Silloin hänelle ennätti maan eteläosasta sanomia, että Eirik kuninkaan
pojat olivat tulleet Tanskasta Vikeniin, ja pian saatiin kuulla, että
he olivat karkoittaneet kuningas Trygve Olavinpojan tämän aluksilta; he
olivat sitten hävitelleet laajalti Vikeniä, ja moni mies oli liittynyt
heihin. Mutta kuullessaan nämä viestit arveli kuningas tarvitsevansa
apua; niin hän lähetti sanan Sigurd jaarlille sekä toisille
päälliköille, joilta odotti tukea, että heidän oli tultava hänen
luokseen. Sigurd jaarli saapui Haakon kuninkaan luo, ja hänellä oli
suuri sotajoukko kerallaan; siinä olivat nyt kaikki ne tröndit, jotka
talvella olivat olleet kiihkeimmät pakottamaan häntä uhreihin. Sigurd
jaarlin pyynnöstä kuningas teki sovinnon kaikkien kanssa.
Sitten Haakon kuningas purjehti etelään päin ja tapasi siellä
Eirikinpojat Kårmtin[63] luona. Nousivat nyt molemmat sotajoukot
aluksista maihin ja siellä syntyi ankara ottelu, sillä kummallakin
puolen oli paljon väkeä. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin,
ja häntä vastaan kävi kuningas Guthorm Eirikinpoika seurueineen, ja he
vaihtoivat iskuja keskenään. Siinä kaatui Guthorm kuningas, ja hänen
viirinsä iskettiin maahan, ja moni mies sai surmansa hänen ympärillään.
Sitten Eirikinpoikien sotajoukossa syntyi pako, ja he peräytyivät
laivoilleen ja soutivat pois ja olivat menettäneet paljon väkeä. Haakon
kuningas ajoi heitä takaa aluksillaan, mutta he purjehtivat etelään
päin Jyllantiin saakka. Hän palasi nyt Norjaan, mutta Eirikinpojat
viipyivät taasen pitkät ajat Tanskassa.
Tämän taistelun jälkeen Haakon kuningas määräsi laissa kautta koko maan
pitkin rannikkoa ja niin kauas sisämaahan, kuin lohi nousee, että
kaikki seudut jaettiin laivakuntiin, mutta laivakunnat taas fylkeihin.
Kussakin fylkessä sovittiin sitten siitä, kuinka monta ja kuinka suurta
laivaa oli varustettava kustakin, kun joka miehen oli lähdettävä
liikkeelle; ja joka miehen oli lähdettävä liikkeelle, milloin
muukalainen sotajoukko tunkeutui maahan. Myöskin oli tällöin laadittava
merkkitulia korkeille tuntureille niin likitysten, että toisen voi
nähdä toisen luota. Niin kerrotaan, että seitsemässä yössä levisi
sotaviesti eteläisimmästä merkkitulesta aina Haalogalannin
pohjoisimpaan kihlakuntaan saakka.
Kun Haakon oli ollut Norjan kuninkaana kaksikymmentä talvea, saapuivat
Eirikinpojat Tanskasta mukanaan suuri sotajoukko. Paljon oli niitä,
jotka olivat seuranneet heitä vainoretkille, mutta vielä suurempi oli
kuitenkin se tanskalaisjoukko, minkä Harald Gorminpoika oli heille
antanut. He saivat hyvän tuulen, purjehtivat merelle Vendelistä ja
saapuivat Agderiin,[64] ohjasivat sitten laivansa pohjoista kohti
rannikkoa pitkin ja purjehtivat yötä ja päivää. Mutta merkkitulia ei
laadittu siitä syystä, että tavallisesti ne sytytettiin pitkin maata
idästä käsin, mutta idässä ei heidän tuloaan oltukaan havaittu. Lisäksi
tuli vielä se, että kuningas oli määrännyt kovat sakot, jos merkkitulet
tehtiin aiheetta; ja tämä tapahtui sentähden, että sotalaivoja ja
viikinkejä purjehti usein ulkosaaristoa hävittelemässä, ja silloin
luulivat ihmiset, että siellä retkeilivät Eirikinpojat, ja niin
sytytettiin merkkitulet ja sotaväkeä tulvi kokoon kautta kaiken maan.
