puhui Haakonin puolesta ja kehoitti talonpoikia ottamaan hänet
kuninkaaksi. Tämän jälkeen Haakon nousi itse puhumaan; silloin miehet
virkkoivat toisilleen, että siinä oli nyt Harald Kaunotukka tullut
takaisin ja käynyt uudelleen nuoreksi. Haakonilla oli se ajatus
puheessaan, että hän pyysi talonpoikia antamaan hänelle kuninkaannimen
sekä lisäksi tukea ja apua pitämään kuninkaanvallan; mutta
vastalahjaksi hän lupasi tehdä kaikki talonpojat vapaatilallisiksi ja
antaa heille talot, joita he asuivat. Mutta tämä puhe herätti niin
suurta suosiota, että koko käräjärahvas huusi ja sanoi, että hänet he
halusivat kuninkaaksi; ja niin kävi, että tröndit ottivat Haakonin koko
maan kuninkaaksi. Silloin hän oli viidentoista talven ikäinen; niin hän
otti itselleen henkivartion[51] ja retkeili pitkin maata.
Ylämaihin ennätti sellainen sanoma, että tröndit olivat ottaneet
itselleen kuninkaan, joka oli kaikessa samanlainen kuin Harald
Kaunotukka paitsi siinä, että Harald oli orjuuttanut ja masentanut
kaiken kansan maassa, mutta tämä Haakon tahtoi jokaisen parasta ja
lupasi antaa talonpojille takaisin heidän vapaatilansa, jotka Harald
kuningas oli heiltä ottanut. Tästä sanomasta tulivat kaikki iloisiksi
ja jokainen kertoi sen toisille, ja se levisi kuin kulovalkea kuivassa
ruohikossa aina maan itäisimpään kolkkaan asti. Useat talonpojat
lähtivät Ylämaista Haakon kuningasta tapaamaan, toiset lähettivät
viestejä, toiset sanan ja tunnusmerkkejä,[52] kaikki antaakseen tietää,
että halusivat ruveta hänen miehikseen. Kuningas otti heidät
kiitollisena vastaan.
Talven tullen Haakon kuningas lähti Ylämaihin ja kutsui koolle käräjät;
kaikki, jotka voivat saapua, kokoontuivat silloin hänen luokseen, ja
niin hän otettiin kuninkaaksi kaikilla käräjillä. Sitten hän lähti idän
puolelle Vikeniin; siellä tulivat hänen luokseen hänen veljenpoikansa
Trygve ja Olavi sekä useat muut ja kertoivat, mitä pahaa hänen veljensä
Eirik oli heille tehnyt. Eirikin tylyys kasvoi myöskin, kuta enemmän
kaikki halusivat voittaa Haakonin ystävyyden ja saivat rohkeutta puhua
niinkuin ajattelivat. Haakon kuningas antoi Trygvelle sekä Olaville
kuninkaannimen ja sen valtakunnan, minkä Harald kuningas oli myöntänyt
heidän isilleen; mutta koska he olivat nuoria ja lapsellisia, asetti
hän älykkäitä ja taitavia miehiä johtamaan maata heidän rinnallaan. Hän
luovutti heille maan entisillä ehdoilla, niin että he jakaisivat verot
jo maksut puoliksi hänen kanssaan.
Kevään lähetessä Haakon kuningas keräsi suuren sotajoukon Trondhjemiin
ja hankki itselleen laivoja; Vikenin miehillä oli myöskin suuri
sotavoima liikkeellä, ja he tahtoivat lähteä Haakonia kohtaamaan.
Myöskin Eirik kuningas määräsi sotajoukon saapumaan Keskimaasta, mutta
hän sai vähän väkeä, sillä moni suurmies luopui hänestä ja lähti
Haakonin luo. Kun hän huomasi mahdottomaksi ryhtyä vastustamaan
Haakonin sotajoukkoa, purjehti hän länteen meren poikki niiden miesten
kera, jotka tahtoivat häntä seurata. Hän lähti ensin Orkn-saarille ja
sai sieltä mukaansa paljon väkeä, sitten hän purjehti etelään ja
havitteli Skotlantia, missä vain pääsi maihin; hän ryösteli myöskin
aina pohjoiseen Englantiin asti.
