Pynnölän talossa oli Leena noussut aamulla aikaiseen ylös, pessyt
kasvonsa ja kammannut päänsä, lypsänyt lehmät piian kanssa ja ajanut
niitä vähän matkaa laitumelle päin.
"Kuinka Leena näyttää niin surulliselta näinä päivinä?" kysyä hökäisi
piika-tyttö.
"Olenko minä entistä surullisempi?" oli Leena kysyvinään.
Itsekseen jäätyään tähysteli hän Sampiahoon päin, jupisi itsekseen:
"Saa nähdä mikä Taavetilla on mielessä! Ei moneen päivään käy meillä,
vaikka hänellä kyllä on aikaa, niin se on kuin karhu pesässään."
Hiljaa hiipien kulki hän kamariinsa ja rupesi neulomaan aloittamaansa
pitkää vyötä, jota hän valmisti Taavetille.
Minkä aikaa lienee siinä istunut, niin tuli isäntä ulkoa ja sanoi:
"Satelee nyt! No, ompa hyväkin, kyllä pelto kulta sen tarvitseekin! No,
ei Taavetista ole suinkaan kuulunut mitään?"
"Ei, sitten kuin viimeksi kävi!" vastasi Leena.
"Hm, hm!" murahti isäntä ja meni isoon tupaan.
Kun hän juuri oli päässyt sinne, veti itseänsä eräs vanha kulku-akka
sauvoineen ovesta sisään.
"Hyvää päivää isäntä!"
"Päivää!" vastasi isäntä; "mitä kuuluu maailmasta?"
"Olinpa mennyttä yötä Sampiahossa ja siellä oli Taavetti Rahkonenkin
taas tullut kotimailleen. No, siinä sitä sitten on pnlska miehen alku!
Mikähän siitä vielä tuleekaan! Talon isäntäpä tietystikin, kun kerkiää.
Tottahan tuo niin siivo ja pulska poika pääsee vaikka mimmoisen talon
vävyksi, kun ei ennen aikaansa hätäile ja hutiloi!"
Maija Stiinan viimeistä lausetta sanoessa tuli Leena tupaan ruokaa
pöydälle tuomaan. Hän katseli mummoa ihmeissään ja kysyi isältään:
"Mistä pojasta hän puhuu?"
"Taavetista vaan! Sanoo että semmoinen voi päästä mimmoisen talon
vävyksi hyvänsä, kun ei vaan hätäile."
Isäntä istahti rahille ja tuli hyvin totisen näköiseksi, melkeimpä
saattoi sanoa punakaksi kasvoiltansa. Mutta Leena, hän ei nähnyt paljon
eteensä, kun hän kiiruimmittain lähti huoneesta, meni kamariinsa,
painoi päänsä pään-alaiseensa ja itkeä nyyhkytti, hiljaa itsekseen
jupisten: "Silläpä se Taavetti ei meillä enään käykkään! Sitä
katsellaankin parempia! Niin, mitäs se näin pikku talosta tulisikaan
kosimaan! Hulluuttahan tuo olisikin, Taavetin kaltaiselle! Lulliinhan
minä kumminkin ettei hän talon suuruutta panisi kysymykseen, vaan eikös
niitä ole liehtareita. Hän kun on niin yksitoikkoinen, ettei hänestä
saa kukaan suoraa. Niin, Jumala sen tietää mitä hän ajattelee!"
Samassa saapui siihen isäntäkin.
"Arvasinhan minä sen! Minä näin sen kohta, että se teki tuon
vaikutuksen. Kuinka sinä niin niivityitkään siihen Taavettiin?"
"Se ei ole äsken tapahtunut asia, minä olen pitänyt hänestä aina!"
"Niin, niin, ja tuolla tavalla se sitten nyt menee! Vaikk'eihän tuota
vielä tiedä; voihan se käydä paremmin kuin luulemmekaan. Hän on niin
muutoin sukkela siitä, ettei hän tahdo mitään ilmaiseksi, se kun luulee
sen kaiken köyhäin apua olevan. Hänellä on ollut sellainen käsitys jo
pienestä pojasta ja minä luulen ettei hän juuri rikkaampia katsele,
vaan päin vastoin pitää meitäkin liian rikkaana!"
"En usko asian niin olevan; paljonhan niitä puhutaan joutavia!" intti
Leena.