Mutta Eirikinpojat palasivat Tanskaan, eikä heillä ollutkaan mitään
tanskalaisjoukkoa, vaan pelkästään omaa väkeään; ja toisinaan ne olivat
muita viikinkejä. Haakon kuningas vihastui silloin suuresti, koska
siitä koitui vaivaa ja kustannuksia, mutta ei mitään hyötyä; talonpojat
valittivat myöskin osaltaan, kun niin kävi, ja tämä oli syynä siihen,
ettei saatu mitään vihiä Eirikinpoikain retkestä, ennenkuin he
saapuivat pohjan puolelle Ulvesundiin[65] asti. Siellä he viipyivät
seitsemän yötä. Mutta Haakon kuningas oleskeli silloin talossaan
Etelä-Mören Fræde-saarella, eikä hänellä ollut luonaan muuta väkeä kuin
henkivartijansa ja ne talonpojat, jotka olivat siellä hänen kesteinään.
Vakoojia saapui Haakon kuninkaan luo tuoden sen sanan, että
Eirikinpojat oleilivat suuri sotajoukko mukanaan Stadin eteläpuolella.
Silloin hän kutsutti luokseen ne miehet, jotka olivat siellä
viisaimpia, ja pyysi heitä neuvomaan, ryhtyisikö hän taistelemaan
Eirikinpoikia vastaan, vaikka näillä olikin suuri ylivoima, vai
väistyisikö tieltä pohjoiseen hankkiakseen itselleen suuremman
sotajoukon. Egil Villapaita oli nimeltään muuan talonpoika, joka
silloin oleili siellä; hän oli jo verraten vanha, mutta oli ollut
rotevampi ja väkevämpi kuin yksikään toinen ja suuri sodankävijä. Hän
oli kauan kantanut Haakon kuninkaan sotaviiriä. Egil vastasi kuninkaan
puheeseen:
"Olin mukana muutamissa kuningas Haraldin, teidän isänne taisteluissa;
toisinaan hän taisteli suurin sotajoukoin, toisinaan pienin, mutta
voiton hän sai aina; en kuullut hänen koskaan pyytävän sellaista
neuvoa, että ystävät opettaisivat häntä pakenemaan. Emme tahdo mekään,
kuningas, opettaa teille moista neuvoa, sillä me tahdomme, että
päällikkömme on reipas; te saatte myöskin voimakkaan avun meistä."
Moni muukin kannatti tätä puhetta. Kuningas sanoi myöskin, että häntä
halutti eniten taistella niiden avulla, jotka hän voi saada kokoon.
Niin päätettiin tehdä. Nyt kuningas antoi vuolla vainovasamia ja
lähetti niitä joka taholle ja käski kerätä niin paljon väkeä kuin kävi
mahdolliseksi. Silloin virkkoi Egil Villapaita:
"Pelkäsin jo, kun rauhaa riitti näin pitkältä, että kuolisin
vanhuuttani vuoteen oljille, mutta ennemmin tahtoisin kaatua
taistelussa ja seurata päällikköäni; siltä näyttää, että niin voikin
käydä."
Heti hyvän tuulen saatuaan Eirikinpojat pyrkivät Stadin
pohjoispuolelle. Mutta matkalla he saivat kuulla, missä Haakon kuningas
oli, ja suuntasivat kulkunsa häntä vastaan. Haakon kuninkaalla oli
yhdeksän laivaa; hän asettui Fræde-vuoren pohjoisrinteen alle Fæön
salmeen, mutta Eirikinpojat sijoittuivat eteläiselle puolelle. Heillä
oli kolmattakymmentä alusta. Haakon kuningas lähetti heille sanan ja
pyysi heitä käymään maihin, sanoen valinneensa taistelukentän
Rastarkalvilla; siellä on tasaisia ja suuria lakeuksia, mutta
yläpuolella kohoaa pitkä, verraten loiva mäki. Eirikinpojat nousivat
siellä laivoistaan ja kävivät Rastarkalville. Egil puhui silloin Haakon
kuninkaalle ja pyysi saada kymmenen miestä sekä kymmenen sotaviiriä;
kuningas antoi luvan. Nyt Egil lähti miehineen mäen alle, mutta Haakon
laskeutui väkineen kentälle, pystytti viirinsä ja järjesti joukkonsa
sanoen sitten:
"Me laadimme pitkän taistelurintaman, jotta eivät saa meitä
saarretuiksi, vaikka heillä onkin enemmän miehiä."