Adalstein, Englannin kuningas, lähetti Eirikille sanan ja tarjosi
hänelle valtakuntaa Englannissa; hän sanoi, että Harald kuningas oli
ollut kuningas Adalsteinin hyvä ystävä, joten hän halusi palkita sen
Haraldin pojalle. Niin kulki miehiä kuningasten väliä, ja he tekivät
sovinnon sellaisin ehdoin, että Eirik kuningas ottaa kuningas
Adalsteiniltä lääniksi Nordimbralannin[53] ja suojelee maata
tanskalaisilta sekä muilta viikingeiltä. Eirik antaa kastaa itsensä
vaimoineen ja lapsineen ja kaikkine miehineen, jotka olivat seuranneet
häntä sinne. Tämän ehdon Eirik hyväksyi; niin hän kastettiin ja otti
vastaan oikean uskon. Nordimbralanti lasketaan viidenneksi osaksi
Englantia; hänellä oli asuntonsa Jorvikissa.[54] Nordimbralanti
oli enimmäkseen pohjan miesten asuttama, sen jälkeen kuin
Lodbrokinpojat[55] olivat vallanneet maan; mutta tanskalaiset ja
norjalaiset hävittelivät sitä usein, kun olivat menettäneet ylivallan
maassa.
Eirik kuninkaalla oli paljon väkeä luonaan; siellä oli joukko pohjan
miehiä, jotka olivat lähteneet idästä hänen kanssaan, ja sitä paitsi
saapui myöhemmin useita hänen ystäviään Norjasta. Hänellä oli niukalti
maata, sen vuoksi hän lähti alituiseen kesäisin vainoretkille, hävitti
Skotlantia ja Suder-saaria, Irlantia sekä Bretlantia ja keräsi
itselleen siten tavaraa. Kuningas Adalstein kuoli tautiin. Sitten oli
hänen veljensä Jatmund[56] Englannin kuninkaana. Hän ei pitänyt pohjan
miehistä, eikä Eirik kuningas ollut hänen ystäviään; niinpä kerrottiin
kuningas Jatmundista, että hän aikoi asettaa toisen päämiehen
Nordimbralantiin. Mutta tämän kuultuaan Eirik kuningas lähti länteen
viikinkiretkelle, ja moni viikinki ja sotakuningas liittyi hänen
seuraansa. Hän purjehti joukkoineen ensin Irlantiin ja otti sieltä
mukaansa niin paljon väkeä, kuin saattoi kerätä; sitten hän lähti
Bretlantiin ja hävitteli sitä. Sen jälkeen hän purjehti etelään
Englannin rannikkoa pitkin ja ryösteli siellä niinkuin muissakin
paikoin, mutta kaikki kansa pakeni hänen tieltään. Ja koska Eirik oli
rohkea sodankävijä ja hänellä oli mukanaan paljoa väkeä, luotti hän
niin suuresti voimiinsa, että samosi kauas sisämaahan hävitellen ja
kansaa etsien.
Olavi oli nimeltään se kuningas, jonka kuningas Jatmund oli asettanut
maata varjelemaan. Hän keräsi mahtavan sotajoukon ja lähti Eirik
kuningasta vastaan, ja nyt syntyi suuri taistelu. Paljon kaatui
Englannin miehiä, mutta missä yksi sai surmansa, siinä astui kolme
tilalle; ja myöhemmin päivällä mieshukka kääntyi pohjan miesten
vahingoksi ja heitä kaatui useita, ja päivän päättyessä sai surmansa
myöskin Eirik sekä viisi muuta kuningasta hänen kerallaan. Suuri oli
pohjolaisten mieshukka, mutta ne, jotka pääsivät hengissä taistelusta,
lähtivät Nordimbralantiin ja kertoivat nämä sanomat Gunhildille ja
hänen pojilleen.
