja muulla rihkamain kaupalla elättelemään omaansa ja

lastensa henkeä, turvaten niin entiseen elinkeinoonsa.

Vähäiset olivat tulot, mutta vähäiset olivat vaatimuksetkin. Itse

seisoi hän tiskin takana aamusta varhain, illasta myöhään, vartoen

niitä harvoja pennejä, jotka hänelle päivänpitkään karttuivat. Hänellä

ei ollut muuta palvelijaa kuin kesken kasvuinen tyttönen, joka

väliaikoina hoiteli lapsia. Itse leski kauppatoimiensa välistä hoiti

pientä talouttaan, laitti ruoan, piti puhtauden ja pääasiallisesti

hoiti lapsensa.

Tämä uusi koti, jonka leski oli vuokrannut, oli juuri kapteeni Aaltosen

talossa. Hän oli tehnyt ensimmäisen vuokraliiton silloin kuin kapteeni

palasi viimeiseltä merimatkaltaan. Leski oli siinä asunut jo useat

vuodet ja ankaraa ahkeruutta ja säästäväisyyttä harjoittaen, oli hän

voinut vuosittain määrällensä kitsaalle kapteenille suorittaa

vuokransa. Muutoin oli kapteenin ja lesken väli aivan vieras, sillä

tuskinpa kapteeni kaikesti muistikaan ketä kaikkia hänen huoneissaan

asui; kun hän vaan vuokrat sai ajallaan, siinä oli kylläksi. Paitsi

sitä ei kapteeni pistätellyt vuokramiestensä luona koskaan tuttavuuksia

tekemässä, eikäpä näidenkään haluttanut käydä kapteenia tervehtimässä.

Kuudes vuosi oli jo kulumassa siitä kun leski muutti kapteenin

huoneisin asumaan. Hänen makuukamarinsa oli aivan kapteenin kamarin

vieressä, niin ettei ollut kuin seinä välissä. Tämän tähden kuului

kapteenin jyllästäminen myötäänsä makuuhuoneesen. Ensimmältä teki tämä

suurta häiriötä leskelle, sillä kun lapset olivat vielä pieniä, eivät

he kapteenin öykymisien vuoksi saaneet lepoa ja sentähden sai äitikin

yökaudet valvoa ja puuhata lastensa kanssa. Useasti ajatteli leski

hankkia rauhallisempaa paikkaa, mutta vaikka kuinka hän olisi päätänsä

vaivannut, ei hän löytänyt missään muualla semmoista, jossa hän vähillä

varoillansa olisi saanut rauhallisemman kodin. Olihan siitä kuitenkin

hyvä, ettei kapteeni tullut koskaan paukkaamaan heidän huoneesensa,

jonka vuoksi he sen puolesta saivat viettää vapaasti rauhallista ja

hiljaista elämäänsä. Kun lapset kasvoivat isommiksi ja tottuivat

oloonsa, ei kapteenin mässääminen enään heitä niin paljon häirinnyt.

Leski oli järjestystä ja hyvää siivoa harrastava ihminen. Vaikka

hänellä oli niin paljon työtä ja huolta, riitti hänellä kuitenkin aikaa

hyvän siivon ja puhtauden pitoon. Tämän pitikin hän välttämättömänä,

eikä säästänyt vaivojansa sitä saavuttaakseen. Kaiken tämän hedelmänä

olikin hänen huoneissaan semmoinen puhtaus ja siisteys, että ne

näyttivät puhtailta posliiniastioilta. Missään paikassa ei näkynyt

likapilkkua eikä tomuhiukkaa ja akkunalla kasvoi hyvästi hoidetuita

monenlaisia ruukkukasveja ja kukkia; tämä lisäsi paljo somuutta

huoneille.

Lesken vanhimman lapsen nimi oli Aina ja nuorimman Helmi. Äiti rakasti

hengestä näitä lapsiansa. Ollen itse Jumalaa pelkäävä ihminen, istutti

hän jo aikaisin lapsiinsa Jumalallisia totuuksia. Tätä teki hän niin

lapsitajuisesti, että lasten pikku ymmärrykset voivat niitä ymmärtää.

Ja kun heidän käsityksensä kehkenivät, opetti äiti heitä väkevämmin,

aina sen mukaan kuin hän huomasi heidän käsittävän. Näin tavoin

käsittivät lapset jo aikaisin kristinopin päätotuudet.

Leski opetti jo nuorena lapsensa lukemaan. Heillä oli luontainen

taipumus siihen ja semmoinen halu, että äidin täytyi opettaa heitä,

vaikkei olisi kaikesti joutunutkaan.

Aina oli nyt yhdeksän vuoden ijässä ja kävi jo koulua; Helmi oli

seitsemännellä ikävuodellaan. Vaikka Helmi oli vielä niin nuori, osasi

hänkin selvästi lukea kirjaa. Virsikirja oli hänen mielikirjansa, sillä

äiti usein luki sitä lastensa kanssa.

Eräänä kertana kysyi Helmi äidiltänsä:

"Kuka tuolla toisessa huoneessa asuu ... tuolla, tuolla meidän

makuukamarin sivulla?"

"Siellä asuu herra Aaltonen", vastasi äiti.

"Joko hän on kauvankin siinä asunut?"

"Hän on asunut siinä aina. Tämä on herra Aaltosen talo: hän asuu

kotonaan ja me muut olemme vaan vuokralla asuvia hänen talossaan."

"Miksikä hän huutelee ja paukkaa useinkin yökaudet?"

"Setä Aaltosella on paljon murhetta, silti ei hän voi kaikesti nukkua."

"Minkätähden setä Aaltonen tavasta huutaa: märsyt ja purjeet?"

"Hän on merikapteeni ja paljon kulkenut merillä. Laivassa on sen

nimellisiä osia ja hän murheissaan muistelee entisiä merillä

kulkemisiaan."

"Mitä murehia hänellä on ja mitä hän murehtii?"

"Häneltä on kuollut vaimo ja lapset ja niitä hän kovin suree."

"Etpä sinä, äiti, niin kovin sure, vaikka isä on kuollut; makaathan

sinä kuitenkin yöllä", sanoi lapsi ja katsoi äitiänsä silmiin.

"Jumala on vahvistanut minut tyynemmästi suruani kantamaan kuin

kapteenin", sanoi äiti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Helmi kiepsahti äitinsä syliin, pyyhki pienellä kätösellään kyynelet

hänen silmistänsä ja tarttui hänen kaulaansa.

"Älä itke, äiti. Onhan Jumala niin hyvä ja pitää kyllä huolen meistä",

sanoi Helmi sitten luottavasti.

"Oikeassa olet, lapseni. Hän kyllä pitää huolen meistä, kun vaan

turvaamme häneen", sanoi äiti ja suuteli lastaan poskelle.

"Miks'et sitä, äiti, kutsu setä Aaltosta usein tänne? Täällä meidän

luonamme hän ei joutaisi suremaan", sanoi pikku Helmi.

"Hän ei käy kenenkään luona, hän suree yksinään", selitti äiti.

"Sen tarpeellisempi on hänet tänne kutsua; hänenhän on kovin vaikea

yksin surra, eikö niin, äiti?"

"Hän ei tulisi kuitenkaan, vaikka kutsuisimmekin", intteli äiti,

koettaen salata kapteenin todellista laitaa.

"Mutta jos koettais; minä menen häntä käskemään tänne", kiilasi vaan

pikku Helmi.

"Ei herran tähden, hyvä lapsi! Älä semmoisia puhu.--Setä Aaltonen ei

suvaitse ketään tykönänsä eikä tykönsä tulevan, häntä ei voi kukaan

auttaa", sanoi äiti.

Pikku Helmi kävi totiseksi. Tovin päästä sanoi hän:

"Oletko sinä, äiti, rukoillut setä Aaltosen puolesta?"

"Valitettavasti olen unhottanut niin tehdä", sanoi äiti murtunein

mielin ja hän häpesi kovasti lapsensa edessä.

"Nyt rukoilemme aina setä Aaltosenkin puolesta. Eikö niin, rakas äiti?

Olethan itse sanonut, että rukous voi paljon", sanoi Helmi ja katsoi

luottavasti äitiinsä.

"Tehdään niin, rakas lapseni; tästäpuoleen rukoilemme aina setä

Aaltosenkin puolesta", sanoi äiti.

* * * * *

Se oli eräänä pyhänä edellä puolen päivän, kun pikku Helmi, ensin

kartanolla juoksenneltuaan ikänsä ja aikansa, kapusi Aaltosen portaita

ylös. Päästyänsä eteiseen, rupesi hän kolkuttamaan suljettua ovea minkä

voi, samassa hokien: "Setä Aaltonen! Avaa Helmille ovi!"

Äiti kuuli tuon jyrinän, mitä Helmi Aaltosen eteisessä piti. Niinkuin

hengen hädässä olisi ollut, hyppäsi hän sinne, ottamaan lastansa pois.

Kun lapsi huomasi äitinsä kiireisen tulon, rupesi hän kiireemmästi

ryskyttämään ovea ja hätäisesti vääntelemään kiinni salvatun lukon

messinkistä kamppia.

Samassa ehti äiti perille.

"Mitä, herrantähden, sinä täällä...? Tule heti pois. Setä Aaltonen ei

pidä hyvänä sitä, kun sinä täällä semmoista melua pidät", sanoi äiti

hätääntyneenä ja tarttui tyttöön kiinni, viedäkseen hänet pois.

Ensikerran elämässään teki pikku Helmi äidillensä vastusta. Hän

kimmerteli ja kiemuroitsi vastaan niin paljon kuin voi, pyytäen, ettei

hän häntä veisi pois.

