Seuraavana päivänä tuli kova kysymys, kuka tytöistä ensimmäiseksi
kutous-kouluun menee. Taavetti oli aamulla hevosen kanssa lähtenyt
metsään. Siinä siis tytöt neuvottelivat osaksi keskenään, osaksi
äitinsä kanssa.
Liisa, joka oli vasta kymmenvuotinen, sanoi:
"Minä menisin mielelläni."
"Sinä olet liian pieni; jos minä menisin, niin se toista olisi", sanoi
kaksitoistavuotinen Esteri.
"Johan nyt, nuoremmasta päästäkö niitä kankurin oppilaita
aloitetaankin", sanoi äiti.
"Kaikkein sopivin on siihen Hanna", sanoi Mari.
"Niin minunkin mielestäni", sanoi äiti. "Sillä Marin täytyy olla kotona
emännyyttä pitämässä, ja kun kerran oppi taloon saadaan, kyllä se siitä
leviää joka sisareen."
"Olkoon menneeksi", sanoi Hanna ja lähti astumaan Mertalan Matleenan
luo.
Vähä sen jälkeen tuli Taavetti kotiin metsästä.
"No, onkos kukaan mennyt kutomaan?" kysyi hän kohta sisään päästyänsä.
"Hanna meni", vastasi äiti.
"Se minunkin tarkoitukseni oli, että Hannan sinne olikin mentävä;
hänestä se kumminkin tulee kankuri, jos kenestäkään koskaan," sanoi
Taavetti, katsellen akkunasta ulos. "Ja minäkin aion opetella tekemään
joka sorttia työtä, että osaisin kaikkia."
"Jolla on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää", vastasi äiti
sananlaskulla.
"Eipä. Se sananlasku ei aina pidäkkään paikkaansa. Kaikkein vähimmän
sen tarvitsee nälkää nähdä, joka osaa monenlaista tehdä. Jos ei yksi
auta, auttaa toinen."
Mitä olikaan Taavetti metsästä tuonut, mitä puita hänellä oli kuormassa
pihalla, mihin tarkoitukseen hän niitä aikoi käyttää, siitä eivät tytöt
suoraa saaneet. Aikoisiko hän ruveta huonetta rakentamaan, vai mitä hän
niin suurilla puilla? Varmaankin hän on niitä luvattomasti varastanut,
josta hän ehken joutuu aika sakon saamaan. Mari se toisille pihalla
niin arveli ja Taavettikin siihen, samassa tullessaan, kuuli harmikseen
Marin viimeiset sanat "sakon saamaan".
"Minkä sakon saamaan? Enkö minä ole niitä isännältä rahalla ostanut? Ei
suinkaan mahtane ostamisesta olla mitään sakkoa."
"Enhän minä tiennyt sinun niitä ostanees", sanoi Mari hämillään.
"Milloin ennen olen mitään varastanut? Luuletko että minä varastamalla
rupean aikeitani panemaan käytäntöön?" Viimeisen lauseen sanoi hän
semmoisella painolla, että tytöt päättivät parhaaksi juosta navettaan.
"Vai varastanut minä olisin kimpi-kellekseni?" tuumi Taavetti, purkaen
kuormaansa; "ei noilla naisilla ole paljon päässä pidettävää."
Siitä sitten noita kelleksiä kuivailtiin, ja ennen pitkää Taavetilla
oli uusia kiuluja, saaveja, ämpäreitä, ja mitä vaan entiseltä ilman
oltiin, niitä Taavetti kotona teki.
Pian Hannakin asetti kangaspuut paikoilleen omassa tuvassa, ja
pirtojakin oli ostettu ruotsalaiselta pirran eli kaiteen-kauppiaalta.
Kun Hanna kutoa helskytti harmaata sarkaa, vilkaisi Taavetti usein
sinne päin veistellessään, ja tuumi väliin itsekseen: "pian ne tytötkin
oppii jos pojatkin."
"Mitä multaa sinä Taavetti nyt taas hämmennät?" sanoi Mari eräänä
päivänä.
"Milloin ennen olen multaa hämmentänyt?" kysyi Taavetti, kiivaammin
vaan hieroen ja hämmentäen.
"Et juuri ennen, vaan minusta näyttää kuin rupeaisit valamaan, ja minua
peloittaa että sinä laitat pahan käryn hajun, ja poltat permannon."
"Poltanko permannon! Missä olet nähnyt valaessa permantoa poltettavan?"