Niin he tekivät, ja siitä sukeusi suuri ja ankara taistelu. Egil antoi
kohottaa ne kymmenen viiriä, mitkä hänellä oli mukanaan, ja sovitti
miehet, jotka niitä kantoivat, siten, että heidän tuli kulkea niin
läheltä mäkeä kuin mahdollista ja jättää pitkä matka välilleen. He
tekivät niin ja kulkivat eteenpäin läheltä mäkeä, ikäänkuin aikoisivat
päästä Eirikinpoikain taakse. Silloin näkivät ne, jotka seisoivat
ylinnä Eirikinpoikain rintamassa, että joukko viirejä läheni liehuen
mäen takana; he luulivat, että niitä seurasi paljon miehiä, jotka
yrittivät päästä taakse heidän ja alusten väliin. Tästä syntyi ankara
huuto, ja mies kertoi toiselle, mitä oli tekeillä. Sitten he
heittäytyivät pakoon, mutta sen nähdessään kuninkaatkin peräytyivät.
Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ahdisti pakenevia ja
surmasi monta.
Päästyään kannakselle vuoren yläpuolelle kääntyi Gamle Eirikinpoika
päin ja huomasi, ettei perässä ollut muita kuin ne, joita vastaan he
olivat ensinnä taistelleet, ja että tämä oli petosta. Silloin Gamle
kuningas antoi puhaltaa sotatorvea ja pystytti viirinsä ja järjesti
rintaman; kaikki norjalaiset palasivat heidän luokseen, mutta
tanskalaiset pakenivat laivoihin. Mutta kun Haakon kuningas ennätti
miehineen paikalle, sukeusi toistamiseen perin ankara taistelu; siinä
hänellä oli enemmän väkeä. Se päättyi niin, että Eirikinpojat
pakenivat. He pyrkivät etelään päin kannaksen poikki, mutta muutamat
heidän miehistään väistyivät vuorelle, ja Haakon kuningas seurasi
heitä. Kannaksen itäpuolella on lakea kenttä, mutta länsipuolella vuori
on jyrkkärinteinen. Nyt peräytyivät Gamlen miehet vuorelle, mutta
Haakon kuningas tunkihe heitä kohti niin rohkeasti, että surmasi
muutamia; mutta toiset hyppäsivät lännen puolella alas vuorelta ja
saivat kaikki surmansa, ja kuningas erosi heistä vasta sitten, kun
jok'ikinen oli heittänyt henkensä.
Gamle Eirikinpoika pakeni myöskin kannakselta alas kentälle vuoren
eteläpuolelle. Siellä Gamle kuningas kääntyi jälleen päin ja jatkoi
taistelua; väkeä tuli hänen luokseen, ja myöskin kaikki hänen veljensä
saapuivat suuri joukko kerallaan. Egil Villapaita oli silloin
etumaisena Haakonin miehistä ja työntyi tuimasti kohti, ja hän ja Gamle
kuningas jakelivat toisilleen iskuja. Gamle kuningas sai pahoja
haavoja, mutta Egil kaatui ja moni mies hänen kerallaan. Silloin
ennätti Haakon kuningas perille sen joukon kera, joka oli seurannut
häntä; ja nyt syntyi jälleen taistelu. Haakon kuningas rynnisti
voimakkaasti eteenpäin ja iski molemmin puolin ja kaatoi toisen
toisensa jälkeen.
Eirikinpojat näkivät miestensä kaatuvan joka taholla. Silloin he
kääntyivät pakosalle laivoihinsa, mutta ne, jotka olivat varemmin
väistyneet aluksiin, olivat työntäneet ne ulos rannasta, ja muutamat
niistä makasivat matalikolla. Kaikki Eirikinpojat ja ne, jotka heitä
seurasivat, syöksyivät nyt mereen; siinä kaatui Gamle Eirikinpoika,
mutta toiset veljet pääsivät aluksiinsa ja purjehtivat sitten pois
niiden miesten kanssa, jotka olivat jääneet henkiin, ja lähtivät
etelään päin Tanskaan.
Haakon kuningas otti ne alukset, mitkä Eirikinpojilta olivat jääneet,
ja vedätti ne maalle. Siellä hän panetti Egil Villapaidan erääseen
purteen ja hänen mukanaan kaikki ne miehet, jotka olivat kaatuneet
siitä joukosta; hän antoi kantaa sinne multaa ja kiviä. Korkeita
muistokiviä kohoaa Egil Villapaidan hautakummulla.