Mutta kun Gunhild ja hänen poikansa saivat tietää, että Eirik kuningas
oli kaatunut ja sitä ennen hävitellyt Englannin kuninkaan maata, tuntui
heistä siltä, ettei siellä ollut odotettavissa rauhallisia oloja. He
varustautuivat heti lähtemään pois Nordimbralannista ja ottivat kaikki
ne laivat, mitkä olivat kuuluneet Eirik kuninkaalle; heillä oli
mukanaan myöskin kaikki se väki, joka tahtoi seurata heitä, ja paljon
tavaraa, joka oli kerätty Englannista veroina tai vainoretkillä
anastettu. He suuntasivat kulkunsa pohjoiseen päin Orkn-saarille ja
sijoittuivat sinne joksikin aikaa. Eirikinpojat valtasivat sitten
Orkn-saaret sekä Hjaltlannin ja kantoivat niistä veroa; siellä he
oleskelivat talvisin, mutta kesäisin he lähtivät viikinkiretkille
länteen ja hävittelivät Skotlantia ja Irlantia.
Kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatti laski valtansa alaiseksi koko
Norjan, kun hänen veljensä Eirik oli paennut maasta. Ensin hän asui
Trondhjemissa; mutta koska se näytti hänestä vaaralliselta, jos Eirik
kuningas saapuisi miehineen meren poikki, asettui hän sotavoimineen
keskelle maata. Kun Haakon kuningas sitten sai kuulla, että hänen
veljensä Eirik kuningas oli kaatunut eivätkä tämän pojat saaneet tukea
Englannista, ei hänen mielestään enää tarvinnut paljoakaan pelätä
näitä, ja sen vuoksi hän lähti eräänä kesänä sotajoukkoineen itään päin
Vikeniin. Näihin aikoihin tanskalaiset hävittelivät pahasti Vikenissä
ja tekivät siellä usein suurta vahinkoa. Mutta kuullessaan, että Haakon
kuningas oli saapunut sinne suuren sotajoukon kera, he pakenivat kaikki
tiehensä, toiset etelää kohti Hallantiin, ne taasen, jotka olivat
Haakon kuningasta lähinnä, ulos merelle ja sitten Jyllantiin. Tämän
havaittuaan Haakon purjehti perässä kaikkine väkineen. Kun hän saapui
Jyllantiin ja sikäläinen rahvas sai tiedon siitä, kerääntyi heti
sotajoukko maata suojelemaan, ja se pyrki taisteluun Haakonin kanssa.
Siellä sukeusikin suuri taistelu, ja Haakon kuningas soti niin
rohkeasti, että hän oli sotaviirin edessä, eikä hänellä ollut suojanaan
kypärää eikä haarniskaakaan. Haakon kuningas sai voiton ja ajoi
pakenevia kauas maihin. Näin lauloi Guthorm Sindre Haakon-runossaan:
Sankari tietä siintävää
matkasi loiskivin airoin;
taistossa ruhtinas ylväs
juutteja kalvoin kaatoi.
Ruokkija Odinin lintuin
soturit pakohon syöksi:
korppi einettä etsi
ja ahmia kyllin sai.
Sitten Haakon kuningas suuntasi laivastonsa itään päin Seelantiin ja
etsiskeli viikinkejä. Hän soudatti kaksi purtta Juutinraumaan; siellä
hän kohtasi yksitoista viikinkipurtta ja antautui heti taisteluun niitä
vastaan, ja se päättyi siten, että hän sai voiton ja raivasi kaikki
vihollisalukset puhtaiksi.
