Laukku selässä astui Taavetti Sampiahon isoon tupaan.
"Hyvää päivää! Terveisiä sieltä!" virkkoi hän sisään astuessaan ja
istahti penkille, johon hän myös laukkunsa irroitti.
Mari oli juuri leipomassa ja vastasi pöydän takaa:
"No hyvää päivää! Joko sinä tulet?"
"Johan tuota huojun tuolta: käytiinhän tuota jo tuolialakin.--Missä
Olli on?"
"Olli on Alavainion pellon aitaa korjaamassa."
"Minäpä lähden sinne!" arveli Taavetti, ja lähti astumaan Alavainion
perille.
Sinne päästyään ja Ollin nähtyään, huusi hän: "Terveisiä kaupungista,
lankoni!"
Olli hänen nähtyänsä tarttui syliksi Taavettia, ja puristi häntä
voimansa takaa ja sanoi: "No, terve tulemastasi tänne, hyvä Taavetti.
Saapas sinun viimeinkin taasen nähdä!"
"Hyyräätkö sinä minulle huonetta joksikin aikaa asuakseni?"
"Asu vaan talossani, missä parhain taidat?" vastasi Olli iloissaan.
Nyt jätti Olli aidan korjuun sikseen ja molemmat lähtivät astumaan
taloa kohti.
Täällä oli jo ruoka pöydällä odottamassa ja nyt rupesivat langokset
syömään. Siinä satoi Taavetille kysymyksiä pitkin syönti-aikaa ja Mari
tuumiskeli, milloinkas Taavetti menee Pynnölässä käymään.
"Onko siellä Pynnölässä sitten vielä paikat paikoillaan?" kysyi
Taavetti.
"Kyllä!" vastasi Mari, "Leena odottaa sinua kuin päivän nousua, kun
olit luvannut takaisin matkoiltasi tulla. Kyllä hän olisi saanut
rikkaampiakin jo aikoja sitten, vaan eipä se Leena muista taida huolia
kuin sinusta."
"Mutta mitä sanoo Leenan isä?"
"Mitä siihen Leenan isällä sanomista on? Eikö jokainen saa ottaa ketä
itse tahtoo?"
"Aivan niin se pitäis maailman sääntö olla", toisti Olli.
"Kyllähän niitä maailmassa sääntöjä paljokin on, vaikk'ei niitä aina
noudateta", sanoi Taavetti.
Hauskoissa keskusteluissa kului ilta ja Taavetti sai hyvässä saunan
lämpimässä virkistää itseänsä kylvyllä, joka olikin hänelle erittäin
tarpeellinen pitkän jalkamatkan jälkeen.
Seuraavana aamuna lähti hän kylälle astuskelemaan ja kävi sisarensa
Hannankin luona, joka asui yksinään kuin eräkäs ainakin. Siellä viipyi
hän vähän aikaa niitä näitä vähän haastellen. Sitten käänsi hän tiensä
Pynnölään.
"Hyvää päivää!" sanoi hän, astuttuaan Pynnölän kamarin ovesta sisälle.
"Päivää, päivää! Mitä kuuluu?" kysyi isäntä.
"Eipä tuon kummempaa, entistä enempää, muuta, kuin että kävin
laittamassa itseni satulamaakarin sälliksi."
"Vai niin! No, pankaa tupakkia piippuun!"
"Kiitoksia! Ei vielä ole ruvettu savustamaan. Kyllä siihen vielä
kerkiää!"
"Leena, tuleppas tänne!" sanoi isäntä kamarin ovelta. "No, minne se nyt
on mennyt?--Odottakaas, minä menen hakemaan."
Vähän ajan takaa tuli hän Leenan kanssa sisään porstuanpuoleisesta
ovesta.
"Ai, Taavetti!" kiljaisi Leena. "Tulithan sinä!"
Taavetti seisoi hämillään eikä osannut puhua juuri mitään isoon aikaan.
