kohtasi moista päällikköä kuolinhetkenä. Mutta pääsyynä siihen oli,
että nyt oli koittanut aika, jolloin uhraaminen ja uhraajat olivat
tuomittavat, mutta sijaan tuli pyhä usko ja oikeat tavat.
* * * * *
Olavi Trygvenpoika otettiin yleisillä käräjillä Trondhjemissa koko maan
kuninkaaksi, niinkuin Harald Kaunotukka oli ollut. Olavi retkeili
sitten kautta koko maan ja alisti sen valtaansa; kaikki Norjan miehet
rupesivat hänelle kuuliaisiksi; samaten tuli niistä Ylämaiden ja
Vikenin päälliköistä, jotka ennen olivat saaneet alueensa Tanskan
kuninkaalta, nyt Olavi kuninkaan miehiä ja he ottivat maansa vastaan
häneltä. Eirik jaarli Haakoninpoika ja hänen veljensä Svein sekä muut
heidän sukulaisensa ja ystävänsä pakenivat maasta, pyrkivät itään
Sveanmaahan Olavi kuninkaan luo, ja heidät otettiin siellä hyvin
vastaan.
Loden oli nimeltään muuan Vikenin mies, rikas ja suurisukuinen; hän oli
usein kauppamatkoilla, mutta väliin sotaretkillä. Tapahtui eräänä
kesänä, että Loden lähti kauppamatkalle Itämaihin; hän omisti koko
aluksen, ja siinä oli suuri lasti. Hän suuntasi kulkunsa Vironmaahan ja
viipyi kauppapaikoissa kaiken kesää. Sinne tuotiin markkinoille
monenlaista tavaraa; siellä oli myöskin paljon orjia myytävinä. Siellä
Loden näki naisen, joka oli myyty orjaksi, ja naista katsellessaan hän
tunsi, että tämä oli Astrid Eirikintytär, joka oli ollut Trygve
kuninkaan puolisona; mutta nyt hän oli kovin muuttunut siitä, kuin
Loden viimeksi oli nähnyt hänet, sillä hän oli kalpea ja riutunut ja
huonoissa vaatteissa. Loden kävi hänen luokseen ja tiedusteli,
minkälainen hänen tilansa oli. Hän vastaa:
"Raskasta on siitä haastaa; minut on myyty orjaksi ja nyt olen täällä
kaupan."
Sitten he ilmaisivat itsensä toisilleen ja Astrid muisti hänet hyvin.
Hän pyysi silloin Lodenia ostamaan hänet vapaaksi ja viemään kotiin
sukulaisten luo.
"Minä mainitsen sinulle ehdon", sanoi Loden, "minä muutan sinut
Norjaan, jos tahdot mennä naimisiin kanssani".
Mutta koska Astrid oli nyt joutunut hätään ja sitä paitsi tiesi, että
Loden oli suurisukuinen, urhea ja rikas mies, suostui hän tähän
päästäkseen vapaaksi. Sitten Loden osti Astridin, vei hänet mukanaan
Norjaan ja sai hänet siellä sukulaisten suostumuksella.
Kun Tanskan kuningas Harald Gorminpoika oli ottanut vastaan
kristinuskon, lähetti hän kautta koko valtakuntansa käskyn, että kaikki
miehet antaisivat kastaa itsensä ja kääntyisivät oikeaan uskoon. Hän
tuki itse tätä käskyä ja käytti siinä valtaa ja rangaistuksia, kun ei
muu auttanut. Hän lähetti miesjoukon kera kaksi jaarlia Norjaan; näiden
oli määrättävä kansa kastettavaksi; niin kävikin Vikenissä, missä
Harald kuninkaan valta vaikutti, ja silloin kastettiin moni maan
miehistä.
Mutta Harald kuninkaan kuoltua hänen poikansa Svein Kaksiparta lähti
pian sotaretkille Sakslantiin ja Friislantiin ja lopulta Englantiin.
