olivat Ruotsissa; silloin hän lähetti jälleen Haakonin hyvä saattue
mukanaan itään Eirik svealaiskuninkaan luo oivia lahjoja ja
ystävällisiä sanoja viemään. Lähetit otettiin siellä hyvin vastaan.
Sitten Haakon esittää asiansa ja sanoo, että Gunhild pyysi kuningasta
suomaan apuaan, niin että hän voisi saada Olavi Trygvenpojan kanssaan
Norjaan: "Gunhild haluaa kasvattaa hänet." Kuningas antaa hänelle
seuraksi miehiä, ja he ratsastavat Haakon Vanhan luo; siellä Haakon
kehoittaa monin ystävällisin sanoin Olavia lähtemään mukaansa. Haakon
Vanha vastaa suopeasti ja sanoo, että äiti saa päättää hänen
matkastaan. Mutta Astrid ei tahdo millään muotoa, että poika lähtisi.
Lähetit menevät nyt pois ja kertovat vastauksen Eirik kuninkaalle;
sitten he varustautuvat matkaamaan kotiin, mutta pyytävät taas
kuningasta auttamaan, että he saisivat pojan mukaansa, joko Haakon
Vanhan mielisuosiolla tai hänen tahtomattaan. Kuningas antaa heille
jälleen joukon miehiä. Lähetit tulevat nyt Haakon Vanhan luo ja
vaativat, että pojan on lähdettävä heidän mukaansa; mutta kun siihen ei
oltu suostuvaisia, puhuivat he suuria sanoja, uhkasivat turvautua
väkivaltaan ja käyttäytyivät vihaisesti. Silloin ryntää esiin muuan
orja, Burtse niminen, ja aikoo lyödä Haakonia, niin että heidän täytyy
joutuin väistyä pois, jotta eivät saisi kuritusta orjan kädestä. Sitten
he palaavat Norjaan ja kertovat Gunhildille matkastaan sekä että ovat
nähneet Olavi Trygvenpojan.
Sigurd oli nimeltään Astridin veli, Eirik Bjodaskallen poika. Hän oli
kauan ollut poissa maasta ja oleskellut idässä Gardariikin[77] Valdemar
kuninkaan luona; Sigurd nautti siellä suurta kunnioitusta. Astrid sai
halun lähteä sinne veljensä luo. Haakon Vanha antoi hänelle hyvän
saattueen ja oivat varusteet; hän lähti muutamien kauppien kera.
Silloin hän oli ollut kaksi talvea Haakon Vanhan luona, ja Olavi oli
nyt kolmen talven ikäinen.
Mutta kun he purjehtivat itään meren poikki, tuli heitä vastaan
viikinkejä, ne olivat virolaisia; nämä valtasivat sekä väen että
tavaran, muutamia he surmasivat, toiset jakoivat keskenään orjiksi.
Siellä Olavi erotettiin äidistään, ja eräs virolainen nimeltä Klerkon
otti huostaansa hänet, Torolvin ja Torgilsin. Klerkon arveli, että
Torolv oli liian vanha orjaksi, niin ettei hänestä ollut mitään hyötyä,
ja surmasi hänet; mutta pojat hän otti mukaansa ja möi heidät eräälle
Klerk nimiselle miehelle kelpo pukista. Eräs kolmas mies osti sitten
Olavin ja antoi hänestä hyvän viitan; miehen nimi oli Reas, hänen
vaimonsa Rekon ja heidän poikansa Rekone. Siellä Olavi eli kauan, hänen
oli hyvä olla, ja mies piti hänestä paljon. Olavi viipyi kuusi talvea
Vironmaassa tällaisissa oloissa.
Sigurd Eirikinpoika saapui Viroon Holmgaardin[78] Valdemar kuninkaan
lähettiläänä, ja hänen oli määrä noutaa siitä maasta veroa kuninkaalle.