Kun Haakon Adalsteinin-kasvatti oli ollut Norjan kuninkaana
kuusikolmatta talvea, tapahtui, että hän oli Hordalannissa ja vieraili
siellä Stordin Fitjarissa; hänellä oli mukanaan henkivartionsa
ja paljon talonpoikia kesteinään. Mutta kuninkaan istuessa
päivällispöydässä näkivät vahtimiehet, jotka seisoivat kartanolla, että
etelästä purjehti monta laivaa, jotka olivat jo lähellä saarta. Silloin
he virkkoivat toisilleen, että olisi ilmoitettava kuninkaalle
vainolaisia olevan varmaankin tulossa. Mutta kenestäkään ei ollut
helppoa viedä kuninkaalle sotaviestiä, sillä hän oli määrännyt sakon
jokaiselle, ken turhaan hälyyttäisi; mutta myöskin tuntui mahdottomalta
jättää se ilmoittamatta. Silloin muuan heistä kävi tupaan ja pyysi
Öivind Finninpoikaa heti saapumaan ulos; hän sanoi, että se oli aivan,
välttämätöntä. Heti ulos tultuaan Öivind astui sinne, mistä saattoi
nähdä laivat. Silloin hän huomasi silmänräpäyksessä, että siellä
purjehti suuri laivasto, palasi heti tupaan kuninkaan eteen ja puhui:
"Ei anna aika maata,
vaara leikillä levätä."
Kuningas katsahti häneen ja virkkoi: "Mitä on tekeillä?" -- Öivind
lausui:
"Verikirveen kostajat (kerrotaan)
kutsuvat meitä tuimaan
kalpojen leikkiin; istua
meidän ei suoda täällä.
Vaikea vainoviesti
(kunnia, kuningas, sulle!)
tuoda on: tarttua miekkaan
joutuin meidän on pakko."
Kuningas sanoi: "Sinä olet niin reima mies, Öivind, ettet tuo
sotaviestiä, ellei se ole totta."
Kuningas antoi sitten korjata pöydän pois, lähti ulos ja katseli
laivoja. Hän huomasi silloin, että ne olivat sota-aluksia, ja puhui
miehilleen, mihin keinoon oli ryhdyttävä, taistelisivatko sillä väellä,
mikä saapuvilla oli, vai kävisivätkö pursiin ja purjehtisivat tiehensä
pohjaa kohti.
"Helppoa meidän on nähdä", hän sanoo, "että saamme nyt taistella paljoa
suurempaa ylivoimaa vastaan kuin ennen; ja kuitenkin meistä on useasti
näyttänyt, että miesluvussa on ollut suuri erotus, kun olemme sotineet
Gunhildin poikia vastaan."
Tähän ei äkisti vastattu. Silloin virkkaa Öivind:
"Kuningas! Ei pidä purttaan
merisankarin ohjata
pohjaa päin; sen tien
tähän päättyä täytyy.
Leveän laivastonsa
päin päivää Harald[66] vieköön
merisankarin laineteitä:
joutuin kilpihin käymme."
Kuningas vastasi: "Voimakkaasti puhuit ja minun mieleni mukaan, mutta
kuitenkin haluan kuulla useampien miesten ajatuksen tästä asiasta."
Mutta kun miehet luulivat tajuavansa, mikä kuninkaan halu oli,
vastasivat useat ja sanoivat, että mieluummin he tahtoivat kaatua
miehuullisessa taistelussa kuin paeta tanskalaisia mittelemättä voimia;
he sanoivat, että usein oli saatu voitto, vaikka olikin taisteltu
vähäisemmin voimin. Kuningas kiitti näistä sanoista ja käski heidän
varustautua, ja niin he tekivätkin. Kuningas vetää haarniskan ylleen ja
sitoo vyölleen Kivenpurija-miekkansa, asettaa päähänsä kullalla silatun
kypärän, ottaa keihään käteen ja kilven sivulleen. Sitten hän järjestää
henkivartionsa taistelurintamaan ja talonpojat sen kera ja kohottaa
sotaviirinsä.
Harald Eirikinpoika oli sillä kertaa veljien johtaja Gamlen kaaduttua;
he olivat tuoneet Tanskasta mukanaan suuren sotajoukon. Heillä oli
seurassaan myöskin kaksi enoaan, Öivind Skröia ja Alv Askmand; nämä
olivat väkeviä urhoja ja monen miehen surma. Eirikinpojat ohjasivat
laivansa saaren luo, kävivät maihin ja järjestyivät rintamaan, ja niin
on kerrottu, ettei heidän ylivoimansa ollut vähempi kuin että heillä
oli kuusi miestä yhtä vastaan.