"Ei, ei, äiti, anna minun olla, minä tahdon käydä setä Aaltosen

tykönä ... minä tahdon katsoa setä Aaltosta ... päästä, äiti, minut

sinne, hänellä on niin ikävä siellä", koki Helmi hädissään sanoa.

Kapteeni oli pöhnässä kuten ennenkin. Vaikka päivä oli jo puolessa, ei

ollut hän vielä pukenutkaan. Aamutakki yllä, housut ja kengät jalassa,

istui hän keinutuolissa puolihorroksiin vaipuneena. Vihdoin tointui hän

sen verran, että huomasi porstuassa pidettävän melua. Hän kuuli heleän

lapsen äänen useasti mainitsevan nimeänsä ja äänteliän olevan ikäänkuin

jonkunlaisessa hädässä.

Hitaasti ja vastahakoisesti nousi hän tuolilta ylös, mennäkseen

katsomaan, mikä siellä eteisessä on hätänä. Oven luo päästyänsä rupesi

hän kiertämään auki lukon salpaa, mutta eksyi sitä sinne tänne

väännellessään ja ovi ei vaan auvennut. Onneksi sattui Tiina tulemaan

huoneesen ja hän aukasi oven. Tomu pölähti oven auvettua eteiseen ja

katkera viinan löyhkä virtasi kapteenin huoneesta. Likaisine

tuhkanharmaine naamoineen ja pörröisine päineen ilmestyi kapteeni

aamupuvussaan ovelle.

"Mikä täällä on hätänä?" kysyi hän odottamattoman sävyisästi.

"Antakaa anteeksi, herra kapteeni ... tuo lapsi on semmoinen,

semmoinen--että--että..." yritti äiti hätäyksissään puhumaan.

"Mitä hän tahtoo?" kysyi kapteeni, katsoen pikku Helmiä.

"Eihän hänellä sen vähemmät tahtomiset ole kuin että päästä teidän

huoneesenne, mutta hän häiritseisi vaan teidän rauhaanne", sanoi äiti.

Kapteeni ei sanonut toviin aikaan mitään, seisoi vaan ovenraossa,

pitäen toisella kädellänsä kiinni ovenlaidasta ja toisella pieluksesta;

näytti siltä kuin hän olisi taistellut jotakin sisällistä taistelua.

"Oletko sinä setä Aaltonen?" kysyi pikku Helmi yht'äkkiä

"Olen, lapsi", sanoi kapteeni, ikäänkuin havahtuen.

"Päästäthän sinä minut luoksesi käymään?" sanoi Helmi ja katsoi

kysyvästi ja rukoilevasti kapteenia silmiin.

"Tulkoon lapsi tänne", sanoi kapteeni ja poistui ovelta.

Iloisesti ja hilpeästi juoksahti Helmi kapteenin jäljessä huoneesen ja

kapteeni veti oven kiinni.

Kovin pelvollaan vetäysi äiti huoneesensa. "Mitä vaaroja ja vahingoita

voisikaan lapsi saada tuon aina pöhnässä olevan ja ketään sietämättömän

kapteenin luona ollessaan", ajatteli hän. Hän olisi niin mielellään

mennyt noutamaan lapsensa pois, mutta sitä ei hän uskaltanut tehdä.

Omaa huolimattomuuttaan ja velttouttaan piti hän onnettomuuden syynä,

ja kovasti katui hän, kun ei ollut katsonut lapsen perään, ettei hän

olisi päässyt juoksemaan tuohon kovan-onnen porstuaan.----

"Täälläpä sinun huoneessasi, setä Aaltonen, nyt vasta pimeä on", sanoi

Helmi heti huoneesen tultuansa.

Samassa meni hän akkunan luo, kiipesi varovasti sen alla olevalle

pöydälle ja keinotteli auki akkunakaihtimet.

"Miksi täällä kaikki on niin likaista ja siivotonta? Tomua ja hämähäkin

verkkoja noin paljon! Sinulla, setä, on ruma asunto", sanoi Helmi

ympärilleen katsottuaan, kiiveten samassa kapteenin polvelle.

"Kenen lapsi sinä olet?" kysyi kapteeni, pysytellen lasta polvellansa,

sillä ei hän hennonut häntä pois työntää.

"Etkö sinä minua tunne? Jopa kummaa! Minähän olen tuon lesken tyttö",

sanoi Helmi kummastellen.

"Hänenkö, joka tässä meillä asuu?"

"Juuri hänen."

"Lenkisen lesken?"

"Aivan niin. Voi, voi tuota setää! Minä ensin luulin, että sinä narraat

minua, kun et sanonut tuntevasi minua, mutta nyt tiedän ettet narraa.

Mutta kuinka sinä niin vähän tunnet ihmisiä? Olemmehan asuneet tässä

monta vuotta," sanoi tyttö.

"Minä en käy missään, eikä muut käy meillä", koki kapteeni selittää.

"Se on pahasti tehty sinulta, setä. Sinun pitää ruveta käymään muiden

ihmisien luona, muutoinhan sinä kuolet ikävään tämmöisessä likaisessa

hökkelissä", selitti Helmi.

"Missäpä minä kävisin ja kukapa tänne tulisi", sanoi kapteeni.

"Vaikkapa vaan käyt meillä; et usko kuinka toisenlaista siellä on kuin

täällä. Siellä on niin, niin valoisaa, puhdasta, siistiä kaikki;

käythän, setä, meillä?" tinki Helmi.

"Enpä tiedä."

"No miks'et tiedä?--Ja jos eivät muut ensialuksi käy täällä, niin käyn

minä, kyllä sitten muitakin käypi, jos vaan annat käydä."

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi kapteeni, jota lapsen viaton ja

yksinkertainen suora puhe alkoi huvittaa.

"Ihi, ihi, ihi tuota setää, kun ei tiedä minun nimeänikään!" sanoi

tyttö.

Samassa kapusi hän seisomaan kapteenin polville, tarttui hänen

kaulaansa ja pannen suunsa likelle kapteenin korvaa, sanoi hän hyvin

isolla äänellä: "Minun nimeni on Helmi."

"Helmi", sanoi kapteeni ikäänkuin ääneensä ajatellen ja vaipui

ajatuksiinsa.

Hän muisteli omaa Helmivainajaansa.

"Onko sinulla murhetta, setä?" kysyi Helmi.

"Häh--mitä...? Kuka on sanonut minulla murhetta olevan?" sanoi kapteeni

havahtuen.

"Äiti. Hän sanoi sinulla olevan paljon murhetta."

"Niin, kyllä minulla on paljon murhetta", sanoi kapteeni murtuneella

äänellä.

Ensi kerran kuuli hän nyt, että löytyi jokukaan ihminen, joka ymmärsi

hänellä murhetta olevan ja se tieto teki häneen niin kummallisen

vaikutuksen.

"Minkälaista murhetta sinulla on?"

"Minulta on kuollut vaimo ja lapsi ihan saman kokoinen ja niminen tyttö

kuin sinäkin olet; hänenkin nimensä oli Helmi", selitti kapteeni.

"Kylläpä sinulla onkin surua, mutta se ei ole kaikki oikeaa surua."

"Miksikä niin?"

"Siksikä, kun sinä asut näin pimeässä ja likaisessa huoneessa ja valvot

yökaudet, etkä käy muiden ihmisien parissa ja etkä päästä ketään

luoksesi. Sillä tavalla lisäät vaan surujasi. On meilläkin surua, sillä

minulta on kuollut isä, mutta voi kuinka paljon puhtaampi ja parempi

meillä on sentään; yömmekin me nukumme rauhassa."

"Mistä sinä tiedät, että minä valvon yöllä?"

"Niin! Miks'en minä tiedä; kuulenhan minä, kun sinä yökaudet välistä

huutelet märsyjä, mastoja, purjeita ja raakoja."

"Tiedätkös sinä, missä sen nimellisiä kaluja on?"

"Ettäkö minä en tietäisi? Mutta minä vaan tiedän."

"Sanopas!"

"Ne ovat laivassa, semmoisessa, joka merellä veden päällä kulkee; ja

sinä olet herra kapteeni Aaltonen."

"Kuka sinulle näitä on sanonut?

"Kukas muu kuin äiti."

"Mitäs äiti muuta minusta sanoo?"

"Hän sanoo, että sinulla on paljon murhetta ja että sinä sen vuoksi

yölläkin huutelet."

Kapteeni vaikeni ja kävi miettivän näköiseksi, eikä Helmikään toviin

aikaan häirinnyt hänen mietteitään.

"Mutta kuule, setä! Miksi sinä asut näin likaisessa huoneessa? Onko

Tiina paha sinulle, ettei viitsi siivota sinun huonettasi?" kysyi Helmi

totisena kappaleen ajan päästä.

"Ei Tiina ole paha. Hän kyllä siivoaisi huoneen, mutta minä aina estän

hänet sitä tekemästä."

"No sittenhän sinä olet itse paha. Mutta nyt siivotaan huone vielä

tämän päivän illalla, eikö niin, setä? Tämmöisessä siivottomuudessa

tulee sinulle kovin ikävä surressasi, ja sitte minä tuon, tuon..."

esitteli Helmi ja sanoi tuon viimeisen "tuonsa" hyvin liki kapteenin

suuta, kiekkuen hänen polvellansa ja kallistaen päätään kapteenin

puoleen.

"Hyi kun sinä haiset pahalta!" jatkoi Helmi ja käänsi päänsä poispäin

kapteenista.