Sigurd retkeili mahtavana mukanaan paljon miehiä ja tavaraa. Hän näki
turulla kauniin pojan, jonka hän havaitsi muukalaiseksi, ja tiedusteli
tämän nimeä ja syntyperää. Hän sanoi itseään Olaviksi, isäänsä Trygve
Olavinpojaksi ja äitiään Astridiksi, Eirik Bjodaskallen tyttäreksi;
silloin Sigurd huomasi, että tämä oli hänen sisarenpoikansa. Sitten
Sigurd kysyi, kuinka hän oli sinne tullut. Olavi kertoi kaiken sen,
mitä hänelle oli tapahtunut. Sigurd pyysi häntä seuraamaan Reas
talonpojan luo; mutta sinne päästyään hän osti molemmat pojat ja vei
heidät mukanaan Holmgaardiin. Hän ei antanut mitään tietoa Olavin
syntyperästä, mutta kohteli häntä hyvin.
Olavi Trygvenpoika seisoi eräänä päivänä turulla; siellä oli paljon
väkeä saapuvilla. Silloin hän tunsi Klerkonin, joka oli surmannut hänen
kasvatusisänsä Torolv Täiparran. Olavilla oli pieni kirves kädessään,
ja hän iski sen Klerkonin päähän, niin että se painui aivoihin, ja
juoksi viipymättä kotiin ja kertoi sen sukulaiselleen Sigurdille; mutta
Sigurd vei heti Olavin kuningattaren asuntoon ja ilmoitti asian
hänelle. Hänen nimensä oli Allogia; Sigurd pyysi häntä auttamaan poikaa
Hän katseli tätä, sanoi, ettei niin kaunista poikaa saanut surmata, ja
käski kutsua miehiä luokseen täysissä aseissa.
Holmgaardissa pidettiin rauhaa niin pyhänä, että laki määräsi
surmattavaksi jokaisen, ken tappoi miehen tuomiotta. Niin virtasi
heidän tapansa mukaan kaikki kansa kokoon ja rupesi etsimään, minne
poika oli joutunut. Silloin sanottiin, että hän oli kuningattaren
talossa aseellisen joukon turvissa; tämä ilmoitettiin kuninkaalle. Hän
lähti sinne miehineen, sillä hän ei tahtonut, että syntyisi taistelu.
Kuningas määräsi sakon ja kuningatar maksoi sen. Sitten Olavi jäi
kuningattaren luo, ja tämä oli suuresti ihastunut häneen. Gardariikissa
oli laki sellainen, etteivät kuninkaalliset lapset saaneet olla siellä
muutoin kuin kuninkaan suostumuksella. Silloin Sigurd kertoo
kuningattarelle, mitä sukua Olavi on sekä ettei tämä voinut vainon
vuoksi olla omassa maassaan, ja pyysi häntä puhumaan kuninkaalle siitä.
Hän teki niin pyytäen kuningasta auttamaan tätä kuninkaanpoikaa, jolle
kohtalo oli ollut niin kova; ja esirukouksillaan hän sai aikaan sen,
että kuningas lupasi tehdä niin, otti sitten Olavin hoivaansa ja
kohteli häntä kunniallisesti, niinkuin kuninkaanpoikaa sopii. Olavi oli
yhdeksän talven ikäinen saapuessaan Gardariikiin, mutta viipyi vielä
yhdeksän talvea Valdemar kuninkaan luona. Olavi oli hyvin kaunis, suuri
ja väkevä ja aseiden käytössä etevämpi kaikkia norjalaisia, joista
kerrotaan.
Jaarli Haakon Sigurdinpoika oli Tanskan kuninkaan Harald Gorminpojan
luona talvea paettuaan Norjasta Gunhildin poikia. Haakonilla oli niin
paljon mietittävää talvella, että hän kävi vuoteeseen; hän makasi usein
hereillä ja söi ja joi vain sen verran, että säilytti ruumiinvoimansa.
