kultakoru-nainen
(kasvoi kalpain kalske)
käynyt ei käyttäminen,
kun panssariurhon
uhrata täytyi
merikuninkaan paita
(raivattiin meriratsut);
kun rannalla rikki
rengaspaita Sårlen
jaarlilta murtui
(merkkejä siitä hän sai).
Jomsviikingeillä oli isommat ja korkealaitaisemmat laivat, mutta
molemmin puolin työnnyttiin rohkeasti eteenpäin. Vagn Aakenpoika
tunkeutui niin rajusti päin Svein Haakoninpojan laivaa, että tämä
väistyi siitä ja oli lähtemäisillään pakoon. Silloin Eirik jaarli
siirtyi sinne ja asettui rintamaan Vagnia vastaan. Vagn peräytyi
vuorostaan, ja laivat olivat nyt entisellään. Eirik jaarli kääntyi
takaisin omalle puolelleen, mutta siellä olivat hänen miehensä
väistyneet taaksepäin ja Bue oli irroittanut aluksensa rintamastaan
aikoen seurata pakenevia. Silloin Eirik jaarli asettui Buen aluksen
rinnalle, ja siinä syntyi tuima iskuottelu, ja kaksi tai kolme Eirikin
aluksista työntyi Buen laivan ympärille. Silloin puhkesi rajusää ja
satoi rakeita niin suuria, että yksi rae painoi yhden äyrin.[94] Nyt
Sigvalde katkaisi pidäkeköydet ja käänsi purtensa aikoen paeta. Vagn
Aakenpoika huusi hänelle pyytäen häntä luopumaan paosta, mutta Sigvalde
ei tahtonut kuulla, mitä hän sanoi; silloin Vagn singahutti keihään
hänen jälkeensä ja osasi siihen mieheen, joka istui peräsimen ääressä.
Sigvalde jaarli soudatti pois viisineljättä laivaa, mutta jäljelle jäi
viisikolmatta.
Silloin Haakon jaarli siirsi aluksensa Buen purren toiselle puolen;
siinä jäi Buen miehille lyhyelti aikaa iskujen välille. Vigfus,
Vigaglumin poika, tarttui sarvi-alasimeen, joka oli tuhdolla ja jota
muuan mies vast'ikään oli käyttänyt korjatessaan miekkansa kahvaa.
Vigfus oli perin väkevä mies; hän heitti alasimen kaksin käsin ja
lennätti sen Aslak Holmskallen päähän, niin että sarvi työntyi
aivoihin. Aseet eivät olleet varemmin pystyneet Aslakiin, mutta hän oli
iskenyt kahden puolen; hän oli Buen kasvatti ja keulavartija.
Tämän taistelun kestäessä Eirikin miehet nousivat Buen alukseen ja
tunkeutuivat peräpuoleen Buea kohti. Silloin Torstein Midlang iski Buea
nenän poikki ja katkaisi nenänsuojuksen; siitä tuli iso haava. Bue
sivalsi Torsteinia kylkeen, niin että leikkasi miehen keskeltä kahtia.
Silloin Bue nosti kaksi arkkua täynnä kultaa ja huusi äänekkäästi:
"Laidan yli, kaikki Buen miehet!" Hän heittäytyi mereen arkkuineen, ja
moni hänen miehistään syöksyi sitten laidan yli, mutta toisia kaatui
alukseen, sillä armonpyyntöihin ei ollut aikaa. Niin raivattiin Buen
alus puhtaaksi keulasta perään asti ja sitten laiva toisensa jälkeen.
Sen jälkeen Eirik jaarli siirtyi Vagnin aluksen viereen ja kohtasi
siellä kovaa vastarintaa. Lopulta kuitenkin hänen laivansa raivattiin
puhtaaksi, mutta Vagn joutui vangiksi itse kolmantenakymmenentenä;
heidät vietiin sidottuina maihin.
