Vuosia on taas pari vierähtänyt mitään merkillisempää tapahtumatta.
Taavetti on vaan saanut valmiiksi uuden pajansa ja on yhtä ja toista
kappaletta siellä taoskellut. Kahtena viimeisenä kesänä on vuodentulo
ollut niukempi; kuitenkin on Taavetti säästänyt vähän rahaa ja jyviä.
Hän on kahdeksantoista vuotinen ja siihen asti aina ollut terve; hän ei
ole koskaan tuntenut kipeäksi itseänsä. Nyt hän tuntee päänsä
kummallisesti humisevan, maailma pyörii mustana silmissä ja hänen on
keskellä päivää paneuminen vuoteesen. Sisarilla ja äidillä on hätä
käsissä, sillä Taavetin ruumis on polttavan kuuma ja hän rupeaa
puhumaan epäselviä, katkonaisia sanoja. Sisaret koettavat häntä auttaa
parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sairas on sairas ja tarvitseisi
siis älykkäämpää apua. Turhaan odottavat he tointumista puolipäivästä
iltaan; pahemmaksi hän vaan tulee, nousee väliin ylös ja tahtoo mennä
ulos. Kaikki sisaret tarvitsevat kaiken voimansa, hillitessään tuota
jättiläisvoimaista, raivostunutta hourailijaa. Ei auta mikään nyt muu,
täytyy nuorin sisar Liisa lähettää kylästä apua hakemaan. Hän lähtee
juoksemaan syksyisen yön pimeyteen ja juoksee niin paljon kuin vaan
jalkansa kannattavat Pynnölään.
Kamalan mustaa on ollut nuoren arkamaisen tytön yksinään pimeässä
syys-yössä juosta tuo synkän metsän läpi kulkeva taival. Ja kyllä vielä
osaa pelkoa lisätä haukkumisellaan ja kiinnitapailemisellaan tuo
vahdissa seisova suuri Pynnölän koira, joka ei millään hinnalla tahdo
häntä laskea yöllä huoneesen eikä portaita ylös.
Koiran haukunnasta havahtui talon väki ja isäntä rientää porstuaan.
"Mikä siellä portailla on?" huusi hän että kartano kajahti.
"Minä täällä olen."
"Kuka minä?"
"Liisa Rahkonen. Taavetti on kipeänä kuolemaisillaan, tuppaa ulos, että
me saamme rynnistää hänen kanssaan hengen edestä."
"Ai! Taavetti! Voi minua!"
"Mitä sinä, Leena, puhut?"
"Minä vaan sanoin, että on onnetonta, jos hän kuo--
"Kuolee, kuka? Säikähditkö, pelästyitkö sinä?"
"Mene nyt sisälle, Leena, ja rauhoitu ja tule sisään, Liisa."
Nyt menivät kaikin kamariin ja Leena meni peräkamariin, jossa hän
kuului kiivaasti panevan vaatteita päälleen. Isäntä sytytti valkean
pöydällä olevaan kynttilään.
"Joko hän on kauankin ollut kipeänä?" kysyi hän, pannen myöskin
päälleen.
"Puolipäivästä asti."
"Mitäs minä siellä teen, kun en minä osaa mitään rohtoja hänelle
toimittaa? Jaa no, menenhän minä sinne kumminkin."
Leena tuli täydessä puvussa etukamariin.
"No, minne sinä olet menossa? Hyvä lapsi, minne sinä aiot?"
"Sinne, mihin isäkin."
"Sinne, no mutta miksikä se siitä tulee?"
"Onhan teidän hauskempi palata, kun minä olen mukananne."
"Sen puolestahan tuo on."
Silloin sitä lähdettiin.
Kiirein askelin astuttiin pimeässä ja monen haparoimisen perästä
päästiin vihdoin torppaan.
Sairas oli nukkunut ja huokui väliin hyvin raskaasti, väliin taas
tuskin kuuluvasti. Kaikki olivat hämmästyksissään ja tytöt olivat
vallan raukeat kovasta ottelusta sairaan kanssa.
"Saapa nähdä kuinka siinä vaan käy", tuumi isäntä, ja koetteli
sairasta.--"Kyllä se on kuumetta, mutta mitä lajia? Onko tuo nyt
lavantautia tähän vuoden aikaan?"
Leena läheni sairasta, painoi kätensä hiljaa Taavetin otsalle ja vedet
juoksivat pitkin poskia alas.
"Kyllä hän on kovin sairas", sanoi hän, koettaen la'ata itkemästä.
Isäntä katseli tytärtään, vaan ei puhunut mitään, pani vaan tupakkaa
piippuunsa ja oli yskivinään.
"Kyllä hän taitaa kuolla; hän on niin minusta----kuinka sitä sanoisin",
sanoi Leena.
"Joku meiltä kuolee, kukahan lienee, vaan ilman ei se mene tämä syksy.