Silloin hän lähetti salaisesti miehiään Trondhjemiin ystäviensä luo ja
suunnitteli heidän kanssaan, että he surmaisivat kuningas Erlingin, jos
saisivat siihen tilaisuuden; hän sanoi aikovansa palata valtakuntaansa
kesän tullen. Sinä talvena tröndit surmasivat Erlingin, niinkuin ennen
on kirjoitettu.
Haakonin ja Kulta-Haraldin välillä vallitsi luja ystävyys. Harald
esitti Haakonille ajatuksensa; hän sanoi aikovansa asettua maahan ja
jättävänsä sotalaivansa ja kysyi Haakonilta, arveliko tämä, että
kuningas Harald suostuisi jakamaan valtakunnan hänen kanssaan, jos hän
sitä vaati.
"Sitä minä arvelen", virkkaa Haakon, "ettei kuningas sinulta kiellä
mitään oikeutta; mutta parempaa tietoa saat tästä asiasta, jos puhut
siitä kuninkaalle. En luule, että saat valtakuntaa, ellet sitä vaadi."
Vähän ajan kuluttua tästä keskustelusta Kulta-Harald puhui Harald
kuninkaalle, kun saapuvilla oli paljon suurmiehiä, molempain ystäviä.
Silloin Kulta-Harald vaati Harald kuninkaalta, että tämä jakaisi
valtakunnan puoliksi hänen kanssaan, niinkuin arvonsa ja syntyperänsä
antoivat hänelle oikeuden Tanskanmaassa. Tästä vaatimuksesta Harald
suuttui suuresti ja sanoi, ettei yksikään mies ollut vaatinut hänen
isältään kuningas Gormilta sitä, että tämä rupeaisi Tanskassa
puolkuninkaaksi, ei myöskään tämän isältä Hårde-Knutilta tai Sigurd
Käärmesilmältä tai Ragnar Lodbrokilta -- hän raivostui niin, ettei
hänen kanssaan voinut puhua.
Kulta-Harald tyytyi nyt asemaansa vielä vähemmän kuin varemmin; hänellä
ei ollut valtakuntaa sen enempää kuin ennenkään, mutta lisäksi
kuninkaan viha kestettävänä. Niin hän saapui ystävänsä Haakonin luo,
valitti pulaansa ja pyysi hyvää neuvoa, niin että voisi saada
valtakunnan; hän sanoi lähinnä aikoneensa tavoitella valtakuntaa
voimalla ja aseilla. Haakon pyysi, ettei hän puhuisi tästä kenellekään,
jotta se asia ei leviäisi.
"Henkesi se voi sinulle maksaa", hän sanoo; "ajattele itse, mihin
sinulla on kykyä. Moiset suuret tuumat vaativat, että mies on rohkea ja
luja, ettei säästä hyvää eikä pahaa, jotta se asia voisi edistyä, mihin
hän on ryhtynyt. Mutta onnetonta on käydä käsiksi suuriin aikeisiin ja
sitten luopua niistä häpeällä."
Kulta-Harald vastaa: "Niin aion ryhtyä tähän vaatimukseen, etten edes
säästä käsiäni itse kuninkaan surmasta, jos siihen joudutaan, kun hän
epää minulta valtakunnan, joka minulle oikeuden mukaan kuuluu." Siihen
päättyy heidän keskustelunsa.
Harald kuningas kävi sitten Haakonin luo, ja he ryhtyivät yhdessä
keskustelemaan. Kuningas kertoo jaarlille, minkä vaatimuksen
Kulta-Harald on tuonut valtakunnasta ja minkä vastauksen hän antoi; hän
sanoo, ettei hän millään ehdolla tahdo vähentää valtakuntaansa: "Mutta
jos Kulta-Harald pitää kiinni tästä vaatimuksesta, silloin ei minulla
ole paljoa sitä vastaan, että hänet surmataan, sillä luotan häneen
vähän, ellei hän luovu tästä."
