"Jaha, lanko mies. Entä Taavetin kirjat, onko mukana?"
Taavetti veti kirjat taskustaan ja antoi rovastille papin kirjan,
kisälli-kirjat sekä päästöpassit. Rovasti silmäili ne läpi ja alkoi
kirjoittaa kuulutusta. Kun hän oli kirjoittanut, minkä kirjoittanut,
laski hän kynän läkki-tolppoon, nousi seisoalle, ja vähän nojaten
ronkkaansa pöytää vastaan virkkoi:
"Niin se on, Pynnölän isäntä on tehnyt miehen työn, antaessaan Taavetti
Rahkoselle tyttärensä, sillä tietääkseni tuskin koko pitäjäässä on
samanlaista poikaa. Te olette antanut työlle, taidolle ja toimelle
kunnian, ja arvaan minä rehelliselle, vilpittömälle rakkaudelle, eikä
tuolle useinkin vaan epävarmalle rikkaudelle. Siis, mitä minuun tulee,
saan minä toivottaa sydämellisintä onnea Rahkosen ja Leenan
avioliitolle!"
"Taavetti kait jää tänne, ette suinkaan muuta mihinkään?" jatkoi hän
vielä.
"Enpä suinkaan," vastasi Taavetti.
"Siis kirjanne jääpi sisään. Tässä on muut passinne."
Taavetti otti todistuksensa ja antoi rovastille kaksi ruplaa,
"Kiitoksia!" sanoi rovasti ja pisti rahat taskuunsa. "Milloinka häät
pidätte?"
"Kyllä ne pidetään kohta kun kuulutusaika on ohi mennyt," vastasi
Pynnöläinen.
"Niinpä vainen, mitä viivyttelystä viisastuu," sanoi rovasti.
Sitten miehet menivät, ja lähtivät ajamaan. Kun taas ajettiin Töyryn
pellon sivuitse, huusi Heikki:
"Lainatakki, lainalakki, lainakintahat kädessä lainakihlat kintahissa."
"Se on valhe!" huusi Taavetti, ja hyppäsi kuin nuoli kääsyistä tielle.
"Tukitko suusi? Muutoin tulet saamaan pehmeän seljän," huusi Taavetti
uudestaan aidan ylitse.
Pynnöläinen oli saanut hevosen pysäytetyksi ja Ollikin isännän kanssa
astuivat tielle.
"Johan se koko hävytöin on!" sanoi Pynnöläinen. "Oikein se olikin ettei
tuonlainen rakki tytärtäni saanut."
"Ei siinä tarvitse vahdata meidän aidan vieressä kenenkään kyntämistä;
menköön kukin tietänsä," sanoi olkapäitänsä nostellen Heikki.
"Mitäs sinä siinä puhut?" tiuskasi Taavetti hypäten yli aidan ja
juosten Heikin eteen.
Heikki potkaisi Taavettia polveen, ja sanoi: "Tiehes mun pelloltani,
kerjäläisen penikka!"
"Huonostihan sinä potkit, näinhän sinun olisi pitänyt tekemän," sanoi
Taavetti ja heitti Heikin lakin päästä pois, tarttui tukkaan, jolla hän
nosti Heikin ylös maasta ja huiskutti ympäri, samalla kysyen: "Minne
minä tämän näin rikkaan heitän?"
"Heitä ojaan, heitä ojaan!" sanoi Pynnöläinen.
Ropsis, samassa olikin Heikki vedellä täytetyssä viemäri-ojassa suin
päin silmillään.
"Kas niin, juo kuraa, ettäs opit ihmisiä puhuttelemaan!"
Heikki nousi ylös läpimärkänä ojasta ja vapisi kuin lanka-vyyhti
paljaasta pelosta.
"Tahdotko lisää rakki?" kysyi Taavetti.
Heikki ei vastannut.
Silloin Taavetti pudisti häntä tukasta että hampaat helisivät ja toinen
käsi oli ojennettuna korvalle pudottamaan.