Silloin ne Norjan miehet, jotka olivat ottaneet vastaan kristinuskon,
eksyivät taasen uhraamaan pakanajumalille, niinkuin ennenkin tehtiin
maan pohjoisosassa. Mutta tultuaan Norjan kuninkaaksi viipyi Olavi
Trygvenpoika kesällä kauan Vikenissä. Siellä hänen luokseen tuli useita
hänen sukulaisiaan, muutamia lankoja ja paljon sellaisia, jotka olivat
olleet hänen isänsä hyviä ystäviä, ja hänet otettiin vastaan suurella
rakkaudella. Silloin Olavi kutsui neuvotteluun enonsa, isäpuolensa
Lodenin, lankonsa Torgeirin ja Hyrningin ja esitti sitten mitä
suurimmalla innolla heille sen asian, että he tukisivat häntä täysin
voimin, kun hän ryhtyisi levittämään kristinuskoa kautta koko
valtakunnan; hän sanoo aikovansa panna täytäntöön sen, että saisi
kristityksi kaiken kansan Norjassa tai muussa tapauksessa heittäisi
henkensä: "minä teen teistä kaikista suuria ja mahtavia miehiä, sillä
minä luotan teihin parhaiten sukulaisuuden ja lankouden vuoksi".
Kaikki nämä suostuivat tekemään mitä hän määräsi ja tukemaan häntä
kaikessa, mitä hän halusi, yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka
tahtoivat seurata heidän neuvoaan. Olavi kuningas teki silloin
tiettäväksi rahvaalle, että hän aikoi käskeä kaikkia valtakuntansa
miehiä rupeamaan kristityiksi. Ne, jotka ennenkin olivat suostuneet
tähän, tottelivat nyt heti käskyä; he olivat myöskin mahtavimpia
saapuvilla olevista, ja kaikki muut seurasivat heitä. Sen jälkeen
kastettiin kaikki idän puolella Vikenissä. Nyt kuningas lähti Vikenin
länsiosiin ja käski kaikkien miesten ottaa vastaan kristinuskon; mutta
niitä, jotka puhuivat vastaan, hän rankaisi ankarasti, toisia hän
surmautti, toisia silvotti, toisia karkoitti maasta. Päästiin niin
pitkälle, että koko siinä valtakunnassa, jota hänen isänsä Trygve
kuningas ennen oli hallinnut, ja samaten siinä, mikä oli kuulunut hänen
sukulaiselleen Harald Grenskelle, kaikki kansa rupesi kristinuskoon,
niinkuin Olavi määräsi; ja sinä kesänä ja seuraavana talvena koko Viken
tuli täysin kristityksi.
Olavi kuningas lähti varhain keväällä liikkeelle Vikenistä, ja hänellä
oli paljon miehiä mukanaan. Hän kulki lännen puolelle Agderiin; mutta
kaikkialla, missä hän piti käräjiä talonpoikain kanssa, hän käski
kansan kastettavaksi, ja siellä alistuttiin kristinuskoon, sillä ei
kukaan talonpojista uskaltanut nousta kuningasta vastaan.
Hordalannissa oli monta ja uljasta miestä, jotka polveutuivat
Horda-Kaaren suvusta; tämä suku oli suurin ja mahtavin siinä osassa.
Mutta kun nämä sukulaiset saivat kuulla siitä pulmallisesta asiasta,
että kuningas tuli idästä päin kautta maan suurin sotajoukoin ja rikkoi
vanhoja lakeja ja että kaikki ne, jotka puhuivat häntä vastaan, saivat
kärsiä rangaistuksia ja vainoa, päättivät sukulaiset kokoontua
neuvottelemaan, sillä sen he saattoivat arvata, että kuningas saapuisi
pian niille maille; he sopivat siitä, että kävisivät miehissä
Gula-käräjille ja kohtaisivat siellä kuningas Olavi Trygvenpojan.
Heti Rogalantiin saavuttuaan Olavi kutsui käräjät koolle. Mutta kun
käräjäviesti saapui talonpojille, he kokoontuivat miehissä ja täysin
aseistettuina; ja yhteen tultuaan he neuvottelivat ja valitsivat kolme
miestä, jotka olivat heidän joukostaan taitavasanaisimpia, vastaamaan
Olavi kuninkaalle käräjillä ja puhumaan häntä vastaan sekä tekemään
tiettäväksi, etteivät he aikoneet taipua laittomuuksiin, vaikka
kuningas sellaisia määräsikin. Mutta kun talonpojat olivat saapuneet
käräjille ja ne olivat kokoontuneet, nousi Olavi kuningas seisomaan ja
puhui leppyisästi heille. Kuitenkin selvisi hänen sanoistaan, että hän
tahtoi heidän ottavan vastaan kristinuskon; hän pyysi sitä ensin
kaunein sanoin, mutta lopulta hän lupasi niille, jotka puhuivat vastaan
eivätkä tahtoneet taipua hänen käskyynsä, että heidän osakseen tulisi
hänen puoleltaan vihaa ja rangaistusta ja kovaa kohtelua, missä hän
vain tapaisi heidät.