Tämän jälkeen Haakon kuningas hävitteli laajalti Seelantia ja ryösti
useita paikkoja; toisia hän surmasi, mutta otti toisia vangiksi;
muutamilta hän peri suuria sakkoja eikä silloin kohdannut mitään
vastarintaa. Sitten hän siirtyi itään Skånen rannikkoa pitkin ja
surmasi kaikki viikingit, jotka siellä tapasi, sekä tanskalaiset että
vendiläiset. Niin hän retkeili yhä itään päin Göötanmaata pitkin ja
hävitteli sitä ja kokosi maasta paljon rahaa. Syksyllä Haakon kuningas
tuli takaisin joukkoineen, ja hän oli saanut suuret määrät tavaraa.
Talven hän majaili Vikenissä suojellakseen sitä, jos tanskalaiset tai
gootit hyökkäisivät maahan.
Tanskaa hallitsi silloin kuningas Harald Gorminpoika. Hän oli
vihoissaan siitä, että Haakon kuningas oli hävittänyt hänen maatansa,
ja arveltiin Tanskan kuninkaan varmaankin koettavan kostaa sen; mutta
niin ei kuitenkaan tapahtunut aivan pian. Mutta kun Gunhildin pojat
saivat kuulla, että Tanskan ja Norjan välillä vallitsi epäsopu,
valmistautuivat he Gunhildin kera purjehtimaan itään. Tultuaan
poikineen Tanskaan Gunhild lähti kuningas Haraldin luo, ja siellä hänet
otettiin hyvin vastaan; kuningas antoi heille valtakunnastaan
maa-alueita niin suuria, että he kykenivät hyvin elättämään itsensä ja
miehensä, mutta Harald Eirikinpojan hän otti kasvatikseen ja istutti
hänet polvelleen; poika kasvoi sitten Tanskan kuninkaan seurueessa.
Muutamat Eirikinpojat lähtivät vainoretkille, niin pian kuin heillä oli
ikää riittävästi, ja hankkivat itselleen siten omaisuutta; he
hävittelivät laajalta Itämaita. He kasvoivat varhain aimo miehiksi ja
varttuivat voimiltaan ja taidoltaan nopeammin kuin vuosiltaan.
Eirikinpojat suuntasivat joukkoineen matkansa myöskin Vikeniin ja
hävittelivät sitä, mutta Trygve Olavinpojalla, Haakon kuninkaan
veljenpojalla, joka oli asetettu Vikenin hallitsijaksi, oli sotajoukko
valmiina, ja hän kävi heitä vastaan; he taistelivat useasti ja saivat
voiton vuorotellen.
Haakonin ollessa Norjan kuninkaana vallitsi talonpoikien ja
kauppamiesten keskuudessa hyvä rauha, niin ettei kukaan vahingoittanut
toisia tai toisten omaisuutta; silloin oli hyvä vuosi sekä maalla että
merellä. Haakon kuningas oli kaikkia muita iloisempi, kaunopuheisempi
ja vaatimattomampi. Viisaiden miesten neuvomana hän sääti monta
maakuntalakia kaiken kansan noudatettavaksi.
Ylämaalaiskuningas Öistein,[57] jota toiset nimittävät Mahtavaksi,
toiset taasen Pahaksi, havitteli Trondhjemia ja laski valtansa
alaiseksi kaksi kihlakuntaa ja asetti poikansa niiden päämieheksi;
mutta tröndit surmasivat tämän. Öistein kuningas lähti silloin
toistamiseen vainoretkelle Trondhjemiin ja hävitteli siellä laajalti ja
alisti koko maan valtaansa. Sitten hän käski tröndien valita, kumman he
mieluummin halusivat kuninkaakseen, hänen orjansa, Tore Faxe nimisen,
vaiko hänen koiransa Saurin; mutta he valitsivat koiran, koska luulivat
silloin saavansa vallita enemmän oman mielensä mukaan. He antoivat
loihtia koiraan kolmen miehen älyn, ja niin se haukkui kaksi sanaa,
mutta puhui aina kolmannen. Sille tehtiin kaulanauha kulta- ja
hopearenkaista, ja lokaisella säällä henkivartijat kantoivat sitä
olkapäillään. Oli sille pystytetty myöskin kunniaistuin, ja se piti
kuninkaiden tavoin käräjiä. Kerrotaan sen saaneen surmansa siten, että
susia kävi sen karjaan, mutta henkivartijat yllyttivät sitä suojelemaan
omaisuuttaan; se hyökkäsi sinne, missä sudet olivat, mutta ne repivät
sen heti kappaleiksi.