Haakon kuningas oli järjestänyt sotajoukkonsa, ja sanotaan, että hän
heitti haarniskan yltään, ennenkuin taistelu alkoi. Haakon kuningas
valitsi henkivartioonsa miehet enimmäkseen väkevyyden ja rohkeuden
mukaan. Toralv Väkevä Skolminpoika oli siinä ja astui kuninkaan
rinnalla; hänellä oli kypärä, kilpi, keihäs sekä miekka, jolla oli
nimenä Fetbreid; kerrottiin, että hän ja kuningas olivat yhtä
voimakkaat.
Mutta kun joukot iskivät yhteen, sukeusi kiivas ja verinen ottelu;
keihäänsä lennätettyään miehet paljastivat miekkansa, ja silloin Haakon
kuningas ja Toralv hänen kerallaan tunkeutuivat eteenpäin sotaviirin
ohitse ja iskivät molemmin puolin. Haakon kuninkaan saattoi helposti
tuntea, paremmin kuin muut miehet; myöskin kypärä kimmelsi auringon
paistaessa siihen, ja moni kohdisti häneen aseensa. Silloin Öivind
Finninpoika otti hatun ja laski sen kuninkaan kypärälle. Öivind Skröia.
huusi nyt kuuluvasti:
"lymyääkö norjalaisten kuningas vai onko hän paennut, vai missä on nyt
kultakypärä?"
Sitten Öivind tunkeutui eteenpäin Alv-veljensä kera, ja he iskivät
kahden puolen ja käyttäytyivät, ikäänkuin olisivat raivoissaan tai
hulluja. Haakon kuningas huusi Öivindille:
"Jatka vain samaa tietä, jos haluat tavata norjalaisten kuninkaan!"
Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin Öivind pääsi perille; hän
kohotti miekkansa ja tavoitteli kuningasta. Toralv työnsi kilven
väliin, ja tällöin Öivind horjahti, mutta kuningas tarttui
Kivenpurija-miekkaan kahden käden ja iski Öivindiä kypärään, halkaisten
sen ja pään aina hartioihin asti. Sen jälkeen Toralv surmasi Alv
Askmandin.
Molempien veljesten kaaduttua kuningas Haakon tunkeutui niin rajusti
eteenpäin, että kaikki väistyivät hänen tieltään. Silloin valtasi kauhu
Eirikinpoikain sotajoukon, ja se alkoi paeta; mutta Haakon kuningas oli
ensi miehenä rintamassaan ja ajoi pakenevia takaa iskien tiheään ja
tuimasti. Silloin lensi nuoli sitä lajia, jota sanotaan väkävasamaksi,
ja osui Haakon kuninkaan käsivarsilihakseen olkapään alapuolelle. Ja
moni mies kertoo, että Gunhildin kenkäpoika, Kisping nimeltään, juoksi
esiin tungoksesta ja huusi: "Tietä kuninkaan surmalle!" ja ampui
väkävasaman kuningasta kohti; mutta toiset sanovat, ettei kukaan tiedä,
ken sen ampui; saattaa olla niinkin, sillä nuolia ja keihäitä ja
kaikenkaltaisia heittoaseita lensi niin tiheään kuin lunta pyrysääliä.
Paljon miehiä kaatui Eirikinpojilta sekä taistelukentällä että matkalla
aluksiin ja laivoilla, ja moni syöksyi mereen. Useat ennättivät
laivoihin, niinpä myöskin kaikki Eirikinpojat, ja he soutivat heti
tiehensä; mutta Haakonin miehet ajoivat heitä takaa.
Haakon kuningas kävi purteensa ja antoi sitoa haavan, mutta verta vuoti
niin ankarasti, ettei sitä saatu tyrehtymään, ja päivän kuluessa hänen
voimansa alkoivat vähetä. Hän sanoi silloin haluavansa lähteä taloonsa
Aalrekstaderiin; mutta kun saavuttiin pohjoisemmaksi Haakoninpaadelle,
laskettiin alukset rantaan. Kuningas oli silloin kuolemaisillaan ja
kutsui luokseen ystävänsä ja mainitsi heille, kuinka hän tahtoi
valtakunnan asiat järjestettäviksi. Hänellä oli vain yksi tytär, Tora,
eikä yhtään poikaa; hän käski heidän lähettää sanan Eirikinpojille,
että he olisivat maan kuninkaina, mutta pyysi heitä osoittamaan
hyvyyttä hänen ystäviään ja sukulaisiaan kohtaan.