Jaarli vastaa: "Minun luuloni mukaan Harald on ajanut tätä niin
kiihkeästi, ettei hän anna sen enää raueta. Odotan, että jos hän nostaa
sodan tässä maassa, niin hän saa runsaasti apua ja eniten isänsä
ystävällisyyden tähden. Mutta onnettominta on teille surmauttaa
sukulaisenne, sillä kaikki miehet sanovat tässä tapauksessa häntä
syyttömäksi. En myöskään tahdo antaa sinulle sitä neuvoa, että teet
itsestäsi pienemmän kuninkaan kuin isäsi Gorm oli; hän suurensi
valtakuntaansa paljon eikä suinkaan sitä vähentänyt."
Silloin kuningas sanoo: "Minkä neuvon siis annat, Haakon? Eikö minun
pidä jakaa valtakuntaa ja vapautua tästä rauhattomuudesta?"
"Tavatkaamme toisemme muutaman päivän perästä", sanoo Haakon jaarli;
"ensin tahdon pohtia tätä pulmallista asiaa ja sitten vastata".
Sitten kuningas poistui väkineen.
Haakon jaarli antautui nyt uudelleen vakaviin mietteisiin ja salli vain
harvojen miesten oleskella talossaan. Muutaman päivän kuluttua Harald
tuli jaarlin luo, ja he puhelivat keskenään. Kuningas kysyy, onko
jaarli nyt harkinnut sitä keskustelua, mikä heillä tuonoin oli.
"Sen vuoksi olen valvonut yötä ja päivää", sanoo jaarli, "ja minun
mielestäni on se neuvo paras, että sinä pidät hallittavanasi kaiken sen
maan, minkä isäsi omisti ja sinä perit hänen jälkeensä, mutta hankit
sukulaisellesi Haraldille toisen valtakunnan, josta hän voi saada
kunniaa".
"Mikä valtakunta se olisi", kysyy kuningas, "jonka voin luovuttaa
Haraldille, jos pidän Tanskanmaan jakamattomana?"
"Se on Norja", vastaa jaarli. "Sikäläisiä kuninkaita vihaa koko kansa,
ja joka mies toivoo heille turmaa, niinkuin luonnollista onkin."
Kuningas virkkaa: "Norja on suuri maa ja sen kansa lujaa, ja vaikea on
sitä tavoitella muukalaisella sotajoukolla. Niin kävi meidän, kun
Haakon suojeli maata, että menetimme paljon väkeä, mutta emme
saavuttaneet voittoa. Ja Harald Eirikinpoika on minun kasvattini ja
polvipoikani."
Silloin jaarli sanoo: "Kauan olen tietänyt, että te olette usein
antanut apua Gunhildin pojille, mutta he ovat kuitenkin palkinneet
teitä vain pahalla. Me saamme Norjan paljoa helpommin kuin hävittämällä
sitä koko tanskalais-sotajoukolla. Lähetä sinä sana kasvatillesi
Haraldille ja pyydä häntä ottamaan sinulta se maa ja läänitys, mikä
heillä ennen oli täällä Tanskassa. Kutsu hänet luoksesi; silloin
Kulta-Harald voi lyhyessä ajassa voittaa Norjassa valtakunnan Harald
Harmaaturkilta."
Kuningas vastaa, että huonona työnä pidetään kasvattinsa pettämistä.
"Niin kai tanskalaiset sanovat", virkkaa jaarli, "että parempi on
surmata norjalainen viikinki kuin tanskalainen kasvatusveli". -- He
keskustelevat nyt kauan tästä, kunnes sopivat asiasta.
Kulta-Harald saapuu jälleen puhumaan Haakonin kanssa. Jaarli sanoo
edistäneensä hänen asiaansa siten, että nyt on hyviä toiveita siitä,
että mahdollisesti häntä varten on valmiina kuningaskunta Norjassa.
"Silloin me kaksi", hän lausuu, "pidämme lujana liittomme. Minä voin
silloin antaa sinulle vankkaa tukea Norjassa."
Jaarli puhuu tästä Kulta-Haraldille, kunnes tämä pitää sitä sopivana.