Paljon muutakin merkillistä teki Öistein kuningas tröndien kiusaksi.
Tämän vainon vuoksi pakeni moni päällikkö ja suuri joukko rahvasta
tiloiltaan. Ketel Jæmte, jaarlin poika Sparabusta, siirtyi itään
Kjölenin poikki ja hänen kerallaan suuri seurue, ja heillä oli karjansa
mukana. He raivasivat saloa ja asuttivat siellä suuria kihlakuntia;
sitä nimitettiin sen jälkeen Jemtlanniksi. Ketelin pojanpoika oli Tore
Helsing; hän lähti murhan vuoksi itään päin metsien halki ja rupesi
asuttamaan sitä aluetta; sinne pyrki paljon kansaa hänen kerallaan, ja
sitä seutua nimitettiin Helsinglanniksi. Mutta kun Harald Kaunotukka
raivasi itselleen tilaa valtakunnassa, silloin pakeni hänenkin tieltään
joukko ihmisiä maasta; niin syntyi uusia asutuksia Jemtlannissa, ja
muutamat siirtyivät aina Helsinglantiin asti. Helsingit kävivät
kauppamatkoillaan Svitjodissa ja olivat kaikessa sen alaisia; mutta
jemtit olivat melkein keskivälillä, eikä kukaan pannut siihen huomiota,
ennenkuin Haakon määräsi rauhan ja kaupparetkiä Jemtlantiin ja rupesi
sikäläisten suurmiesten ystäväksi. Nämä pyrkivät sitten länteen hänen
luokseen, lupasivat kuuliaisuutta ja verolahjoja ja tulivat hänen
miehikseen; sillä he kuulivat hänestä kerrottavan hyvää ja tahtoivat
ennemmin antautua hänen valtaansa kuin svealaiskuninkaan alamaisiksi,
koska olivat peräisin norjalais-heimosta. Niin tekivät myöskin kaikki
helsingit, joilla oli sukunsa Kjölenin länsipuolella.
Norjaan tullessaan Haakon kuningas oli hyvä kristitty, mutta koska koko
maa oli pakanallinen ja siellä oli runsaasti uhreja sekä paljon
mahtimiehiä ja hän oli kovin avun sekä rahvaan suosion tarpeessa,
katsoi hän parhaaksi pitää kristinuskoaan salassa. Hän vietti
sunnuntaita sekä perjantaipaastoja ja määräsi laissa, että joulua oli
juhlittava samaan aikaan kuin kristityt; ja silloin oli jokaisen
valmistettava kesteihin mitallinen olutta tai muutoin suoritettava
sakkoja ja pidettävä pyhää niin kauan kuin olutta riitti; mutta ennen
oli ensimmäinen jouluyö ollut keskitalvijuhla, ja joulua vietettiin
kolmena yönä.
Hän ajatteli, että lujitettuaan asemansa ja laskettuaan maan valtansa
alaiseksi hän esittäisi sanoman kristinuskosta; hän teki ensin siten,
että houkutteli kristinuskoon ne miehet, jotka olivat hänelle
rakkaimmat, ja ystävällisyydellään hän sai aikaan sen, että moni antoi
kastaa itsensä ja muutamat herkesivät uhraamasta. Hän oleskeli pitkät
ajat Trondhjemissa, koska siellä oli maan suurin voima.