"Ja vaikka minun suotaisiinkin elää", hän virkkoi, "niin lähden
kuitenkin maasta kristittyjen luo sovittamaan sitä, minkä olen rikkonut
Jumalaa vastaan; mutta jos kuolen pakanain keskelle, niin antakaa
minulle sellainen hauta, minkä parhaaksi näette".
Vähää myöhemmin Haakon kuningas kuoli siinä samalla paadella, millä oli
syntynyt. Häntä surtiin niin suuresti, että niin hyvin ystävät kuin
vihamiehetkin itkivät hänen kuolemaansa ja sanoivat, ettei sen koommin
saataisi niin hyvää kuningasta Norjaan. Hänen ystävänsä kuljettivat
ruumiin Pohjois-Hordalannin Sæimiin, loivat suuren kummun ja laskivat
siihen kuninkaan täysissä aseissa ja parhaissa pukimissa, mutta muuta
tavaraa ei siihen pantu. He puhuivat sitten hänen haudallaan, niinkuin
pakanamiesten tapana oli, ja korottivat hänet Valhallaan. Öivind
Skaldespilder sepitti runon Haakon kuninkaan surmasta ja siitä, miten
hänet otettiin vastaan. Sillä oli nimenä Haakonarmaal, ja alku kuuluu
seuraavasti:
Korkean käskyn sai
Gåndul ja Skågul
kuninkaista katsoa,
ken heimosta Yngven
vaeltaisi Valhallaan
Odenin luokse.[67]
Näkivät Björnin veljen
rautapaidassa käyvän;
kuningas korskana
viirin alla astui:
joikui jouset,
kalskui keihäät,
taistelu tuimana riehui.
Kannusti ryygejä,[68]
pohjolan miehiä;
jaarlien surmat
taistohon työntyi:
rinnalle ruhtinaan
riensi norjan miehet,
tappajat taanain
malmikypäri-päiset
Sotisovan riisui,
haarniskansa heitti
urhojen herra,
sitten iskuja antoi:
astui kuin karkeloon
maatansa varjelemaan,
ilomielin seisoi
kultakypärän alla.
Niin puri säilä
kädessä Siklingin[69]
vaatteita Taivaisen
kuin vettä viiltäin;
keihäät taittui,
kilvet murtui,
säilät suihki
hurmepäitä kohti.
Kiipii halkoi
ja kalloja kovia
Norjan miesten herran
murtava miekka.
Taistelu riehui:
hurmeesta urhojen
kilpilinnat kiiltävät
punaisina puunsi.
Tulen lailla polttivat
hurmeiset haavat,
kallistui tapparat
henkeä pyytäin.
Haavameri kuohui
kärjitse kalpain,
viruivat vasamat
rannalla Stordön.
Skågulin myrsky
alla kilpitaivaan
punaisena riehui
säilissä suhisten.
Kalpakoski kuohui
rajusäässä Odenin:
vaipui virtahan
miekkain moni mies.
Dåglingeja[70] istui
kädessä kalpa,
kolhituin kilvin
ja rikki rautapaita.
Sen joukon rinta
ei riemuinnut:
kävi Valhallaan sen matka.
Virkkoi Gåndul
keihään varteen tarttuin:
"Karttuvi aasain seura,
kun Haakon on
niin suurin joukoin
kutsuttu jumalten linnaan."
Kuningas kuuli,
min ratsailta virkkoi
sotaneidot sorjat;
ylväiltä näyttivät
kypäräpäiset,
kilpeä kyljellä kantain.
(Haakon:)
"Min vuoksi, Skågul,
sotaonnen muutit?
Lienemme arvoiset voiton?"
(Skågul:)
"Meidän voimasta
valtasit kentän,
väistyi vainolainen siltä!"
"Ratsastamme kahden",
rikas Skågul lauloi,
"jumalkotiin vihreään
sinne sanan viemme:
ruhtinas nyt saapuvi
Odenin luokse."
"Hermod ja Brage",[71]
virkkoi isä urhoin,
"vastahan käykää,
kun kuningas,
sankareista suurin,
seuraamme saapuu".
