Entinen asukas oli kylvänyt ruista, jonka laiho kevään tultua erittäin
vihriänä pellolla virkisti uutten asukasten silmiä, samalla uusilla
toiveilla rohkaisten mieliä. Nyt se ken kynnelle kykeni, oli
pellon-työssä lantaa vetämässä, hajottamassa ja pöyhimässä, sillä oli
suvitoukojakin tehtävä. Simo se kynti hevosella ja tunsi että hän oli
käsityöläisenä täydellisesti maantyön unohtanut, vaikka nuoruudessaan
oli siihen jo joltisesti perehtyneenä ollut. Kylästä ei hän kumminkaan
lähtenyt apua hakemaan, itse hän tahtoi tehdä, vaikka kömpelöstikin
ja niin saatiin tuotahätää ohra tehdyksi. Samaa tietä saivat mennä
muutkin kesä-työt, omatakeisen väen kanssa. Siinä oli kumminkin
heinänteko-aikana pulma edessä, kun torpasta piti kaksi viikkoa
olla mies talossa niittämässä ja Simo ei kehdannut mennä huonoa
niitto-taitoansa kylän väelle näyttämään. Olisi hän vaihettanut
satulamaakarin työhön ne päivätyö-päivät, vaan isäntä ei siihen
myöntynyt. Senvuoksi Simo palkkasi edusmiehen edestään ja pääsi sillä
pälkähästä.
Kaikenlaisten kesätöiden aikana, erittäinkin heinän teossa, kunnosti
pieni Taavetti itseään niin, että isä ja äiti arvelivat: siitä pojasta
se kalu tulee, jos tullakseen! Isä oli pääsemättömissä siitä pienestä
viikatteesta, jota Taavetti tahtoi itsellensä toimitettavaksi; vaan kun
viikate saatiin, niitti hän, ettei aikamies paremmin.
Simo ja Taavetti kahden puivat riihen. Pellon leikkuussa teki äiti
täyden työn, vaan riiheen ei hän voinut mennä; sillä hänen silmiensä
kipeyteen oli suurena syynä entiset nuoruutensa aikuiset riihen
puimiset.
Viljaa tuli niin paljo kuin sitä tullakin piti; sillä siinä paikassa,
jossa tuo torppa oli järven rannassa, ei halla uskaltanut kynsiänsä
näyttää, vaikka sinä kesänä kyllä kävi talollistenkin pelloilla.
Nyt kun hän oli saanut kaiken viljansa korjatuksi, järjesti hän ja
laski kuinka paljon hän tarvitsisi perheen ylläpidoksi ja siemeneksi
ensi uutiseen; hän huomasi, että koko joukko viljaa liikeni
velkamiehille luovuttaa, ja niin hän maksoi pois viljalla viisi
velkojaansa, että jäi enään vaan jäljelle yksitoista. Syksyllä hän taas
kävi niissä hevosen kaluja tekemässä, jotka vielä saamista olivat, ja
niin hän maksoi torpan hintaa jättiläis-askeleilla, kotiväellä kun oli
murheeton leipä, ja kaiken työpalkan voi käyttää velan maksoksi. Että
pian vaan velasta päästäisiin, teki Taavettikin työtä niin kiivaasti,
että ihmiset rupesivat poikaa varoittamaan hiukan terveyttään
säästämään. Taavetti oli kumminkin saanut pieneen päähänsä innon, ja
kun taas kotiin palattiin talvea viettämään, tuumi hän, että isä tekisi
niin hyvin, panisi hevosen aisoihin, ja menisi kaupunkiin valkoista
lammas-nahkaa ja saphiania noutamaan. Isä täytti pojan pyynnön ja toi
kaupungista tarpeelliset aineet. Taavetti rupesi nyt tekemään kintaita
sekä tupakki- ja raha-kukkaroita. Mutta että työ joutuisi sukkelaan,
asetti hän apu-neulojaksi molemmat vanhemmat sisarensakin, ja oli itse
mestarina. Sillä tavoin valmistui niitä kintaita ja kukkaroita niin,
että tuli sen talven kululla koko kylään melkein joka miehelle.