Silloin Torkel Leira astui luo ja sanoi näin:
"Sen lupauksen sinä teit, Vagn, että surmaisit minut, mutta minusta
näyttää nyt luultavammalta, että minä surmaan sinut."
Torkelilla oli iso sotakirves kädessään; hän iski sitä, joka istui
äärimmäisenä hirrellä. Vagn ja hänen miehensä olivat sidotut siten,
että köysi oli kiedottu heidän jalkoihinsa, mutta kädet olivat vapaina.
Silloin muuan heistä virkkoi:
"Minulla on kädessäni solki, ja sen minä pistän maahan, jos tunnen
jotain, kun pääni on katkaistu."
Hänen kaulansa katkaistiin, ja solki putosi silloin maahan hänen
kädestään. Siinä istui kaunis pitkätukkainen mies; hän kietoi hiukset
päänsä ympäri, kurotti kaulaansa ja sanoi:
"Älä tahraa tukkaa vereen."
Muuan mies tarttui tukkaan käsin ja piteli sitä. Torkel heilautti
kirvestä iskeäkseen; viikinki nykäisi kiivaasti päätään ja se, joka
piteli kiinni, antoi myöten; kirves osui hänen molempiin käsiinsä ja
katkaisi ne, niin että terä työntyi maahan. Silloin saapui paikalle
Eirik jaarli tiedustellen:
"Kuka tuo komea mies on?"
"Sigurdiksi minua mainitaan", hän vastasi, "ja minua pidetään Buen
poikana; vielä eivät kaikki jomsviikingit ole hengiltä".
Eirik sanoo: "Kaikesta päättäen sinä olet Buen oikea poika; haluatko
armoa?"
"Riippuu siitä, kuka tarjoaa", virkkaa Sigurd.
"Se tarjoaa, jolla on valta tehdä se, Eirik jaarli."
"Silloin haluan", hän sanoo; hänet irroitettiin köydestä. Silloin
virkkoi Torkel Leira:
"Jos sinä haluat antaa armoa kaikille näille miehille, jaarli, niin ei
ainakaan Vagn Aakenpoika milloinkaan pääse tästä hengissä."
Ja hän ryntäsi kohti kirves koholla; mutta Skarde viikinki heittäytyi
kumoon köydestä ja kaatui Torkelin jalkoihin. Torkel suistui pitkälleen
hänen päälleen; silloin Vagn tempasi kirveen, heilautti sitä ja iski
Torkeliin surmaniskun. Mutta jaarli sanoi:
"Vagn, haluatko armoa?"
"Haluan", tämä vastasi, "jos sitä saamme kaikki".
"Irroittakaa heidät köydestä", sanoi jaarli; ja niin tehtiin.
Kahdeksantoista oli surmattu, mutta kaksitoista sai armon.
Haakon jaarli ja joukko muita istui puunrungolla. Silloin helähti
jousenjänne Buen aluksella, mutta vasama osui Valdersin Gissuriin, joka
istui jaarlia lähinnä ja oli komeassa puvussa. Muutamat miehet kävivät
laivaan ja löysivät siellä Haavard Rauhantuojan; hän seisoi aluksen
partaalla polvillaan, sillä häneltä oli katkaistu jalat, ja kädessään
hänellä oli kaari. Mutta heidän päästyään laivaan kysyi Haavard:
"Kuka kaatui puunrungolta?"
Miehet sanoivat, että hänen nimensä oli Gissur.
"Silloin minulla oli huonompi onni kuin odotin."
"Onnettomuus oli kyllin suuri", he sanovat, "eikä sinua pidä enempää
tuottaman". -- Ja he surmasivat hänet. Sitten tutkittiin taistelukenttä
ja tavarat kannettiin jaettaviksi; viisikolmatta jomsviikinkien laivaa
oli raivattu puhtaiksi.