"Sanopas minkä sinä tuot?" sanoi kapteeni, ikäänkuin ei hän olisi

kuullutkaan Helmin viimeistä moitetta.

"Enpä sano, koska haiset niin pahalta."

"Joko Helmikin on minuun suuttunut? Kaikki ihmiset suuttuvat minuun",

sanoi kapteeni puoli tosissaan.

"En minä ole suuttunut sinulle, en, en, en mutta sinun pitää pestä

silmäsi ja ajella partasi, ettet olisi noin julma ja ettet haisisi noin

pahalta", sanoi Helmi komentavaisesti.

Kapteeni ei voinut vastustaa lapsen viatonta ja oikeutettua viittausta.

Itsekin huomasi hän olevansa likaisessa aamu-puvussa ja pesemättömin

käsin ja kasvoin. Hän rupesi heti touhuun: pesi kasvonsa, ajeli

partansa ja sen tehtyänsä puki hän vaatteet yllensä.

Sillä välin leikitteli Helmi tyhjien pullojen kanssa lattialla,

vyörytellen niitä pitkin lattiaa ja rakennellen niitä suuriin

roukkioihin. Tähän työhönsä oli lapsi niin perehtynyt, ettei hän

huomannut ensinkään kapteenin pesemis- ja pukemispuuhia.

"Miltäs minä nyt mielestäsi näytän?" kysyi kapteeni äkkiä, seisahtuen

Helmin eteen.

Kapteenissa itsessäänkin oli jo tietämättään hiukan lapsellisuutta.

"Ohhoh! Olethan nyt jo oikein komea ukko. Arvasinhan minä sen.--Eikös

nyt ole jo vähän parempi?" sanoi Helmi päätään kohottaen.

Kapteenia nauratti, vaikkei hän ollut tuntenut sen tarvetta

kymmenkuntaan vuoteen.

"Annasta kun minä vielä haistan, haisetko sinä vielä niin pahalta kuin

äsken", jatkoi Helmi, kömpien ylös lattialta ja läheten kapteenia.

Kapteeni koki jo varalta köykistyä Helmin tarkastettavaksi.

"Ihi--ihi! Vielä, vielä... Ei enään niin pahalta kuin äskettäin, mutta

vielä, vielä", sanoi Helmi nauraa ihisten ja puistaen pikku nyrkkiänsä

kapteenille tarkastuksensa jälkeen.

"Eihän sinua voi tyydyttää mitenkään. Nyt olen pessyt silmäni, ajanut

partani ja pukenut, tehnyt aivan niinkuin sinä käskit, ja yhtäkaikki

sinä moitit", sanoi kapteeni naurussa suin.

"Sanoinpaan jo sinua komeaksi ukoksi, mutta sinussa on vielä paljon

vikaa: sinä haiset vielä ja kielesi sammaltaa----Niin ja kuule, setä!

Mitä sinä noin paljoilla pulloilla teet?" puheli Helmi.

"Minä tarvitsen niitä", sanoi kapteeni umpimielisesti.

Koko tuona Helmin siellä olon aikana ei kapteeni ollut maistanut

pullostansa ainuttakaan kertaa; hän ei edes muistanutkaan sitä. Lapsen

yksinkertainen suoruus ja ystävyys oli alkanut luomaan valoa ja lämpöä

hänen synkkään ja pimeään sydämeensä ja tämän tähden oli hän unohtanut

pullonsakin; sen vuoksi oli hän selvennyt melkein selväksi. Mutta kun

Helmi mainitsi pullosta, heräsi hänessä valtaan ankara viinan halu.

Kapteeni kömpi hitaasti ylös keinutuolista ja läheni erästä nurkkaa,

johon sikin sokin oli viskattu kaikenlaista ryömää. Sieltä veti hän

esille täysinäisen viinapullon ja asteli sen kanssa takaisin

keinutuoliin.

"Mitä sinulla siinä on, setä?" kysyi Helmi, samassa kuin kapteeni oli

saanut korkin auki.

"Enpä sano", sanoi kapteeni viekkaasti, ikäänkuin peljäten tuota

ankaraa tarkastelijaansa.

"Anna nyt kun minä katson sitä. Älä ole nyt, setä, paha", sanoi Helmi

melkein rukoilevasti.

Kapteeni ei voinut vastustaa lapsen tahtoa ja hän ojensi pullon

hänelle.

Helmi pyöritteli sitä käsissään ja koetti tirkistellä sen lävitse,

nähdäksensä, mitä erin-omaista tuossa kapteenilla niin mieluisessa

pullossa oli. Mutta kun ei hän sillä tavalla saanut mitään selvää,

rupesi hän nuuskimaan avonaista pullon suuta.

"Kylläpä nyt tiedän mitä täällä on", sanoi Helmi, puistaen pikku

nyrkkiään kapteenille ja katsoen kallella päin häntä viehkeästi

silmiin.

"Mitä, sanopas."

"Viinaa."

"Mistä sinä tiedät että siellä viinaa on?"

"Olenhan nähnyt ja maistanutkin viinaa. Se oli pahaa, hyvin pahaa ...

niin, niin pahaa että...

"Kuinka pahaa?"

"Niin pahaa, että poltti suutani ja kurkkuani kuin valkea ... olin

tukehtua."

"Kuka sinulle viinaa antoi?"

"Eipä kukaan, minä otin sitä itse äidin kaapista. Mutta se oli niin

pahaa, etten sitä enään koskaan suuhuni pane; äiti sanoi että se on

myrkkyä ja että jos sitä ryyppää, niin se on synti."

Kapteeni kävi totiseksi.

"Ryyppäätkö sinä, setä, viinaa?" kysyi Helmi sitten ja katsoi totisesti

kapteenia silmiin.

"Noo----enhän minä..."

"Nyt, setä, valehtelit ja se on paha, hyvin paha ... minä tiedän

kuitenkin, että sinä ryyppäät", sanoi Helmi varmuudella.

"Onko kukaan sinulle sanonut, että minä ryyppään?" kysyi kapteeni.

"Ei kukaan, mutta tiedänhän minä sen sanomattakin", vakuutti Helmi.

"No mistä vainen?"

"Siitä että henkesi paha haju on viinan löyhkää, ja olihan sinulla

tuolla nurkassa viinaa ja nuot pullot tuossa lattialla olet sinä kaikki

tyhjäksi juonut", sanoi Helmi tuomitsevasti.

"Kyllä se on tosi, lapsi kulta, että minä olen juonut, paljon juonut",

sanoi kapteeni murtunein mielin tunnustavaisesti.

"Mutta ethän enään juo milloinkaan, ethän, setä?" pyyteli Helmi.

"Kun nyt annat minun kerran ryypätä siitä pullosta, niin sitten en

enään tahdo", sanoi kapteeni, kuten janoinen ainakin.

"En minä anna, en, en. Sittenhän taasen joisit ja juominen on synti.

Minä vien tämän pullon takaisin samaan nurkkaan, jossa se olikin, etkä

saa siihen koskea", sanoi Helmi ja teki niinkuin oli uhannutkin.

"Nyt lähdetään meille, setä, eikös niin? Siellä syömme puolista ja

sitten levähdämme ja sitten ... tuota, tuota----niin ja viinaa et saa--

lähdethän, setä?" pyyteli Helmi, samassa silitellen kapteenin kasvoja

ja keikkuen hänen polvellansa, mihin hän oli kiivennyt pyytämisensä

ajalla.

Kapteeni ei voinut missään asiassa vastustaa pikku haltiattarensa

vaatelijaita määräyksiä ja käskyjä. Estelemättä antoi hän Helmin viedä

pullonsakin pois, ja kun lapsi julisti päätöksensä, ettei hän enään

anna kapteenille viinaa, tyytyi hän siihenkin, eikä enään sitä toista

kertaa häneltä tahtonut.

Kun Helmi hopitti ehtimiseen kapteenia, että lähteä nyt heti heille,

vetää nykien häntä kädestä, ei hän hennonut sitäkään vastustaa.

Hitaasti ja kankeasti nousi hän tuolilta ylös ja lähti kangistunein,

köntistynein ja vapisevin jäsenin käydä kontturoimaan Helmin jäljessä,

joka häntä kädestä veti ovea kohden.

"Älä nyt vaan lankea, setä! Mennään hyvin varovasti. Kas niin...! Sinä

olet oikein hyvä setä", kehoitteli Helmi, kun he jyrkkiä portaita

laskeutuivat alas.

Näin tavoin pääsivät he kunnialla pihalle.

Helmin äiti oli jo kauvan ollut levoton lapsensa tähden. Puolisen

laittamisessa oli hänellä kuitenkin ollut niin paljon hommaa, ettei hän

ollut kerinnyt käydä häntä tapaamassa. Päästyään enimmistä töistään,

lähti hän kiireesti noutamaan Helmiä pois. Suuresti hämmästyi hän

pihalle päästyänsä, kun huomasi kapteenin ja Helmin käsikädessä tulevan

heidän portaita kohden. Sitä kummaa ei oltu nähty moneen herran

vuoteen, että kapteeni olisi missään käynyt ja vieläpä noin pestynä ja

puettuna; ne sitä olivat rouvasta kummaakin kummemmat.

"Äiti! Setä Aaltonen tulee meille", huudahti Helmi äitinsä nähtyään.

"Antakaa anteeksi", änkytti kapteeni kävellä könttyyttäessään, tuntien

samassa kauheaa häpeän tunnetta.

"Mitäs, Jumalan tähden. Eihän ole mitään anteeksi anottavaa eikä

annettavaa. Sehän on oikein iloista ja suotavaa, että käytte meilläkin.