Kun kuningas oli lopettanut puheensa, nousi muuan talonpojista, joka
oli kaunopuheisin ja oli valittu ensiksi vastaamaan Olavi kuninkaalle.
Mutta kun hän aikoi puhua, valtasi hänet sellainen yskä ja
rinnanahdistus, ettei hän saanut lausutuksi sanaakaan, vaan istuutui.
Silloin nousi seisomaan toinen talonpoika, koska hän ei tahtonut jättää
vastausta sikseen, vaikka ensimmäisen olikin käynyt huonosti. Mutta
puhumaan ryhtyessään hän alkoi niin kangertaa, ettei saanut sanaakaan
esille; silloin rupesivat kaikki nauramaan ja talonpoika istuutui
jälleen. Sitten nousi kolmas pystyyn ja aikoi puhua Olavi kuningasta
vastaan; mutta hän oli käynyt niin käheäksi ja sameaääniseksi, ettei
kukaan voinut kuulla, mitä hän sanoi, ja hänenkin täytyi istuutua.
Silloin ei kukaan talonpojista tullut puhuneeksi Olavi kuningasta
vastaan. Mutta kun he eivät saaneet ketään vastaamaan kuninkaalle, ei
vastarinnasta tullut mitään. Ja niin kävi, että kaikki suostuivat
siihen, mitä kuningas määräsi; silloin kastettiin siellä kaikki
käräjärahvas, ennenkuin kuningas erosi heistä.
Olavi kuningas lähti miehineen Gula-käräjille, sillä talonpojat olivat
lähettäneet hänelle sanan, että vastaisivat siellä hänen esitykseensä.
Mutta kun molemmat joukot olivat saapuneet käräjille, tahtoi kuningas
ensin keskustella päällikköjen kanssa. Heidän kokoonnuttuaan hän esitti
asiansa ja pyysi heitä ottamaan vastaan kasteen hänen käskynsä mukaan.
Silloin sanoi Ålmod vanhus:
"Me sukulaiset olemme puhelleet tästä asiasta keskenämme ja suostuneet
kaikki samaan tuumaan. Jos sinä, kuningas, aiot pakottaa meitä
sellaisiin, että rikot lakimme ja väkipakolla koetat alistaa meidät
valtaasi, silloin käymme sinua vastaan kaikin voimin, ja sitten saa
kohtalo päättää voitosta. Mutta jos sinä, kuningas, tahdot antaa meille
hyödyllisiä lahjoja, voit toimia niin hyvin, että me kaikki liitymme
sinuun täysin kuuliaisina."
Kuningas virkkoi: "Mitä vaaditte minulta, jotta meidän sovintomme tulee
parhaimmaksi?"
Silloin sanoo Ålmod: "Ensinnäkin sitä, että naitat Astrid sisaresi
sukulaisellemme Erling Skjalginpojalle, jota me nyt sanomme
lupaavimmaksi kaikista nuorista Norjan miehistä."
Kuningas arvelee, että se tuntuu hänestä sopivalta naimiskaupalta,
koska Erling on hyvää sukua ja ulkomuodoltaan lupaava; mutta kuitenkin
sanoo hän, että Astrid saa itse vastata tässä asiassa. Sitten kuningas
puhui sisarelleen tästä.
"Vähän hyötyä on minulla nyt siitä", sanoo tämä, "että olen kuninkaan
tytär ja kuninkaan sisar, jos minut naitetaan miehelle, jolla ei ole
ruhtinaan nimeä; mieluummin odotan muutamia talvia toista avioliittoa".
-- Ja siihen päättyi keskustelu sillä kertaa.
Olavi otatti nyt kiinni haukan, jonka Astrid omisti, käski kyniä siitä
kaikki höyhenet ja lähetti sen sitten hänelle. Silloin Astrid sanoi:
"Vihainen on veljeni nyt!"
Sitten hän nousi ja kävi kuninkaan luo; tämä tervehti häntä
ystävällisesti. Astrid sanoi silloin, että hän toivoi kuninkaan
järjestävän hänen avioliittonsa mielensä mukaan.
