Yötä ja päivää astui Taavetti, melkein aina oli hän tien päällä, että
hän ehtisi paljon käydä ennen kuin kymmenen ruplaansa loppuisi. Melkein
koskematta saattoi sanoakin sen summan olevan, kun hän saapui
pääkaupunkiin.
"Onko täällä yhtään satulamaakaria tai seppää", kysyi Taavetti eräältä
kerjäläisakalta tullin luona.
"Kyllä kait niitä tässä kylässä on, missäs niitä sitten on, jos ei
täällä?" vastasi akka.
Sillä vastauksella oli Taavetti tyydytetty ja astui yhtä katua ylös,
toista alas. Vihdoin hänen silmänsä keksivät sepän pajan, sinne hän
pistiin sisälle.
"Otetaanko täällä työhön maalta tullutta miestä?" kysyi hän seisoen
pajan permannolla, laukku selässä.
"Ei, täällä pidetään vaan kaupungin seppiä", vastasi muudan nuori
irvileuka seppä.
"Eikö täällä oppiinkaan oteta?" kysyi Taavetti.
"Sekin on sattumaisiaan myöten", vastasi sama taas.
"Hyvästi sitten", sanoi Taavetti ja jatkoi matkaa edelleen. Kauvan
aikaa sinne ja tänne astuskeltuaan, meni hän muutamaan kauppapuotiin.
Siinä hän osteli yhtä ja toista pientä kalua ja samassa kun hän maksoi,
tuli kauppias itse sisälle. Kauppiasta huvitti ruveta kyselemään mistä
niin tanakka ja pulska nuori mies oli kotoisin. Taavetti kertoi
lyhyesti sukunsa ja siihen asti eletyn elämänsä.
"Te siis niinmuodoin olette seppä, satulamaakari ja maantyön tekijä.
Mitä te kaikista mieluummin tekisitte?" kysyi kauppias.
"Maantyötä tekisin, jos minulla olisi oma talo, vaan torppariksi en
ikinä rupea."
"Jaha, jaha", sanoi siihen kauppias. "Mutta tottahan kaupungin työtäkin
aiotte tehdä, kun kaupunkiin olette tullut."
"Kyllä, jos kunnon työtä saan, vaan mitättömiin en minä rupea."
"Aivan oikeen!" vastasi kauppias.
Taavetti kokoili ostoksensa kainaloonsa ja alkoi lähteä, mutta kauppias
sanoi:
"Odottakaas hiukan! Tahdotteko ruveta satulamaakarille, niin minulla on
hyvinvoipa satulamaakari tuttavana, hänen luonansa ehkä saatte paikan."
"Kiitoksia paljon! Kuinkahan sen löytäisin?"
"Voisinhan lähteä teitä viemäänkin, hän on aivan lähellä tässä."
"Jos siitä ei aivan suurta vaivaa olisi, niin pyytäisin herra patruunin
sitä tekemään; muutoin minun laatuni on, etten vaivaa ketään minua
auttamaan ennen kun voin sanoa että: nyt on hätä!"
"Ei se vaiva niin suuri ole. Kun se mestari on hyvä tuttavani, minä
useastikin siellä pistäyn noin vaan ilman asiaakin. Poltatteko
paperossin niin kauvan kuin menen vähän päälleni muuttamaan?"
"Kiitoksia paljon! En minä polta, eipä täällä oppipojat kaupungissa
kuulu saavankaan sauhuttaa."
"Ei suinkaan, ei suinkaan", sanoi kauppias ja meni toiseen huoneesen.
Hyvin pian tuli kauppias takaisin, puettuna sievään pikku turkkiin ja
karvalakkiin. Silloin lähdettiin puodista ulos ja astuttiin vähän
matkaa kapeata, väärää katua, kauppias edellä ja Taavetti perässä,
siksi kunnes tultiin erään talon portille, jonka päällä oli suuri
kyltti ja siinä erinomaisen suuri satulan kuva kaikkine hihnoineen ja
solkineen. Siitä portista he nyt sisään astuivat ja menivät matalaan
puurakennukseen pihan laidassa. He astuivat ovesta sisälle isonlaiseen
huoneesen.
