Pynnölän talossa oli heinä tehty paljoa ennen kuin toisten talojen ja
väki olivat paljoa rivakamman näköiset kuin muina vuosina. Pidennetty
lepoaika oli ollut siunaukseksi, vaikka olikin työssä ollessa
kiireemmästi työtä tehty. Nuot niskoittelevat rengitkin olivat tulleet
siivo miehiksi, kun Taavetti seuraavana päivänä valjasti hevosen ja
aikoi viedä ruikuttajat lasarettiin. He löivät nyt leikiksi koko asian
ja tunnustivat valittaneensa aivan turhaa.
Taavetti ja Leena työskentelivät puinensa puutarhassa, jonka olivat
laittaneet akkunan alle.
"Ei tästä tänä kesänä tule mitään, vaan jos eletään, vasta ensi
kesänä!" sanoi Leena.
"Kunhan ollaan toimessa, kylläpä hänestä kerran hyvä tulee!" vastasi
Taavetti.
"Nääs mukulaa, ompa peruna kumminkin kasvanut!" sanoi Leena, pitäen
isonlaista, soikeaa uutta perunaa kädessänsä, jonka hän oli kaivanut
maasta. "Mutta kuules, Taavetti! Mitä minä eilen uusia kuulin kylässä
käydessäni!"
"Mitä nyt?" kysyi Taavetti, hyvin odottavaisesti.
"Minä kuulin, että sinä saat piakkoin uuden lankomiehen--kihlattu on!"
"Kuka on kihlannut ja kenen--ja missä?"
"Pidämpä suottakin puntarissa sinua vähän aikaa, arvaa jos arvaat!"
Taavetti mietti: "Jaa--mutta--jaha! Se on Töyryn Heikki ja Hanna! Oliko
oikein?"
"On oikeen!"
"No, paraiksi!"
"Kuinka niin? Kuinka sisarelles toivotat semmoista miestä?"
"Mikäs miestä vaivaa, varsinkin niin rikasta miestä?"
Heidän siinä jutellessa tulla lyyhäsi Taavetin kummimuori pihaan, hän
pysähtyi aidan tykö, jonka takana tuo pieni puutarhan alku oli.
"Kuulkaas Taavetti!" sanoi hän. "Kun minä olin rovastissa hieromassa,
niin sinne tuli kirje ja rovasti sanoi: 'Menkää nyt käskemään Taavettia
tänne'."
"Mikä kirje se sitten on?" kysyi Taavetti hyvän päiväisesti
hämmästyksissään.
"En tiedä, vaan kaukaa se tulee, mistä tullee."
Taavetti lähti työstään, puhdisti vähän itseään, muutti vaatteita ja
alkoi pamppailevin sydämin astua pappilaa kohden.
Ennen kuin kerkisi hyvää päivääkään sanoa, sanoi jo hänelle rovasti:
"No, sehän hyvä on että tulitte, minulla on täällä kirje, joka täytyy
kuitata. Rahaa siinä ei ole, muutoin se olisi jäänyt kaupunkiin." Näin
sanoen hän ojensi kirjeen ja lipun, johon Taavetti kirjoitti nimensä.
"Niitä tulee välistä minun laukussani tärkeitäkin kirjeitä", sanoi
rovasti.
"Kiitoksia!" sanoi Taavetti ja aukaisi kirjeen kuoren, siinä oli
suomenkielinen kirjoitus kirjoitettuna sinisen postiarkia kaikille
neljälle sivulle ja sen sisässä eri paperi, jota Taavetti ei ymmärtänyt
mitä sillä olisi virkana.
Rovastin silmät kiilsivät, hänen paperin nähtyään.
"Saanko minä katsoa?"
"No ihme ja kumma!" jatkoi hän sitten. "Kymmenen--arvatkaas te, paljoko
tässä lipussa on rahaa?"
"Lipussako rahaa!" sanoi Taavetti hämillään.
"Niin, koko kymmenentuhatta ruplaa! Sillä saatte pankista rahaa, juuri
te saatte ne rahat.--Kumpikohan nyt rikkaampi on, Pynnöläinen vaiko
vävy?"
"Mistä maailman äärestä se raha sitten tulee?"
Taavetti oli siihen määrään hämillään, ettei osannut ruveta kirjettä
lukemaan. Hän katseli vaan ja ojensi sen kohta rovastille.
"Olkaa niin hyvä ja lukekaa, herra rovasti!"
"Selväähän tämä on Suomea!" sanoi rovasti ja luki.
Moskovassa, tänä vuonna 13 p. Heinäk.
Satulamaakari Rahkosen vanhin poika Taavetti.
Kauvan on siitä kulunut aikaa, kun minä lähdin pois sieltä ja
monenlaisia mutkia on ollut elämässäni ja naimatoinna olen vieläkin.