Mutta kun Haakon kuningas arveli saaneensa muutamilta suurmiehiltä
tukea kristinuskon esittämiseksi, lähetti hän Englantiin sanan pyytäen
piispaa ja muutamia pappeja, ja heidän saavuttuaan Norjaan kuningas
teki tiettäväksi, että aikoi määrätä kristinuskon vallitsevaksi kautta
koko maan. Mutta möreläiset ja raumalaaksolaiset jättivät asiansa
tröndien ratkaistavaksi. Haakon kuningas vihitytti silloin muutamia
kirkkoja ja asetti niihin pappeja; mutta Trondhjemiin tultuaan hän
kutsui koolle käräjät ja tarjosi kristinuskoa. Tröndit vastaavat
silloin jättävänsä tämän asian Frostan käräjille ja tahtovat, että
niille saavuttaisiin kaikista niistä kihlakunnista, jotka ovat
Tröndelagenissa, ja sanovat siellä vastaavansa tässä vaikeassa asiassa.
Laden jaarli Sigurd oli suuri uhripappi ja samaten Haakon, hänen
isänsä. Sigurd jaarli piti kuninkaan puolesta kaikki uhripidot
Tröndelagenissa. Oli vanha tapa sellainen, että uhraamaan käytäessä
kaikki talonpojat saapuivat sinne, missä temppeli oli, ja toivat
mukanaan ruokavaroja, joiden tuli riittää uhripitojen ajaksi. Näissä
pidoissa tuli kaikkien miesten saada olutta, niissä teurastettiin
myöskin kaikenkaltaista pikkukarjaa sekä hevosia, mutta kaikella
verellä, mikä niistä vuoti, oli nimenä _laut_, ja vielä oli niissä
_laut_-kulhoja, joissa verta säilytettiin, ja _laut_-vihtoja; kaikella
sillä oli värjättävä korokkeet punaisiksi ja samaten temppelin seinät
sisältä ja ulkoa, ja myöskin oli sitä vihmottava miehiin; mutta liha
oli keitettävä pitoruoaksi. Tulia oli sytytettävä keskelle temppelin
permantoa, ja niiden yllä riippui patoja; tulen ympäri oli kannettava
pikareita, mutta sen, joka järjesti pidot ja oli päämies, tuli ensin
siunata Odenin malja -- se oli juotava kuninkaan voiton ja mahdin
hyväksi -- ja sitten Njårdin[58] ja Fröin[59] malja vuodentulon ja
rauhan hyväksi. Oli perin tavallista, että sen jälkeen juotiin
Bragen[60] malja; myöskin juotiin haudattujen sukulaisten malja, ja
sillä oli nimenä muistopikari.
Haakon kuningas saapui Frostan käräjille, ja niille oli tullut suuri
joukko talonpoikia. Mutta kun käräjät aloitettiin, ryhtyi kuningas
puhumaan. Hän sanoi ensinnä, että sellainen oli hänen käskynsä ja
pyyntönsä talonpojille ja torppareille, mahtaville ja halvoille ja
siten koko kansalle, nuorille ja vanhoille, rikkaille ja köyhille,
naisille ja miehille, että kaikkien oli annettava kastaa itsensä ja
uskottava yhteen Jumalaan Kristukseen, Marian poikaan, mutta luovuttava
kaikista uhreista ja pakanallisista jumalista, pidettävä pyhänä joka
seitsemäs päivä tekemättä silloin työtä ja paastottava joka seitsemäs
päivä.
Mutta heti kun kuningas oli esittänyt tämän rahvaalle, syntyi suuri
levottomuus. Talonpojat nurisivat, että kuningas aikoi riistää heiltä
työn, ja sanoivat, etteivät he voineet sillä tavalla asua maata; mutta
työväki ja orjat arvelivat, etteivät voineet tehdä työtä, kun eivät
saisi ruokaa -- he sanoivat myöskin, että Haakon kuninkaalla sekä hänen
isällään ja näiden suvulla oli sellainen perimävika, että he antoivat
ruokaa niukalti, joskin kultaa runsaasti. Asbjörn Guldalin Medalhusista
nousi seisomaan, vastasi hänen sanoihinsa ja virkkoi:
"Niin me talonpojat ajattelimme", hän sanoo, "kun sinulla oli ollut
ensimmäiset käräjät täällä Trondhjemissa ja me olimme ottaneet sinut
kuninkaaksi ja saaneet sinulta perintötilamme, että olimme tavoittaneet
käsillämme itse taivaan. Mutta nyt emme tiedä, olemmeko todella saaneet
vapauden vai tahdotko nyt orjuuttaa meidät uudestaan niin kummallisella
tavalla, että meidän tulee hylätä uskomme, joka vanhemmillamme ja
kaikilla esi-isillämme on ollut ennen meitä, ensinnä polttokaudella ja
nyt kumpukaudella;[61] he ovat olleet paljoa viisaampia kuin me, ja
kuitenkin on tämä usko kelvannut meille. Olemme osoittaneet sinulle
niin suurta rakkautta, että olemme antaneet sinun säätää meille kaiken
lain ja oikeuden. Nyt on meidän tahtomme ja talonpoikien yhteinen
suostumus, että pidämme sen lain, jonka sääsit meille täällä Frostan
käräjillä ja itse hyväksyimme; me seuraamme sinua kaikki ja pidämme
sinut kuninkaana, niin kauan kuin yksikin meistä talonpojista on
elossa, jos sinä, kuningas, pysyt kohtuullisena ja pyydät meiltä vain
sitä, mikä sinulle voidaan myöntää eikä ole mahdotonta. Mutta jos
antaudut tähän asiaan niin suurella kiihkolla, että rupeat käyttämään
väkivaltaa meitä kohtaan, silloin me talonpojat olemme päättäneet, että
eroamme sinusta kaikki ja otamme toisen päämiehen, joka voi auttaa
meitä siinä, että saamme pitää rauhassa haluamamme uskon. Nyt on sinun,
kuningas, valittava toinen näistä kahdesta ehdosta, ennenkuin käräjät
ovat päättyneet." -- Tälle puheelle huusivat talonpojat voimakkaasti ja
sanoivat, että juuri sellainen oli heidän ajatuksensa.
Kun käräjärahvas vaikeni, vastasi Sigurd jaarli ja sanoi, että
"kuningas Haakonin tahto on päästä yksimieliseksi teidän kanssanne,
talonpojat, eikä hän aio milloinkaan luopua ystävyydestänne".
Talonpojat sanoivat tahtovansa, että kuninkaan tulee uhrata heidän
puolestaan vuodentulon ja rauhan hyväksi, niinkuin hänen isänsä oli
tehnyt. Niin levottomuus talttuu ja käräjät päättyvät. Sitten Sigurd
jaarli puhui kuninkaalle, ettei hän jättäisi kokonaan tekemättä, mitä
talonpojat halusivat, ja sanoi, ettei ole muuta neuvoa: "Tämä on,
kuningas, niinkuin itse voitte kuulla, päämiesten tahto ja kiivas
vaatimus ja samalla koko kansan. Tähän me, kuningas, kyllä keksimme
jonkin hyvän neuvon." -- Ja kuningas ja jaarli sopivat nyt asiasta.
Syksyllä talvipäivänä oli uhrijuhla Ladessa, ja sinne lähti nyt
kuningas. Ennen, milloin hän oli saapuvilla uhrijuhlassa, hän oli aina
tottunut aterioimaan pienessä tuvassa muutaman miehen kera; mutta
talonpojat nurisivat nyt sitä, ettei hän asettunut kunniasijalleen, kun
ilo oli kansan keskuudessa ylimmillään. Jaarli sanoi silloin, ettei hän
tekisi tällä kertaa niin, ja näin kuningas joutui kunniaistuimelle.
Mutta kun ensimmäinen malja täytettiin, puhui Sigurd jaarli sen
johdosta ja siunasi sen Odenille ja joi kuninkaan terveydeksi sarvesta.
