Kun lumi suli ja kevät tuli, oli Vähämäen alangossa kiirettä; siinä
Simo ja Taavetti käänsivät kenttää nurin. Olipa Taavetin äitikin
vääntämässä, perunoita oli saatu kylästä velaksi vasta tehtävästä
satulamaakarin työstä, ja niitä, joissa jo ituset olivat pitkällä,
sijoitettiin kentälle, ja turpeet kaadettiin päälle. Iso ala oli pian
laitettu perunaan ja lopetettiin työ hyvässä toivossa.
Saattoihan tuota satulamaakarin työtä tehdä kesälläkin. Kun olivat
pitkät kauniit kesä-päivät, niin silloinhan tuo luunsärkykään ei niin
kovasti ukko Simon luita säilöstänyt, ja näkihän tuota vähän Esterikin
eteensä kirkkaalla päivällä, että saattoi edes lapsia hoitaa, ja ruokaa
laittaa. Siinä nyt vanhempien suureksi iloksi Taavetti poika pikilankaa
veteli, niin ettei se sivullista paljo naurattanut; enemmän se
ihmetytti, kun kahdeksanvuotinen poika neuloi kuin aikainen mies. Kovin
rupesi vanhempia peloittamaan, että kasvava poika voisi niin ahkeralla
työntekemisellä turmella terveytensä, ja käskivät häntä ulos toisten
lasten kanssa leikkimään, mutta Taavetti vastaeli:
"Ei ole leikillä väliä; ei kaikki lapset tarvitse leikkiä yhtä
vanhaksi."
Pian kuului maine Taavetin työtelijäisyydestä ylt'ympäri, ja kylän väki
alkoi katsella Simo Kähkösen perhettä toisilla silmillä. Aina enemmän
tuli tilauksia, kun saivat pian työnsä valmiiksi. Ja kun ukko Simo
vakuutti, että pojan työ on yhtä kestävää kuin hänenkin työnsä,
kantoivat isännät nahkoja nurkat täyteen, ja oli kiire ettei tahtonut
joutaa päätään sammuttamaan.
Simo Rahkonen oli hyvä satulamaakari. Sen tiesi jokaikinen mies sillä
paikkakunnalla että jos vaan nahka kesti, min työ kyllä kesti vaikka
minkälaisen oriin riuhtoa. Vaan hän oli aina ollut hiukan hiljainen
työssään; oliko se sitten siitä syystä, kun kaikki pistot niin lujaan
vedettiin; kenties vähän siitäkin. Pian kumminkin tuli työtä liikaa,
kun Rahkonen oli juuri nykyjään laskenut hiukan työpalkkansa, eikä hän
poikineenkaan, ei millään muotoa voinut kaikkia tilauksia suorittaa.
Vaan vähäpä siitä, saahan apua, jos tarvitsee, tilausta ei ole koskaan
liiaksi.
"Odottakaa, odottakaa hiukan! minä otan apulaisen", sanoi Simo
muutamille kiirehtijöille, ja niille, joilla ei ollut aikaa odottaa.
Hän tiesi toisessa seurakunnassa olevan välttävän satulamaakarin, jolla
oli useampia poikia, ja tiesi myöskin ettei hänellä ole mitään
polttavaa kiirettä. Hän matkusti sinne ja toi apulaisen tullessaan, ja
nyt sitä tehtiin työtä kolmissa miehin.
Nyt sujui asia aika vauhdilla, työt valmistuivat ja rahaa ja viljaa
karttui; ja perheellä oli riittävä toimeentulo, ja ukko Simo tuumaili,
että olisi hän ollut ilmeinen hassu, jos olisi mennyt köyhäin apua
pyytämään, kun noin hyvin ilmankin pääsi läpi asioissa.
"Kiitä poikaa siitä!" sanoi vaimo.
Pian rupesi sen verran ylikin kokoontumaan että Rahkonen voi ostaa
nahkoja karvarilta ja valmistaa omaa työtä kaupaksi. Olihan niitä
maallakin sellaisia, jotka mielellään valmista ostivat; eihän sitä
kaikilla nahkojakaan ollut ja täytyihän niitä kaupungista kumminkin
toimittaa. Niinpä ennen pitkää Simo Rahkosella oli täydellinen
satulamaakarin tehdasliike.
"Niin se näyttää, kuin minun maanviljelykseni jäisi sikseen
satulamaakarin työn tähden; näyttäähän tuota käsityölläkin leipänsä
saavan", arveli Rahkonen eräänä päivänä syksyllä.
"Otetaanhan nyt kumminkin perunat maasta ylös; näkeehän tuon sitten
mitä maanviljelys vaikuttaa", vastasi vaimo.
Perunoita kaivettiin maasta turpeen alta, ne olivat kovia, valkoisia,
puhdaskuorisia, mutta ei niitä ollut ylön paljon; kumminkin arveltiin
niiden talven yli riittävän. Permannon alla oli lämmin kuoppa, sinne
kaadettiin perunat säilöön.
Pian sen jälkeen tuli markkinat kaupungissa. Simolla oli nyt muutamia
hevosenkaluja sinne vietäväksi tehtyjä. Hän lähetti ne kaupunkiin erään
naapurin isännän rattailla. Itse käveli hän jalkaisin, ottipa
Taavetinkin mukaansa myödessä perään katsomaan.
Kun päästiin kaupunkiin, oli siellä jo väkeä kuin soipaa sotaa, ja
saihan tuota Simokin paikan kamuilleen torin laidassa, vaikkei kaikkein
edullisinta mielestään. Eihän ne kaupat juuri kiivaasti käyneet, kun
tavaraa oli kokoontunut kosolta idästä ja lännestä ja ostajia tahtoi
olla niukanpuoleisesti. Alenivathan ne kuitenkin vähät tavarat kaupaksi
kahden päivän kuluessa, ettei jäänyt kuin muutamia päitsiä, ja niin
lähti Simo poikineen pois torilta niine päitsineen, ja olikin sitä
rahaa kokoontunut koko joukko, hopeata ja vaskea semmoinen pieni,
villalangoista kudottu kukkaro melkein puolilleen.
Simo osti nyt kalanelikon, jauhomaton, vähän nahkaa, hiukan kahvia ja
sokeria, jotka sama isäntä sai kotiin kulettaa, joka hevosenkalutkin
oli tuonut. Simo Taavetin kanssa astua juppasi taas jalan, huolimatta
siitä että sai yhtenään kulkea ojan laitaa ja ehtimiseen väistyä
juopuneiden markkinamiesten edestä, jotka tahtoivat ojaan siimalleen
suistua.
"Nyt on rauha maassa!" tuumasi Simo Rahkonen, kun pääsi rauhaisaan
mökkiinsä markkinamelusta.
"Kyllä kai siellä elämää taas olikin", sanoi vaimo.
"No, sitä oli jäämäänkin asti, sitä tavaraa olisi piisannut ylikin
antaa. Mitähän ne ihmiset luulevat senkin rähinän hyödyttävän", arveli
Simo.
Tuskin kukaan iloisempi koskaan on, kuin Rahkosen vaimo oli kun
kaupunkituliaiset, jauhot, kalat, kahvit ja sokerit kotiin tuotiin.
Saattoipa nyt talvea hyvissä turvin odottaa.