"Tuossahan tuo tuleekin Taavetti ja Olli mukana! Leena laita nyt, ettei
sitä huomaa, että olet itkenyt!" sanoi isäntä, katsahtaessaan ulos
kamarin akkunasta. "Saa nähdä tulevatko tänne ensin, vai menevätkö
tupaan?--Niin, lupsis--tupaanpa tietenkin!"
"Menkää nyt sinne, isä, ettei se akka pääse siellä suutaan soittamaan!"
"Jako epäämään?" sanoi isäntä tupaan mennessään.
"Hyvää päivää, terveisiä meiltä!" sanoi Olli, kun tupaan astui.
"Päivää, isäntä!" sanoi Taavettikin.
"No, hyvää päivää! Tulkaa vieraat kamariin!"
Nyt menivät isäntä edellä ja Olli sekä Taavetti perästä. He pysähtyivät
kaikin etukamariin ja isäntä sanoi: "Istukaa vieraat! Pankaa tupakkia
piippuun!"
"Eipä kiireempää!" vastasi Olli.
Nyt he kaikin istuivat.
"Tuli siitä sade viimeinkin!" alkoi isäntä puhetta.
"Tulihan se, kylläpä sitä poutaa jo riittikin kerraksi!" arveli Olli.
Siinä sitten keskusteltiin pelloista ja pellon aidoista. Vihdoin Olli
rupesi tuumimaan:
"Olisi meillä vähän asiaakin isännälle, jos se vaan kävisi päinsä!"
"Mitähän asiaa se olisi, saiskohan kuulla tuota?"
"Se olisi semmoista, että tämä Taavetti Rahkonen, pyytäisi naida teidän
tyttärenne!"
"Ohoh! Vai Taavetti tulee vävyksi meille, minä en tiedä siihen mitään
sanoa, kysytään Leenalta! Leena, tulepas, tänne!"
Leena tuli hiljaa käydä sipsutellen peräkamarista, ja niiasi.
"Hyvää päivää!" sanoivat vieraat, melkein yht'aikaa.
"Päivää!" sanoi Leena.
"Nämä vieraat ovat tulleet nyt loppupäätöstä siinä asiassa tekemään,
joka ei sinulle liene niin aivan outoa. Mitäs sinä siihen sanot?"
"Minun vastaukseni on aivan lyhyt, se on, minä tahdon Taavetin!"
"Niin, se on tehty siis!" sanoi siihen isäntä.
Silloin veti Olli esille silkin ja sormuksen ja ojensi ne Leenalle.
"Kiitoksia!" sanoi Leena, "Ai kuinka kauniita! Niin ihmeen kauniita!"
"Mutta todellakin kauniita!" toisti isäntäkin.
"Kyllä ne ovatkin!" sanoi Olli naurahdellen.
Leena pani sormuksen sormeensa ja silkin päähänsä ja niin välähtelevä
oli tuo silkki. Ihmeesti se Leenaa sievisti.
Taavetti oli hiljaa katsellut ja kuunnellut, vaan kun Leena vei silkin
kamariin ja sormuksen jätti sormeensa, alkoi hänkin puhua: "Kaikesta
näkyy, että minä tulen tämän talon vävyksi, vaikka en sitä tähän asti
ole täytenä totena pitänyt, kun olen perin köyhä mies. Saan kumminkin
samalla huomauttaa, etten tahdo ajan varrella kuulla, että olen saanut
Leenan ja hänen perintönsä miksikään köyhäin avuksi. Sillä asia on
itsessään päivän selvä, että minä kyllä, jos terveenä olen tulen ilman
muiden apua toimeen ja vielä ehkä voisin ansaita työlläni vanhoiksi
päivikseni auttavan toimeentulon. Muutoin eihän tuo mahtane työ ja
työvoimat tässäkään talossa olla tarpeetonta tavaraa. Työlläni siis
voin teitä palvella ja sen teen sangen mielelläni Leena tyttärenne
tähden."
"Ole rauhassa, hyvä Taavetti! Ole sinä vaan kuin oma poikani! Minulle
ei olekaan ollut poikaa suotuna, olen kiitollinen että niin toimellisen
pojan saan omanani pitää!" lausui isäntä, sangen liikutettuna.
"Jos niin on", sanoi Taavetti, "niin ei sanaakaan siitä enempää."
"Aivan niin se on minun puolestani!" lisäsi isäntä.
"Ja minun puolestani!" toisti Leena.