Täällä seisoi leikkauspöydän ääressä vanha mies. Hänen
kokoonkyyristynyt vartalonsa ja harmaa, osaksi poiskarissut tukkansa
osoitti, että hänellä oli ollut kylliksi tehtävää ajan monivaiheisessa
taistelossa. Lähemmin miestä tarkastaen, pian selvisi että hänellä oli
nuoruutensa kukoistuksen päivinä ollut paljon voimaa.
Vieraiden sisään tullessa kääntyi ukko kohteliaasti tulijoihin päin ja
hymyillen odotti mitä he lausuisivat.
"Hyvää iltaa, mestari! Minä tuon teille uuden apulaisen", sanoi
kauppias, samalla puristaen mestaria kädestä.
"Jumala antakoon! Mistä patruuni sitä apulaista tuopi?"
"Hän on maalta, arvatenkin maan satulamaakarin poika, ja luulen että
hän haluaisi täällä oppiansa lisätä."
"Kiitoksia tarjouksestanne, herra patruuni! Mutta minulla ei ole tällä
hetkellä työ-sijaa, on näettekö kaikki istuinpaikat täydet."
"No, siitä vähän väliä on, tottahan nuorelle miehelle jossakin sen
verran sijaa on, ja hyvä sopuhan sitä toista antaa. Älkää nyt aivan
kieltävää vastausta antako."
"No, onhan se niinkin", sanoi mestari hymyillen ja katsellen Taavettia
päästä jalkoihin asti. Hän otti lasisilmät nenältään ja laski ne
pöydällensä, istahti ja sanoi toisillekin:
"Olkaa vieraat niin hyvät ja istukaa!"
Nyt istahtivat kaikki, odottamatta uutta käskyä. Istuvassa asemassa
alkoi mestari tuumimaan:
"Onpa tuores ja voimakkaan näköinen nuori mies, ja pelkään pahoin että
hän heikontuu ahkerassa istuntatyössä. Mutta jos sinulla on halu
käsitöihin, niin syytön olen siihen silloin minä, jos sinä heikkonet
satulamaakarina. Minkä verran olet ennen sitä työtä tehnyt?"
Taavetti mietiskeli vähän ja sitten virkkoi:
"Olen tehnyt sitä työtä kahdeksanvuotisesta pojasta talvisin, vaan
kesillä olen enimmäkseen maantyötä tehnyt ja minä olenkin kymmenen
vuoden vanhasta ollut torpparina isäni kuoltua."
"Oletko kymmenenvuotisesta torpparina ollut? Sepä on hauskaa, se on
oivallista tuo!"
"Kyllä kait mestari myöntyy ottamaan tämän nuoren miehen, niin minä
alan lähteä kotiin päin?" arveli kauppias.
"Kyllä, kyllä, jääköön poika tänne!"
"Hyvästi sitten!"
"Hyvästi, hyvästi!"
"Kas niin! Mikäs nimes onkaan? Nyt sinä olet meidän miehiä."
"Taavetti minun nimeni on."
"Vai Taavetti! Oletpa sinä oikein vanhan ajan miehiä! Niin tulepas
tänne työhuoneesen, minä osotan sinulle paikkasi."
Nyt astui ukko edellä pienestä mustuneesta ovesta ja talutti kädestä
Taavettia, täten tultiin hyvin suureen huoneesen, jossa istui työssä
toistakymmentä miestä.
"Täältä se tulee teille eräs uusi Taavetti!" sanoi mestari. "Kas niin,
sinä saat työskennellä, istu siinä, tänään ei kumminkaan tarvitse tehdä
mitään, huomenna vasta."
Silloin meni mestari takaisin leikkauskamariin, ja Taavetti istui
vanhalle pyöreälle puutuolille tiskin päässä. Siinä hän katseli vitkaan
ympärillensä ja näki että huoneessa työskenteli melkein vaan
oppipoikia, paitsi kolmea elähtäneempää sällis-miestä.
"Mistäs se semmoinen Taavetti nyt on tullut?" kysyi vanhin sälli.
"Olen äsken maalta tullut ja rouvan asialle lähetetty", sanoi Taavetti
hyvin totisena.
"Rouvanko asialle lähetetty? Taidatpa olla aika veitikka!"
"Ne ovat semmoisia moukkia ja jätkiä, kun ne ensin tulevat kaupunkiin,
ettei mihin panna, vaan vähitellen poistuu se moukka sisästä täällä
kaupungissa", arveli toisella puolen tiskiä istuva nuorempi sälli.