Kuningas otti sen vastaan, mutta teki sen ylle ristinmerkin. Silloin
virkkoi Grytingin Kaar.
"Miksi kuningas niin tekee? Eikö hän halua vieläkään uhrata?"
Sigurd jaarli vastasi:
"Kuningas menettelee niinkuin kaikki tekevät, jotka uskovat voimaansa
ja väkeensä ja siunaavat maljansa Torille. Hän teki vasaran merkin,
ennenkuin joi".[62] Sinä iltana pysyttiin rauhallisina. Mutta kun
seuraavana päivänä käytiin pöytään, tungeksivat talonpojat kuninkaan
ympärille ja sanoivat, että nyt hänen oli syötävä hevosenlihaa. Siihen
ei kuningas suostunut millään ehdolla. Silloin he pyysivät häntä
juomaan lientä, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Sitten he pyysivät
häntä syömään kuuta; ei hän suostunut siihenkään, ja silloin he olivat
jo käymäisillään häntä vastaan. Sigurd jaarli sanoi tahtovansa sovittaa
ja käski heidän tyyntyä, mutta kuninkaan hän käski kumartua avosuin
padan sangan ylitse, johon oli laskeutunut lihakeiton höyryä, niin että
se oli rasvainen. Silloin kuningas kääri liinavaatteen padan sankaan ja
piti suutaan auki, ja sen jälkeen hän astui kunniasijalleen. Mutta
kukaan heistä ei ollut tyytyväinen.
Seuraavana talvena varustettiin kuninkaalle joulunviettoa Mærenissä.
Joulun lähetessä ne kahdeksan päällikköä, jotka enimmän huolehtivat
uhreista Tröndelagenissa, pitivät keskenään kokouksen. Nämä kahdeksan
miestä sopivat siitä, että neljä suupuolen-tröndiä hävittäisi
kristinuskon, mutta neljä sisämaan-tröndiä pakottaisi kuninkaan
uhraamaan. Suupuolen-tröndit purjehtivat neljällä aluksella etelään
päin Möreen, surmasivat siellä kolme pappia ja polttivat kolme kirkkoa;
sitten he palasivat kotiin. Mutta kun Haakon kuningas ja Sigurd jaarli
saapuivat sotajoukkoineen Mæreniin, oli siellä rahvasta suuret määrät.
Ensimmäisenä päivänä talonpojat tunkeutuivat pidoissa kuninkaan luo ja
vaativat häntä uhraamaan, uhaten muutoin käyttää väkivaltaa. Sigurd
jaarli ryhtyi silloin sovittelemaan, ja niin tapahtui, että Haakon
kuningas söi muutaman palan hevosenmaksaa ja joi ristinmerkkiä
tekemättä kaikki muistomaljat, jotka talonpojat kaatoivat hänelle.
Mutta pitojen päätyttyä kuningas ja jaarli lähtivät Ladeen. Kuningas
oli perin vihoissaan ja tahtoi heti poistua Trondhjemistä kaikkine
miehineen; hän sanoi toisella kertaa saapuvansa sinne suurempi joukko
mukanaan ja kostavansa silloin tröndeille sen vihamielisyyden, jota
nämä olivat hänelle osoittaneet. Sigurd jaarli pyysi, ettei kuningas
syyttäisi tröndejä tästä, ja sanoi, ettei kuninkaan olisi hyvä uhata
tai vainota oman maan kansaa, kaikkein vähimmin siellä, missä maan
suurin voima oli, Trondhjemissa. Kuningas oli niin suuttunut, ettei
hänen kanssaan voinut puhua. Niin hän lähti Trondhjemista etelään päin
Möreen ja viipyi siellä talven ja kevään, mutta kesän koittaessa hän
kokosi väkeä luokseen; kerrottiin, että sen sotajoukon hän aikoi johtaa
tröndejä vastaan.