Sitten he keskustelevat usein kolmisin, kuningas, jaarli ja
Kulta-Harald. Sen jälkeen kuningas lähetti miehiään Norjaan Harald
Harmaaturkin luo. Heidän matkansa varustettiin hyvin, he saivat siellä
suopean vastaanoton ja tapasivat Harald kuninkaan; he toivat sen
viestin, että Haakon jaarli oli Tanskassa ja makasi kuolemansairaana ja
melkein mielipuolena, ja toisen sanan, että Tanskan kuningas Harald
kutsui kasvattinsa Harald Harmaaturkin luokseen antaakseen hänelle
läänityksen, niinkuin hänellä ja hänen veljillään oli ennen ollut
Tanskassa, ja pyysi Haraldia saapumaan Jyllantiin.
Harald Harmaaturkki esitti tämän asian Gunhildille ja ystävillensä;
siitä lausuttiin erilaisia arveluita, muutamien mielestä tämä retki ei
ollut turvallinen, niinkuin se nyt oli järjestetty, mutta useat
toivoivat, että hän lähtisi, sillä Norjassa oli niin suuri nälänhätä,
että kuninkaat töin tuskin kykenivät elättämään miehiään. Mutta
Tanskassa vuodentulo oli jotensakin hyvä, ja ajateltiin sieltä saatavan
mitä tarvittiin, jos Harald kuningas saisi sieltä läänityksen. Niin
päätettiin ennen lähettien lähtöä, että Harald kuningas saapuisi
kesällä Tanskan kuninkaan luo ottamaan vastaan kuningas Haraldin
tarjouksen.
Harald Harmaaturkki lähti kesällä Tanskaan, ja hänellä oli kolme
suuralusta. Hän purjehti Vikenistä Limfjordiin ja laski maihin
Halsin[79] luona. Hänelle sanottiin, että Tanskan kuningas saapuu pian.
Mutta saatuaan siitä tiedon Kulta-Harald purjehti sinne yhdeksällä
laivalla; ne hän oli varemmin varustanut viikinkiretkeä varten. Haakon
jaarli oli myöskin varustanut laivastonsa ja aikoi samaten lähteä
viikinkiretkelle; hänellä oli kaksitoista alusta, kaikki isoja. Mutta
kun Kulta-Harald oli lähtenyt pois, puhui Haakon jaarli kuninkaalle:
"Nyt en tiedä, emmekö joudu soutamaan vainotietä ja kuitenkin maksamaan
sakkoja.[80] Nyt Kulta-Harald aikoo surmata Harald Harmaaturkin ja
sitten anastaa kuningaskunnan Norjassa. Luuletko sinä, että hän pysyy
sinulle uskollisena, kun annat hänelle niin suuren vallan? Niin hän
sanoi talvella minun läsnäollessani, että surmaa sinut, jos saa
tilaisuuden. Mutta minä voitan Norjan sinun alaiseksesi ja surmaan
Kulta-Haraldin, jos lupaat minulle, että helposti voimme sopia sen
asian; minä rupean silloin sinun jaarliksesi ja vahvistan sen valalla
ja valloitan Norjan sinun avullasi ja pidän sitten maata valtakuntasi
alaisena ja maksan sinulle veroa, ja silloin sinä olet suurempi
kuningas kuin isäsi, jos hallitset kahta suurvaltakuntaa." -- Tästä
sopivat kuningas ja jaarli; ja niin Haakon lähtee miehineen etsimään
Kulta-Haraldia.
Kulta-Harald saapui Limfjordin Halsiin ja vaati heti Harald
Harmaaturkin taisteluun; vaikka tällä oli vähemmän väkeä, nousi hän
kuitenkin maihin, valmistausi taisteluun ja järjesti sotajoukkonsa.
Mutta ennenkuin rintamat kävivät toisiaan vastaan, kannusti Harald
Harmaaturkki voimakkaasti miehiään ja kehoitti heitä vetämään
miekkansa; hän riensi heti eteenpäin rintaman ensimmäisenä ja iski
kahden puolen. Näin laulaa Glum Geirenpoika:
Sankarin sanoja virkkoi
kantaja kalvan, mi kastoi
verellä vihollisten
taistelukentän tuon.