"Kerta satuin käymään Tuomolassa, kun isäntä oli parhaallaan valamisen
puuhassa, eikä aikaakaan, kun messinkiä sitten kaadettiin, niin meni se
permannolle ja tietysti hukkaan kaikki. Ai sitä katkeraa savua, mikä
siitä nousi! Kun vielä muistan, niin kurkkuani karvastelee."
"Kylläpä se oli katkeraa savua, kun vielä kurkkuasi karvastelee."
Sitten kun kaikki oli kunnossa ja metalli oli kiehuvan kuumaa, kaatoi
Taavetti sitä, mutta permannollehan se läpitse juoksi, ja savu ja käry
nousi kauhea.
"Johan se Mari sanoi että niin se käypi", sanoi sisar Liisa.
Samassa tuli Marikin tupaan, kuin kiehuva metalli pitkin permantoa
juoksi.
"Sanoinhan sen jo, että aivan Tuomolan isännän lailla sinä valat,
nimittäin pitkin permantoa."
Samassa sieppasi Mari tuvan toiselta puolelta saavin, joka oli
puolillaan vettä, ja heitti sen vaaran paikkaan. Pahasti kirisi, ja
sohisi nuot kaksi elementtiä, ennenkun taukosivat.
"Olisithan siihen vettä itsekin saanut kaataa", sanoi Mari.
"Mikäs mun kädessäni oli? Olisi kai pitänyt tämä heittää nurkkaan
tiedän mä."
"Ai, en huomannut! Mutta tulikohan yhtään tiukua?"
"Jahkahan jäähtyy, niin katsotaan."
Kun katsottiin, oli kaksi vähän sinne päin, vaan toiset ei nimeksikään.
Vikahan siinä oli, missä vika. Tiesi kait sen; ei suinkaan se
permannolle ilman.
"Kyllä minä nyt jo huomaan, aha! Oppia niissä kaikissa tarvitaan. Mutta
tekijäänsä näkyy neuvovan valmis työkin. Jahkama koetan toisen kerran!"
Eikä Taavetti heittänyt ennen kuin sai tiukunsa valetuksi ja itse hän
teki sorvaus-laitoksen ja sorvasi tiu'ut kirkkaiksi kuin mikäkin, ja
tuumasi sitten:
"Ei minunkaan hevoseni ole ilman tiukuja."
Kun tuli ensimmäinen sunnuntai tiukujen valamisesta, asetti Taavetti
tiu'ut hevosen kaulaan ja valjasti ruunan kirkko-reen eteen. Kaikki
sisaret rekeen ja itse kannaksilla seisoen ajoi hän kirkolle.
Kirkon mäelle tultua veti hän ihmisten huomion erittäin puoleensa.
Muutamat Taavetin tuttavat pojat tulivat tutkimaan asian laitaa,
olisiko siinä joku erityinen syy, jonka johdosta hän nyt noin sisariaan
kirkolle vedätti. Ja pian huomasivat he hevosen kaulassa uudet tiu'ut.
"Oletko itse valanut nuo tiu'ut?" kysyi eräs Taavetin
rippikoulu-kumppani, Hetiskan talon nuorempi poika Esa.
"Itsehän minä ne valoin, vaan eipä niistä hääviset tulleet."
"Älä mitään; kyllä ne vaan siinä tekevät täyttä virkaa."
"No, heliseehän vähän; välttäähän nuo mökin miehelle."
"Aivan täyttä päätä."
Vihdoin keräytyi siihen koko joukko nuoria miehiä, ja tuumivat tiukujen
olevan niin siistiä työtä, ettei kaupungin valureiltakaan olisi saanut
sen puhtaampaa.
"Tee minullekin tiu'ut!"--"Ja tee minullekin!" kuului joukosta useampia
ääniä.
"Saahan tehdä; aikaahan tätä mökin miehellä on", arveli Taavetti ja
meni kirkkoon.
Palausmatkalla Taavetti kehui kosolta saaneensa tiu'un tilauksia.
"Sitä vartenko sitä kirkossa käydäänkin, että tilauksia saamassa?"
kysyi äiti.
"No, täytyyhän köyhällä väliin olla yksi tie, kaksi asiaa", tuumi
Taavetti.
"Kylläpähän se välistä niinkin taitaa olla", sanoi muori. "Vaan täytyy
koettaa kirkossa käydä vapaalla mielellä kaikista maallisista puuhista."
Seuraavana päivänä rupesi Taavetti äitinsä kanssa neuvottelemaan, että
torppaan hankittaisiin paja.
"Paja? Mitä sillä tehdään meillä? Kuka siinä sepittäisi?" kysyi äiti.