"Kyllä se on aivan paikallaan, kuten sanoitkin", arveli ensimmäinen ja
molemmat jatkoivat sitten äänetönnä työtänsä.
Vähät piti Taavetti sillä väliä, miksi häntä sanottiin. Se oli hänen
mielestänsä sama, olipa tuota jätkä vai moukka, kunhan vaan koetti
tehdä tehtävänsä kunnollisesti. Siinä tarkoituksessa hän katseli hyvin
tarkasti kuinka työtä tehtiin. Vähän ristiriidassa oli hänen
ajatuksensa siinä istuessa, oliko satulamaakarin työ yhtä etevää kuin
esimerkiksi sepän; siihen ei hän kumminkaan omista ajatuksistansa
saanut selvää vastausta. Viimein juolahti hänen mieleensä kysyä
mestarilta lupaa mennä ulos kävelemään. Hän meni mestarin luo ja pyysi
saada käydä vähän kaupungilla, vaikka hän oli matkustuksesta kyllin
väsynyt,
"Mene vaan, älä kumminkaan ole kauvan, illallisen aika tulee pian",
lausui mestari.
Taavetti meni ja käveli pitkin kapeata, mutkaista katua alas rantaan.
Täällä tunsi hän että oli tehnyt jotakin, jota ehkä lähimmässä
tulevaisuudessa tulisi katumaan. Hän tunsi tehneensä jotenkin
ajattelemattomasti, lähtiessään kodistansa, jossa olisi voinut kyllä
elää. "No", johdatti hän mieleensä, "teinhän sen sisarteni tähden. Enkö
heille kaikkia jakanut, mitä omistin?" Hän tunsi kovan koti-ikävän ja
Leena se erinomaisesti nyt tuossa jäätyneessä rannassa seisoessa
muistui hänen mieleensä. Melkeempä tunsi hän omantunnon soimausta, että
oli hänen niin vähin pakinoin jättänyt. Raitis koillistuuli hajoitti
kuitenkin hänen mielenliikutustansa ja vähän rauhallisempana kääntyi
hän mestarinsa asuntoon.
Täällä oltiin juuri rupeamassa illalliselle. Kisällit söivät kamarissa
ja pojat kyökissä. Taavetti sai ottaa sijansa poikien seurassa.
Näyttipä tuossa ruokaa olevan, vaikka ei aivan samanlaista kuin hänen
kotiseurakunnassansa. Mutta maassa maan tavalla, niin ajatteli
Taavettikin ja koetti syödä, vaikka ei yhtä aikaa tahtonut häneen
mahtua ruoka ja koti-ikävä. Ja niin hän vähän haukattuansa siirtyi pois
pöydän luota.
Illallisen jälkeen tehtiin vielä joku aika työtä, sillä välin kuin
pienin oppipoika valmisteli vuoteita. Työstä lakattua istuskelivat
sällit haikuja vedellen; muutamat oppipojat toistensa kanssa kisailivat
ja voimistelivat, muutamat kirjoittivat tai laskivat kivitaululle.
Taavettikin katseli tuota kirjoitusta ja luvunlaskua ja sanoi:
"Johan se tulee koko lailla sievää kirjoitusta! Saatteko täällä käydä
koulua?"
"Kyllähän täällä saapi sunnuntaikoulua käydä, vaan ei siellä paljon
opi, eikä siellä ole suuret vaatimukset", arveli poika, nimeltään
Jaakko.
Taavetin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli saavan kaupungissa
kouluakin käydä. Nyt hän mielessään päätti olla täällä kumminkin niin
kauvan, että edes oppisi hyvästi kirjoittamaan ja lukua laskemaan.
Vitkaan, mutta vihdoin viimeinkin pantiin levolle. Taavetti valvoi
kauvan vuoteellansa, ennen kuin uni hänen silmänsä sulki. Unessaan oli
hän kulkevinansa outoja tuntemattomia maita, kävipä hyvin hämärästi
kotiseurakunnassaankin ja uneksui jotakin sieltä kuin sumun seasta. Hän
heräsi aamulla hyvään aikaan, nousi vuoteeltaan, puki päällensä ja
istui tuolilleen. Pian sen jälkeen nousivat kaikki toisetkin ylös ja
asettuivat kukin paikallensa.
Kun kaikki oli työssä, tuli mestarikin sinne edessänsä esiliina
viheriästä verasta.
"Hyvää huomenta!" lausui hän sisään astuessaan.