Sen jälkeen sotajoukko hajaantui. Haakon jaarli lähti Trondhjemiin ja
oli perin pahoillaan siitä, että Eirik oli antanut Vagn Aakenpojalle
armon. Niin kerrotaan, että Haakon jaarli oli tässä taistelussa
uhrannut Erling poikansa saadakseen voiton ja että sitten syntyi
raemyrsky ja mieshukka kävi jomsviikinkien puolella tuntuvammaksi.
Eirik jaarli lähti sitten Ylämaihin ja sieltä idän puolelle
valtakuntaansa, ja Vagn Aakenpoika matkasi hänen kerallaan. Silloin
Eirik naitti Torkel Leiran tyttären Ingebjårgin Vagnille, antoi hänelle
oivan purren kaikkine varusteineen ja hankki hänelle siihen väkeä; he
erosivat parhaina ystävinä. Vagn palasi sitten kotiinsa Tanskaan ja
tuli mainehikkaaksi mieheksi; hänen suvustaan on moni suurmies
lähtenyt.
* * * * *
Harald Grenske oli kuninkaana Vestfoldissa, jonka Tanskan kuningas
Harald Gorminpoika oli hänelle antanut; hän sai vaimokseen Aastan,
Gudbrand Kulan tyttären. Eräänä kesänä, ollessaan sotaretkellä
Itämailla omaisuutta hankkimassa, Harald Grenske saapui Svitjodiin.
Siellä oli kuninkaana Olavi Ruotsalainen, Eirik Voitokkaan ja Sigridin
poika. Sigrid oli silloin leski, ja hänellä oli monta suurta kartanoa
Svitjodissa. Mutta kuultuaan, että kasvatusveljensä Harald Grenske oli
saapunut maihin niille tienoin, hän lähetti heti miehiä tämän luokse ja
kutsui hänet kesteihin; Harald oli heti valmis siihen ja lähti sinne
suuren seurueen kera.
Siitä tuli oivat pidot; kuningas ja kuningatar istuivat kunniasijalla
ja joivat yhdessä iltasella, ja kaikille hänen miehilleen kaadettiin
runsaasti juomaa. Kun kuningas illalla kävi makuulle, oli hänen
vuoteessaan teltta kalliista kankaasta; siinä rakennuksessa oli vain
harvoja miehiä. Mutta kun kuningas oli riisuutunut ja käynyt
vuoteeseen, saapui kuningatar hänen luokseen, kaatoi hänelle omin käsin
ja houkutteli häntä juomaan, ja Sigrid oli perin suopea. Kuningas oli
varsin juovuksissa ja samaten hänkin. Sitten kuningas nukkui, ja
kuningatarkin kävi levolle.
Sigrid oli erittäin viisas nainen ja aavisti ennalta paljon asioita.
Seuraavana aamuna tarjoiltiin hyvin uutteraan; mutta tapahtui, niinkuin
usein käy, kun ihmiset tulevat pahasti humalaan, että seuraavana
päivänä useimmat varovat juomasta; mutta kuningatar oli hilpeä, ja hän
ja Harald juttelivat keskenään. Hän sanoi silloin arvostavansa ne tilat
ja sen valtakunnan, mitkä hänellä oli Svitjodissa, yhtä suuriksi kuin
Haraldin kuningaskunnan ja omaisuuden Norjassa. Tämä puhe teki
kuninkaan alakuloiseksi, eikä mikään ilahduttanut häntä; hän halusi
lähteä pois ja oli mieleltään sairas, mutta kuningatar oli varsin
iloinen ja saattoi hänet suurin lahjoin matkaan.
Niin Harald lähti syksyllä takaisin Norjaan, vietti kotona talven ja
oli jotensakin nyrpeällä mielellä. Seuraavana kesänä hän lähti
Itämaille sotalaivastoineen ja suuntasi silloin kulkunsa Svitjodiin;
hän lähetti Sigridille sanan, että halusi tavata tämän. Sigrid ratsasti
hänen luokseen, ja he puhelivat keskenään. Hän esitti heti kysymyksen,
tahtoiko Sigrid mennä naimisiin hänen kanssaan. Sigrid vastasi, että
hän menetteli mielettömästi ja että hän oli ennestään niin hyvissä
naimisissa, että se kyllä riitti hänelle. Harald sanoo, että Aasta on
hyvä ja oiva nainen, "mutta hän ei ole niin hyvää sukua kuin minä
itse". Sigrid vastaa:
"Saattaa olla niin, että sinä olet suurempaa sukua kuin hän; luulisin
kuitenkin, että hänen rinnallaan viihtyy teidän molempain onni."