Olkaa hyvä ja käykää huoneesen", koki rouva puhella.

Sitten menivät he kolmikannassa huoneesen.

Huoneesen tultua kehoitettiin vierasta istumaan ja hän istuuntui

sohvalle. Siinä vaipui kapteeni syviin mietteisiin. Kuinka toisin

kaikki on täällä kuin hänen kotonaan, ajatteli hän. Täällä on valoa,

lämpöä, elämää, toivoa ja virkeyttä jokapaikassa nähtävänä. Kaikki

olikin siellä hyvässä järjestyksessä ja mitä miellyttävin puhtaus

vallitsi kaikkialla; ei tomun hiukkaa näkynyt missään. Huonekasvit

rehoittivat täysissä kukissa, levittäen miellyttävää lemua ja tuoksua

huoneisin: tuo pieni talous näytti kokonaisuudessaan sievältä,

puhtaalta ja sangen miellyttävältä kodilta; olipa se toki toista kuin

hänen omassa likaisessa, pimeässä ja siivottomassa asunnossaan, ja että

se niin oli, sen hän tunsi omaksi syyksensä. Turvattoman perheen

keskessä vallitsi iloinen tyytyväisyys ja luottamus, vaikka he olivat

saaneet kaitselemuksesta kokea yhtä kovaa kuin hänkin. Mistä tämä

kaikki tuli ja mikä voi tämän suuren eroituksen matkaan saattaa? siinä

kysymyksiä, joita kapteeni ei ollut mies selville saamaan.

Herra ties, kuinka kauvan kapteeni olisi näitä miettinyt, ellei olisi

tuotu kahvia ja sillä tavalla havautettu hänet mietteistään.

Kun kahvi oli juotu, kutsui talon rouva vieraansa puoliselle. Äänetönnä

seurasi kapteeni toimeliasta emäntää toiseen pieneen huoneesen, johon

yksinkertanen, pieni puolis-pöytä oli katettu. Miellyttävä lämpymien

ruokien haju tunkeusi kapteenin sieramiin, mutta ruoka tuntui kuitenkin

hänestä vastenmieliseltä, sillä sydäntä niin kovin ellosteli. Jos

koskaan ennen, niin nyt hyvä ryyppy olisi tehnyt varsin hyvää, mutta

mistäpä otti.

Pieni, kolmihenkinen perhe kokoontui nyt pöydän luo, sillä Almakin oli,

kuten luonnollista, saapuvilla ja vierasta kehoitettiin samoin

tekemään. Äiti ja lapset panivat kätensä ristiin ja äiti luki

ruokasiunauksen. Kapteeni tunsi itsensä niinkuin puusta pudonneeksi,

eikä ymmärtänyt mitään tehdä; hävettävän tuntui vaan kovasti.

Aterioidessa ei kapteeni näyttänyt muistavan ensinkään ruokapöydässä

olevansa, sillä ei hän syönyt paljon mitään. Pikku Helmin kehoituksesta

söi hän kuitenkin jonkun palan, vaikka vastenmielisestikin ja se tuntui

tekevän hyvää hänen uupuneelle ja väsyneelle sydämellensä. Pitkä aika

oli kulunut siitä kuin kapteeni oli syönyt, ottamatta syödessään

väkeviä useampia aika pamauksia.

Aterioimisen loputtua luki Alma kiitoksen ravinnon edestä ja sillä se

yksinkertainen ateria päättyi.

"Pane nyt, setä, tuohon sohvalle nukkumaan, kovinhan sinä olet uupuneen

näköinen", kehoitti Helmi toiseen huoneesen tultua.

"Herra siunatkoon minkälainen hälppä tuo lapsi on ... antakaa anteeksi,

herra kapteeni--se ei ole minun tahtoni", hätäili rouva.

"Lapsi miellyttää minua; minä pyydän: antakaa hauen olla", sanoi

kapteeni.

"Suothan, setä, että huoneesi siivotaan; ikävähän sinun on

lukinverkkojen, tomun ja pullojen seassa olla, vai miten?" kysyi Helmi.

"Suostun; tee, lapseni, minun kanssani mitä tahdot", sanoi kapteeni

lyhyesti ja alakuloisesti.

"Kas niin! Sinä olet oikein kiltti ukko; tiesinhän minä sen. Me olemme

täällä ja äiti menee Alman ja Tiinan kanssa siivoamaan sinun

huonettasi. Sillä aikaa levähdät tässä sohvalla, sillä ethän taas

nukkunut viime yönä ensinkään", liritteli Helmi, silitellen kapteenin

harmaita hivuksia.

Kapteenia tosiaankin uuvutti. Hän ei ollut pitkään aikaan syönyt eikä

nukkunut minkään vertaa ja voimakkaan lämpymän ruoan, vaikka

vähäinenkin nauttiminen, alkoi raukaista. Hänen silmänsä kävivät

raskaiksi ja pian kallistui hän sohvalle pitkälleen, ja vaipui heti

unen valtaan.

Rouva ja Alma lähtivät nyt kapteenin puolelle. Ensinnä menivät he

kyökkiin, keskustellaksensa Tiinan kanssa huoneen siivoamisesta. Tiina

oli kuullut kaikki kapteenin ja Helmin keskustelut ja hän ei voinut

kyllin ihmetellä, kuinka suuren vaikutuksen lapsi oli kapteeniin

tehnyt, johon ei mikään muu vielä ollut pystynyt. Hän iloitsi

sydämestään tästäkin vähäisestä voitosta ja toivoi kapteenin nyt

parantuvan.

Vaikka nyt olikin pyhäpäivä, jolloin ei sopisi työtä tehdä, pitivät he

kuitenkin härän nostamisena kaivosta kapteenin huoneen siivoamisen,

sillä kenties ei vasta siihen tilaisuutta tarjoontuisikaan.

Rivakkaasti ryhtyivät he yksistäneuvoin työhön. Tyhjät pullot ja muu

liika romu kannettiin ylisille ja ne pari täysinäistä pulloa, mitkä

huoneesta löytyivät, korjasi Tiina hyvään talteensa. Tomu, irtain lika

ja hämähäkinverkot laastiin tarkoin pois ja kannettiin ulos. Huonekalut

harjattiin ja puhdistettiin, kaikki huoneessa olevat vaatteet

kannettiin ulos, jossa ne tomutettiin ja harjattiin sekä jätettiin

tuulettumaan. Kun kaikki nämät työt olivat tehdyt, pestiin lattia

valkoiseksi kuin kupukka ja kuivattiin huolellisesti. Vaikka näin

paljon oli puhdistustyötä tehty, tuntui kuitenkin huoneessa ummehtunut

ja vastenmielinen löyhkä. Sentähden avattiin akkunat ja ulosmenevä ovi,

että ilma sai vapaasti virrata huoneen lävitse. Sen jälkeen ruvettiin

asettelemaan huonekaluja ja muita esineitä paikoillensa. Sitten nouti

rouva kotoaan pari rehevää ja kukkivaa ruukkukasvia ja asetti ne

sievästi, yhden yhdelle ja toisen toiselle akkunalaudalle. Nämät olivat

Helmin nimikot, joita hän itse oli huolella hoitanut ja nyt hartaasti

äidiltään pyytänyt, että hän ne saisi antaa kapteenille.

Kun rouva palasi kotiinsa, oli kapteeni jo herännyt.

Helmi oli hänen kintereillään, tehden hänelle kaikenlaisia kysymyksiä.

"Voi sinua hupakkoa, minkälainen sinä olet. Anna herra kapteenin olla

rauhassa----tule pois mokoma hälppä", sanoi rouva ja yritti vetämään

tyttöä käsipuolesta pois.

"Anna minun olla, äiti, en minä ole sedälle paha", sanoi Helmi

surumielisesti.

"Olkaa aivan huoletta, rouva, siitä asiasta. Minä tunnen sydämessäni

myötätuntoisuutta tuota lasta kohtaan. Hän ei ole ensinkään vaivaksi

minulle, vaan suureksi huviksi.--Pyydän vieläkin: antakaa hänen olla",

sanoi kapteeni ja siihen täytyi rouvan tyytyä.

"Osaatko sinä, setä, lukea?" kysyi Helmi kaikessa viattomuudessaan,

sitten kun hän oli jälleen rohkaistunut kapteenin puheesta.

"Olenhan minä joskus lukenutkin", sanoi kapteeni ja hänen suunsa

vetäysi nauruun.

"Onkos sinulla virsikirjaa?"

"On kait se joskus ollut, mutta missä nyt lienee", sanoi kapteeni

punastellen ja häveten.

"Se on hyvin pahasti tehty, setä, kun olet pannut kirjasi hukkaan. Et

usko kuinka kauniita asioita siinä on. Jos setä kuuntelee, niin minä

noudan oman pikku kirjani ja luen siitä sinulle", esitteli Helmi.

"Kyllä minä kuuntelen", myönsi kapteeni.

Sukkelasti kuin lintu, livahti Helmi toiseen huoneesen. Pian palasi hän

sieltä, pikkunen virsikirja kädessä. Hän toi pienen tuolin aivan

kapteenin eteen, istuuntui siihen, haki virren n:o 90 vanhasta

virsikirjasta, otti juhlallisen muodon ja sanoi:

"Kuuntele nyt, setä, tarkasti kun minä luen."

"Hädässän' huudan Herraa

Kaikesta sydämest',

Ah, auta tällä kerrall',

Jesu armollisest'",

alkoi Helmi heleällä lapsen äänellä lukemaan mielivirttänsä. Lukiessaan

käytti hän omituista korkoa, nousua ja laskua, ikäänkuin hän olisi

tahtonut joka ikisen sanan iskeä kuulijan sydämeen. Hän luki virren

päähän asti yhtä innokkaasti kuin oli alkanutkin ja virren loputtua jäi

hän paikalleen äänetönnä istumaan; näyttipä siltä kuin virsi olisi

vastannut hänenkin tuntoonsa.

Kapteeniin teki virsi kummallisen vaikutuksen. Kyllähän hän oli

ennenkin kuullut sitä sekä luettavan että veisattavan, lieneepä hän

joskus sitä itsekin katsellut, mutta hän oli kuunnellut sitä niinkuin

jonkun kuolleen kappaleen kilinää ja katsellut samalta kannalta kuin

vanhaa kulunutta ja kelpaamatonta romua katsellaan. Kuinka

toisenlaiselta se nyt kuului. Tuntui siltä kuin joku salainen voima

olisi kätketty virteen, joka sana sanalta tunkeusi hänen sydämeensä, ja

kapteenista rupesi tuntumaan siltä, että koko virsi oli häntä varten

sepitetty.

"Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?--Onhan sinullakin

murheita ja tuskia", kysyi Helmi äkkiä, kuin oli tovin aikaa miettinyt.

Kapteeni ei voinut vastata mitään, katseli vaan alakuloisena maahan.

"Tietääkö setä, että se on rukousta kuin Herraa avukseen huudetaan,

silloin kuin murhe ja tuska on, sillä Herra se on, joka tuskista

pelastaa? Hän on meidätkin pelastanut, kun olemme Häneltä apua

huutaneet", puheli pikku Helmi.

Kapteeni oli yhä vaiti.

"Onko setä koskaan rukoillut?--etpä sinä puhu enään mitään", uteli ja

kummaili Helmi.

"En minä ole rukoillut", sanoi kapteeni alakuloisesti, ja hänestä

tuntui siltä kuin hän olisi seisonut tuomarinsa edessä.

"Mutta rukoile nyt tästä eteenpäin, niin sinunkin murhees ja tuskas

loppuvat", kehoitti Helmi.

Kapteeni ei voinut puhua mitään, äänetönnä mietti hän itsekseen vaan.

"Älä nyt, setä, ole noin suruissasi. Onko Helmi ollut sinulle paha? Ei

Helmi tahtoisi paha olla", uteli Helmi, sillä hänelle alkoi käydä

sääliksi kapteenin alakuloisuus.

"Ei Helmi ole ollut paha, mutta minä en voi olla nyt iloinen", sanoi

kapteeni, ottaen tytön syliinsä ja hellästi likistäen häntä.

Ilta oli jo niin kulunut, että kapteeni halusi lähteä kotiinsa. Niin

hyvin kuin hän taisi, jätteli hän hyvästi, kostellen ja kiitellen,

talon väen ja alkoi könttiä kotiansa kohden. Mutta Helmi ei päästänyt

häntä yksin menemään, vaan lähti muka taluttamaan.

Kapteeni hämmästyi kovin huoneesensa tultuansa. Mikä muutos täällä oli

tapahtunut. Entisen saastaisen, siivottoman, likaisen, pahalta

löyhkäävän, tomuisen, hämähäkin verkkoja kaikkialla riippuvan, tyhjillä

pulloilla ja kaikenlaisella tarpeettomalla romulla täytetyn huoneen

sialla oli mitä puhtain ja miellyttävin asunto. Kapteeni ei ollut uskoa

silmiänsä; hän hieroi niitä ja tirkisteli ympärillensä, mutta ei, huone

oli kuin olikin hänen huoneensa. Mikä suuri muutos kuitenkin ja mikä

ihana näky? Kaikki oli niin siistiä ja puhdasta, kaikki oli hyvässä

järjestyksessä, oli valoa ja lämpöä, kaikki tuo tukeuttava löyhkä oli

kadonnut kuin siivellä pyyhkien ja raitis ilma virtasi huoneesen. Tätä

täydenti suuressa määrässä vielä se seikka, kun akkunoilla rehoittavat

kukkaset ja puhtaalle lattialle ripotellut tuoreet, hienoksi hakatut

havut kilvan jakelivat miellyttävää tuoksua huoneesen.

Hitaasti riisui kapteeni takin pois päältään ja istui keinutuoliin.

Siinä hän vaipui mietteisinsä ja rupesi ajattelemaan nykyistä tilaansa.

Tuntui siltä kuin hän olisi ilkeästä tontun luolasta siirretty

yht'äkkiä paratiisiin. Kenen syy on ollut kaikkeen siihen

viheliäisyyteen ja kurjuuteen jota hän on niin kauvan kärsinyt? Niin,

kenenkä? Ei kenenkään muiden kuin minun oman itseni ja minä olen tehnyt

sanomattoman paljon vääryyttä itseäni ja muita ihmisiä kohtaan, vastasi

kapteenin oma sisällinen ääni.

"Niin se on, niin se on", myönsi kapteeni ääneensä tuolle omalle

sisälliselle syyttäjälleen, samassa huo'aten raskaasti.

Sillä välin oli Helmi juoksennellut paikasta paikkaan huoneessa,

tarkastellen kutakin kohtaa erikseen. Hän näytti olevan tyytyväinen

kaikkeen ja vihdoin juoksahti hän kapteenin luo ja kysyi:

"Eikös nyt ole vähän parempi?"

"On parempi, paljonkin parempi, lapsi kulta.--Sinä kaiken tämän olet

tehnyt", sanoi kapteeni.

"Tiina, äiti ja Alma tämän ovat tehneet, enhän minä ole mitään tehnyt",

sanoi Helmi.

"Minä ymmärrän sinua, lapseni", sanoi vaan kapteeni.

"Kyllä Tiina tuopi sinulle iltasta. Pane sitte nukkumaan, sinä

tarvitset lepoa", sanoi Helmi, jätti kättä puristaen kapteenin hyvästi

ja toivottaen hyvää yötä, meni hän pois.

Kapteeni ei voinut nukkua koko seuraavana yönä. Niin kummalliselta

tuntui hänestä, ettei koko hänen entisessä elämässään ollut niin

kummalliselta tuntuvaa kohta. Koko hänen entinen elämänsä aukesi hänen

eteensä niinkuin elävä suuri kirja ja sangen mustalta se näytti. Ainoa

valokohta siinä oli se, kun hän rakasti ja oli rakastettu. Silloin oli

niin valoisaa, kun hän jumaloimansa pienen perheensä keskessä

onnellisena istui ja kuunteli vaimonsa sointuvaa ja viehkeää puhetta ja

lapsensa myhäilyä. Sitten taas on ollut kaikki niin pimeää, mustaa ja

kolkkoa, ja koko elämä on ollut niinkuin yhtämittainen paha unen

näkö----. Hyi!

Kaiken tämän ohessa kaikui tuon sekamelskan seasta Helmin lausuman

virren sanat ja se lapsen luottava heleä ääni ja omituinen korko, jolla

se lausuttiin. Voimallisesti ja usein tunkeentuivat esille lapsen sanat

ja kysymykset: "Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?--Onko setä

koskaan rukoillut?--Onhan sinullakin murheita ja tuskia." Niin, niin on

minulla murheita ja tuskia, mutta en ole huutanut Herraa ... enkä--enkä

rukoillut. Voi kuinka onneton olen. Kaikki muut ihmiset ovat minua

parempia ja tuo lapsi--hän on enkeli.--Mikä luottamus ja toivo

kuitenkin on tuolla kärsivällä ja turvattomalla perheellä.--Ah jospa

löytäisin minäkin semmoisen levon ja turvallisuuden.

Tämmöisiä tunteita ja ajatuksia risteili yhtenä mylläkkänä kapteenin

sielussa. Hän koetti kääntyä kyljeltä toiselle, mutta unta ei vaan

tullut. Kello kahden aikana kutsui hän Tiinan luoksensa.

Tiina totteli kuten ennenkin.

"Mitä nyt herra kapteeni?" kysyi Tiina tultuaan.

"Laita minulle nyt viinaa, minä en saa unta", sanoi kapteeni melkein

rukoilevasti.

"Viinaa?! Mistäs minä sitä antaisin, sillä koko talossa ei löydy

pisarettakaan. Ja jos olisikin, mitä pikku Helmi sanoisi, kun saisi

tietää teidän taasenkin viinaa ryypänneen?" sanoi Tiina totisesti.

"No mutta, hyvä Tiina, tämä kerta vaan, että minä saan unta--; vasta en

minä tahdokaan", pyyteli kapteeni.

"Mistä minä sitä annan, kun ei sitä ole."

"Jäihän tänne pari täysinäistä pulloa, kun minä Lenkisen perheen luo

lähdin", viittasi kapteeni.

"Pikku Helmi tahtoi ne talteensa kun täältä lähti. Käynkö minä

herättämässä Helmin ja käskemässä tuomaan pullot tänne?"' selitti Tiina

viekkaasti.

"Helmi--Oh! Helmiä ei saa sen asian tähden mennä herättämään, vaikka

paikalla kuolisin viinan tuskaan", sanoi kapteeni lujasti.

Tiina lähti.

Kauvan käänteli kapteeni vielä itseään kyljeltä toiselle unta saamatta

ja häntä itseänsäkin rupesi yönpimeydessä kammottamaan kauhea viinan

himonsa.

Vasta aamulla vaipui hän uneen.

Päivä oli jo kulunut hyväsestään, kun kapteeni heräsi. Heti kun hän

tuli tajullensa, muistui hänen mieleensä pikku Helmi kysymyksinensä ja

vaatimuksinensa. Hän muisti kuinka hän oli yöllä Tiinalta tahtonut

viinaa ja tunsi nyt häpeällä, että se oli pahasti tehty ja että se oli

hänen vanhan helmasyntinsä viettelys, joka tahtoi hänet ainian

orjanansa pitää. Pitkät ajat oli kulunut siitä kuin hän oli näin pitkän

ryypyn välin pitänyt ja nytkin jo tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan

ennen. Ja vaikka kelpo ryyppy olisi tuntunut nytkin sangen hyvältä, oli

hän varsin tyytyväinen, kun pikku Helmi--niinkuin hän luuli--oli vienyt

pullot talteensa, ettei hänellä ollut yöllä eikä nyt mitään ottamista.

Se levottomuus, mikä hänen sielussaan illalla ilmestyi, ei ollut yön

aikana yhtään vähennyt, vaan suuressa määrässä enennyt. Hän oli

ennenkin tuntenut sydämessään surua ja tuskaa, vaimonsa ja lapsensa

kuoleman tähden, mutta tämä oli kaikenni toisenlaista, jotakin

tuommoista--mitä hän lieneekään--jota kapteeni ei ollut koskaan ennen

tuntenut ja jota ei hän voinut itselleen selittää.--"Oih kuitenkin!"

"Mitä nyt, kahviako?"

"Niin ja minä vähän puhuisin."

"Viinaa nyt ei tule", sanoi Tiina mennessään, ikäänkuin kiistan aluksi.

Pian palasi Tiina kahvin kanssa.

"Kapteeni on nyt nukkunut paremmasti kuin moneen aikaan ennen", sanoi

Tiina tullessaan.

"Olen, Tiina... Mutta kuulepas! Oletko missään nähnyt vaimovainajani

virsikirjaa?"

"En. Tarvitsetteko sitä? Kyllä minulta saatte", sanoi Tiina

kummastuksissaan.

"Tahtoisin niin mielelläni vaimovainajani kirjan. Luulen sen olevan

ylisillä jossakin romuläjässä; olisin varsin kiitollinen kun sen

löytäisit", sanoi kapteeni.

Tiina lähti. Kauvan sai hän penkoa kaikenlaisia kasoja mitään

löytämättä. Kun hän jo epätoivoisena oli pois lähtemäisillänsä,

havaitsi hän eräässä nurkassa jonkun tomuttuneen tavaralaatikon.

"Kunmas katson tuotakin", ajatteli hän ja lähestyi laatikkoa. Sen luo

päästyänsä, huomasi hän sen olevan täynnä vanhoja kirjoja. Oitis rupesi

hän purkamaan ja tarkastelemaan sitä. Eipäs aikaakaan kuin sieltä hänen

käteensä tuli tomuiseen koteloon pistetty paksu kirja. Heti aavisti

hän, että se oli hänen etsittävänsä. Hätäisesti sivalsi hän kirjan

kotelosta ja silmäsi sen nimilehteä. Ei hän joutunut panemaan

syytämiään komuskoita takaisin laatikkoonkaan, vaan riensi saaliinsa

kanssa alas.--Hän oli löytänyt etsittävänsä.

Levottomana odotti kapteeni Tiinan palaamista. Hän tunsi sanomattoman

paljon laimin lyöneensä, kuin hän on niin kalliista aarteesta ollut

välinpitämätön. Tuntui siltä kuin kaikki olisi yhtäkaikki, kun hän vaan

saisi vielä käsiinsä tuon rakkaan muiston, jolle hän vasta hiljan oli

oppinut arvoa antamaan.

Näitä kapteenin miettiessä astui Tiina huoneesen.

"Löysitkö?" kysyi kapteeni hätäisesti.

"Löysin. Tässä se on", sanoi Tiina, ojentaen samassa kirjan

kapteenille.

Pikimmältään silmäsi kapteeni nimilehteä. Aivan oikein. Siinä oli hänen

vaimovainajansa omalla kädellä kirjoitettu nimikirjoitus; se oli siis

hänen. Sanaakaan sanomatta puristi kapteeni sitä rintaansa vasten ja

kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä.--Mikä verraton aarre, josta ei

hän ollut ennen mitään pitänyt.

"Osaatko sinä, Tiina, lukea?" kysyi kapteeni tovin päästä äkkiä.

"Rippikoulun aikana kiittivät papit ja muut minua hyväksi lukijaksi,

mutta eihän tuota ole sitten paljon joutanut ... luulen kuitenkin

osaavani--mitä sitten?" sanoi Tiina.

"Luepa nyt virsi yhdeksänkymmentä", kehoitti kapteeni, ojentaen kirjan

Tiinalle.

Tiina selaili kirjaa puolelta ja toiselta, mutta nimitettyä virttä ei

vaan löytynyt.

"Ethän sinä löydä koko virttäkään", sanoi kapteeni viimein

kyllästyneenä.

"Eikö se ole yhdeksänkymmentä on on?" kysyi Tiina ihmeissään.

"Onhan se yhdeksänkymmentä jo puolellakin vakuutuksella", sanoi

kapteeni ja hänen suunsa vetäysi väkisinkin hymyyn Tiinan luvunlaskun

tähden.

"Annas kun minä haen sen", jatkoi hän sitten.

Tiina ojensi hänelle jotenkin hämillään kirjan ja pian löysi kapteeni

etsittävän virren.

"Lue nyt tuo", sanoi kapteeni ja ojensi kirjan Tiinalle, osoittaen

sormellansa tarkoitettua virttä.

"Hädässän' huutaa Herra", alkoi Tiina tohtuneena.

"Ei, ei, se ei ollut oikein; katso tarkemmin", keskeytti kapteeni.

Tiina koetti katsoa tarkemmin. Hän tirkisteli kirjaan, isonteli ja

pienenteli silmiään, sysäsi kirjan etemmäksi ja veti taasen lähemmäksi.

Tuota tovin tehtyänsä sanoi hän: "Niin tässä seisoo ja niin minunkin

kirjassani on."

"Ei kummassakaan niin seiso, mutta eihän sinusta Tiina ole lukijaksi,

annasta kun minä koetan", sanoi kapteeni.

Vastenmielisesti ja loukatun tunnolla antoi Tiina kirjan hänelle.

Kapteeni koetti nyt parastansa. Mutta hänen silmänsä hämärsivät ja pää

humisi niin kummallisesti, eikä hänenkään lukemisestansa tullut

tolkkua. Tiina melkein iloitsi kapteenin saamattomuudesta.

"Ei meistä, Tiina, kummastakaan ole lukijaksi; kävisitkö käskemässä

pikku Helmin tänne?" sanoi kapteeni.

Luottaen lukutaitoonsa, totteli Tiina melkein vastenmielisesti.

Kauvan ei viipynytkään, ennenkun Helmi tuli.

"Onko nyt vähän parempi, setä?" kysyi Helmi hymyillen huoneesen

tultuansa, juoksahtaen samassa kapteenin luo.

"On parempi ja pahempi, lapsi. Tuntoni on niin kovin rauhaton;

semmoinen ei se ole ennen koskaan ollut.--Lue vielä se virsi, jonka

illalla luit", pyyteli kapteeni lapsen tavalla.

"Aivan mielelläni, setä", sanoi Helmi. Hän veti tuolin lähelle sänkyä,

istui tuolille ja alkoi lukea.

Kapteeni näytti nielevän jokaisen sanan ja kummastuksella kuunteli

Tiinakin lapsen selvää lukua. Hänen mielestään tuntui siltä kuin hän

olisi kuullut jotakin outoa, ennen kuulematonta ja jokainen sana tuntui

kultarakeina iskeentyvän kiinni hänenkin sydämeensä.

Kun Helmi oli lukemisensa lopettanut, ei kukaan puhunut toviin aikaan

mitään, kapteeni huokasi vaan pari kertaa syvästi.

"Sinä sanoit, setä, että sinun nyt on parempi ja pahempi: miksi sinun

on paha?" kysyi Helmi.

"Minä en ole hädässäni huutanut Herraa, enkä rukoillut, Helmi", sanoi

kapteeni.

"Rukoile nyt", kehoitti Helmi.

"Minä en osaa, enkä uskalla; minä olen niin paha", sanoi kapteeni

tunnustavaisesti.

"Niin, mutta Jumala antaa anteeksi pahoillekin, kun vaan murheissaan ja

tuskissaan Häntä avukseen huutaa kaikesta sydämestään. Sehän on tämän

virren ensimmäisessä värsyssä. Ja kuulepas vielä mitä tässä toisessa

värsyssä sanotaan".

Helmi luki toisen värsyn toistamiseen.

"Niinhän tässä sanotaan, että Jumala on armosta rikas ja hidas vihaan

sille joka vikansa tuntee ja rientää katumaan", selitteli Helmi

lapsellisessa viattomuudessaan.

"Kyllähän siinä niin sanotaan, mutta lieneekö sitä minulle sanottu",

sanoi kapteeni.

"Se on sanottu kaikille ihmisille ja niin sedällekin. Jumalan sanaan

pitää meidän turvamme panna ja tämähän on Jumalan sanaa", vakuutti

Helmi.

"Niinhän se taitaa olla, mutta minä olen niin kovin paha", väitteli

kapteeni epäilevästi.

"Minä tunnen selvästi, että tulen sairaaksi. Ruumiini tärisee ja

vapisee kuin haavan lehti ja tuskan hiki juoksee päältäni. Minä luulen,

että tauti keskeentyisi, jos ma saisin hyvän ryypyn viinaa. Minä

tiedän kuinka paha se sinusta on, mutta anna nyt minulle, Helmi, yksi

ryyppy ... yksi ainoa ryyppy vaan, muuta en tahdokaan.--Armahda nyt

murheellista ja sairasta setää", pyyteli kapteeni sitten.