"Minä siinä olen aikonut toisinaan sepittää", vastasi Taavetti.
"Kyllä minä sen huomaan, mutta pelkään, että sinä tulet liian
ylimieliseksi, eli miksikä kiihkoksi sitä kutsuisin. Se tulee
tuommoinen alituinen puuhaaminen jo melkein pelkäksi hullutukseksi, ja
sinä luulet, että kaikkia osaa tehdä, kun vaan alkaa. Mutta sepän työ
on semmoinen ammatti, että sitä ei osaa ilman oppia käymättä ja
oppiinmeno on tarpeeton, kun meillä on jo velatoin torppa."
"Niin, mutta minä en, äiti, aiokaan ikääni torpparina olla.
"Kyllä minä sen huomaan ja olenhan sen jo sanonutkin joskus, että jolla
on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää. Suustasihan se jo kukkuu, että
sinusta tulee vielä seurakunnan vaivainen. Ja mikäs siinä muu auttaa,
kun sinä työhön pystyvänä aikana rupeat kustantamaan semmoisia
laitoksia, jotka eivät tuota tään taivaallista! Mikäs muu siinä tulee
kuin miero eteen lopulta!"
"Te olette liian ahdasmielinen, äiti. Jos minä niin olisin ollut, niin
meillä ei olisi tätä torppaa."
Sen sanottua pani Taavetti turkin päälleen ja alkoi astua ulos pihasta.
"Minnekkä sinä nyt menet, Taavetti, kun niin alakuloiselta näytät?"
kysyi Mari pihalla.
"Menen kylään neuvottelemaan, kun ei kotona asiat selvene."
Oli kirkas päivä kevättalvella. Taavetti astui ja oli syviin
mietteisiin vaipuneena. Metsä, jonka läpi tie kulki, hajahti erittäin
hyvälle. Siinä astui hän ajatuksissaan ja tuli melkein huomaamattansa
Pynnölän pihalle. Isäntä seisoi pihalla.
"Hyvää päivää isäntä!" tervehti Taavetti.
"Jumal' antakoon! Mitäs Taavetti niin surulliselta tänään näyttää?"
"No, empä tiedä itsekään; mutta olis minulla vähän puhuttavaa teidän
kanssanne."
"Menemme kamariin", sanoi isäntä.
Menivät siis molemmat sisälle.
Kun olivat istahtaneet, kysyi isäntä, joka jo oli elähtänyt mies:
"Mikä asia se on, joka sinulla nyt on toimitettava?" Tätä sanoessaan
katsoi hän Taavettiin erittäin uteliaan näköisesti.
"Se asia itsessään ei ole paljo mitään, mutta----"
Siihen se jäi.
Isäntä tuli vielä enemmän uteliaaksi.
"Ethän vaan aikone pois matkustaa?"
"En, minä en matkusta mihinkään, minä vaan tuumin laittaa oman pajan."
"No, mitä kaikkea sinä vielä mahtanetkaan laittaa, ainahan sinä
puuhaat, niin kuin olisit koko poika paljasta tointa ja puuhaa!"
Isännän silmät kiilsivät sitä sanoessa.
"Niin, kyllähän minä puuhaan, vaan minun on vaikea puuhata. Se viepi
kaiken halunkin pois, kun äitini on aina vastaan, vaikka mitä
yrittäisin."
"Niin se nyt mummo parka luulee, kun sinä olet vielä niin nuori, että
jos siitä sitten ei tulisi mitään, olis siinä sekä ajan että rahan
hukka. Kyllä mummo siinä on tavallansa aivan oikeassa, että se
kieltelee, ja jos sinä olisit joku toinen poika, joka ei mitään aikoin
saisi, niin hänen kieltonsa olisi aivan oikeutettu. Sinua kumminkaan ei
hänen pitäisi kieltämän. Se on muuten aivan oikein, ettet rupea omin
neuvoisi äitisi kanssa väittelemään ja tekemään hänen tahtoansa
vastaan, vaan puhut muiden ihmisten kanssa, ja puhuen aina asiat
selvenevät. Minun neuvoni on: älä vielä laita pajaa. Sinä saat sepittää
minun pajassani ja harjoitella ja saat käyttää nuorempia sisariasi
lietsojina, ja jos sinusta seppä tulee, niin ei äitisikään sitten enää
kiellä sinua pajaa laittamasta.
"Istu, minä sanon Leenalle että tuopi kahvia", lopetti isäntä, ja meni
toiseen huoneesen.