Harvoja sanoja he vaihtoivat, ennenkuin kuningatar ratsasti pois.
Kuningas Harald oli silloin perin raskasmielinen; hän valmistausi
ratsastamaan takaisin sisämaahan Sigrid kuningattaren luo; useat miehet
varoittivat häntä siitä, mutta tästä huolimatta hän lähti suuren
seurueen kera ja saapui siihen taloon, jota kuningatar hallitsi. Samana
iltana sinne tuli eräs toinen kuningas; hän oli nimeltään
Vissavald,[95] idän puolelta Gardariikista, ja hän saapui kosimaan.
Kuninkaat ja kaikki heidän miehensä saivat sijansa suuressa ja vanhassa
tuvassa; sellainen oli myöskin koko sisustus, mutta ylenmäärin
tarjottiin sinä iltana juomaa niin väkevää, että kaikki tulivat
humalaan, ja sekä päävahti että ulkovahti nukkuivat. Silloin Sigrid
kuningatar käski käydä yöllä heidän kimppuunsa sekä asein että tulen
avulla; siinä paloi tupa ja sisällä olevat miehet, mutta ne
surmattiin, jotka pääsivät ulos. Sigrid sanoi, että siten hän riistää
pikkukuninkailta halun saapua vieraista maista häntä kosimaan; siitä
pitäen häntä nimitettiin "Sigrid Ylpeäksi".
Kun ne miehet, jotka Harald oli jättänyt aluksia vartioimaan, saivat
kuulla kuninkaan surmasta, he palasivat heti Norjaan ja kertoivat tämän
sanoman sekä syyn, miksi Harald oli lähtenyt Sigrid kuningattaren luo.
Aasta lähti silloin Ylämaihin isänsä luo, ja tämä otti hänet hyvin
vastaan; mutta molemmat olivat perin suuttuneita siitä, mitä
Svitjodissa oli tapahtunut ja että Harald oli aikonut hyljätä hänet.
Aasta Gudbrandintytär synnytti kesällä pojan; se poika sai nimen Olavi
ja kastettiin vedellä.[96]
* * * * *
Haakon jaarli hallitsi Norjassa kaikkialla meren partaalla. Silloin
maassa oli hyviä vuosia ja rauha talonpoikien kesken. Jaarli oli
talonpoikain suosiossa suurimman osan elämäänsä. Mutta ajan mittaan
tapahtui asein, että hän kohteli naisia sopimattomasti. Tässä hän meni
niin pitkälle, että otatti mahtavien miesten tyttäriä ja kuljetutti
heidät kotiinsa, makasi heidän luonaan viikon tai kaksi ja lähetti
heidät sitten takaisin. Tästä koitui hänelle paljon vihamielisyyttä
naisten sukulaisten taholta, ja talonpojat alkoivat nurista, niinkuin
tröndien tapana on, milloin vain jokin käy heidän mieltänsä vastaan.
Haakon jaarli sai kuulla puhuttavan, että lännen puolella meren takana
oli mies, joka nimitti itseään Oleksi ja jota pidettiin kuninkaana;
mutta jaarli aavisti muutamain miesten kertomuksesta, että hän saattoi
olla norjalaista kuningassukua. Hänelle oli kerrottu, että Ole sanoi
itseään gerdiläiseksi, mutta jaarli oli kuullut, että Trygve
Olavinpojalla oli ollut poika, joka oli lähtenyt itään Gardariikiin ja
siellä varttunut Valdemar kuninkaan luona, ja hänen nimensä oli Olavi.
