tai niin suureen kunniaan, että joutuu kotimaisten miesten edelle, niin
kävi nytkin, että useat alkoivat häntä kadehtia, koska hän oli
kuninkaalle ja kuningattarellekin rakas. Moni puhui siitä kuninkaalle,
että tämä varoisi tekemästä Olavia liian mahtavaksi; "sillä sellainen
mies on teille vaarallisin, jos hän haluaa ryhtyä tuottamaan teille ja
valtakunnallenne vahinkoa, kun on niin mainio ja suosittu kuin hän;
emme myöskään tiedä, mitä hän ja kuningatar alituiseen puhelevat
keskenään".
Mahtavien kuninkaiden luona oli yleiseen tapana, että kuningattarella
oli puoli henkivartiota ja hän elätti sitä omalla kustannuksellaan ja
sai lisäksi veroja ja maksuja, mikäli oli tarpeen. Niin oli myöskin
kuningas Valdemarin luona, ettei kuningattarella ollut pienempää
henkivartiota kuin kuninkaalla, ja he kilpailivat suuresti voittaakseen
mainioita miehiä puolelleen. Nyt kävi niin, että kuningas alkoi uskoa
moisia puheita, ja hän muuttui harvasanaiseksi ja töykeäksi Olavia
kohtaan. Mutta tämän huomatessaan Olavi puhui siitä kuningattarelle ja
sanoi myöskin, että häntä halutti lähteä takaisin pohjan maihin; hän
kertoi, että hänen sukulaisillaan oli ennen ollut siellä valtakunta, ja
hänestä tuntui luultavalta, että siellä hän saavuttaisi eniten
menestystä. Kuningatar toivotti hänelle onnellista matkaa ja sanoi,
että hän on pysyvä mainiona miehenä, missä eläneekin. Sitten Olavi
varustausi matkalle, astui alukseensa ja suuntasi kulkunsa ulos
Itämerelle. Mutta länteen päin purjehtiessaan hän saapui
Borgundarholmiin,[81] nousi siellä maihin ja hävitteli; sen maan miehet
tulivat rantaan ja ryhtyivät taisteluun, mutta Olavi sai voiton ja
paljon sotasaalista.
Olavin laivat olivat Borgundarholmin luona; silloin nousi rajusää ja
meri kävi myrskyiseksi, niin etteivät he voineet pysytellä siellä, vaan
purjehtivat etelään päin Vendinmaan[82] rantaan ja saivat siellä hyvän
sataman. He käyttäytyivät rauhallisesti ja viipyivät siellä jonkin
aikaa.
Burislav[83] oli nimeltään Vendinmaan kuningas; hänellä oli tyttäriä
Geira, Gunhild ja Astrid. Kuninkaantyttärellä Geiralla oli valtakunta
siellä, missä Olavi miehineen nousi maihin. Dixen oli nimeltään se
mies, jolla oli eniten määräämisvaltaa Geira kuningattaren hovissa.
Mutta kun he saivat kuulla, että maihin oli saapunut tuntemattomia
miehiä, jotka käyttäytyivät sopivasti ja rauhallisesti, silloin lähti
Dixen heidän luokseen viemään Geira kuningattarelta sellaisen sanoman,
että tämä halusi tarjota tulijoille talvimajan, koska kesä oli kulunut
pitkälle ja sää käynyt myrskyiseksi.
Sinne saavuttuaan Dixen huomasi heti, että heidän johtajansa oli
erinomainen mies sekä suvultaan että ulkomuodoltaan. Dixen sanoi, että
kuningatar kutsui heidät luokseen ystävyyttään vakuuttaen. Olavi otti
kutsun vastaan ja lähti talvella kuningatar Geiran luo; he mieltyivät
molemmat toisiinsa, niin että Olavi kosi kuningatarta, ja niin
tapahtui, että hän sai sinä talvena Geiran. Nyt hän ryhtyi hallitsemaan
sitä valtakuntaa kuningattaren kanssa.