Harald miehensä miekan
käyttöön nyt käski;
miehevältä tuntui
kutsu kuninkaan.
Siinä taistelussa kaatuivat Harald Harmaaturkki ja useimmat hänen
miehistään.
Haakon jaarli ja Kulta-Harald kohtasivat toisensa vähän sen jälkeen
kuin Harald Harmaaturkki oli kaatunut; silloin Haakon jaarli antautui
taisteluun Kulta-Haraldia vastaan, ja siinä Haakon sai voiton, mutta
Harald joutui vangiksi ja Haakon antoi ripustaa hänet hirteen. Sitten
Haakon lähti Tanskan kuninkaan luo ja sopi helposti hänen kanssaan
sukulaisensa surman.
Sen jälkeen Harald kuningas määräsi sotajoukon kokoontumaan koko
valtakunnastaan ja lähti liikkeelle kuudellasadalla aluksella. Hänen
mukanaan oli Haakon jaarli sekä Harald Grenske, Gudröd kuninkaanpoika,
ja useita muita suurmiehiä, jotka olivat paenneet tiluksiltaan
Gunhildin poikien tähden. Tanskan kuningas purjehti laivastollaan
Vikeniin, ja siellä kaikki kansa rupesi hänen alamaisekseen. Mutta kun
hän saapui Tunsbergiin, pyrki suuri joukko miehiä hänen luokseen, ja
kuningas Harald antoi koko sen sotajoukon, mikä oli Norjassa
kerääntynyt hänen avukseen, Haakon jaarlin johdettavaksi ja luovutti
hänelle hallittaviksi seitsemän fylkeä samoilla ehdoilla kuin Harald
Kaunotukka asetti pojilleen, paitsi että Haakon saisi ottaa siellä
samaten kuin Trondhjemissakin kaikki kuninkaankartanot ja kaiken
maaveron. Harald kuningas antoi Harald Grenskelle kuninkaannimen ja
suuren alueen samoilla ehdoilla, mitkä hänen sukulaisillaan oli ennen
ollut ja Harald Kaunotukka oli asettanut pojilleen. Harald Grenske oli
silloin kahdeksantoista talven ikäinen ja tuli sitten kuuluisaksi
mieheksi. Sen jälkeen Tanskan kuningas Harald lähti kotiin koko
tanskalaisjoukko mukanaan.
Haakon jaarli matkasi miehineen pohjoista kohti. Mutta kun Gunhild ja
hänen poikansa saivat kuulla tämän sanoman, ryhtyivät he keräämään
sotajoukkoa, mutta heidän oli vaikea saada väkeä. He turvautuivat
jälleen samaan neuvoon kuin ennenkin: päättivät purjehtia länteen meren
poikki niiden kera, jotka tahtoivat heitä seurata; he lähtivät ensin
Orkn-saarille ja viipyivät siellä jonkun aikaa. Mutta Haakon jaarli
alisti koko maan itselleen kuuliaiseksi ja asui sen talven
Trondhjemissa.