Jaarli oli myöskin tiedustellut ahkerasti tästä miehestä, ja hän
aavisti, että sama mies oli nyt saapunut sinne Länsimaihin.
Oli muuan mies nimeltä Tore Klakka, Haakon jaarlin hyvä ystävä;
hän oleskeli pitkiä aikoja sotaretkillä, mutta usein myöskin
kauppamatkoilla ja tunsi maailmaa laajalti. Tämän miehen jaarli lähetti
länteen meren poikki, pyysi häntä lähtemään kauppamatkalle Dubliniin,
niinkuin monen tapana oli niihin aikoihin, ja kuulustelemaan, mikä tämä
Ole oli miehiään; mutta jos hän havaitsisi todeksi, että hän oli Olavi
Trygvenpoika tai joku toinen Norjan kuningassukujen jälkeläinen, niin
Toren oli punottava salajuonia häntä vastaan, jos se kävi päinsä.
Sen jälkeen Tore lähti Irlannin Dubliniin ja tiedusteli Olea; tämä oli
siellä sukulaisensa kuningas Olavi Kvaranin luona. Sitten Tore toimitti
niin, että pääsi puheisiin Olen kanssa; Tore oli perin taitavasanainen.
Mutta kun he olivat kauan puhelleet keskenään, ryhtyi Ole kyselemään
Norjasta, ensinnä Ylämaiden kuninkaista ja kuka heistä vielä oli
hengissä tai mitä valtakuntia heillä nykyään oli; hän tiedusteli
myöskin, kuinka suosittu Haakon jaarli oli maassaan. Tore vastasi:
"Jaarli on niin mahtava mies, ettei yksikään uskalla puhua hänen
mieltänsä vastaan, mutta syynä on se, ettei ole toista, kenen puoleen
käännyttäisiin. Mutta sanoakseni teille totuuden, niin tunnen monen
kelpo miehen mielen ja samaten rahvaankin, ja he olisivat varsin
halukkaat ja valmiit, jos maahan saapuisi kuningas Harald Kaunotukan
sukua. Mutta siihen emme keksi mitään neuvoa ja eniten siitä syystä,
että nyt on saatu kokea, että huonosti kannattaa taistella Haakon
jaarlia vastaan."
Kun he olivat usein keskustelleet tästä, ilmaisee Ole Torelle nimensä
ja syntyperänsä ja tiedustelee hänen mieltään, arvelisiko hän
talonpoikien ottavan Olavin kuninkaaksi, jos hän lähtisi Norjaan. Tore
kannusti häntä innokkaasti tälle matkalle ja ylisti häntä ja hänen
kuntoaan ylenmäärin. Niin Olavissa heräsi voimakas halu palata
perintövaltakuntaansa, ja hän lähti purjehtimaan Norjaa kohti, mukanaan
Tore. Mosterin[97] luona hän astui ensiksi maihin Norjassa ja antoi
siellä pitää messun teltassa; samalle paikalle rakennettiin myöhemmin
kirkko. Tore Klakka sanoi kuninkaalle, ettei ollut neuvokasta ilmaista,
kuka hän oli, eikä hänen pitänyt antaa mitään vihiä tulostaan, vaan oli
kuljettava niin joutuisasti kuin suinkin jaarlia vastaan ja yllätettävä
hänet äkkiarvaamatta. Olavi kuningas teki niin; hän matkasi pohjoista
kohti yötä ja päivää, milloin tuuli oli suotuisa, eikä antanut väestön
saada mitään tietoa siitä, kuka oli purjehtimassa. Mutta Agdenesiin[98]
saavuttuaan hän sai kuulla, että Haakon jaarli oli vuonossa ja oli
joutunut riitaan talonpoikien kanssa. Mutta kun Tore kuuli näin
puhuttavan, niin asian laita olikin aivan toinen, kuin hän oli
odottanut; sillä jomsviikinki-taistelun jälkeen olivat kaikki Norjan
miehet Haakon jaarlin parhaita ystäviä hänen saavuttamansa voiton
vuoksi, jolla hän oli pelastanut koko maan vainosta; mutta nyt oli
käynyt niin huonosti, että maahan oli saapunut suuri päällikkö, mutta
talonpojat olivatkin suuttuneet jaarliin.