"Huomenta, huomenta!" vastasivat kaikki yhteen suuhun, Taavettikin
muiden mukana.
"No, kuinkas tuntuu olo pääkaupungissa?" kysyi mestari Taavetilta.
"Joko minä alan työtä antaa?"
"Olkaa niin hyvä!" sanoi Taavetti vastaukseksi.
"Minä annan työtä, että näen mimmoinen satuloitsija sinä olet. Sitte
saamme muutaman viikon päästä nähdä, kummoisilla ehdoilla voin sinua
eteenpäin pitää. Minä annan ensin semmoista, jota arvaan sinun
parhaiten osaavan. Tee viidet päitset ja kaksi paria suitsia."
"Se paraiksi!" vastasi Taavetti.
Pian olikin aineet hänellä edessänsä.
Nyt aukasi Taavetti laukkunsa ja otti sieltä esille työkalunsa, joita
hän latoi tiskille. Pian hänen komeat työkalunsa vetivät kaikkein
huomion puoleensa.
"Ne ovat kaikki omia tekemiäni, paitsi terät naskaleissa", tuumi
Taavetti lankaa tehdessään.
"Hohtimet, vasara ja puukkokin?" kysyi vanhin sälli.
"Kaikki, paitsi terät naskalissa."
"Katsopas veli-hopea, mimmoinen Taavetti meille nyt on tullut! Sanotko
vielä moukaksi?" sanoi taas vanhin sälli toiselle.
"Niinpä on näenmä!" tuumi toinen.
Nyt alkoi Taavetti totuttuun tapaansa neuloa suristaa päitsiä ja
suitsia ja niin niitä tuli kuin turkin hiasta.
Sällit ja pojatkin kallistelivat päätään ja tuumivat: "Pahus sentään!
Voi toki kumminkin!"
Mestarikin tuli aika ajoin sisään ja katseli Taavetin neulomista.
"Kyllä minä näen, kyllä!" tuumi ukko aina sivumennessään.
Kun Taavetti oli saanut määrätyn työnsä valmiiksi, vei hän ne
mestarille ja kysyi:
"Mitä sanoo mestari näistä? Olkaa hyvä ja katsokaa!"
Mestari tutkisteli joka mutkan, melkein joka piston ja sanoi:
"Kiitoksella hyväksytään!"
"Mitä mestari aikoo nyt minuun nähden?" kysyi Taavetti.
"Olen asian valmiiksi tuuminut. Jos tahdot olla opissa puolen vuotta
ilman palkkaa, niin pääset keväällä sälliksi. Muutoin, jos et olisi
niin hyvä työmies, täytyisi sinun olla opissa viisi vuotta."
"Ei muuta?" tuumi Taavetti.
"Ei mitään muuta", vastasi mestari.
"Siihen olen hyvin tyytyväinen", virkkoi Taavetti.
Tehtiin siis kaupat ja Taavetti rupesi satulamaakarin oppiin puoleksi
vuodeksi. Mestari oli kirjoittavinaan asian kirjaansa; ei sen enempää
siinä puuhia käytetty.
Siitä lähtien Taavetti oli oppilainen ja teki kaikkea, mitä vaan
käskettiin. Kertaakaan ei hänen kuultu niskoittelevan eikä vastaan
murisevan, niin kuin moni pienempi ja nuorempi teki, vaikkeivät mitään
osanneet. Väli-aikoinaan hän sangen ahkerasti opetteli kirjoittamaan ja
lukua laskemaan ja erinomaisen ahkeruuden kautta hän edistyi niin, että
sai keväällä hyvät todistukset sunnuntaikoulusta.
Silloin päättyi oppi-aikakin. Nyt oli hän jo jokseenkin perehtynyt
kaupungin satulamaakarin monipuoliseen ammattiin ja oli myöskin nähnyt
että kaupungin käsityöläissällit enimmäkseen olivat suuria juoppoja.
Oppi-aikana oli juominen pojilta mitä jyrkimmästi niiltä kielletty;
mutta sälliksi päästyä oli melkein pakko juoda, jos vähänkään tahtoi
olla toisten sällien kaltainen. Nyt oli Taavetin pitäminen sälli-pidot.