"Niin minä ajattelin", virkkoi kuningas, "että saisin kyllin valtaa
tässä maassa tehdäkseni jaarliksi kenen tahdon".
Kuningas kutsutti sitten Ålmodin ja Erlingin ja kaikki heidän
sukulaisensa neuvotteluun. Siinä puhuttiin tästä avioliitosta, ja
lopulta kävi niin, että Astrid kihlattiin Erlingille. Sitten kuningas
antoi käräjäin kokoontua ja tarjosi talonpojille kristinuskoa. Nyt
olivat Ålmod ja Erling ensimmäisiä ajamaan kuninkaan asiaa, ja heidän
puolelleen liittyivät kaikki heidän sukulaisensa. Kenelläkään ei ollut
silloin rohkeutta puhua vastaan, ja niin kaikki kansa kastettiin ja
tuli kristityksi. Erling Skjalginpoika vietti kesällä häänsä, ja
saapuvilla oli paljon väkeä; siellä oli myöskin Olavi kuningas. Silloin
hän tarjosi Erlingille jaarlikuntaa. Erling sanoi näin:
"Hersejä ovat sukulaiseni olleet, en halua saada suurempaa nimeä kuin
he. Mutta sen otan kernaasti vastaan teiltä, kuningas, että annatte
minun olla suurin senniminen tässä maassa."
Kuningas lupasi hänelle sen. Ja erotessaan Olavi kuningas antoi hänelle
suuren alueen samoilla ehdoilla, kuin Harald Kaunotukka oli luovuttanut
pojilleen.
Samana syksynä Olavi kuningas kutsui neljän fylken käräjät
Stadin pohjoispuolelle; niille oli sognelaisten, vuonolaisten,
etelämöreläisten sekä raumalaaksolaisten määrä saapua. Olavi kuningas
lähti sinne mukanaan suuri seurue miehiä, jotka hän oli tuonut
idänpuolelta tai jotka olivat tulleet hänen luokseen Rogalannissa ja
Hordalannissa. Mutta saavuttuaan sinne käräjille hän määräsi
kristinuskon siellä kuten muuallakin vallitsevaksi. Koska kuninkaalla
oli perin suuri joukko, pelkäsivät he sitä; ja lopulta kuningas tarjosi
heille kaksi ehtoa: joko heidän oli otettava vastaan kristinusko ja
annettava kastaa itsensä tai muussa tapauksessa käytävä taisteluun
häntä vastaan. Mutta kun talonpojilla ei ollut mitään toiveita
taistelusta, suostuttiin siihen ehtoon, että kaikki kansa tehtiin
kristityksi.
Mutta Olavi kuningas lähti miehineen Pohjois-Möreen ja alisti sen
fylken kristinuskoon. Sitten hän purjehti Ladeen ja käski repiä maahan
jumalain temppelin ja ottaa kaiken kullan ja komeuden jumalalta; hän
otti pääovesta ison kultarenkaan, jonka Haakon jaarli oli teettänyt,
sitten Olavi poltatti sen temppelin. Mutta kun talonpojat saavat sen
tietää, antavat he vainovasaman kiertää kaikissa fylkeissä, kokoontuvat
sotajoukoksi ja aikovat käydä kuningasta vastaan. Olavi kuningas
purjehtii nyt laivastoineen vuonoa myöten ja aikoo lähteä pohjan
puolelle Haalogalantiin tehdäkseen sen kristityksi; mutta matkalla hän
saa kuulla, että siellä on liikkeellä sotajoukko, joka aikoo suojella
maataan kuningasta vastaan. Sen kuultuaan Olavi pyörtää takaisin ja
purjehtii etelään päin ja saapuu alkutalvesta idän puolelle Vikeniin.
Svitjodin Sigrid kuningatar, jota nimitettiin Ylpeäksi, asui talojaan.
Sinä talvena kulki lähettejä Olavi kuninkaan ja Sigrid kuningattaren
väliä, ja he pyysivät Olavi kuninkaalle kuningatarta puolisoksi; tämä
otti tarjouksen ystävällisesti vastaan, ja se asia joutui puheeksi.