Haakon jaarli oli vierailemassa Guldalin Medalhusissa. Orm Lyrgja oli
nimeltään muuan mies, mahtava talonpoika; hänellä oli vaimo nimeltä
Gudrun, Lundarin Bergtorin tytär, jota sanottiin Lunden auringoksi,
sillä hän oli erittäin kaunis nainen. Jaarli lähetti orjansa Ormin luo
sellaiselle asialle, että heidän oli tuotava tämän vaimo hänen
luokseen. Orjat esittivät asiansa; Orm pyysi heitä ensinnä käymään
iltaselle. Mutta ennenkuin he olivat sen päättäneet, oli Ormin luo
saapunut naapuristosta useita miehiä, joille tämä oli lähettänyt sanan.
Orm sanoi silloin, ettei Gudrun millään ehdolla lähde orjien mukaan. Ja
Gudrun pyysi heitä sanomaan jaarlille, ettei hän saapuisi tämän luo,
ellei Remulin Toraa lähetettäisi häntä noutamaan; tämä oli mahtava
emäntä ja jaarlin rakastajattaria. Orjat sanovat tulevansa sinne toisen
kerran sellaisin keinoin, että talonpoika ja emäntä pian saavat katua
tätä, ja he uhkailevat ankarasti, ennenkuin lähtevät tiehensä.
Mutta Orm antoi vainovasaman kiertää laajalti ympäristössä ja lähetti
sen mukana sellaisen sanoman, että kaikkien miesten oli tartuttava
aseisiin Haakon jaarlia vastaan ja surmattava hänet. Vähää varemmin
jaarli oli ottanut Brynjulv nimisen miehen vaimon, ja se teko oli
herättänyt suurta suuttumusta, ja jo silloin olivat miehet tuumineet
tarttua aseisiin.
Viestin saatuaan koko rahvas kävi aseisiin ja lähti marssimaan
Medalhusia kohti. Mutta jaarli sai siitä vihiä ja poistui talosta
miehineen; hän piiloutui syvään laaksoon, jota siitä pitäen sanotaan
Jaarlinlaaksoksi. Seuraavan päivän jaarli piti silmällä talonpoikain
sotajoukkoa. Nämä asettivat miehiä kaikille teille ja arvelivat, että
jaarli oli poistunut laivoilleen; mutta laivastoa johti hänen poikansa
Erlend, toivehikas nuorukainen. Mutta yön tullen jaarli lähetti väkensä
pois ja käski sen matkata metsäteitse Orkedaleniin:
"Teille ei kukaan tee mitään vahinkoa, ellen minä ole lähistöllä;
lähettäkää sana Erlendille, että hän purjehtii vuonoa myöten, jotta
voimme tavata toisemme Möressä. Minä pääsen kyllä piiloon
talonpojilta."
Sen jälkeen jaarli lähti matkaan mukanaan Kark niminen orja. Gul-joki
oli jään peitossa, ja siihen hän antoi hevosensa upota ja jätti
jälkeensä viittansa; mutta he lähtivät itse erääseen luolaan, jolla
siitä pitäen on ollut nimenä Jarlsheller. Sitten he nukkuivat, mutta
herättyään Kark kertoo nähneensä sellaisen unen, että luolan ohi kulki
musta ja ruma mies, jonka hän pelkäsi käyvän sisään; mutta se mies
sanoi hänelle, että "Ulle" oli kuollut. Jaarli virkkoi, että varmaankin
Erlend oli saanut surmansa. Jälleen nukahti Tormod Kark toistamiseen ja
parahti unessa. Mutta herättyään hän kertoi unessa nähneensä, että sama
mies astui samaa tietä takaisin, ja tämä pyysi häntä sanomaan
jaarlille, että nyt olivat kaikki salmet suljetut. Kark kertoi
jaarlille unensa; tämä arveli, että moinen seikka varmaankin ennusti
hänelle lyhyttä elämää.