Kuningas virkkoi --
taistelusta tullen
kalvaana seisoi: --
"Nurjamieli
lie Oden meille;
tahtonsa tunnen."
"Sankarit sulle
tervehdyksen lausuu,
käy aasain maljoja juomaan!
Jaarlien voittaja,
veljiäsi tääll' on
kahdeksan", kertoi Brage.
"Me aseitamme",
virkkoi valtias viisas,
"vartioimme itse.
Talletamme tarkoin
kypärän ja haarniskan:
ne tarpehen ovat vielä."
Nytpä nähtiin,
että temppeleitä tarkoin
kuningas oli kainnut,
kun jumalat suopeat
Haakonin halulla
ottivat vastaan.
Onnen hetkenä
syntyvi moinen
kuningas korkeamieli;
ainiaan
hänen aikaansa täällä
kiitoksin kerrotaan.
Käy kahleitta
koko maailmaa vastaan
Fenre-hukka,[72]
ennenkuin sen
tuhokulkua kuningas
samanarvoinen seuraa.
Kuolee karja,
sortuu suku,
tuho kohtaa maan.
Kun luo jumalain
kävi Haakon,
niin sijansa täällä
väkivalta ja orjuus sai.
Eirikinpoikain tarina.
(961-963)
Eirikinpojat anastivat nyt Norjan kuninkuuden, kun Haakon kuningas oli
kaatunut. Harald oli heistä eniten kunnioitettu, ja hän oli vanhin
niistä, jotka silloin elivät. Heidän äitinsä Gunhild otti monesti osaa
hallitukseen heidän kerallaan; häntä nimitettiin kuninkaanäidiksi.
Maassa oli silloin päällikköinä: Trygve Olavinpoika itäosassa ja Gudröd
Björninpoika Vestfoldissa, Sigurd Laden-jaarli Trondhjemissä, mutta
Eirikinpojilla oli keskiosa hallussaan. Ensimmäisenä talvena
lähettivät Gunhildin pojat ja kuninkaat Trygve sekä Gudröd viestejä ja
sanansaattajia toisilleen, ja tehtiin sovinto sellaisin ehdoin, että he
saisivat Gunhildin pojilta yhtä ison alan valtakuntaa kuin ennen Haakon
kuninkaalta.
Gunhildin pojat oleskelivat enimmäkseen keskiosassa maata, sillä heistä
ei tuntunut turvalliselta asustaa tröndien tai Vikenin miesten
keskuudessa, nämä kun olivat olleet Haakon kuninkaan parhaita ystäviä
ja kummassakin seudussa oli paljon mahtimiehiä. Silloin kulki miehiä
välittäen sovintosanoja Gunhildin poikien ja Sigurd jaarlin kesken,
sillä he eivät saaneet mitään veroa Trondhjemistä; ja lopulta kävi
niin, että kuninkaat ja jaarli tekivät sovinnon ja vahvistivat sen
vannomillaan valoilla. Sigurd jaarlin oli määrä saada heiltä yhtä suuri
valtakunta Trondhjemissä kuin hänellä ennen oli ollut Haakon kuninkaan
aikana; nyt heidän katsottiin sopineen keskenään.
Gunhildin pojat olivat omaksuneet kristinuskon Englannissa, niinkuin
ennen on kirjoitettu. Saatuaan vallan Norjassa he eivät kyenneet
taivuttamaan maan miehiä kristinuskoon; mutta kaikkialla, missä suinkin
voivat, he hävittivät temppeleitä ja tuhosivat uhreja, ja siitä he
saivat paljon vihamiehiä. Heidän päivinään tapahtui, että maassa tuli
huonoja vuosia, sillä kuninkaita oli monta ja kullakin oli mukanaan
saattueensa, niin että he tuottivat suuria kustannuksia; ja lisäksi he
olivat tavaranhimoisia, mutta paljoa he eivät välittäneet laeista,
jotka Haakon kuningas oli laatinut, paitsi sellaisista, jotka olivat
heidän mielensä mukaisia. He olivat kaikki perin kauniita miehiä,
väkeviä ja rotevia ja mainioita aseenkäyttäjiä.
Gunhild kuninkaanäiti ja hänen poikansa tapasivat toisensa useasti,
keskustellen ja neuvotellen maan hallinnosta, ja kerran Gunhild kysyi
pojiltaan: