Syksy tuli ja samalla se aika, jolloin Taavetin ja Leenan oli
muuttaminen Naavalaan. Kuta lähemmä tuli eronpäivä, sen
alakuloisemmaksi tuli Pynnöläinen. Selvästi huomattiin, ettei hän
tahtonut jäädä yksin vieraan väen kanssa. Leena huomautti Taavettia:
"Kysy isältä, eikö se tahdo seurata meitä Naavalaan."
Taavetti oli kohta siihen valmis.
"Ettekö tahdo lähteä meidän kanssa Naavalaan?" kysyi hän päivää ennen
lähtöä, kun oli juuri päivällisiltä noustu.
"Tahdon!" oli suora vastaus ja niin päätettiin Pynnölä jättää
syrjämaaksi.
Kirkkaana koitti sen päivän aamu, jona Taavetti vaimoineen ja appineen
muutti Naavalaan. Leenalla oli järjestämistä ja puuhaa moneksi
päiväksi, vaan Pynnöläinen se arveli: "Tämmöinen talo se jotain on!"
Tuossa sitten ruvettiin asumaan Naavalassa ja aika se kului eteenpäin.
Usein alkoivat seudun etevimmät käydä vieraina, vaan ei se oikeen
tahtonut joutilaita huvittaa, kun saivat isäntää hakea milloin pajasta,
milloin tallista, milloin mistäkin työpaikasta, sillä Taavetti oli aina
työssä.
Halla tahtoi pahasti hätyytellä Naavalankin peltoja, vaikka
sijaitsivatkin pitkin joki-vartta. Muualla ne meni vallan mitättömiin.
Pynnölän jyvävarasto oli hyvänä apuna, niin että Naavalassa syötiin
selvää leipää katovuotten läpi. Suuret kerjäläislaumat majailivat
viikottaisin Naavalassa, jossa he saivat riittävän ravinnon, vaan kyllä
jyvät loppuivatkin ja rahaa täytyi ruveta käyttämään matto-jauhojen
ostamiseen. Kuitenkin lievitettiin hätää niin laajalti kuin mahdollista
Taavetin ja Leenan toimesta.
Nämä vuodet antoivat Taavetille paljon työtä. Valituksia tuli joka
puolelta ja hän tahtoi omin silmin käydä katsomassa hädän alaisissa
taloissa ja mökeissä oliko tarve todellinen vai teeskennelty. Kamaloita
näköjä sai hän monessa paikassa nähdä, kun ihmiset olivat kuolemassa
olki-puru suussa. Ei vähempää kuin 50 taloa huusi hän huutokaupassa,
jotka myytiin veloista ja maksamattomista veroista. Vaan sitten hän ne
taas jok'ikisen lahjoitti omistajillensa takaisin.
Vihdoin, kun ei hätä laannut häilyttämästä paikkakuntaa ja rahat
rupesivat loppumaan, otti Taavetti kynän käteensä ja kirjoitti
Moskovaan:
Hyvä eno!
Minä en juuri ole semmoinen, joka ruoan apua pyydän, mutta nyt minun
täytyy se tehdä, sillä täällä on surkeat ajat. Minä rukoilen siis
Teitä toisten tähden, jos voisitte auttaa.
Teidän sisarenne poika Naavalan Taavetti.
Vastausta ei tähän tullut, kuukautta myöhemmin eräänä iltana ajettiin
kyytihevosella Naavalan pihaan. Taavetti sytytti lyhdyn ja riensi
tulijalle vastaan. Siinä nouseskeli reestä paksunlainen herrasmies,
puettuna uljaasen turkkiin ja karvalakkiin.
"Oletteko enoni?" kysyi Taavetti arvaten kuka vieras oli.
"Olen! Sinäkö olet Naavalan Taavetti?" sanoi eno, alkaen astua isännän
jäljessä lyhdyn valaisemaa tietä kamariin.--"Ompa tämä aikamoinen
talo!"
Leena otti sydämellisesti iloissaan vierasta vastaan ja auttoi turkkia
pois. Samassa astui Pynnöläinenkin kamariin hän oli huoneesensa kuullut
vieraan tulleen.
"Vielähän Pynnöläkin elää!" sanoi eno.
"Vielähän Hietaniemikin elää ja on tullut niin tanakaksi äijäksi!"
"Kyssänlimppu sitä tekee", tuumi Hietaniemi, ja istahti tuolille.
"Siellä Venäjällä sitä eletään kuin pellolla", sanoi Pynnöläinen
"Melkein!" vastasi Hietaniemi. "Täällä taitaakin nykyjään olla hyvin
huonot ajat."
"Perin huonot", sanoi Pynnöläinen.
Kun siinä sitten yhtä ja toista tuumittiin, illallista odotellessa,
kysäisi Hietaniemi Taavetilta muunmuassa: "Oletko kaikki rahat köyhille
jakanut, mitä talonkaupoista jälelle jäi?"
"Olen!" sanoi Taavetti, samalla katsahtaen hyvin tuimasti Hietaniemeen
ja lisäsi: "Mitä muuta minun niillä rahoilla piti tekemän?"
"Olisit säästänyt!"
"Vanhan päivänkö varaksi?"
"Vaikka niinkin."
"Onhan minulla talo!"
Hietaniemi ei osannut vastata.
Taavetti jatkoi: "En voi ymmärtää, minkätähden tuollaisia kysymyksiä
esitätte. Ettekö voittanut niitä rahoja arpajaisissa?"
"Voitin!"
"No, niin, maailmasta tulleet maailmaan menkööt; semmoinen niillä on
tarkoitus!"
Ja niin rupesivat he illalliselle.