Isäntä pidätti vieraat suurukselle ja panetti ruokaa pöydälle, mitä
parasta talosta saatiin. Olipa hänellä viina-ryyppykin tarita, vaan
vieraat eivät siitä huolineet; isäntä ei siis itsekään ottanut
ruokaryyppyä ja teki aivan vierastensa tavan mukaan.
Syötyänsä lähtivät vieraat pois, kiitellen sydämellisesti Leenaa ja
isäntää. Molemmat saattoivat vieraita portille asti, jossa vielä monta
hupaista sanaa vaihdettiin ja vihdoin menivät Taavetti ja Olli
Sampiahoon.
Matkalla yltyi sade tavattomaksi; vaikk'ei matka pitkä ollut, kasteli
se miehet läpimärjiksi. Olli vielä ilvehtikin sanoen: "Sulhasta
kastellaan!"
Nyt astuivat miehet läpimärkinä isoon tupaan. Vesi valui lattialle
kumpaisenkin vaatteista.
"No," sanoi Mari, "vesisadehan teidät saavutti."
"Se tietää hyvää!" sanoi Olli.
"Ehkä," sanoi Mari. "Asia kävi arvatenkin päinsä, vai kuinka?"
"Kuinkas muuten," sanoi Olli, puistellen vettä hatustaan.
"Kyllähän tuo kihlat otti, sinnehän tuo sormeen näkyi jäävän, vaan
eihän tuota vielä penätä tiedä. Voishan Lempo väliin tuot' hätää
mennä", sanoi Taavetti.
"Älä pelkää! Ei niistä mitään", sanoi Olli
"No, mitä se isäntä sanoi?" kysyi Mari.
"Isäntä, se taitaa olla aika puuhassa että vaan saa Taavetin sinne",
sanoi Olli.
"Kummallista! Niin rikas kuin hän on, eikä sen enemmin ole
arvo-sairas!"
Marin viimeistä sanaa sanoessa astui sisään vanhanlainen mies läpi
märkänä sateesta, hän puisteli vettä vaatteistansa ja istahti penkille.
Mies oli vähän matkan päässä Sampiahon talosta asuva mäkitupalainen
Lauri Tahvanainen.
"Mitäs Laurille kuuluu?" kysyi Olli.
"Kiitoksia kysymästänne! Huonouttahan sitä meille kuuluu, minä luulen
että Anna Kaisa pian pääsee pois mailman vaivoista. Olisin minä
rukoillut, jos emäntä olis niin hyvä ja antais minulle vähän maitoa ja
muutaman leivän, että saisin antaa sen sairaankin suuhun jotakin
lämmintä ja surkeatahan tuo on kuulla niiden lastenkin vaikeroimista
nälässään!"
"Kyllä", sanoi Mari ja meni suoraa päätä ulos.
"Kuulkaas!" sanoi Taavetti, joka asian juoksua oli siihen asti
sanatonna katsellut. "Onkos teillä ollut rohtoja sille vaimollenne?"
"Ei, Taavetti hyvä, ei ole ollut rohtoja, minulla kun ei ole ollut
rahaa niin kopekkatakaan viiteen viikkoon."
Samassa astui Pynnölän isäntä ovesta sisään.
"Hyvää päivää!", sanoi Pynnöläinen. "Minä tulin sanomaan, että kyllä
kait on parasta lähteä kohta pappilaan, että ennättää häät pitää ennen
kuin varsinainen heinänteko alkaa; sillä mitä se viivyttelemisestä
paranee."
"Ensin täytyy apua toimittaa Lauri Tahvanaisen akalle", sanoi Taavetti
kuivasti.
"Lauri Tahvanaisen akalle! Mitä yhteisyyttä sen akan auttamisen ja
sinun naimisesi välillä on?"
"Ei mitään muuta, kuin vaan se, että ensin tehdään mikä on tärkeintä ja
vähemmin tärkeät perästä päin."
"Kuinka sen akan laita sitten on?"
"Niin se on, että se on kuoleman kielissä."
Taavetti kaivoi kukkarostaan esille viiden ruplan setelin.
"Tässä", sanoi hän, kääntyen torpparin puoleen, "olisi teille ensi
aluksi kaikkein suurimpaan hätään!"
"Saanko minä tämän kaiken", virkkoi Tahvanainen, silmiään hieroellen,
niinkuin olisi luullut unta näkevänsä.
"Liika paljohan se on."
"Menkää nyt vaan joutuun toimittamaan ruokaa lapsillenne ja sitten
hankkikaa rohtoja sairaalle!"