Silloin Olavi lähetti Sigrid kuningattarelle sen ison kultarenkaan,
jonka hän oli ottanut Laden temppelin ovesta, ja se näytti
kallisarvoiselta lahjalta. Tästä asiasta oli määrä pitää seuraavana
keväänä kokous Virralla rajamerkin luona. Kun tätä rengasta, jonka
Olavi kuningas oli lähettänyt Sigrid kuningattarelle, kaikki niin
kehuivat, oli kuningattaren luona kaksi hänen seppäänsä, jotka olivat
veljeksiä. Mutta kun he ottivat renkaan ja punnitsivat sitä käsissään
ja puhelivat kahden kesken, kutsutti kuningatar heidät luokseen ja
kysyi, miksi he sitä rengasta pilkkasivat. He kieltäytyivät sanomasta;
hän virkkaa, että heidän on ilmoitettava hänelle, mitä he ovat siitä
huomanneet. He sanovat, että renkaassa piilee petosta. Silloin hän
antoi murtaa renkaan, ja sen sisästä löydettiin kuparia. Siitä
kuningatar vihastui suuresti ja sanoi, että Olavi kyllä saattoi pettää
hänet muussakin.
Varhain keväällä Olavi kuningas lähti itään Konungahellaan[100] Sigrid
kuningatarta tapaamaan. Mutta toisensa kohdatessaan he puhuivat siitä
asiasta, jota oli pohdittu talven kuluessa, että he menisivät keskenään
naimisiin, ja se asia edistyi hyvin. Silloin Olavi kuningas sanoi, että
Sigridin oli otettava vastaan kaste ja oikea usko. Hän vastasi tähän:
"En tahdo luopua siitä uskosta, mikä minulla ennen on ollut ja
sukulaisillani ennen minua. En minäkään pane sitä vastaan, että sinä
uskot siihen jumalaan, josta eniten pidät."
Silloin Olavi kuningas suuttui silmittömästi ja vastasi kiivaasti:
"Miksi ottaisin sinut, joka olet pakanakoira?" -- Ja hän löi
kuningatarta kasvoihin hansikkaalla, jota hän piti kädessään. Sitten
hän nousi ja kuningatar samaten. Sigrid sanoi:
"Tämä voi koitua sinulle surmaksi!" Sen jälkeen he erkanivat; kuningas
lähti Vikeniin, mutta kuningatar itään päin Sveanmaahan.
Olavi kuningas lähti sitten Tunsbergiin ja piti siellä jälleen käräjät
ja määräsi, että kaikkien niiden miesten, jotka todistettiin taikuutta
harjoittaviksi tai olivat velhoja, oli lähdettävä maasta pois. Sitten
kuningas antoi tiedustella sellaisia miehiä lähiseuduilta ja käski
heidät kaikki luokseen. Mutta kun he saapuivat sinne, oli heidän
joukossaan mies nimeltä Öivind Kelda, Harald Kaunotukan pojan Ragnvald
Rettelbeinen pojanpoika. Öivind oli noita ja perin taikataitoinen.
Olavi kuningas käski kerätä kaikki nämä miehet erääseen tupaan,
toimitti heille pidot ja tarjosi väkevää juomaa; ja kun he olivat
tulleet humalaan, hän käski sytyttää tuvan tuleen, ja niin se tupa
paloi, ja kaikki väki, mikä oli sisässä, paitsi Öivind Kelda, joka
pelastui lakeisesta. Mutta kauaksi päästyään hän tapasi matkallaan
miehiä, jotka aikoivat kuninkaan luo, ja pyysi heitä sanomaan tälle,
että Öivind Kelda oli suoriutunut tulesta eikä aikonut sen koommin
joutua Olavi kuninkaan käsiin; mutta hän tahtoi edelleenkin menetellä
taidollaan samaan tapaan kuin ennenkin. Kun nämä miehet saapuivat
kuninkaan luo, kertoivat he Öivindistä, kuten tämä oli pyytänyt.
Kuningas oli vihoissaan siitä, ettei Öivind ollutkaan kuollut.