"Vastaa, tai läiskähtää! Pidä itse huoli, jos samalla putoot ikitietä!"
"Anna anteeksi, Taavetti kulta!" sanoi Heikki.
"Anteeksi sinulle, ruoja! Kuka sinulle luvan on antanut haukkua tietä
kulkevia ihmisiä? Häpeä! Älä luota siihen että pellossa on aita--
näetkös uskalletaan sitä yli aidankin tulla, vielä tukastakin
pöllyttää!"
Töyryn rengit kyntivät ja nauroivat toisilla saroilla.
"Näet nyt, omat isäsi rengitkin sinulle nauravat. Ja missä oikeastaan
olen sinulta kerjännyt, tahi keltään muulta ihmiseltä tässä
maailmassa?"
Pynnöläinen ja Ollikin olivat jo tulleet lähelle. Taavetti heitti irti
tukasta.
"Mitäs siinä on", sanoi Pynnöläinen, "hänen pitää saada ajaa siinä
Mustalaiskuormassa, joksi hän meitä nimitti. Ota kiinni, Taavetti,
jaloista, minä pidän päästä; kannata sinä Olli keskisen paikasta!"
Nyt he veivät Heikkiä kuin veivätkin, yli aidan, nostivat kääsyihin ja
sitten ajamaan niin paljon kuin kavioista pääsi.
"Kyllä minä opetan sinulle, poika, siveyttä!" sanoi Pynnöläinen
ajaessaan, "kyllä minä sun selkäsi suolaan". Heikki koetti piehtaroida,
vaan mikäs siinä auttoi. Pian oltiin Pynnölän pihalla ja Heikki
kannettiin kamariin.
"Mitäs tuota tänne tuodaan?" kysyi Leena, "ja vielä väen väkisten ja
ilman lakkia, läpi märkänä?"
"Sitä tuodaan Mustalaisten ja kerjäläisten kuulutus-pitoihin."
Heikki puri hammasta ja istui miesten välissä tuolilla, johon hän oli
istutettu ja katseli permannon rakoja.
Viimein Heikki vielä kerran pyysi nöyrästi anteeksi ilkeän käytöksensä
ja Pynnöläinen kyyditsi hänen saman paikan kohdalle, mistä ottanutkin
oli. Sen enempää ei puhuttu eikä pakistu Töyryn Heikistä. Ei pidetty
hänelle mitään sen pitempää vihaa, vaan päinvastoin sai hänkin kutsut
häihin.
* * * * *
Tavan mukaan menivät sulhanen ja morsian kolmantena kuulutus-pyhänä
kirkkoon. Viidellä hevosella lähdettiin Pynnölän talosta, Taavetti
Leenoinensa ajoi ensimmäisenä. Leenalla oli kihlasilkki päässä ja uusi
leninki ja hän oli erinomaisen sievä siinä puvussa. Kun ajettiin
Naavalan sivuitse, sanoi Pynnöläinen, osoittain taloa kädellänsä:
"Tuostakin se vielä tulee myytävä talo. Kuka hänen saaneekin?"
"Mitä vasten se myytäväksi tulee?" kysyi Pynnöläisen veljen poika.
"Siinä ei ole muuta perillistä kuin yksi poika ja hän lukee papiksi;
luullakseni se ylioppilas saarnaakin tänä päivänä!" sanoi Pynnöläinen.
Kirkosta tultua alkoivat häät ja komeatkin. Vihkimisen jälkeen
kannettiin vieraille kahvia, sitten alkoi pieni tanssi isossa tuvassa
ja sitten tarjottiin ruokaa salissa.
Kun rovasti oli muutamalla sanalla siunannut ruoan alkoi syönti. Töyryn
Heikki oli joutunut istumaan Taavetin sisarta tuota mainioksi
kankuriksi tullutta Hannaa vastapäätä ja Hanna oli erinomaisen komean
kaunis, tuossa hää-pöydässä istuessansa. Heikki vilkasi joskus kuin
sivumennen Leenaakin; kyllä sekin oli herttaisen kaunis, vaan ei toki
hänen mielestänsä niin kuin Hanna ja sitä paitsi oli se jo toisen
vaimo. Toisetkin huomasivat pian, että Heikki tähysti Hannaa liian
tarkkaan. Muutamat rupesivat nauraa virnistelemään. Heikin äiti pukkasi
poikaansa kylkeen ja olihan se Heikki sitten syövinään.
Syönnin jälkeen alkoi taas isossa tuvassa vilkas tanssi. Töyryn Heikki
se vaan Hannaa tanssitti, väliin hän levähti, mutta aina taas uudesti
aloittaakseen. Taavetti, hän se vaan ei tanssinut, häntä kyllä
kehoitettiin, vaan hän sanoi: "Minulla ei ollut aikaa niin
turhanaikaiseen työhön opetella". Vihdoin, kun sitä alinomaa
pyydettiin, sieppasi hän Leenan kainaloonsa, pyöritti kerran ympäri
tupaa ja tuumi sitten: "Näyttikö sievältä?"
Ensimmäisiä toimiansa vävynä oli Taavetilla tutkia talon työkalut
perinpohjaisesti. Isäntä koetti kyllä kehua niiden olevan vähintäänkin
välttävässä asussa ja niinhän ne olivatkin, vaan Taavetti mieluummin
näki kaikki kiitettävässä kunnossa ja siinä tuli ensinkin
viikatevartten ja haravain kanssa rengeille tiukat paikat, sillä
Taavetti ensihetkestä huomautti, että nyt oli Pynnölästä leikki
työkomennossa loppunut ja totta tahdottiin. Toisiakin muutoksia tehtiin
kohta. Työaika lyhennettiin ja ruoka-ajat enennettiin kolmesta
neljäksi, mutta sitten pitikin työn sujua aika lailla. Eräänä päivänä
tuumivat keskenään kaksi renkiä suovaa tehdessään tuosta uudesta
olosta. He kyllä näkivät että Taavetti oli istahtanut mättäälle lähelle
heitä huokaamaan, vaan eivät olleet huomaavinansa ja toinen kysyi:
"Mikähän tästä talosta tulee?"
"Vippeli vippu tästä tulee, jos ei pehtoria muuteta!"
"Luuletteko niin?"
"En luule, minä tiedän, sillä sitä ajoa ei kestä ihminen, vaikka söis
viidesti päivässä. Minä kumminkin olen tässä vaan syksyyn asti."
"Niin minäkin."
"Sama se on kun isäntäkin niin mitättömäksi meni, että tuon tuommoisen
ruojan taloon otti, painajaiseksi väelle."
"Niin, sano, veli hopea, muuta kuin satua!"
Taavetti oli sillä välin noussut ylös ja seisoi jo viimeistä säettä
lausuttaissa puhujain vieressä.
"Hitaastihan se suovan teko käypi", sanoi hän rengeille.
"Eihän tuota enään jaksa mitenkään, johan tuosta luun särkykin tulee
tuommoisesta kiireestä. Tästä pian joutuu joka mies lasarettiin herra
pehtorin kustannuksella."
"Mistä paikasta särkee?"
"Käsistä, selästä, päästä ja jaloista."
"Minua särkee toisesta ronkastakin, yksi kerta jo puhuin isännällekin,
vaan mitäs siitä oli, kun hän antoi kaiken vallan Taavetille."
"Paha se on, että teitä niin särkee!" sanoi Taavetti. "Jos minun
kiirehtämiseni tähden olette säryn saaneet, niin minun täytyykin
kustantaa teille lääkäri. Heittäkää työ pois, en minä sairaita työhön
ahdista."
"Ei me toki niin sairaita olla, ettemme suovaa valmiiksi saa", tuumivat
rengit.
Taavetti ei puhunut mitään, vaan alkoi astua pitkin niittyä. Siellä hän
tapasi isännän jolle hän sanoi: "Niilo ja Juuso sairastavat
sydämentykytystä minua vastaan. Minun täytyy lähettää ne huomenna
lääkärin hoitoon."