Sitten he nousivat ja kävivät Remulin taloon. Jaarli lähetti Karkin
Toran luo pyytämään, että tämä saapuisi salaa hänen luokseen; hän teki
niin ja otti jaarlin hyvin vastaan. Jaarli pyysi Toraa piilottamaan
hänet muutamaksi yöksi, kunnes talonpojat ennättäisivät hajaantua.
"Täältä sinua etsitään", sanoi Tora, "kautta koko taloni, sekä sisältä
että ulkoa, sillä moni tietää, että minä autan sinua kernaasti kykyni
mukaan. Mutta onpa talossani muuan paikka, mistä minä en rupeaisi
moista miestä etsimään; se on sikopahna."
He saapuivat sinne; jaarli virkkoi: "Tänne meidän on nyt asettuminen;
henki on ensinnä pelastettava."
Orja kaivoi siihen avaran haudan ja kantoi mullan syrjään; sitten hän
sovitti lautoja ylitse. Tora kertoi jaarlille, että Olavi Trygvenpoika
oli saapunut vuonoon ja surmannut hänen poikansa Erlendin. Sitten
jaarli kävi hautaan Karkin kera; mutta Tora levitti lautoja ylitse,
lakaisi multaa ja lantaa päälle ja ajoi siat siihen rypemään; se
sikopahna oli ison kiven juurella.
Olavi Trygvenpoika saapui vuonoon viidellä suurpurrella, mutta siellä
Haakon jaarlin poika Erlend souti häntä vastaan kolmella aluksella.
Laivojen lähetessä toisiaan Erlend ja hänen miehensä aavistivat vaaran
uhkaavan ja suuntasivat kulkunsa maihin päin. Mutta kun Olavi näki
suurpurjeisen laskevan vuonoa myöten ulospäin, hän ajatteli, että
siellä mahtoi liikkua Haakon jaarli, ja käski nyt soutaa niiden jälkeen
niin voimakkaasti kuin miehet jaksoivat. Kun Erlendin miehet olivat
päässeet melkein rantaan asti, he soutivat aluksensa karille,
heittäytyivät heti mereen ja pyrkivät maihin. Silloin saapuivat Olavin
laivat perille. Olavi näki perin komean miehen uivan; hän tarttui
peräsimen varteen ja lennätti sen tuota miestä kohti, ja isku osui
Erlend jaarlinpojan päähän, niin että pääkoppa halkesi aivoihin asti;
siihen Erlend heitti henkensä. Olavin miehet surmasivat monta miestä,
mutta toisia pääsi pakoon; muutamia he ottivat vangiksi, antoivat
näille armon ja saivat kuulla uutisia.
Olaville kerrottiin silloin, että talonpojat olivat ajaneet Haakon
jaarlin pois ja tämä oli heitä paossa ja koko hänen joukkonsa oli
hajallaan. Sitten talonpojat tulevat Olavin luo, ja molemmin puolin he
mielistyvät toisiinsa ja ryhtyvät heti yksiin tuumiin. Talonpojat
ottavat hänet kuninkaakseen, ja yhdessä he päättävät käydä Haakon
jaarlia etsimään. He lähtevät Gul-laaksoon, ja heistä tuntuu
luultavimmalta, että jaarli on Remulissa, jos missään, koska Tora oli
hänen rakkain ystävänsä niillä tienoin. He matkaavat nyt sinne ja
etsivät jaarlia sekä sisältä että ulkoa, mutta eivät löydä häntä. Ja
silloin Olavi piti kotikäräjiä ulkona tanhualla; hän seisoi sillä
isolla kivellä, joka sijaitsi sikopahnan luona. Sieltä Olavi puhui, ja
niin hän virkkoi puheessaan, että palkitsisi sekä tavaralla että
kunnialla sitä miestä, joka tuottaisi tuhon Haakon jaarlille.
Tämän puheen kuulivat jaarli ja Kark; heillä oli valoa kuopassaan.
Jaarli virkkoi:
"Miksi olet niin kalpea, mutta toisin ajoin taas musta kuin multa? Eikö
syynä ole se, että aiot pettää minut?"
"Ei", vastaa Kark.
"Me kaksi olemme syntyneet samana yönä", sanoo jaarli; "lyhyelti on
väliä meidän kuolemallammekin".
Iltapuoleen Olavi lähti pois. Mutta kun tuli yö, niin jaarli pysytteli
valveilla, mutta Kark nukkui ja käyttäytyi omituisesti. Silloin jaarli
herätti hänet ja kysyi, mitä hän oli uneksinut. Hän sanoo:
"Olin nyt Ladessa, ja Olavi Trygvenpoika pani kultakoristeen kaulaani."
Jaarli vastaa: "Silloin Olavi Trygvenpoika koristaa kaulasi
verenkarvaisella renkaalla, jos hänet tapaat. Varo nyt itseäsi siitä,
mutta minulta saat hyvää niinkuin ennenkin, äläkä petä minua."
Sitten molemmat pysyivät valveilla, ikäänkuin kumpikin olisi vartioinut
toista; mutta aamupuoleen jaarli nukkui ja käyttäytyi heti omituisesti;
hän jännitti sääriään ja niskaansa ikäänkuin aikoen nousta ja huusi
äänekkäästi ja rumasti. Mutta Kark säikähtyi pahasti, veti ison veitsen
vyöstään, pisti jaarlia kurkkuun ja viilsi sen poikki. Se oli Haakon
jaarlin surma. Sitten Kark leikkasi jaarlin pään irti, juoksi tiehensä
ja saapui seuraavana päivänä Ladeen ja vei jaarlin pään Olavi
kuninkaalle; hän kertoi myöskin kaikki tapaukset Haakon jaarlin
retkistä, niinkuin ne nyt on kirjoitettu. Mutta Olavi kuningas käski
viedä hänet pois ja katkaista hänen kaulansa.
Sen jälkeen Olavi kuningas ja joukko talonpoikia hänen kerallaan
lähtivät Nidar-saarelle[99] ottaen mukaansa Haakon jaarlin ja Karkin
päät. Sitä saarta käytettiin siihen aikaan varkaiden ja pahantekijäin
teloituspaikaksi ja siellä oli hirsipuu, ja siihen hän ripustutti
Haakon jaarlin ja Karkin päät. Koko sotajoukko astui esille ja huusi ja
heitteli niitä kivillä sanoen, että siinä sai ilkimys olla toisten
ilkimysten matkassa. Sitten lähetettiin väkeä Gul-laaksoon, noudettiin
sieltä jaarlin ruumis ja poltettiin se. Niin suureksi kasvoi nyt se
vihamielisyys, jota tröndit osoittivat Haakon jaarlia kohtaan, ettei
kukaan uskaltanut nimittää häntä toisin kuin "ilkimys-jaarliksi"; tätä
herjanimeä käytettiin kauan sen jälkeen. Mutta totta puhuen on
kuitenkin sanottava Haakon jaarlista, että hänellä oli paljon kykyä
olla päällikkönä; ensinnäkin hän oli suurta sukua, sitten viisas ja
taitava käyttämään herruuttaan, rohkea taistelussa ja lisäksi onnekas
saavuttamaan voittoja ja kaatamaan vihollisensa. Näin lausuu Torleiv
Raudfeldinpoika:
Haakon! ei ole meillä
jalompaa jaarlia alla
kuun; on kunniaa
sankari taistossa saanut.
Ylimyksiä saatoit yhdeksän
(korpit ruumiita raastaa)
luo Odenin; laajalti voit
nyt vallita valtiaana.