Talvella Olavi lähti niihin Vendinmaan kihlakuntiin, jotka olivat
kuuluneet kuningatar Geiran valtaan, mutta vapauttaneet itsensä
kuuliaisuudesta ja veroista. Siellä Olavi hävitteli, surmasi monta
miestä ja poltti muutamilta talot, otti paljon tavaraa ja alisti
valtaansa ne maat; sitten hän palasi linnaansa. Varhain keväällä Olavi
laati laivansa kuntoon ja purjehti ulos merelle. Hän laski Skånen
rannikolle ja nousi siellä maihin; maan miehet kokoontuivat ja
taistelivat häntä vastaan, mutta Olavi sai voiton ja suuren saaliin.
Sitten hän purjehti itään päin Gotlantiin; siellä hän valtasi
kauppalaivan, jonka jemtit omistivat. He puolustautuivat urhoollisesti,
mutta lopulta Olavi raivasi laivan puhtaaksi, surmasi monta miestä ja
otti kaiken tavaran. Kolmannen taistelun hän suoritti Gotlannissa;
siellä Olavi sai voiton ja paljon saalista.
Olavi Trygvenpoika oli ollut kolme talvea Vendinmaassa, kun hänen
vaimonsa Geira sai taudin, joka tuotti hänelle kuoleman. Tämä suru
tuntui Olavista niin raskaalta kantaa, ettei hän sen koommin viihtynyt
siellä. Hän hankki siis itselleen sotalaivoja ja lähti jälleen
vainoretkille, hävitteli ensinnä Friislantia, sitten Sakslantia ja
tunkeutui aina Flemingelantiin[84] asti. Näin kertoo Halfröd
Juonikko-runoilija:[85]
Paljon poika Trygven
surmata sakseja antoi,
ruumiit runnellut
jäi susille syötäviksi.
Ruhtinas, suosija urhoin,
kyllältä kukkain antoi
juoda hurmetta ruskeaa
friisein määrättömästi.
Meriruhtinas mahtava silpoi
ruumiita rannalla Valkeren.
Korpeille kuningas jätti
flemingein lihaa syödä.[86]
Sen jälkeen Olavi Trygvenpoika suuntasi matkansa Englantiin ja ryösteli
sitä laajalti; hän kävi myöskin Skotlannissa ja saarilla, sitten
Irlannissa ja Bretlannissa ja monessa muussa maassa. Oltuaan neljä
talvea sotaretkillä hän saapui saarille, joita nimitetään
Syllingeiksi,[87] ne sijaitsevat meressä länteen Englannista.
Syllingeillä Olavi Trygvenpoika sai kuulla, että saarella oli
ennustaja, joka ilmaisi tulevaisia tapahtumia, ja moni uskoi, että
usein kävi hänen sanainsa mukaan. Olavissa heräsi halu koetella sen
miehen taitoa. Hän lähetti kauneimman ja rotevimman miehensä, puettuna
niin komeasti kuin mahdollista, ja käski tämän sanoa olevansa kuningas,
sillä Olavi oli tullut kuuluisaksi kautta kaikkien maiden siitä, että
oli muita miehiä komeampi ja rotevampi, mutta Gardariikista lähdettyään
hän nimitti itseään vain Oleksi ja sanoi olevansa gerdiläinen.[88]
Mutta kun lähetti saapui ennustajan luo ja sanoi olevansa kuningas, sai
hän tämän vastauksen:
"Et ole sinä kuningas; mutta se on neuvoni, että olet kuninkaalle
uskollinen."
Eikä hän sanonut enempää tälle miehelle. Lähetti palasi takaisin ja
kertoi tämän Olaville, ja hänessä heräsi nyt sitä suurempi halu tavata
tämä mies, kun sai kuulla sellaisen vastauksen, ja hänestä katosi
epäilys, ettei tämä ollut oikea ennustaja. Niin Olavi lähti hänen
luokseen ja puheli hänen kanssaan ja kysyi, minkälaiseksi hän ennusti
Olavin tulevaisuuden, voittaisiko hän valtakunnan tai muuta onnea.