Isäntä katkaisi viimein äänettömyyden ja sanoi: "Kyllä se on paras,
että teistä tehdään pari! Enkä minä olekaan sitä vastaan. Mistäpä
kunnollisempaa miestä Leenalleni hakisin?"
"Tämä on odottamatonta minulle!" tuumi Taavetti, sulkien syliinsä
isännän. Te olette kunnon vanhus!"
"Minä tiedän sen, että sinä pidät minun kunnollisena miehenä, sempä
tähden pidän minäkin sinua, enkä sentähden ainoasti, vaan siitäkin
syystä että sinä kaiken elinaikas olet tehnyt vähän ansaitsevalla
työlläs jaloja töitä! Lankosi on juuri sinun antamassas talossa
isäntänä, voipi hyvin; siinä tilassa ei olisi, jollet sinä olisi häntä
siihen nostanut!" Ja isännän pyöri vedet silmistä sitä sanoessaan.
Taavetti oli myöskin vähän murtuneena, vaan kumminkin hän seisoi
vakaana ja sanoi: "Minä en ole mitään ansiotöitä tehnyt! Olen vaan
täyttänyt vanhimman veljen velvollisuuden. Vaikeahan olisi minun sitä
nähdä, että kukaan minun tähteni köyhyyttä ja kurjuutta kärsisi."
"Kuulehan, Leena! Niin puhuu mies, se, joka on oikea mies!" sanoi
isäntä.
"Nyt saan sanoa", virkkoi Taavetti, "etten ikänäni olisi vävyksenne
tullut vastoin teidän tahtoanne; sillä vastahakoisuudessa ei tahdo olla
siunausta!"
"Niin se on, sovinto on aina paras leivän särvin! Menkää nyt ulos
kävelemään, nuoret!" tuumi isäntä.
Silloin lähtivät Taavetti ja Leena ulos ja astuskelivat pitkin joen
rantaa tuossa lumoavassa kevätilmassa.
"Voi, kuinka sinä Taavetti olit hyvä, kun tulit!"
"Oliko sinulla ikävä poissa ollessani?"
"Älä kysy! Eikö sinulla ollut yhtään ikävää?"
"Jos ei yhtään olisi ikävä ollut, niin tottahan siellä olisin pysynyt!"
"Jos olisit siellä pysynyt, niin ei minua olisi kauvan ollutkaan!"
Nyt he istahtivat raidan juurelle ja Taavetti käski Leenan kertomaan
hänelle tapahtumista poissa olonsa aikana.
"Ensin kun lähdit ulos portistamme", kertoi Leena, "itkin navetan
nurkassa kauvan aikaa. Vihdoin kuin olin kyllikseni itkenyt, menin
kamariin ja haudoin silmiäni kylmällä vedellä, ettei isäni huomaisi
minun itkeneeni. Niin kului se päivä ja kului toinen ja minä rupesin
luottamaan siihen, että sinä kyllä vielä tulet takaisin. Isältäni ei se
mitenkään pysynyt huomaamatta, sillä hän kuuli ja näki sen, että surin.
Hän kielsi minua joutavilla asioilla päätäni vaivaamasta, vaan
kuitenkin jahkaili hänkin ja tuumiskeli: 'Oli se Taavetti hyvä poika,
vaan mikä sen päähän nyt liene pistänyt?' Isäni oli sisar Elsallekin
kertonut että Leena se suree sulhoansa. Eräänä päivänä tulikin Elsa
meille ja haastatti minua ja kyseli ja kun hänelle kerroin mitä minä
mielessäni kuvittelin, arveli Elsakin, että parasta oli niin tehdä kuin
ajattelin. Talven kuluessa kävi kosijoita, niitä kävi useampiakin, vaan
minä aina sanoin, en mitään kaipaavani ja ennemmin jääväni vanhaksi
piiaksi. Töyryn Heikki oli ainoa, joka piikitteli ja sanoi: "Sitäkö
kerjäläistä, maankulkuria odotat?"