Kyllä minun uneni ennen on toteen käyneet", tuumi Taavetin äiti, istuen
nurkassa ja nojaten päätänsä lämpöiseen uuniin.
"Enhän vaan minä", sanoi Mari.
"Enkä minä" sanoi Hanna.
"Kukaties minä", sanoi Esteri.
"Pikemmin se olen minä", Liisa, nuorin tytär hökäisi.
"Arvaahan sen, että tottahan se on Taavetti, joka on jo lähellä
kuolemaa ja te kaikki olette terveitä", arveli Leena.
Toiset tytöt kaikki vapisivat, vaan Leena istui vakaana.
"Se on kummallinen ihminen tuo Leena", virkkoi isäntä. "Se on pienestä
lapsesta asti ollut semmoinen, ettei se ole pelännyt mitään. Hän on
aivan äiti-vainajansa kaltainen. Miehet ei pelkääkään, minä luulen,
tuskin kukaan; mutta naisissa on sitä vastaan hyvin harvat, jotka eivät
pelkäisi."
Vähitellen tulivat kaikki uneliaiksi ja yksi toisensa perään vetäysivät
mihin saivat kallistua huokaamaan. Isäntä ja Leenakin kävivät
pitkäkseen penkille. Kynttilä paloi pöydällä ja hämärästi valaisi
isohkoa huonetta. Kun olivat kaikki nukkuneet, nousi sairas sängystään,
ja isäntä ensimmäiseksi kuuli, kun tuvan ovi kiinni lupsahti. Silloin
nousi hän ylös ja katsahti sänkyyn ja Taavetti oli poissa. Nyt hätkähti
isäntä pahanpäiväisesti ja äännähti:
"Johan se Taavetti on karannut!"
Silloin kavahtivat melkein kaikki pystyyn ja Leena oli ensimmäiseksi
ulkona. Pian hän jo taluttikin Taavettia toisia vastaan ja isäntä
paraiksi ennätti tukeamaan toiselta puolelta. Niin saivat he sairaan
sänkyyn, joka ei enään taas maailmasta mitään tiennyt. Leena selitti
löytäneensä hänen makaamassa rappujen edessä pihalla; vaan kun hän otti
kädestä kiinni, nousi se ylös ja alkoi astua rappuja ylös. Samassa se
kuitenkin tuli niin hervottomaksi, että tahtoi taluttajansa kaataa
maahan.
Nyt ei enään kenenkään silmään tullut uni, vaan valvoivat kaikki aamuun
asti. Silloin lähtivät isäntä ja Leena pois ja isäntä lupasi toimittaa
rohtoja.
Iltapäivällä tuli Leena, tuoden rohtopullon mukanaan. Sairas ei
ollutkaan enää päivällä hourinut. Hän oli saanut rohtoja pappilasta. Ja
kun hän nyt taas oli saanut Leenan tuomia rohtoja osasi hän jo vähän
päästä selällään maaten puhua selvästi yhtä ja toista. Vaan kun koetti
nousta istualle, musteni silmissä ja hän kaatui vuoteellensa.
"Rohto vaikuttaa", arveli Leena, nähtävästi hyvillään.
"Mikä sinun tänne on tuonut?" kysyi Taavetti.
"Arvelimpa jos jotenkin voisin lieventää vaivojasi."
"Se on harvinaista hyvyyttä", sanoi Taavetti kääntyen kyljelleen
sängyssä ja katsellen permantoa. "Sinun kaltaiseltasi sellainen hyvyys,
että tulet hoitamaan torpparia, on vieläkin sanoen harvinaista."
Leena mietti siihen jotakin vastausta, vaan ei ajatukset syntyneet
sanoiksi.
Sairas tuli taas kuumeen kouriin, niin ettei hänen kanssaan voinutkaan
keskustelua jatkaa. Selvään näkyi Leenan kasvoista että hän pelkäsi
Taavetin kuolevan.
Viikkoja vieri ennenkun Taavetti tointui taudistansa ja melkein
joka päivä kävi Leena häntä katsomassa. Kun Taavetti nousi ylös
sairas-vuoteelta, kääntyi Liisa, nuorin sisar, samanlaiseen tautiin.
Hän tuli verkalleen kipeäksi ja luultiin sen menevän pian ohitse; mutta
niin ei käynyt. Kolme viikkoa sairastettuaan kuoli hän.
Niin oli äidin uni toteutunut. Mutta syvän surun vaikutti Liisan
kuolema koko perheesen, sillä hän oli kaikkien toisten siskojensa
lempilapsi, niiden hoitama ja kasvattama. Oudon ja tyhjän jäljen jätti
hän, kun hän maan mustaan povehen vietiin, sievästi laitetussa
sinisessä arkussaan.
Ja siihen yhteen uhriin taukosi taudin raivo.