Erakko vastasi pyhästi ennustaen:
"Sinusta tulee suuri kuningas, ja suuria töitä suoritat: sinä saatat
paljon ihmisiä uskoon ja kasteeseen; sen kautta autat sekä itseäsi että
useita muita. Ja jotta et tätä epäilisi, niin saat tämän merkiksi:
aluksillasi kohtaat petosta ja vainolaisia ja joudut taisteluun,
menetät muutamia miehiä ja haavoitut itse. Siitä haavasta joudut
kuoleman kieliin, ja kilvellä sinut kannetaan purteesi; mutta tästä
haavasta paranet ennen seitsemän yön kuluttua, ja pian sen jälkeen otat
vastaan kasteen."
Sitten Olavi lähti laivoilleen, ja siellä hän kohtasi vainolaisia,
jotka tahtoivat surmata hänet miehineen. Mutta ottelu päättyi siten,
kuin erakko oli hänelle sanonut, että Olavi kannettiin haavoittuneena
purteensa, ja myöskin oli hän terve seitsemän yön kuluttua. Nyt
Olavista tuntui, että tämä mies oli puhunut hänelle totta ja että hän
oli oikea ennustaja, mistä hän sitten lieneekin saanut tämän
ennustuksen. Silloin Olavi lähti toisen kerran miestä tapaamaan, puheli
kauan hänen kanssaan ja tiedusteli tarkoin, mistä hän sai sen
viisauden, että osasi tulevaisia ennustaa. Erakko sanoi, että
kristittyjen jumala itse salli hänen tietää kaiken, mitä hän halusi, ja
kertoi Olaville paljon Jumalan suurtöistä. Ja näiden puheiden jälkeen
Olavi suostui ottamaan vastaan kasteen, ja niin tapahtui, että hän
kastettiin kaikkine seuralaisineen. Varsin kauan hän viipyi siellä
oppien oikeata uskoa, ja lähtiessään hän otti mukaansa pappeja ja muita
hengellisiä.
Syllingeiltä Olavi purjehti syksyllä Englantiin; hän viipyi siellä
satamassa ja käyttäytyi nyt rauhallisesti, sillä Englanti oli kristitty
maa ja hänkin oli nyt kristitty. Siellä levisi kautta maan
käräjäviesti, että kaikkien miesten oli saavuttava käräjille. Mutta
niiden kokoonnuttua saapui kuningatar nimeltä Gyda, jonka veli Olavi
Kvaran ("kenkä") oli kuninkaana Irlannin Dublinissa.[89] Gyda oli ollut
naimisissa Englannissa erään mahtavan jaarlin kanssa; tämä oli silloin
kuollut, mutta hän hallitsi valtakuntaa miehensä kuoleman jälkeen.
Mutta hänen valtakunnassaan oli mies nimeltä Alvine, suuri sankari ja
sodankävijä. Hän oli kosinut Gydaa, mutta tämä oli vastannut, että hän
halusi valita, kenet tahtoisi ottaa valtakuntansa miehistä, ja nyt
olivat käräjät koolla sitä varten, että Gyda valitsisi itselleen
miehen. Niille oli Alvine saapunut parhaisiin vaatteisiinsa
koristautuneena, ja paljon muitakin oli siellä hyvin puettuina. Olavi
oli tullut sinne, ja hänellä oli yllään myrskyasunsa ja päällimmäisenä
karvainen viitta; hän seisoi seurueineen muita ulompaua.
Gyda käyskenteli tarkastaen jokaista miestä, joka näytti hänestä
miehevältä. Mutta saavuttuaan sinne, missä Olavi seisoi, hän katsoi
tätä kasvoihin ja kysyi, mikä hän oli miehiään. Hän nimitti itseään
Oleksi: "olen täällä muukalainen", hän sanoi. Gyda virkkoi:
"Jos huolit minusta, niin valitsen sinut."