Kevään lähetessä Olavi kuningas retkeili pitkin Vikeniä ja asusti
suurkartanoissaan ja lähetti kautta koko Vikenin sanan, että halusi
kesällä saada väkeä ja laivoja lähteäkseen sotaretkelle pohjan
puolelle. Matkalla hän saapui pääsiäisiltana Kårmtiin, missä oli
valmistettu hänelle pääsiäispidot; hänellä oli lähes kolmesataa miestä
mukanaan. Samana yönä tuli sinne saarelle Öivind Kelda; hänellä oli
täysin miehitetty sota-alus; kaikki olivat velhoja ja muuta
taikauskoista väkeä. Öivind ja hänen miehensä kävivät maihin laivasta
ja harjoittivat taikuuttaan. Öivind loihti niin sakean sumun, etteivät
kuningas ja hänen väkensä voineet nähdä heitä. Mutta kun he saapuivat
lähelle taloa, silloin tuli kirkas päivä, ja nyt kävi aivan toisin,
kuin Öivind oli toivonut: se pimeys, minkä hän oli saanut aikaan
taioillaan, valtasi hänet ja hänen väkensä, niin etteivät he nähneet
silmillään enempää kuin niskallaan, vaan kulkivat kehää. Mutta
kuninkaan vartijat huomasivat heidän kulkevan eivätkä tietäneet, mitä
he olivat miehiään. Se kerrottiin kuninkaalle, ja hän nousi silloin
väkineen pukeutumaan. Mutta kun kuningas näki, missä Öivind ja hänen
miehensä kulkivat, käski hän väkensä aseistautua ja käydä katsomaan,
mitä he olivat miehiään. Mutta tuntiessaan Öivindin ottivat kuninkaan
miehet hänet ja toisetkin vangiksi ja toivat kuninkaan eteen. Nyt
Öivind kertoi kaiken retkestään. Sitten kuningas käski viedä kaikki
eräälle luodolle, jonka vesi peitti vuoksen aikana, ja sidotti heidät
sinne. Niin Öivind ja hänen miehensä heittivät henkensä. Sitä luotoa
sanottiin sitten Velholuodoksi.
Niin kerrotaan, että Olavi kuninkaan ollessa kesteissä Kårmtin
Ågvaldsnesissa sinne saapui eräänä iltana vanha ja perin viisaspuheinen
mies, jolla oli leveälierinen hattu ja vain yksi silmä; se mies osasi
tarinoida kaikista maista. Hän joutui puheisiin kuninkaan kanssa.
Kuningas mieltyi suuresti hänen tarinoihinsa ja kyseli häneltä
monenlaisia asioita, mutta vieras vastasi kaikkiin kysymyksiin, ja
kuningas istui hänen seurassaan kauan iltasella. Sitten kuningas kysyi,
tiesikö hän, kuka Ågvald oli ollut, josta kannas ja talo olivat saaneet
nimensä. Vieras sanoo, että Ågvald oli kuningas ja suuri sodankävijä ja
uhrasi enimmäkseen eräälle lehmälle kuljettaen sitä retkillä mukanaan,
ja hänestä oli terveellistä juoda aina sen maitoa: "Kuningas Ågvald
taisteli erästä Varen nimistä kuningasta vastaan, ja siinä taistelussa
kaatui Ågvald kuningas. Sitten hänet haudattiin vähän matkan päähän
tästä talosta ja haudalle pystytettiin ne muistokivet, jotka vieläkin
ovat täällä. Mutta vähäisen matkan päähän siitä haudattiin lehmä."
Sellaista ja paljon muutakin hän kertoi kuninkaista ja muista vanhoista
asioista. Mutta kun oli istuttu pitkälle yöhön, muistutti piispa
kuninkaalle, että oli aika käydä levolle; kuningas teki niin. Mutta
kun hän oli riisuutunut ja mennyt vuoteeseen, istuutui vieras
porraslaudalle ja puheli jälleen kuninkaan kanssa; ja kun he olivat
tarinoineet jostakin, halusi kuningas aina kuulla lisää. Silloin piispa
puhui kuninkaalle ja sanoi, että nyt oli aika nukkua. Kuningas teki
niin, ja vieras lähti ulos. Vähää myöhemmin kuningas heräsi ja
tiedusteli vierasta ja käski kutsua tämän luokseen; mutta silloin ei
häntä tavattu mistään. Seuraavana aamuna kuningas kutsutti puheilleen
kokkinsa ja juomanpanijan ja kyseli, oliko heidän luokseen tullut
ketään tuntematonta. He sanoivat, että kun he olivat valmistamassa
ruokaa, sinne saapui muuan mies sanoen, että he keittivät kehnoa lihaa
kuninkaan pöytään, ja sitten hän antoi heille kaksi isoa ja lihavaa
teuraan kylkipaistia, ja nämä he keittivät muun lihan mukana. Silloin
kuningas sanoo, että se ruoka oli hävitettävä ja ettei tämä mies ollut
mikään ihminen, vaan varmaankin Oden, johon pakanat olivat kauan
uskoneet; hän sanoi, ettei Oden kuitenkaan saisi heitä petetyksi.[101]
Kesällä Olavi kuningas kokosi suuren sotajoukon idän puolelta ja
purjehti sen kera pohjoiseen päin Trondhjemiin ja laski ensinnä
Nid-joen suulle. Sitten hän pani käräjäviestin kiertämään ympäri vuonoa
ja määräsi kahdeksan fylken käräjät Frostaan;[102] mutta talonpojat
muuttivat käräjäviestin vainovasamaksi[103] ja kokoontuivat miehissä
kautta koko Trondhjemin. Kun kuningas saapui käräjille, oli
talonpoikaisrahvas tullut sinne täysissä aseissa. Kuningas puhui
kansalle ja kehoitti sitä ottamaan vastaan kristinuskon. Mutta kun hän
oli puhunut jonkun aikaa, huusivat talonpojat ja käskivät hänen vaieta,
sanoen, että muutoin he käyvät häntä vastaan ja karkoittavat hänet.