En ole saanut tietoa pienintäkään kotikylästäni, aina siitä saakka
kuin sieltä lähdin, niin että melkein alan jo erityisellä ikävällä
muistella kotiseurakuntaani. Ne ajat ovat minulla mielessä usein,
joina minä siellä asuin ja niitä vaikka elävästikin muistelen, on ne
kuin katsoisin synkän sumun läpi. Minulla oli maailmassa yksi sisar
ja hän joutui naimisiin rehellisen käsityöläisen, satulamaakari
Rahkosen kanssa. Sieltä lähteissäni oli hänellä kuuden kuukauden
vanha Taavetti niminen poika, joka oli ristitty minun kaimakseni ja
siitä olen ollut hyvilläni elämän ikäni. Minä olen ollut kauvan aikaa
knltasepän kisälli ja olen palvellut täällä Moskovassa yhdellä
mestarilla jo alun kuudettatoista vuotta. Täällä Venäjällä pidetään
myöskin raha arpajaisia pankeissa ja minäkin muiden mukana olen usein
niihin uhrannut monta kymmentä ruplaa, mitään saamatta. Kerta päätin
vahvasti, oikein sielusta ja mielestä, että kun nyt otan arvan, niin
puoleksi panen voiton sisareni vanhimman pojan Taavetin kanssa ja
sitten ostin setelin. Mutta kuka arvaa hämmästyksenä? Minä kun
arpomisen jälkeen luin sanomalehteä, niin aivan oikein minä
numeroineni olin voittanut kaksikymmentätuhatta ruplaa. En ole ollut
juuri aivan houkka eläessäni, vaan häpeäkseni täytyy tunnustaa, että
pastierasin asunnossani koko sitä seuraavan yön. Aamulla olin
ensimmäinen mies pankissa kuulemassa, oliko unelmani silmän häiriötä
vaiko perusteellista totta ja näytin seteliäni. Aivan oikeen, minulle
työnnettiin tuo mainittu summa käteen! Minä pistin rahat takkini
sisätaskuun ja menin ulos pankista, pastierasin hiukka kadulla ja
mietin. Ja niin menin uudestaan pankkiin ja otin tämän vekselin,
jonka tässä sinulle lähetän. Jos kuollut olet, niin lähettäköön
kirkkoherra takaisin sen ynnä tiedon kanssa kuinka siellä eletään ja
voidaan. Tämän kirjoitti omalla kädellään:
Taavetti Hietaniemi.
Taavetti seisoi kuin puusta pudonneena; vähän ajan takaa hän viimein
virkkoi: "Minä en ole halukas lahjoja saamaan!"
"Kyllä silloin saa ottaa, kun tuolla lailla tuleekin, se tapahtuu vaan
muutamille miljoonista ihmisistä", sanoi rovasti.
Taavetti pisti remissin ja kirjeen taskuunsa ja kiitettyään rovastia
alkoi astua kotiinsa.
"Mitä tämä oikeastaan kaikki merkitsee?" kyseli hän tallustellessaan
omilta ajatuksiltansa ja niin hän saapui Pynnölään, jossa väki paraikaa
söi päivällistä, Leena ja isäntäkin muiden mukana isossa tuvassa.
Taavetti istahti myöskin sanaakaan lausumatta pöytään ja alkoi syödä.
"Mitä siellä pappilassa oli?" kysyi Leena uteliaana.
"No, eipä erikoisia, sain vaan kirjeen Moskovasta."
"Moskovasta! Kuka sieltä kirjoittaa?" kysyi isäntä ällistellen.
"Tunnetteko Taavetti Hietaniemen? hän se on."
"Hietaniemen! Vartoohan hiukan, kyllä! Sehän meni kultasepän oppiin
Pietariin. Hänkö elää vielä?"
"Elää!" toisti Taavetti.
"Mitä hän sitten kirjoittaa?"
"Puhun sitten kun on syöty."
Syötiin tuota kaikessa rauhassa ja syönnin jälkeen meni Taavetti
kamariin, johon isäntä ja Leena häntä seurasivat uteliaisuutta
täynnä.
Taavetti istuutui pöydän päähän, isäntä toiseen ja Leena se seisahtui
pöydän eteen. Taavetti veti taskustansa kirjeen ja ojensi Leenalle,
joka kohta luki sisällön.
"Vekseli!" sanoi Leena.
"Siinä!" sanoi Taavetti, ojentaen sen Leenalle.
"Niin, semmoinen se olevan näkyy."
"Voi taivaan talikon pyörittäjä! Vai kymmenen tuhatta ruplaa!" sanoi
Pynnöläinen, istuen hyvin nolona. "Oletpa vävyni kappaleen rikkaampi
appeasi. Se on totta se!"
Leena piti vekseliä hyvin huolimattomasti kädessään. Isäntä sen
huomasi.
"Älä niin välinpitämättömästi pidä kymmentätuhatta ruplaa! Pankaa nyt,
hyvät lapset, joutuin korjuusen piirongin sisimpään sopukkaan ja älkää
millään muotoa hiiskuko sanaakaan kellekään kuolevaiselle koko
paikkakunnalla!"
"Niin, pistä vaan, Leena, piironkiisi se siihen asti, kuin kaupungissa
käydessä vaihdetaan oikeaksi rahaksi", sanoi Taavetti.