"Sitä tarjousta en tahdo evätä", sanoi Olavi ja kysyi hänen nimeään,
syntyperäänsä ja sukuaan.
"Minä olen", hän virkkoi, "kuninkaantytär Irlannista. Olin tässä maassa
naimisissa erään jaarlin kanssa, joka hallitsi tätä valtakuntaa. Hänen
kuoltuaan olen itse hallinnut maata. Moni mies on kosinut minua, mutta
ei yksikään sellainen, jonka kanssa olisin tahtonut mennä naimisiin, ja
nimeni on Gyda."
Hän oli nuori ja kaunis; Olavi ja hän puhelevat nyt asiasta ja tulevat
yksimielisiksi, ja Olavi kihlaa Gydan.
Alvine on tästä varsin pahoillaan; mutta Englannissa oli tapa
sellainen, että kahden kilpaillessa jostakin oli ryhdyttävä taisteluun.
Niin Alvine haastaa Olavin ottelemaan tästä asiasta. He sopivat
taistelupaikasta, ja siinä tulee olla kaksitoista miestä kummallakin
puolella. Mutta kun he kohtaavat toisensa, sanoo Olavi miehilleen, että
heidän tulee tehdä hänen laillaan; hänellä oli iso sotakirves. Kun
Alvine tavoitteli häntä miekallaan, iski Olavi sen hänen kädestään ja
osasi toisella lyönnillä niin, että Alvine kaatui. Sitten Olavi sitoi
Alvinen. Niin kävi Alvinen kaikkien miesten, että he joutuivat
tappiolle ja sidottiin ja kuljetettiin Olavin majapaikkaan. Sitten hän
käski Alvinen lähteä pois maasta ikipäiviksi, mutta Olavi anasti koko
hänen omaisuutensa. Olavi sai sitten Gydan ja asusti Englannissa,
toisinaan Irlannissa.
Kerran, kun Olavi oli Irlannissa sotaretkellä ja he kulkivat aluksilla
ja oli pakko turvautua rantaryöstöön, kävivät miehet maihin ja ajoivat
rantaan joukon karjaa. Silloin tuli muuan talonpoika jäljessä ja pyysi
Olavilta takaisin lehmiä, jotka hän omisti. Olavi kehoitti häntä
ottamaan lehmänsä, jos voi ne löytää: "mutta älä hidastuta meidän
matkaamme". Talonpojalla oli mukanaan iso koira; hän usutti sen
karjalaumaan, ja siinä ajettiin satoja lehmiä. Mutta koira juoksenteli
laumassa ja ajoi esiin niin monta lehmää, kuin talonpoika sanoi
omistavansa, ja ne olivat kaikki merkityt samalla lailla. He arvelivat
tästä, että koira oli valinnut oikein, ja se oli heistä merkillisen
viisas eläin. Silloin Olavi kysyi, tahtoiko talonpoika antaa koiran
hänelle; "kernaasti", sanoi talonpoika. Olavi antoi hänelle heti
vastalahjaksi kultarenkaan ja lupasi hänelle ystävyytensä. Sitä koiraa
nimitettiin Vigeniksi, ja se oli paras kaikista koirista; se oli
Olavilla kauan sen jälkeen.
Haakon jaarli hallitsi Norjaa eikä suorittanut mitään veroa siitä
syystä, että Tanskan kuningas lahjoitti hänelle kaiken sen, mitä
kuninkaalle tuli Norjasta, koska jaarlilla oli vaivaa ja kustannuksia
puolustaessaan maata Gunhildin poikia vastaan. Mutta koska Harald
kuningas oli ottanut vastaan kristinuskon, tahtoi hän, että myöskin
Haakon jaarli antaisi kastaa itsensä. Hän kutsui jaarlin luokseen, ja
hänen vaatimuksestaan tämä kastettiin kaikkine seuralaisineen. Kuningas
antoi hänelle sitten pappeja ja muita hengellisiä ja sanoi, että jaarli
kastattaisi kaiken kansan Norjassa. Niin he erosivat, ja Haakon jaarli
lähti ulos merelle odottaen siellä myötäistä tuulta.