"Sanoiko Töyryn Heikki minua kerjäläiseksi?"
"Älä nyt suinkaan Taavetti hyvä, häneen suutu, vaikka hän niin
sanoikin!"
"Sanokoon melkeinsä, vaan en suinkaan häneltä ole mitään kerjännyt!"
Nyt taas jatkettiin hiukkasen kulkua ja käännyttiin taloon. Siellä
syötiin, juotiin kahvia ja sen perästä suoriutui Taavetti menemään
Sampiahoon.
Siellä odotettiin uteliaisuudella mitä Taavetti toimisi kylässä. Kun
hän nyt tuli takaisin, rupesivat Mari ja Olli kyselemään, kävikö
Taavetti Pynnölässä?
"Kävinhän minä jo Hannankin luona! Se tyttö raukka siellä asuu
yksinään; mahtanee hänellä olla oikein ikävä?"
"Hannastako sitä huolta pidetäänkin, eikö Leenasta?" kysyi Mari.
"Tottahan minä nyt sisarestani suuremman huolen pidän, kuin vieraasta
ihmisestä!"
"Minä luulen että sinä olet oppinut siellä kaupungissa valehtelemaan!"
sanoi Mari.
"Ehkä vähän sitäkin!"
"Arvasinhan minä sen!"
"No, mikä siitä nyt sitten tulee?"
"Jos totta puhut, niin tulee häät", tuumi Mari naurahdellen.
"Ja mikä häiden perästä?"
"Pynnölän vävy, jonka nimi on Taavetti!"
"Entäs vävyn perästä?"
"Tietysti Pynnölän isäntä, mikäs tuosta muuta on tulla?"
"Mitäs sinä, Olli, sanot, kun Mari aina vaan puhuu!"
"Minä myötään aina, kun kuulen totta puhuttavan!"
"Oletkos sinä, Olli, kuullut koskaan vasikan nahkoja saatavan?"
"Olenhan minä kuullut niitä viime talven ajallakin useampia saadun,
muun muassa Töyryn pohatta Heikinkin!"
"Etkös sinä luule vasikan nahkoja kesällä saatavankaan?"
"En, sillä vasikat tapetaan kaikki talvella ja niiden nahat makaavat
kesällä parkissa; ei niitä voi tähän aikaan saada!"
"Taitaahan sinussa olla totta, niin kumminkin kuuluu!" sanoi Taavetti
lopettaen jutun.
Vähän aikaa mietittyänsä jatkoi hän sitten: "Pitäishän minun ostaa
Leenalle jotakin, sormus edes!"
"Kyllä sinun se kumminkin täytyisi ostaa!" sanoi Olli.
"Lähteeköhän täältä kukaan kaupunkiin piakkoin?"
"Saattaisihan tuota mennä minä!"
"No, jos sinulla on muutakin asiaa, kuin sormuksen osto, niin mene vaan
kaupunkiin!"
"Voinhan viedä sinne voita."
"Niinpä ole niin hyvä ja mene!"
Silloin suostuttiin, että Olli huomen-aamulla lähtee kaupunkiin.
Taavetti tarjosi hänelle kaikki rahansa, kolmekymmentä kaksi ruplaa.
Hän oli oppi-aikanaan ylityöstä saanut vähän säästöön.
"Ei sinun tarvitse minulle rahaa antaa, kyllä minä kihlakalut omalla
rahallanikin tuon!" tuumi Olli eikä huolinut rahoista.
Ollin ollessa kaupunkiretkellä ei Taavetti mitenkään tahtonut saada
aikaansa kulumaan; hän koetti tehdä jotakin työtä, vaan sekään ei
maistanut. Hän päätti siis parhaaksi kävellä pitkin metsiä ja ihanoita
seutuja. Siellä hän monta kertaa jollakin kivellä istuskellen
mietiskeli. Mikä häntä nyt mahtoi vaivata, kun ei työkään enään sujunut
käsissä!
