Oli eräs pikkutalon poika Olli Heinäniemi, joka oli sattunut
tutustumaan Taavetin sisaren Marin kanssa. Vähän aikaa Liisan
hautajaisten jälkeen vietettiin Marin ja Ollin häitä.
Koko lailla tämä väen vähennys tuntui Taavetin torpassa, kun ei
neljästä tyttärestä enään ollut kuin kaksi jäljellä. Mutta koko
laillapa tuo pieni yhden hengen lisäys myöskin tuntui Heinäniemessä,
jossa emännän kuoleman jälkeen ei ollut vaimoista hoitajaa. Pian siellä
kaikki paikat toisenlaiselta näkymään rupesivat Marin sinne tultua.
Mari oli mennyt uuteen kotiinsa vaatteineen; muuta ei hänellä sinne
ollut vietävää. Mutta Taavetti tuumi: "Antaahan mennä, kylläpähän vähän
ajan päästä Heinäniemen Olli saa ihmeen nähdä."
Eräänä päivänä keväällä sai Taavetti kuulla, että Olli oli ollut
johonkuhun tarpeesen rahaa lainaksi hakemassa kuitenkaan senlaista
saamatta. Seuraavana päivänä otti Taavetti esille rahasäiliönsä ja
laski lukua kuinka paljon hän voisi antaa Marin myötäjäisiksi. Hänellä
oli sata ruplaa rahaa. Kuinka sitä nyt jakaisi, että se tulisi
säntilleen?--"Voinhan toisille siskoille vielä jotain ansaitakin",
arveli hän ja loppupäätös laskussa oli seuraava: "Mari saapi
seitsemänkymmentäviisi ruplaa."
Tämä summa taskussa lähti Taavetti astumaan Heinäniemeen ja kohta sinne
päästyään pisti hän sen Marin käteen, käskien antaa Ollille, ei
lainaksi vaan lahjaksi. Olli oli työssä pellolla eikä tiennyt asiasta
mitään ja Taavetti lähti astumaan laulua hyräellen kotiinsa.
Erittäin iloisella mielellä tarttui hän taas auraansa, kun oli saanut
palkita sisarellensa sen, mitä apua hän oli saanut torpan hoitamisessa.
Nyt aloitti hän taas työtä toivossa, että saisi jotakin antaa
toisillekin siskoillensa. Siskotkin huomasivat pian, että Taavetti oli
sinä päivänä iloisempi kuin tavallisesti.
Kun hän oli juuri alkanut kyntää, näkyi mies tulevan tietä myöten
pitkin pellon aidanviertä ja lähenevän torppaa. Mies ei kuitenkaan
torppaan mennyt, vaan hyppäsi yli aidan pellolle. Se oli Heinäniemen
Olli. Hän tuli jnoksujalassa Taavetin luo pitkin pellon pientaretta.
"Mitähän Ollilla nyt on niin kiireistä asiaa Taavetille?" arveli Hanna
Esterille, seisuuttaen vähän työtänsä.
"Hyvää päivää lankoni!" sanoi Olli.
"Seis ruuna", sanoi Taavetti.
Hevonen pysähtyi ja Olli löi lujasti kättä Taavetille.
"Sinä olet jalo mies, annoit varmaankin ainoat rahasi minulle", sanoi
Olli.
"Jäi vielä kaksikymmentä viisi", arveli Taavetti.
"Koko seitikan annoit näin ahtaana aikana, se oli miehen työ, jota en
tule koskaan unhoittamaan. Arvaappas kuinka niiden rahojen kanssa on
käynyt, vaan sinä kun asut täällä metsässä, niin ethän sinä voi mailman
riennoista tietää. Minä kävin juuri maksamassa huutoni.
"Minkä huudon?" kysyi Taavetti hämillään.
"Se oli kokonainen iso talo, jonka huutokaupassa huusin kahdeksan
päivää sitten, kuudestakymmenestä viidestä ruplasta, kymmenen ruplaa
jäi vielä sinun rahoistasi.
"Ja minä en ole kuullut koko huutokaupastakaan, vaan mitäpä tuolla
tiedolla olisinkaan minä tehnyt, enhän ole vielä mikään myynti
mieskään."
Sitä sanoessaan näytti Taavetti olevan hieman nyreissään.
"Sinä pahastut, minä näen sen sinun päältäsi, en sitä ihmeeksi
panekaan, jos vähän tuskautkin, kun ostin itselleni talon sinun
rahoillasi.
"Älähän nyt Olli kovin hätäile, ei kuitenkaan vielä niin pitkällä olla,
minä kaikesta sydämestäni sen onnen sulle suon.
"Suotko? siitä olen sinulle sangen kiitollinen, hyvästi nyt."
Olli lähti pois samaa tietä kuin oli tullutkin ja Taavetti sisarineen
katseli hänen jälkeensä, siksi kunnes hän katosi metsän taa.