Mutta kun nousi sellainen tuuli, että hän arveli pääsevänsä ulapalle,
ajoi hän maihin kaikki hengelliset, mutta purjehti itse merelle. Jaarli
laski itään Juutinrauman kautta hävitellen maata molemmin puolin. Mutta
saavuttuaan Itä-Göötanmaan kohdalle hän laski maihin ja valmisti siellä
suuren uhrin; silloin saapui lentäen kaksi korppia, jotka koikkuivat
äänekkäästi. Jaarli päätteli tästä, että Oden oli ottanut vastaan uhrin
ja hän saisi nyt hyvän sotaonnen. Jaarli poltti kaikki laivansa, kävi
maihin miehineen ja retkeili kaikkialla vainonkilpeä kantaen, kunnes
saapui Norjaan. Siellä hän kulki maitse aina Trondhjemiin asti.
Tanskan kuningas Harald Gorminpoika sai kuulla, että Haakon jaarli oli
luopunut kristinuskosta ja hävitellyt laajalti hänen maataan. Silloin
Harald kuningas kutsui sotajoukon koolle ja lähti sitten Norjaan. Ja
saavuttuaan siihen valtakuntaan, joka Haakon jaarlilla oli
hallittavana, hän hävitti koko maan, mutta kaikki kansa pakeni
tuntureille vieden mukanaan minkä voi kuljettaa.
Sitten Tanskan kuningas aikoi purjehtia sotajoukkoineen Islantiin
kostaakseen sen häpeän, että kaikki islantilaiset olivat sepittäneet
hänestä pilkkarunoja. Islannissa oli säädetty laki, että laadittaisiin
Tanskan kuninkaasta herjauslaulu jokaista ihmistä kohti, mikä maassa
asusti. Syynä oli se, että muuan alus, jonka islantilaiset omistivat,
oli tehnyt haaksirikon Tanskan rannikolla, mutta tanskalaiset anastivat
kaiken tavaran ja sanoivat sitä hylkytavaraksi; ja se, joka tämän asian
ratkaisi, oli kuninkaan kartanonhoitaja.
Kuningas Harald käski erään taikataitoisen miehen mennä salaa Islantiin
tutkimaan, mitä saisi tietoonsa; mies lähti valaan hahmossa. Mutta
perille saavuttuaan hän liikkui länteen päin maan pohjanpuolta. Hän
näki, että kaikki tunturit ja kummut olivat täynnä maahisia, toiset
isoja, toiset pieniä. Mutta ennätettyään Vaapnafjordin edustalle hän
tunkeutui vuonoon ja aikoi nousta maihin. Silloin saapui iso
louhikäärme alas laaksosta, ja sitä seurasi joukko käärmeitä, konnia ja
sisiliskoja, ja ne puhalsivat sappea häntä vastaan. Mutta hän lähti
pois luodetta kohti aina Eyjafjordiin asti; hän tunkeutui siihen
vuonoon, mutta siellä häntä vastaan tuli lintu niin iso, että siivet
tapailivat tuntureita molemmin puolin, ja sen kera joukko muita
lintuja, toiset isoja, toiset pieniä. Pois lähti hän sieltä länteen
päin ja sitten etelään Breidefjordiin asti ja suuntasi kulkunsa
vuonoon. Siellä häntä vastaan tuli iso härkä, se kahlasi mereen ja
alkoi mylviä kamalasti; joukko maahisia seurasi sitä. Pois lähti hän
sieltä ja aikoi nyt nousta maihin Reykjanesin eteläpuolella. Siellä
häntä vastaan kävi jättiläinen, jolla oli kädessään rautasauva ja joka
piti päätään tuntureita korkeammalla, ja joukko muita jättejä oli sen
seurassa. Sieltä hän lähti itään: "siellä ei ollut mitään muuta", hän
sanoi, "kuin hiekkaa ja erämaita ja rajuja rantahyrskyjä ulkopuolella,
mutta meri niin avara maiden välillä, ettei siellä voi purjehtia
suurpursillakaan". -- Sitten Tanskan kuningas palasi sotajoukkoineen
etelään ja poistui Tanskaan; mutta Haakon jaarli antoi asuttaa maan
uudelleen eikä sen koommin maksanut mitään veroa kuninkaalle.