Kahden päivän perästä tuli Olli kaupungista. Hän toi sievän kulta
sormuksen ja komean silkin.
"Ohoh!" tuumi Taavetti silkin nähtyään, "no kyllä Leena sen sietääkin."
"Hyvin hyvästi!" sanoi Olli.
"Aivan ansaittu!" sanoi Mari.
"Herra-jesta!" sanoi Esteri, joka siihen myöskin oli saapunut.
"Kuules Olli, mitä olen sinulle velkaa?" kysyi Taavetti.
"Ei mitään!"
"Se on kerrassa valhe! Ei kenenkään pidä sanoman tään taivaan kannen
alla, että Taavetti Rahkonen on kihlakalunsa lahjaksi saanut!"
Sen sanoi Taavetti hieman siihen laatuun, että Olli uskoi hänen totta
puhuvan ja hän vastasi: "Kyllähän minä voin sanoa, että silkki maksaa
seitsemän ruplaa, ja sormus kymmenen! Vaan enkös minä ole itse paljon
enemmän sinulle velkaa?"
"Se ei tule nyt kysymykseen, kuinka paljon sinä olet velkaa; tässä on
seitsemäntoista ruplaa ja niin minä olen ne ostanut! Kiitos muuten
vaivastasi, kun kävit ne hakemassa!"
Taavetti oli niin sanoessaan laskenut rahat pöydälle, ja Ollin täytyi
korjata ne puoleensa.
"Pistä nuo talteen huomiseksi!" sanoi Taavetti, antaen silkin ja
sormuksen Marille.
Itse hän lähti ulos astelemaan. Oli lämmin kesä-ilta. Hän astui pitkin
pellon pientaretta joelle päin. Sinne päästyään alkoi hän kivillä
heitellä voileipiä pitkin hiljaa juoksevan veden puoli-tyyntä pintaa.
"Vieläpä käteni on tarkka kuten ennenkin!" jupisi hän itsekseen.
Siinä hänen leikitellessään näytti joen vastaiselta puolelta
laskevan ilta-auringon valossa niin somalta Naavalan uhkea talo,
kivi-navettoinensa--"Ollakko minulla tuommoinen talo!" Sitä
ajatellessaan muisti isänsä kertomuksia tuosta Naavalan talosta ja sen
asukkaista, kuinka he olivat vähitellen säästäväisyydellä rikkautensa
koonneet. Mitään pahaa ei hän ollut kuullut koskaan heistä puhuttavan.
--"Niin se on, kopeekasta on ruplan alku, yhdestä tuhannen alku,
töllistä talon alku! Mutta mitä pastori kerran sanoi? Uskosta autuuden
alku!"
Hän käänsi nyt silmänsä toisaalle; siellä ilta-ruskon siipien alla
sijaili Pynnölänkin talo, vaikka paljoa pienempi ja vähäpätöisempi kuin
Naavala. Vaan Taavetin mielestä oli sitä vielä hauskempi katsella.
"No, Taavetti, tänä päivänä se sitten pidetään se ratkaiseva tappelu!"
sanoi Olli aamulla suurusta syödessä.
"Mikäs sota tänään tulee?" vastasi Taavetti ja työnsi ruokaa suuhunsa.
"Niinpähän näemme!" sanoi Olli, tehden samoin.
"Mennäänkö hevosella?" jatkoi Olli sitten syömästä päästyänsä.
"Kaikkea muuta vielä, jaksaahan tuonne kävelläkin!"
"Niin marssitaan sitten Pynnölään!"
"Ei suinkaan sitä nyt lähdetä kuin puulla päähän lyöden. Tottahan sitä
nyt ensin arvellaan mitä siellä sanotaankin!"
"Sanat tulee itsestään kuin köyhän kuolema, asia sen painaa ja
pakottaa!"
"Niin, pidä sinä puhetta, kun olet puhemies!"