Leena vei sen kohta määräpaikkaan. Sen tehtyään meni hän ulos ja
Taavetti ja isäntä jäivät kahden kesken.
"Mitäs nyt mietit, vävyni?" sanoi isäntä, istuen käsi poskella. "Minä
luulin saavani sinun pitää tässä enemmän aikaa."
"Mihinkäs minä tästä menen nyt sitten? Näkyypä tuota sijaa tässäkin
olevan!" tuumi Taavetti.
"Tottahan toki rahoilla ostat oman talon!"
"Siihen aina ehditään."
Taavetin sitä sanoessa aukesi kamarin ovi ja Töyryn Heikki astui
sisään.
"Hyvää päivää!"
"Jumal' antakoon!" sanoi isäntä ja Taavetti toisti saman.
"Kuules Taavetti! Minulla on sinulle hiukan sanottavaa."
"Sano pois, vaan älä hauku!"
"Voi kun sinä, Taavetti, olet hirveän pitkävihainen! Enhän minä sinua
enään tässä maailmassa hauku. Johan minä silloin pyysin anteeksi. Etkö
muista?"
"Muistan! Vaan mistä minä tiedän mitä sun sydämmesi sopukassa piilee."
"Piilee! Siellä ei piile mitään. Minä olin ennen aina valmis käyttämään
tuota haukkujan virkaa, vaan tästä lähtien aivon ruveta oikeaksi
ihmiseksi ja mukautua naapurienikin tahdon mukaan. Minä aivon tulla
sinulle langoksi ja naida Hannan. Mitäs siihen sanot?"
"Nai pois!" sanoi Taavetti.
"Sinä et siis ole sitä vastaan. No, hyvä! Minä tiedän että sinä et ole
halukas puhe-varastoasi kuluttamaan, sentähden en sinua kiusaakaan,
ainoastaan tulin tietämään, ettet sinä suorastaan ole sitä vastaan."
Nyt puuttui Pynnöläinen puheesen ja sanoi: "Kyllä sinä teet siinä
vallan viisaasti, että puhut semmoisen asian Taavetin kanssa hyvän
sovun puolesta, vaikka kohta ihmisellä onkin valta naida kenen tahtoo.
Isäntä katsoi Taavettia ja kysyi: 'Saanko ma?'"
"Saman tekevä!"
"Niin, minä siis sanon, että Taavetti, jollen vallan erehdy on
kumminkin tämän kylän rikkain mies."
"Hei--mitä--kuinka--mistä?"
Nyt olivat kaikki ääneti vähän aikaa. Vihdoin jatkoi isäntä: "En juuri
tahtois olla mikään kieli-kello, vaan kun noin sattui tulemaan
puheeksi, niin saamma tuon sinulle sanoa.--Hän on voittanut Moskovasta
kymmenentuhatta ruplaa."
"Moskovasta, kymmenentuhatta ruplaa!"
Sitä sanoessaan kallisti Heikki päätään.
"Niin, ei meidän sovi häntä kerjäläiseksi kutsua."
"Älkää puhuko, isäntä, tuommoisia vanhoja", sanoi Heikki, katsellen
permannon rakoja.
"Niin, ei hänellä nyt tarvitse enään olla lainatakki eikä lainalakki."
"Voi, helpoittakaa jo, hyvä Pynnöläinen! Enhän minä häpeän tähdenkään
voi tästä karkuun juosta."
"Jaa, ei sinulla siis, Taavetti, ole mitään sitä vastaan?" kysyi Heikki
taas hetken päästä.
"Ei!" sanoi Taavetti, mutta katsoi samalla Heikin silmiin, juuri kuin
se, joka silmäin kautta tahtoo kurkistaa sielun sisimpään.
Heikki huomasi sen tavan katseessa jotakin merkitsevän ja hän huoaten
sanoi: "Luuletko, Taavetti, minun laittavan Hannan onnettomaksi?"
"Enhän minä nyt sitäkään juuri luule. Ei, päin vastoin minä toivon
sinusta vanhemmuuten hyvää miestä!"
"No, hyvä Taavetti, siinä mielessähän tuota itsekin olen.--Hyvästi!"
"Hyvästi! voi hyvin!"
"Hyvästi Heikki!" sanoi Pynnöläinen ja puristi häntä lujasti kädestä.
"Tule", jatkoi hän vielä, "onnelliseksi ja hyväksi heimolaiseksi ja
naapuriksi!"
Heikki lähti hyvin liikutettuna Pynnölästä ja ohjasi kulkunsa Hannan
mökille.
Leena tuli kamariin, kun Töyryn Heikki oli ulos mennyt ja sanoi: "Onko
isä kuullut sitä, kun Naavalan isäntä ja emäntä muuttavat pois täältä
ja myyvät talonsa?"
"En, no mihin he nyt menevät?"
"Kaupunkiin vaan."
Isäntä katsahti Taavettia silmiin ja tuli hyvin ajattelevan näköiseksi.
"Kuulepashan, Taavetti, tuota juttua, Leena, kuka kertoi sitä?"
"Renki Matti."
"Annas kun menen tuota juttua minäkin kuulemaan!"