Kuningas Haraldin poika Svein -- hän jota sitten sanottiin
Kaksiparraksi -- vaati valtakuntaa isältään; mutta nyt oli asian laita
edelleen niinkuin ennenkin, ettei Harald kuningas halunnut jakaa
Tanskaa kahtia antaakseen hänelle valtakunnan. Silloin Svein kerää
sotalaivansa ja sanoo aikovansa viikinkiretkelle. Mutta laivaston
kokoonnuttua Svein suuntasi kulkunsa Seelantiin ja siellä Isefjordiin.
Vuonossa oli hänen isänsä Harald kuningas aluksineen, ja he
varustausivat vainoretkelle lähtemään. Svein ryhtyi taistelemaan häntä
vastaan, ja siinä sukeusi suuri taistelu; silloin riensi väkeä Harald
kuninkaan luo, joten Sveinin täytyi väistyä ylivoimaa ja hän pakeni.
Siinä Harald kuningas sai sellaisia haavoja, että kuoli. Sitten
otettiin Svein Tanskan kuninkaaksi.
Silloin vallitsi Sigvalde jaarli Vendinmaan Jomsborgia.[90] Hän oli
ottanut Svein kuninkaan vangiksi ja vienyt hänet linnaansa ja pakotti
hänet tekemään sovinnon vendiläiskuninkaan Burislavin kanssa; hänellä
itsellään oli silloin puolisona Burislavin tytär Astrid. Sigvalde
jaarli määräsi myöskin sovintoehdot; muussa tapauksessa sanoi jaarli
aikovansa luovuttaa Sveinin vendien valtaan. Mutta kuningas tiesi, että
nämä kiduttaisivat hänet hengiltä; hän suostui siis siihen, että jaarli
saisi välittää sovinnon. Jaarli tuomitsi niin, että Svein kuningas
saisi kuningas Burislavin tyttären Gunhildin, kuningas Burislav taasen
saisi Tyra Haraldintyttären, Svein kuninkaan sisaren, mutta molemmat
pitäisivät valtakuntansa ja heidän välillään vallitsisi rauha. Sen
jälkeen Svein kuningas palasi Tanskaan puolisonsa Gunhildin kera;
heidän poikiaan olivat Harald ja Knut Suuri. Niihin aikoihin
tanskalaiset uhkasivat ankarasti lähteä Norjaan Haakon jaarlia vastaan.
Svein kuningas laati suuret pidot ja kutsui niihin kaikki päälliköt
valtakunnastaan; hänen oli määrä ottaa haltuunsa perintö isänsä
Haraldin jälkeen. Kuningas lähetti silloin myöskin jomsviikingeille
sanan, että Sigvalde jaarli ja Borgundarholmin Bue Digre ja heidän
veljensä saapuivat sinne. Jomsviikingit lähtivät kesteihin mukanaan
urheimmat miehensä; heillä oli neljäkymmentä alusta Vendinmaasta ja
kaksikymmentä Skånesta.