Kuningas Ragnfröd ja Gudröd, nämä kaksi olivat nyt enää elossa Eirikin
ja Gunhildin pojista. Ragnfröd varustausi matkaan keväällä oltuaan
talven Orkn-saarilla. Hän purjehti itään päin Norjaan, ja hänellä oli
komea sotajoukko ja suuria laivoja. Mutta Norjaan saavuttuaan hän sai
kuulla, että Haakon jaarli oli Trondhjemissa. Ragnfröd suuntasi silloin
kulkunsa Stadin pohjoispuolelle ja hävitti Etelä-Möreä; ja hiukan väkeä
liittyi häneen, niinkuin usein tapahtuu sotajoukon kulkiessa kautta
maan, että ne, jotka joutuvat sen valtaan, etsivät apua kukin sieltä,
missä se tuntuu sopivimmalta. Haakon jaarli sai kuulla, että Möressä
vallitsi vainonajat. Jaarli kokosi silloin aluksia, antoi vuolla
sotavasamia, varustausi joutuisasti ja purjehti merelle päin vuonoa
pitkin. Hänen oli helppo saada väkeä mukaansa. Haakon jaarli ja
Ragnfröd kohtasivat toisensa Etelä-Mören pohjoisimmassa osassa. Jaarli
ryhtyi heti taisteluun; hänellä oli enemmän väkeä, mutta pienemmät
laivat. Taistelu oli ankara, ja Haakonin kävi onnettomasti; taisteltiin
keulapuolella, niinkuin siihen aikaan oli tapana. Salmessa kävi virta,
ja kaikki alukset ajautuivat yhdessä maata kohti. Jaarli antoi myöskin
suunnata rantaa kohti sinnepäin, missä hänestä tuntui parhaalta nousta
maihin. Mutta kun alukset pääsivät matalalle, kävivät jaarli ja kaikki
hänen miehensä laivoista ja vetivät ne ylemmäksi, jotta viholliset
eivät saisi niitä ulos vesille. Sitten jaarli järjesti joukkonsa
partaalle ja yllytti Ragnfrödiä nousemaan maihin. Ragnfrödin miehet
asettuivat hiukan ulommaksi, ja nyt ammuskeltiin toisiaan jonkin aikaa;
mutta Ragnfröd ei tahtonut käydä maihin, ja niin he erkanivat tämän
jälkeen. Ragnfröd ohjasi laivastonsa Stadin eteläpuolelle, sillä hän
pelkäsi maasotajoukon kerääntyvän Haakon jaarlin avuksi. Mutta jaarli
ei antautunut enää taisteluun, koska hänen mielestään oli aluksissa
liian suuri ero. Niin hän palasi syksyllä Trondhjemiin ja viipyi siellä
talven; mutta kuningas Ragnfrödillä oli hallussaan koko alue Stadin
eteläpuolella. Hänellä oli talvella luonaan suuri sotavoima, ja kevään
tullessa hän lähetti sotakutsun ja sai paljon väkeä; hän retkeili
kaikissa näissä fylkeissä kerätäkseen miehiä ja laivoja sekä muita
varastoja, joita tarvitsi.
Kevään tullessa Haakon jaarli määräsi väkeä kerääntymään aina maan
pohjoisosista asti. Niin on kerrottu, että hänellä oli sotajoukkoa
neljän heimokunnan alueelta; häntä seurasi seitsemän jaarlia, ja näillä
oli yhteensä suuri määrä miehiä.
Haakon jaarli purjehti tämän sotajoukon kera etelään Stadin ohi.
Silloin hän sai kuulla, että kuningas Ragnfröd oli väkineen lähtenyt
sisemmäksi Sogniin; hän johti nyt miehensä sinne ja kohtasi Ragnfrödin.
Jaarli laski laivansa maihin ja valitsi taistelukentän; siellä sukeusi
ankara taistelu. Haakon jaarlilla oli paljoa suurempi sotajoukko, ja
hän sai voiton. Kuningas Ragnfröd pakeni aluksiinsa, mutta hänen
joukostaan kaatui kolmeasataa miestä. Tämän taistelun jälkeen kuningas
Ragnfröd pakeni Norjasta, mutta Haakon jaarli palautti maahan rauhan ja
antoi sen suuren sotajoukon, joka kesällä oli häntä seurannut, lähteä
takaisin pohjoiseen.
Haakon jaarli otti vaimokseen erään naisen nimeltä Tora, Skage
Skoftenpojan, erään mahtavan miehen tyttären. Tora oli hyvin kaunis.
Haakon jaarli oli suuri naistensuosija, ja hänellä oli monta lasta.