"Viinaa ei ole, se on korjattu pois. Viina on sinut noin onnettomaksi

saattanut, jota valitat etkä tahtoisi kuitenkaan sitä jättää. Etkö

huomaa, että tämä on kiusaus, joka pyytää sinua langettaa? Helmi on

nähnyt, kuinka pahoja juomaria ihmiset ovat ja sentähden en antaisi

sedälle viinaa, vaikka minulla olisi sata kannua. Helmi ei tahdo, että

setä on paha. Sinä sanoit ettet tahtoisi enään viinaa ja kuitenkin

tahdot", sanoi Helmi päättävästi ja kummastellen.

Kuten kapteeni oli ennustanut, tuli hän todellakin sairaaksi.

Pitkällinen juominen oli täyttänyt hänen verensä viinan myrkyllä ja nyt

kuin näin äkkinäinen muutos tuli hänen elämäänsä, rupesi ruumis

kaipaamaan tätä niinkuin käärme myrkkyänsä ja tätä ei kapteenin

heikontunut ruumis kestänyt.

Lenkisen leski hankki lääkärin kapteenin luo. Oitis huomasi tämä mitä

laatua tauti oli. Hän koki määrätä mitä voi taudin lievitykseksi, mutta

yhtäkaikki pysyi kapteeni vuoteella.

Helmi oli melkein myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, lohduttelemassa

ja hoitelemassa häntä. Ei kapteeni tullutkaan hänettä aikaan, sillä

kova kaipio tuli hänelle, kun vaan Helmi viipyi enemmän aikaa poissa.

Suurella hartaudella kuunteli hän lapsen viattomia, ystävällisiä ja

totuudellisia mietteitä ja selityksiä, ja hän katsoi häneen niin

hartaasti ja luottavasti kuin lapsi olisi ollut hänen ainoa tukensa ja

turvansa.

Vaimovainajansa virsikirja tuli nyt rakkaimmaksi ja kalleimmaksi

omaisuudeksi kapteenille. Yksinään ollessaan luki hän suurella

hartaudella Helmin osoittamaa virttä; tuntuipa siltä kuin ei hän

kyllästyisi sitä koskaan lukemaan. Hän luki sitä sieltä täältä

muualtakin ja aina löysi hän sieltä yhtä ja toista ennen käsittämätöntä

ja ymmärtämätöntä. Ja vähitellen rupesi uusi valo koittamaan kapteenin

sielussa.

"Mikä verraton aarre minulla toki kuitenkin on ollut, jota en ole ennen

osannut pitää missään arvossa", huudahti kapteeni eräänä kertana,

puristaen kirjaa rintaansa vastaan ja suuret kyyneleet vuosivat hänen

silmistänsä.

Pari kuukautta kesti kapteenin sairaloisuus. Tämän koetuksen ajalla oli

hän kokonaan voittanut viinan himonsa ja nyt oli hän himojensa herra.

Kyynel silmissä kiitteli hän Helmiä, kun ei hän antanut hänelle viinaa

vielä sittenkään, vaikka hän sitä tuskissaan pari kertaa niin hartaasti

pyysi. Tätä turmeluksensa jälkimaininkia hän nyt häpeällä katui ja

tunnusti, että jos hän silloin olisi saanut himonsa täytetyksi, ei hän

olisi päässyt erillensä pahimman vihollisensa vallasta.

"Tuo lapsi minut pelasti", sanoi kapteeni usein, tarkoittaen Helmiä.

"Jumala sen on tehnyt", sanoi leski eräänä kertana.

"Se on kyllä totta, että Jumala johdatti hänet minun luokseni, mutta

Hän osasi valita aseensa. Kukaan muu ei voinut minua pelastaa

perikadosta, eikä ojentaa oikealle tielle, mutta lapsen viatonta

ilmituomaa totuutta en voinut vastustaa", vakuutti kapteeni vakavasti.

Kapteeni rupesi rakkaan virsikirjansa ohella lukemaan myös raamattua ja

yhä enemmän ja enemmän selkeni hänen sisällinen ihmisensä. Kuinka

rakkailta ja arvokkailta tuntuivatkaan kapteenista nyt nuot pyhät

kirjat, joita hän tähän saakka oli pitänyt tyhjinä houreina.

Lesken perhe ja Tiina tulivat nyt kapteenin parhaiksi ystäviksi,

vaikkei hän ennen ollut heitä pitänyt muuna kuin köyhinä, kurjina,

typerinä ihmisinä, mitkä ovat vaan vaivana ja vastuksena muille

ihmisille. Hänestä tuli ahkera kirkossa kävijä ja eipä vähää

kummastusta herättänyt ihmisissä, kun hän ensikerran kirkkoon meni;

mies mieheltä kulki kuiske: "Aaltonen on aivan selvä ja on tullut

kirkkoon!"

Kapteeni rupesi talouttansakin puuhaamaan toiseen laatuun. Hän pyysi

leskeltä, saadaksensa ruveta asumaan ja elämään yhdessä tämän perheen

kanssa. Siihen leski ilolla suostui. Kapteenin ja lesken kamarien

välinen ovi avattiin ja laitettiin reilaan. Tällä tavalla tulivat

huoneet hetikin paljoa väljemmiksi ja kun ensimäinen muuttopäivä tuli,

ei kapteeni vuokrannut enää yhtään huonetta ja nyt tuli heille välkeä

ja avara asunto, niin ettei heidän tarvinnut yhtään kitistellä.

Kun Tiina huomasi nämät muutospuuhat, tuli hän alle päin, pahoille

mielin. Eräänä kertana tapasi kapteeni hänet itkemästä.

"Mikäs Tiinaa nyt vaivaa?" kysyi kapteeni.

"Mihinkä minä turvaton ja onneton ihminen nyt joudun?" sai Tiina

itkunsa seasta sanoneeksi.

"Niin, siitä ei ole tullut mitään puhutuksi. En ensinkään ole ajatellut

saattaa sinua hunnikolle. Sinä saat edelleenkin jäädä luokseni, jos

vaan haluat. Kuinka voisinkaan sinut laittaa mierolle, nyt kun

minustakin viheliäisestä on ihminen tullut, joka olet minun tähteni

niin paljon kärsinyt niinä hirveinä aikoina.--Ei niin, Tiina: eläkäämme

edelleenkin yhdessä veljinä ja sisarina", lohdutteli kapteeni.

Tämä vaikutti Tiinaan niin, että hän lakkasi heti itkemästä ja tuli

iloiseksi kuin käki.

Kapteenille tuli nyt oikein hyvät päivät. Hänen murheensa oli haihtunut

kuin tuhka tuuleen ja hänen ei tarvinnut sitä enään viinalla pois

huuhtoa. Hän oli löytänyt murheesensa avun toisesta lähteestä,

nimittäin Jumalan sanasta, jonka pikku Helmi oli hänelle julki tuonut

ja johonka hän nyt kaikesta sydämestänsä turvasi. Ystävällinen pieni

perhe ympäröitsi häntä ja itsekukin heistä koki kilvan palvella ja

kunnioittaa kapteenia.

Helmi piti erinomaista huolta kapteenin toimeentulosta ja huoneesta.

Hän ei antanut kenenkään muiden hoitaa kapteenin kamarissa olevia

ruukkukasveja, sillä hän tahtoi omin käsin hoitaa ja ruokkoa niitä; ne

olivatkin reheviä ja hyötyisiä ja levittivät miellyttävää tuoksua

huoneesen.

Yhtä viattomia puheita puheli Helmi nytkin kapteenille kuin ennenkin.

"Onko nyt parempi kuin ennen, setä, sanopas?" kysyi Helmi eräänä

kertana.

"On paljonkin parempi, lapseni, paljonkin parempi, oikein hyvä", sanoi

kapteeni.

"Niin, mutta minä en antanut sinulle viinaa", sanoi Helmi ja katsoi

veitikkamaisesti kapteenia silmiin.

"Et sinä antanut ja sinä teit oikein, lapseni", sanoi kapteeni ja sulki

lapsen syliinsä.

"No, mutta nyt minä annan, jos vaan tahdot", sanoi Helmi, samassa

silitellen kapteenin poskia.

"Mutta minä en huoli vaikka kuinkakin tarjoaisit; setä on Jumalan

avulla voittanut kiusauksen ja sinun kauttasi Hän sen toimitti", sanoi

kapteeni ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Ei, ei vainkaan. En minä tahdo, että setä viinaa ryyppäisi ... ilman

aikojaanhan minä vaan narrasin----Älä nyt ole pahoillasi, setä... Ei

Helmi ole paha sedälle", koki Helmi lohdutella, kun näki vedet

kapteenin silmissä.

Helmin parissa viihtyi kapteeni paremmin kuin kenenkään muiden.

Kesäisinä aikoina leikkivät he ulkona ruoho-näkkistä, olivat piilosilla

ja muilla semmoisilla, juuri kuin lapset. Talvisina aikoina tekivät he

lumiukkoja ja laskea kihnasivat kelkalla mäkeä omatekemässään mäessä

pihalla tahi äkseerauttivat kapteenin kamarissa Helmin tinasotamiehiä

ja nukkeja, joita kapteeni oli hänelle hankkinut; aivan niinkuin

lapset. Kun aika kului ja Helmin piti ruveta koulua käymään, ikävöitsi

kapteeni häntä kotiin tulevaksi niinkuin lapsi ja kun hän tuli, iloitsi

hän aivan kuin lapsi----niin, kapteeni oli todellakin tullut lapseksi

sekä ulkonaisen että sisällisen ihmisen puolesta.