Jo edellisellä viikolla oli sällejä kulkenut toisistakin työpaikoista
katsomassa, kun Taavetti teki näyte-satulaa. Tavan mukaan piti silloin
tuon näytteen tekijän tarita vieraille hyvät ryypyt; vaan Taavetti piti
eri tapaa, hän keitätti teetä ja kahvia. Muutamat sitä ottivat, toiset
eivät semmoista tarjousta maistaneetkaan. Vihdoin tuli tuo pito-aamu;
silloin lähetti Taavetti yhden pojan käskemään sällejä illaksi sinne.
Heitä saapuikin illalla jommoinenkin joukko ja luulivat he nyt saavansa
päänsä täyteen, mutta turhaa. Nytkin tarjottiin vaan ruokaa, teetä ja
kahvia. Se ei ollut kaikkien mieleen ja tyytymättömät huomauttivat
Taavettia edes ruokaryyppyä antamaan. Mutta hän tuumi vastaukseksi:
"Jolle ei ruoka kelpaa ilman viinaa, se saa olla syömättä!"
Muutamat juopoimmat suuttuivat siitä sanasta niin, että lähtivät pois
talosta kesken syönnin, pahaa muristen mennessään. Vaan Taavetti tuumi:
"Menkööt!"
Olipa joukossa semmoisiakin, jotka pitivät senlaisia pitoja hyvänä ja
tuumivat että niin aina pitäisi tehtämän!
Kaksi viikkoa työskenteli hän vielä oppi-paikassansa; sen ajan
kuluttua, otti hän puhuaksensa mestarille:
"Nyt taitaa olla minun vuoroni lähteä!"
"No, kuinka Taavetti semmoista nyt puhuu?" tuumaili mestari.
"Niinpähän tuo tuli mieleeni, että menen takaisin sinne, mistä
tulinkin!"
"Ei suinkaan sille mitään voida; saatte kirjanne vähän ajan päästä!"
Taavetti asetteli työkalunsa laukkuunsa, odotellen päästö-kirjaansa ja
toiset sällit kummikseen katselivat, kun Rahkonen muuttoa teki. Sen
huomasi Taavetti ja sanoi:
"Niin minusta tuntuu lähteneen moukka liian tarkkaan sisältäni; täytyy
lähteä maalle uutta saamaan!"
"Mitä niitä vanhoja leikkipuheita muistelee?" tuumivat toiset sällit.
"Kukapa heitä muistelee muun vuoksi, kuin sen ettei tarvitse tehdä
pilaa talonpoikaisesta miehestä. Millähän luulisitte elävänne, jos ei
maalainen maan povesta teille kovalla vaivalla ja työllä leipää
raatais?"
"Syötäis ulkomaan viljaa!" vastasi eräs, joka luuli olevansa muita
viisaampi.
Vaan ennen kuin Taavetti ennätti siihen mitään vastata ehätti vanhin
sälli sanomaan: "Eikö ulkomaan viljan kuokkija olekaan maalainen?"
Siihen se juttu pian loppui, kun toinen ei osannut mitään vastata.
Silloin toi mestari päästö-kirjan ja Taavetti katseltuansa sekä
oikealta että nurjalta puolelta, pisti sen povi-taskuunsa.
Sälli-kirjat ja päästö-passit taskussa ja laukku selässä jätteli hän
nyt hyvästi kaikkia ja alkoi astumaan kaupungista pois. Kun tulli oli
hänen selkänsä takana, tunsi hän itsensä erittäin onnelliseksi ja
rauhalliseksi tuolla leveällä maantiellä, sillä olipa hän kulkemassa
kotoansa kohden.
Nyt oli luonto toisenlaisessa puvussa kuin syksyllä hänen tullessaan.
Minne vaan katsoi, oli kaikki viheriätä ja viehättävän suloista.
Iloissaan astui Taavetti ja väliin istahti tieviereen huokaamaan,
taitteli keltakukkia huvikseen ja kuunteli lintujen laulua. Nyt huomasi
hän vasta siinä istuessaan, ettei muistanut käydä kauppiasta
kiittelemässä siitä, kun hänen niin oivalliseen oppipaikkaan oli
toimittanut.--"No--kissa kiitoksella elää", tuumi Taavetti itsekseen,
"jos ma joskus käyn kaupungissa, niin voinhan tuosta sittenkin puhua,
jos hän silloin vielä elää."
Näin hän kuljeksi melkein talossa käymättä, halki monen pitäjän,
kaunisten ilmojen vallitessa ja niin saapui hän Sampiahoon.