Eräs tytär oli nimeltään Ragnhild; tämän hän naitti Skofte
Skagenpojalle, Toran veljelle. Jaarli rakasti Toraa niin suuresti, että
tämän sukulaiset kävivät hänelle rakkaammiksi kuin kaikki muut miehet;
mutta Skoftella, hänen vävyllään, oli kuitenkin eniten sanottavaa
kaikista sukulaisista. Jaarli antoi hänelle suuria maatuloja Mörestä.
Mutta joka kerta, kun he olivat sotaväen kera liikkeellä, oli Skoften
sijoitettava aluksensa lähimmäksi jaarlin laivaa, eikä kenelläkään
ollut lupaa työntyä heidän alustensa väliin.
Tapahtui eräänä kesänä, että jaarli oli liikkeellä sotaväkineen;
silloin ohjasi Torleiv Viisas erästä purtta. Eirik oli myöskin mukana,
hän oli silloin kymmenen tai yhdentoista talven ikäinen. Kun illoin
käytiin satamaan, ei Eirik sallinut purttansa laskettavan muualle kuin
lähimmäksi jaarlin laivaa. Mutta kun jouduttiin etelään Mören vesille,
saapui jaarlin vävy Skofte hyvin varustetulla sotapurrella. Ja kun he
soutivat laivastoa kohti, huusi Skofte, että Torleiv luovuttaisi
paikkansa hänelle ja sijoittuisi ulommaksi. Eirik vastasi joutuisasti
ja kehoitti Skoftea asettumaan toiseen valkamaan. Tästä kuuli Haakon
jaarli, että hänen poikansa Eirik piti itseään nyt niin mahtavana,
ettei taipuisi Skoften tieltä. Jaarli huusi heti, että heidän oli
siirryttävä valkamasta, muutoin heidän kävisi pahemmin; hän sanoi, että
he saisivat silloin selkäänsä. Mutta kun Torleiv kuuli tämän, kutsui
hän miehiään ja käski heidän siirtää purren, ja niin tehtiin. Sitten
Skofte asettui sille paikalle, minkä oli tottunut saamaan lähinnä
jaarlin alusta. Hänen oli määrä kertoa jaarlille kaikki uutiset, kun he
olivat yhdessä, mutta jaarli kertoi Skoftelle uutisia, jos hän kuuli ne
ensinnä; hän sai nimen Uutis-Skofte.
Seuraavan talven Eirik oli kasvatusisänsä Torleivin luona, mutta
varhain keväällä hän sai itselleen seurueen. Torleiv antoi hänelle
viisitoistatuhtoisen aluksen kaikkine varusteineen, veneteltan sekä
ruokavaroja. Sitten Eirik purjehti vuonoa pitkin etelään päin Möreen.
Uutis-Skofte purjehti täysin varustetulla viisitoistatuhtoisella
purrella talojensa väliä, mutta Eirik antautui heti taisteluun häntä
vastaan. Siinä kaatui Skofte, mutta Eirik armahti ne miehet, jotka
olivat jääneet henkiin. Sitten Eirik purjehti etelää kohti ja saapui
Tanskaan, lähti kuningas Harald Gorminpojan luo ja oleskeli siellä
talven. Mutta seuraavana keväänä Tanskan kuningas lähetti Eirikin
Norjaan ja antoi hänelle jaarlinnimen ja sen ohella maata hallittavaksi
sillä ehdolla kuin verokuninkaille ennen oli ollut. Eirik jaarlista
tuli sitten suuri päällikkö.
Olavi Trygvenpoika oleskeli koko tämän ajan Gardariikissa, ja siellä
kuningas Valdemar kunnioitti häntä suuresti ja kuningatar häntä
rakasti. Valdemar kuningas teki hänestä sen sotajoukon päällikön, jonka
hän lähetti maata suojelemaan. Olavi oli muutamissa taisteluissa ja
osoittautui oivalliseksi päälliköksi. Hän elätti itse suuren joukon
omia sotureita niillä varoilla, joita kuningas hänelle antoi. Olavi oli
antelias miehiään kohtaan ja sai siitä paljon ystäviä.