"Niin me teimme", he sanoivat, "kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatille,
kun hän määräsi meille sellaisia, emmekä me pelkää sinua enempää kuin
häntäkään".
Mutta kun Olavi havaitsi talonpoikien kiivauden ja näki heillä olevan
niin suuren sotajoukon, ettei hän kykenisi heitä vastustamaan, muutti
hän puheensa ja osoitti olevansa samaa mieltä kuin talonpojat; hän
puhui näin:
"Haluan, että tulemme jälleen ystäviksi, niinkuin ennen olemme
sopineet. Lähden sinne, missä teillä on suurimmat uhrinne, näkemään
tapojanne. Sitten neuvottelemme kaikin, minkälaisiin menoihin
suostumme, ja silloin rupeamme kaikki yksimielisiksi siitä."
Mutta koska kuningas puhui leppeästi talonpojille, kävivät nämä
taipuisiksi mieleltään, ja sitten keskusteltiin maltilla ja
rauhallisesti ja lopuksi sovittiin siitä, että pidetään keskikesä-uhrit
Mærenissä, ja sinne saapuvat kaikki päälliköt ja mahtimiehet, niinkuin
tapana oli, ja sinne tulee myöskin Olavi kuningas. Siellä oli muuan
mahtava talonpoika nimeltään Skjegge; häntä sanottiin Rautaparraksi.
Skjegge puhui ensimmäisenä käräjillä Olavi kuningasta vastaan ja oli
talonpoikain johtajana kristinuskoa vastustettaessa. Niin lähtivät
talonpojat kotiinsa, mutta kuningas siirtyi Ladeen.
Olavi kuninkaalla oli aluksensa Nid-joessa, ja hänellä oli
kolmekymmentä purtta ja paljon urheata väkeä; mutta kuningas itse
oleskeli usein Ladessa seurueineen. Mutta kun se aika läheni, jolloin
Mærenissä oli toimitettava uhrit, piti kuningas suuret kestit Ladessa;
hän oli kutsunut luokseen päälliköitä ja muita suurtalonpoikia. Kun
pidot olivat valmiit ja kutsutut saapuneet, oli ensimmäisenä iltana
suuret kestit; juomaa tarjoiltiin runsaasti, ja vieraat humaltuivat
peräti. Mutta yönsä nukkuivat kaikki miehet rauhassa. Seuraavana aamuna
kuningas toimitutti messun, ja kun se oli päättynyt, kuulutti hän
kotikäräjät; silloin kaikki hänen miehensä kävivät maihin laivoista ja
saapuivat käräjille. Mutta kuningas nousi ja puhui näin:
"Meillä oli käräjät Frostassa, ja minä kehoitin silloin talonpoikia
suostumaan kastettaviksi, mutta he taasen vaativat, että minä
taipuisin uhraamaan heidän kanssaan, niinkuin kuningas Haakon
Adalsteinin-kasvatti oli tehnyt. Me sovimme silloin siitä, että
tapaamme toisemme Mærenissä ja toimitamme suuret uhrit. Mutta jos minun
pitää suostua uhraamaan teidän kanssanne, silloin tahdon toimittaa
suurimman uhrin, mikä on tapana, ja uhrata ihmisiä. En tahdo siihen
valita orjia tai pahantekijöitä, vaan lahjaksi jumalille on valittava
miesten parhaita."