Taavetti kuuli kuinka isäntä siellä hoputti tytärtään, ja sanoi siellä
olevan vieraan itsellään.
"Vieras", jupisi Taavetti itsekseen; "kyllähän niitä kuuluu tässä
maailmassa olevan vieraitakin. Se on vähän liikanaista kohteliaisuutta
minusta."
Isäntä tuli pian takaisin, ja arveli: "Kyllä se on kaikkein paras, kun
sepität meidän pajassa!"
Vähän ajan takaa toi Leena kahvia. Hän oli Pynnölän talon nuorin tytär
ja oikein sievän näköinen. Kaksi oli tytärtä Pynnölässä; vanhin, Elsa,
oli jo aikoja sitten naimisissa, ja johan tuo Leenakin näkyi olevan
aikaihminen.
Kahvin juotuaan suoriutui Taavetti kotimatkalle. Hän hyräili mennessään
ja oli iloinen, vaan eipä kuitenkaan oikein iloinen. Joku häntä
kumminkin vielä vaivasi.
"Minä saan sepittää Pynnölän pajassa", sanoi hän äidillensä kotiin
tultuansa.
"Vai niin, vai olit sinä Pynnölässä jo pajaa kysymässä. Mitä sinä
sepität--haravia vai viikatevarsia?"
"Jaha, vai puukaluja minä sepitän! Te luulette ettei siitä tule mitään,
mutta minä rautaa taon ja kalkutan."
Seuraavana päivänä meni Taavetti koettamaan sepittää, halunsa mukaan.
Hän vei Esteri sisarensa kanssaan lietsojaksi. Tarkoitus olikin vaan
koettaa, saisiko rautaa minkäänlaiseksi muodostumaan ja hän takoi
rautapalan, vasaran muotoiseksi.
"Jopa tuli vasara, vaan ei siinä ole vielä reikää, mihin varsi
pannaan", sanoi isäntä, kun tuli työtä katsomaan.
"Kyllä siihen silmäkin tehdään", sanoi Taavetti ja löi silmän siihen,
ensin rautaa vähän kuumennettuaan.
"Mutta merkillinen poikahan sinä olet ja vasara on valmis, että kun
varren panee, voi hevosta kengittää", ihmetteli isäntä.
Nyt vietiin tuo uusi vasara ulos pajasta ja sitä näyteltiin yhdelle ja
toiselle. Kaikki olivat kummissaan, kun Taavetti oli osannut sen tehdä.
Taavetti lähti sitten sisarensa kanssa kotiin ja antoi vasaran äitinsä
käteen.
"Onko tämä vasara sinun tekemäsi?" kysyi äiti koetellen sitä
hyppysissään.
"On."
"No, mitä sanoo Esteri? Onko se totta?"
"On."
"Laita pois paja! En minä tahdo enään sinua kiusata. Tee mitäs taidat,
kun vaan et tule ylpeäksi."
Taavetti tuli hyvin alakuloiseksi, äitinsä viimeisestä lauseesta.
"Kyllä se voipi pian niinkin käydä", ajatteli hän. "Siis en laita vielä
pajaa, ennen kun tiedän etten siitä tule ylpeäksi."
Pian tulikin siihen esteitä, ettei hän joutanutkaan pajapuuhiin.
Satulamaakarin työtä rupesi tulemaan; sillä talven ajalla oli särkynyt
hevosenkaluja useammissa paikoissa. Koko kevät meni kulkiessa niitä
korjaamassa, sillä hänen täytyi ehtiä käydä monessa talossa. Töin
tuskin ennätti hän valaa tilatut tiu'ut, että niiden ääni vielä vähän
ehti soida talvi-kelin aikana.
Kesällä sai Taavetti taas harrastaa torpan tilusten viljelyksessä.
Kaikki sisaret olivat myöskin uutterasti apuna ja pian tulikin työt
tehdyksi, sillä voimat lisääntyivät vuosi vuodelta kasvavissa
nuorukaisissa. Ennättivät siis jo tytöt käydä kylän työssäkin, niityllä
ja pellolla. Taavetti kävi päivätöissä Pynnölässä ja väli-aikoina hän
kyhäsi vanhoista laudoista pientä pajaa. Sinä kesänä tulikin
erinomainen vuosi ja jyvät suuria ja raskaita.
Kun sato oli korjattu, lausui äiti:
"Jumalaa saamme kiittää, siitä kaikenlaisesta hyvästä menestyksestä,
joka osaksemme on tullut. Mutta varmana saamme pitää sen että tulee
myöskin vastoinkäymisen aikoja."