* * * * *

Edellisestä on kulunut aikaa viisi vuotta. Tämä on ollut kapteenin

iloisin, rauhallisin, murheettomin ja valoisin aika. Lapsellisella

uskon luottamuksella oli hän vastaanottanut ne armolupaukset, jotka hän

Jumalan sanasta oli löytänyt ja hän oli käsittänyt levon sielullensa.

Eräänä päivänä nurkui kapteeni itseänsä pahoin voivaksi. Levottomuus ja

pahoin vointi kiihtyi nopeasti ja pian oli kapteenin laskeentuminen

vuoteelle. Helmi oli koulussa ja kapteeni kaipasi häntä ja tämä

kaipaaminen kävi niin tiheäksi, että täytyi mennä häntä käskemään.

Kun Helmi tuli, oli kapteeni jo hyvin kipeä. Kasvot olivat

tulehduksissa, otsa oli polttavan kuuma, suonet löivät ankarasti ja

tuskan hiki juoksi päältä.

"Setä on nyt kipeä, lapseni", sanoi kapteeni Helmin nähtyänsä.

"Hyvä Jumala! Sepä nyt oli odottamaton kohtaus", sanoi Helmi ja meni

koettelemaan sairaan polttavaa otsaa.

Tuntiessaan sen kuumuudesta hohtavan, kasteli hän kiireesti käsiliinan,

kylmässä vedassa, väänsi sen kuivaksi ja kääri sairaan pään ympäri.

Sairas vähän rauhottui.

"Nyt minä kuolen, Helmi, sen tunnen selvästi", sanoi sairas.

"Jumala varjelkoon."

"Minä osaan jo rukoilla, Helmi ... olen jo aikaa sitten rukoillut."

"Minä tiedän sen, ja iloitsen siitä."

"Olenhan jo elänyt kylläkseni tämän maailman synnillisellä tiellä ...

olen jo vanha mies ... kuolen mielelläni, sillä tunnen selvästi, että

Jumala on Poikansa tähden antanut syntini anteeksi", jatkoi sairas.

"Hänhän se on, joka suuresta armosta meille anteeksi antaa kaikki

synnit ja rikokset", koki Helmi sanoa.

"Sinä ohjasit minut elämän tielle", sanoi kapteeni.

"Jumala sen teki. Mitäs minä heikko lapsi olisin voinut ilman hänettä",

sanoi Helmi ja kyynelet juoksivat hänen kirkkaista silmistänsä.

"Niin, vain sinä olit Jumalan sormi; Hän sinut lähetti luokseni",

väitti sairas luottavasti.

Helmi ei nyyhkytykseltänsä voinut vastata mitään.

"Olen ollut peräti kiittämätön, jopa tylykin kaikesta hyvyydestänne,

jota minua kurjaa kohtaan olette osoittaneet. Armotta olen äidiltäsi

kiskonut vuotuiset huoneen vuokrat, vaikkei ole tainnut kaikesti suuria

varoja olla. Tahtoisin kysyä: mitä sinä tahdot vaivoistasi, sillä sinä

olet paljon vaivaa minusta nähnyt?" puheli kapteeni.

"Mitäs Jumalan tähden... Ei mitään, ei mitään.--Mitä vaivaa me olisimme

teistä (hän kutsui kapteenia nyt jo teiksi) nähneet. Onhan meillä ollut

niin paljon parempi ja väljempi... Ei mitään. Yhtä kuitenkin pyydän,

jos se ei olisi teidän mielestänne liikaa. Tänään on huoneen vuokran

maksupäivä eikä äidillä ole rahoja kylläksi asti, jonka vuoksi hän on

pahassa hädässä. Pyydän siis että loppua odottaisitte jonkun ajan. Jos

siihen suostuisitte tulisi äitini hyvin iloiseksi", pyyteli Helmi.

"Sitä odotetaan", sanoi kapteeni lyhyesti, melkeinpä tylysti.

"Voi, voi kuinka hyvä te, setä, olette. Kuinka iloiseksi äiti

tuleekaan, kun saapi tämän tietää. Hän, raukka, on kovin sitä surrut",

sanoi Helmi, muuttaissaan uutta käärettä sairaan pään ympärille.

Heti kun kapteenin sairaus huomattiin, oli menty lääkäriä noutamaan.

Tämä tuli nyt.

"Sanokaa minulle totuus, herra tohtori, minä jaksan tyyneesti kaikki

kuulla", sanoi kapteeni lääkärille.

Tämä tutki huolellisesti sairaan tilaa. Sen tehtyä tuli hän hyvin

miettivän näköiseksi. Sitten selitti hän sydämen halvauksen olevan

tekeillä. Hän määräsi lääkkeet ja hoidon; muun muassa käski hän pitää

jääkääreitä myötäänsä sairaan pään ympärillä. Sitten lähti hän.

Helmi istui nyt myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, hoidellen häntä

tarkoin, kuten lääkäri oli määrännyt. Sairas oli niin heikko, ettei hän

voinut puhua ja tämän olikin lääkäri kieltänyt. Tämän tähden eivät

sairas ja hoitaja puhuneet mitään, mutta kapteeni katsoi tavasta niin

luottavasti ja turvallisesti Helmiä silmiin.

Pari vuorokautta kesti tätä menoa. Silloin sai sairas äkkinäisen

puistatuksen. Se kesti jonkun sekunnin vaan; hädin tuskin kerkesivät

leski ja Tiina Helmin kutsumina tulla huoneeseen.

"Jesus", kiljahti sairas äkkiä ja hypähti kohoksi, mutta siitä valahti

hän hermottomana takaisin ja veriporeet alkoivat pursua suusta.--Hän

oli kuollut.

Kauhea hämmästys saavutti läsnä olevat. He eivät voineet mitään sanoa,

eipä edes itkeäkään. Kalpeina kuin haamut, lukitsivat he kapteenin

kuolinkamarin ja lähtivät pois.

Kun ensi hämmästys oli ohi mennyt, rupesivat he kukin kohdastansa

tuntemaan sanomatonta surun kaihoa. Nyt he itkivät ja he itkivät

niinkuin ystävän eroa itketään. He tunsivat hänessä kadottaneensa hyvän

ystävänsä ja hurskaan seurakumppaninsa. Sekaantuipa tuohon suruun

jotakin vierastakin, sillä kaikki aukesi nyt heidän eteensä. Sillä

vaikka kuinkakin he olisivat koettaneet sitä estää, tunkeusi väkisinkin

lesken ja Tiinan mieleen taloudelliset huoletkin. Leski tunsi, että hän

on pakotettu muuttamaan muualle tästä talosta, joka, vaikkei se omakaan

ollut, oli tullut heille rakkaaksi, kun he olivat siinä niin kauvan

asuneet. Tiina taas älysi, että nyt hän, yksinäinen turvaton olento,

ainakin joutuu hunnikolle.

Niin, mikäpä siihen auttoi, kuollut oli kuollut, eikä se enään eläväksi

tullut, vaikka kuinkakin he olisivat surreet.

Pian levisi tieto kapteenin kuolemasta. Tämähän ei ole mitään

kummallista, mutta outoa oli se, että samassa levisi myös tieto, ettei

kapteeni antanut leskelle muuta kuin odotus-aikaa loppusummalle

viimeisestä huonetten vuokrasta, vaikka leski oli häntä niin kauvan

hoitanut ja sanomattoman paljon vaivaa nähnyt. Tämän tähden pitivät he

kapteenia peräti kiittämättömänä ihmisenä ja pitivät hänen

jumalisuuttansa joutavana ulkokullaisuutena. Tiina oli tuon asian

kuihkaissut eräälle ystävälleen ja siitä se oli levinnyt ympäri

kaupunkia.

Tavallisien hautaus-menojen jälkeen tuli pesän selvitys. Toimitukseen

saapui eräs vainajan ystävä, vainajan sinetillä lukittu kirja kädessä.

Toimitusmies mursi sinetin. Se sisälsi vainajalta neljä vuotta sitten

tehdyn testamentin. Siinä määrättiin, että koko hänen talonsa,

kiluineen kaluineen, niinkuin se seisoo, lankeaa hänen kuoltuaan--

Lenkisen leskelle ja hänen tyttärelleen Almalle, kuitenkin sillä

ehdolla, että Tiina saa siinä suojaa kuolinpäiväänsä asti. Valmiit

rahat ja kaikki saamiset määrättiin Helmille, mutta niiden koroista oli

Tiinalle maksettava vuotuinen runsas eläke.

Suuriksi kävivät toimitusmiesten ja vainajan kaukaisten perillisten

silmät, jotka suuren perinnön toivossa olivat paikalle saapuneet. He

olivat juoppoja ja viettivät irstasta elämää; testamentin tekijä oli

heitä nimen-omaan maininnut ja sanonut sen vuoksi tekevänsä heidät

perinnöttömäksi. Suuriksi kävivät testamentin saajainkin silmät, sillä

mitään semmoista eivät he voineet aavistaakaan, sitä vähemmin toivoa.

Heille ei ollut sanaa suuhun tulevaa, niin tyhmistyivät he tuon uutisen

kuultuansa. Kauvan siunasivat he vainajan muistoa ja kapteenin haudalta

ei puuttunut kesäisinä aikoina tuoreita kukkasia eikä seppeleitä, sillä

Helmi piti niistä erinomaista huolta.