Ensimmäisenä kestipäivänä, ennenkuin Svein kuningas nousi isänsä
kunniasijalle, hän joi tämän muistomaljan ja teki sellaisen lupauksen,
että ennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän olisi sotajoukkoineen
Englannissa ja surmaisi kuningas Adalraadin[91] tai karkoittaisi hänet
maasta. Tämä muistomalja oli kaikkien juotava, jotka olivat mukana
perintöpidoissa. Jomsviikinkien päälliköille kaadettiin väkevintä
juomaa suurimpiin sarviin. Mutta kun malja oli tyhjennetty, oli
kaikkien miesten juotava Kristuksen muistomalja, ja jomsviikingeille
kannettiin aina täysimmät maljat ja väkevintä juomaa. Kolmas oli
Mikalin muistomalja, ja sen joivat kaikki. Tämän jälkeen Sigvalde
jaarli joi isänsä muistomaljan ja teki sitten sen lupauksen, että
ennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän lähtisi Norjaan ja surmaisi
Haakon jaarlin tai karkoittaisi tämän maasta. Sitten lupasi Torkel
Korkea, hänen veljensä, että hän seuraisi Sigvalde jaarlia Norjaan eikä
pakenisi taistelusta, niin kauan kuin Sigvalde pysyi paikallaan. Nyt
lupasi Bue Digre, että hän lähtisi heidän kerallaan Norjaan eikä
pakenisi Haakon jaarlia taistelussa. Sitten lupasi hänen veljensä
Sigurd, että hän lähtisi Norjaan eikä pakenisi, niin kauan kuin suurin
osa jomsviikinkejä taisteli. Sitten lupasi Vagn Aakenpoika, Buen
sisarenpoika, että hän lähtisi heidän kerallaan Norjaan eikä palaisi
takaisin, ennenkuin oli surmannut Torkel Leiran ja käynyt vuoteeseen
tämän tyttären Ingebjårgin viereen. Moni muukin päällikkö teki
lupauksia. Sinä päivänä miehet joivat perintöolutta; mutta seuraavana
aamuna, nukuttuaan kyllikseen, jomsviikingeistä tuntui, että he olivat
puhuneet liikoja, ja he kokoontuivat nyt neuvottelemaan, miten
menettelisivät retkeensä nähden. He sopivat siitä, että varustautuvat
niin joutuin kuin mahdollista, ja järjestävät nyt aluksensa ja
sotajoukkonsa kuntoon. Siitä levisi huhu laajalle kautta maiden.
Eirik jaarli Haakoninpoika sai kuulla tämän sanoman. Hän keräsi heti
väkeä ympärilleen ja matkasi sitten tunturien poikki Trondhjemiin
isänsä luo. Molemmat jaarlit veistättivät vainovasamia ja lähettivät
sanan kautta maiden aina Haalogalantiin asti kutsuen kokoon väkeä ja
aluksia. Haakon jaarli lähti heti etelään päin Möreen vakoilemaan ja
väkeä kokoamaan, mutta Eirik keräsi sotajoukon ja johdatti sen etelän
puolelle.
Jomsviikingit suuntasivat laivastonsa Limfjordiin ja purjehtivat sieltä
ulos merelle. Haakon jaarlin valtakuntaan saavuttuaan he käyvät heti
ryöstämään ja matkaavat pohjoiseen päin kaikkialla vainokilpeä kantaen.
Geirmundiksi nimitetään muuatta miestä, joka purjehti nopealla purrella
mukanaan muutamia miehiä. Hän saapui Möreen ja tapasi siellä Haakon
jaarlin, astui pöydän ääreen ja kertoi uutisen, että eteläpuolella oli
sotajoukko, Tanskasta tullut. Jaarli kysyi, tiesikö hän sen varmasti.
Geirmund kohotti toista käsivarttaan, ja siitä oli käsi lyöty poikki,
ja sanoi, että siinä oli merkki sotajoukon saapumisesta. Sitten jaarli
tiedusteli tarkoin tästä sotajoukosta. Geirmund sanoo, että
jomsviikingit olivat tulleet ja surmanneet monta miestä ja rosvoilleet
laajalti. "He kulkevat", hän virkkaa, "joutuin ja hurjasti. Enpä luule
kauan kestävän, ennenkuin he saapuvat näille maille." Sitten jaarli
souti kaikkien vuonojen kautta, sisään toisesta väylästä ja ulos
toisesta; hän kulki yötä ja päivää ja piti vakoojia liikkeellä, sekä
etelän puolella vuonoissa että pohjan puolella, missä Eirik liikkui
sotajoukon kanssa. Mutta Eirik jaarli kulki etelään päin niin nopeasti
kuin taisi.