Taavetti ansaitsi sillä tavalla vähän nopeammin rahaa kuin
satulamaakarin työllä ja isä kulki rahti-ajossa, ettei hevonen
joutavana syönyt.
Keväällä huomattiin, että Taavetin ansiolla voitiin maksaa pois kaksi
velkamiestä ja Simo taas maksoi kolme pois rahdin-veto rahoilla. Nyt
jäi enään vaan kuusi velkamiestä, eikä nekään olleet kaikista
suurimmat.
Taas tuli kesä ja ruvettiin kesätöitä toimittelemaan, mutta ennen kuin
ohra saatiin tehdyksi, tuli Simo kipeäksi ja viisi päivää
sairastettuansa kuoli. Se oli tuntuva suru vaimolle ja lapsille. Kun
pikkusen olivat alkuun päässeet, niin näin se nyt kävi, ja isä, jonka
olisi vielä kauvan aikaa tarvinnut työskennellä, korjattiin pois.
Esteri suri ja itki, niin että hänen entisestä huonot silmänsä tulivat
vielä huonommiksi, ja pelko että velkamiehet vievät torpan vielä enensi
hänen suruansa. Jumalaan Esteri tosin luotti lujasti, mutta ei hänen
päähänsä kuitenkaan se seikka tahtonut mahtua, että velkamiehillä olisi
jotain luottamusta hänen kymmenvuotiaasen poikaansa. Sen Taavetti
kumminkin vakuutti, että ne häneen täydellisesti luottavat.
Isä haudattiin, eikä kukaan velkamiehistä näyttänyt pitävän mitään
kiirettä; ei ääntäkään päästetty että Simo velkaakin olisi. Kumminkin
kun hautajaispuuhat olivat ohitse, meni Esteri kaikkien jäljellä
olevien velkamiesten luo, kysymään mitä he nyt aikovat tehdä.
Yksi sanoi yhtä toinen toista, mutta kaikki ne pääasiassa olivat sitä
mieltä että heillä kiireempi olisi velkaansa vaatimaan, jos poika olisi
kuollut isän sijasta, ja että Esterin ei tarvinnut hätäillä niin
kauvan, kuin hänellä oli Taavetti elävänä luonansa. Pitäköön huolta
asioistansa miten parhaiten taisi.
Kun äiti kotiin tultuansa hyvillä mielin kertoi Taavetille, mitä
isännät hänestä arvelivat, sanoi poika:
"Sanoinhan sen jo, että ne minuun luottavat, jos ei muuhun, niin minun
käsityöhöni."
Nyt täytyi ottaa apumies kylvöjä tekemään, sillä Taavetti ei toki vielä
siihen kyennyt, ja niin saatiin taas kylvöt tehdyksi ja pellot lainehti
kauniissa laihossa. Kun niityn aika tuli, niitti Taavetti torpan
niittämiset pikku viikatteellansa yksinään, vaikka se kävikin
hitaammasti ja huonommasti kuin perin aikaiselta.
Isäntä, kun tuli päivätyö-viikot, tyytyi siihen että Taavetti ne
suoritti, hän ei pitänyt väliä, kun torpasta vaan oli mies niityllä, ja
mieshän Taavettikin oli, vaikkei vielä henkirahaa maksava. Mutta vaikka
isäntä ei enempää vaatinut, niin ei Esteri kumminkaan isäntää jättänyt
ilman hyvitystä, vaan kävi lisäksi viikon peltoa leikkaamassa, josta
isäntä oli erittäin kiitollinen.
Sillä tavalla sitä sitten eteenpäin elettiin. Taavetti vahvistui vuosi
vuodelta, niinpä siskonsakin, ja velka tuli käsityöllä maksetuksi,
vaikka Taavetin täytyi apulaisena käyttää toisen kylän satulamaakaria
vaikeampien töiden tähden monena peräkkäisenä vuonna.