Vähämäen alangossa oli mökki. Siinä asui pitäjän satulamaakari Simo
Rahkonen, sokean vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Hänellä oli yksi
poika ja neljä tytärtä: Poika, Taavetti oli vanhin ja seitsenvuotinen,
kun hänen äitinsä tuli vähänäköiseksi, melkein sokeaksi. Samaan aikaan
tunsi mieskin ruumiissaan pahoja luunsäilöstyksiä, eikä sentähden aina
voinut työtä tehdä niin kuin tarve olisi vaatinut. Monta kertaa loppui
leipäkin mökistä, kun ei Simo itsekään oikein jaksanut työtä tehdä ja
maksettiin vielä liian pientä palkkaa satulamaakarille.
"Pitääkö minun mennä köyhäin apua pyytämään?" arveli Simo erään kerran.
"Mitä isä puhuu", aivotteko mennä köyhäin apua pyytämään? sitä älkää
tehkö, isä!"
"Mikäs minun hyvittää, kun leipä loppuu?"
"Kuulkaas, isä! minä voin alkaa tehdä työtä, teidän apunanne, ja luulen
että yhdessä ansaitsemme niin paljo kuin joukko syöpi."
"Sopisi tuotakin koettaa. Jos sinä nyt edes jaksaisit köykäisemmät työt
tehdä, niin joutuisi paljonkin pikemmin. Vaan olen minä ajatellut, että
kun vähän tästä pääsis siirrähtämään, täytyis ottaa uudet tuumat ja
ruveta maata viljelemään."
"Kyllä se olisikin paljo edullisempi", sanoi siihen vaimo.
"Me rupeamme maata viljelemään", sanoi Taavetti.
"No, sitten minä menen pyytämään maata Lassilan isännältä; kynnämmehän
sen vaikka kuokalla, kun vaan sen nurin saa."
"Tehkää niin, isä, pyytäkää maata", sanoi Taavetti, ja hypähti ilosta,
"Jätämme ne tuumat kumminkin tältä päivältä, ja menen vaikka huomenna."
Huomispäivänä menikin Simo Rahkonen Lassilan isännän pakinoille ja sai
luvan määrättyjä päivätöitä vastaan hyväkseen käyttää Vähämäen
alangossa olevia paikkoja, mitkä vaan jotakin kasvavan näyttäisi. Kun
Simo toi tuon vastauksen kotiin, iloitsi Taavetti, mutta pian hän kävi
hyvin miettiväiseksi.
Oli kevät, ja sopisiko enää saada sinä keväänä peltoa kylvöön, siinä
seikka. Sitä tuumivat Simo, hänen vaimonsa Esteri ja Taavetti.
"Ei suinkaan ensi kesänä vielä saa muuta kuin kuokituksi", sanoi Simo,
"ja mitä häntä saisi toimeen."
"Minä kun olen melkeen sokea", arveli Esteri, "niin en paljokaan voi
teitä auttaa. Mutta voisimmehan sen kuitenkin panna keto-perunaan."
"Ai, keto-perunaan me voimmekin panna," sanoi Simo.
"Ja me saamme perunoita monta tynnyriä," sanoi Taavetti, "ja syömme
niitä perunoita talvella, kun satulamaakarin työtä teemme."
"Vaikka niinkin", sanoi isä.
"Ja se onkin hyvä asia, kun perunoita saapi omasta pellosta; siitä on
hyvä apu leivälle", sanoi vaimo.