Sigvalde jaarli suuntasi laivastonsa pohjoista kohti. Mutta vaikka
viikingit tapasivatkin maan asukkaita, eivät nämä koskaan ilmoittaneet
totuuden mukaisesti, mitä jaarleilla oli tekeillä. Viikingit
hävittelivät kaikkialla, minne saapuivat. He laskivat Håd-saaren[92]
rantaan, nousivat siellä maihin ja rosvosivat, kuljettivat aluksille
sekä väkeä että karjaa, mutta surmasivat kaikki asekuntoiset miehet.
Mutta heidän käydessään alas laivoilleen saapui heidän luokseen vanha
talonpoika. Hän sanoi:
"Ette te liiku sodankävijäin lailla, ajatte vain rantaan lehmiä ja
vasikoita; suuremman saaliin te saisitte, jos valtaisitte karhun, joka
nyt on joutumaisillaan karhunkuoppaan."
"Mitä mies haastelee?" he huutavat; "voitko kertoa meille jotain Haakon
jaarlista?"
Talonpoika vastaa:
"Hän purjehti eilen Hjårunda-vuonoon; hänellä oli laiva tai pari, ei
niitä ollut ainakaan kolmea enempää, eikä hän ollut siihen mennessä
kuullut mitään teistä."
Bue ja hänen miehensä ryntäsivät heti aluksilleen ja jättivät kaiken
saaliin jälkeensä. Bue virkkoi:
"Käyttäkäämme nyt hyväksemme sitä, että olemme saaneet uutisia, niin
että voimme olla lähimpänä voittoa."
Mutta aluksiinsa päästyään he soutivat heti ulos rannasta. Sigvalde
jaarli huusi heille tiedustellen kuulumisia. He sanoivat, että Haakon
jaarli oli siellä vuonossa. Sitten jaarli päästi laivastonsa irti, ja
he lähtivät soutaen kiertämään saarta.
Haakon jaarli ja hänen poikansa Eirik jaarli olivat koonneet
laivastonsa siihen lähitienoille; heillä oli puolitoista sataa[93]
alusta, ja he olivat kuulleet jomsviikinkien saapuneen Hådiin. Jaarlit
soutivat nyt pohjoista kohti näitä etsiäkseen, ja Hjårungavaagiin
saavuttuaan he tapasivat vihollisensa. Molemmin puolin järjestetään
laivastot taisteluun. Keskellä laivastoa oli Sigvalde jaarlin viiri,
sitä vastaan asettui Haakon jaarli; Sigvaldella oli kaksikymmentä
alusta, mutta Haakonilla kuusikymmentä. Toisella sivustalla olivat Bue
Digre ja hänen veljensä Sigurd kahdenkymmenen laivan kera; näitä
vastaan johti Eirik jaarli Haakoninpoika kuuttakymmentä laivaa.
Toisella sivustalla ohjasi Vagn Aakenpoika kahtakymmentä alusta, mutta
näitä vastassa oli kuusikymmentä laivaa.
Sitten laivastot iskivät yhteen, ja nyt sukeusi mitä hurjin taistelu,
ja paljon väkeä kaatui molemmin puolin, mutta enemmän kuitenkin
Haakonin joukosta, sillä jomsviikingit taistelivat voimakkaasti ja
rohkeasti ja tuimasti ja ampuivat suoraan kilpien puhki. Niin monta
asetta suunnattiin kohti Haakon jaarlia, että hänen panssarinsa kävi
aivan kuluneeksi ja hyödyttömäksi, joten hän heitti sen yltään. Siitä
puhuu Tind Halkelinpoika: