Metsävalkea.
Helena ja Silman viettivät sillä välin asukasten kylässä yksitoikkoisia
ja murheellisia päiviä. Erittäinkin vaivasi heitä sukulaistensa
kohtalon tietämättömyys. Ehkä olivat he saaneet surmansa sodassa
pahantekiöitä vastaan. Heidän omakin tulevaisuutensa teki heidät
levottomiksi; sillä jos he eivät hetkeksi kärsineetkään erinomaista
vaivaa, niin eivät he kuitenkaan tienneet, mitä ajatukset villeillä
heistä oli. Silman ei voinut vapauttaa itseänsä siitä murheesta, että
heitä oli säästetty siihen asti ainoasti, että jonkun kerran juhlalla
aiottiin heidät uhrina teurastaa. Tämä epävarmuus tuli vihdoin niin
tuskauttavaksi, että he päättivät tehdä siitä lopun ja paeta jonakuna
kuutama-yönä, huolimatta niistä vaaroista, jotka siihen voisivat
olla yhdistetyt. Silman'illa oli ollut tilaisuus oppia tuntemaan
kylän ympärillä olevaa seutua, ja se suunta, jossa englantilaiset
uutis-asunnot olivat, oli myöskin tuttu hänelle. Jos siis onnistuisi
hänelle huomaamatta tulla kylästä ulos Helenan kanssa ja saada muutamia
peninkulmia juosta, niin olisi pelastus mahdollinen; mutta jos eivät
onnistuisikaan, oli hän päättänyt ennen uutta vankeutta kärsiä
kuoleman.
Kun se yö, joka oli määrätty heidän aikeensa toimeenpanemiseen, tuli ja
Silman oli vakuutettu, että kylän kaikki asukkaat makasivat syvässä
unessa, ryömi hän varovaisesti ulos majastansa ja lähti, tavattuansa
ennen suostutulla paikalla Helenan, ääneti ja täynnä murhetta, hänen
kanssansa matkalle. Hänen ainoana aseenansa oli kirves ja pistuoli, kun
Helena taas oli varustettu toisella pistuolilla ja keihäällä, joka
hänellä myös oli matkasauvana. Kulettuansa noin puoli tuntia pimeällä
yöllä -- sillä kuun olivat pilvet peittäneet -- luuli Silman voitavan
vaaratta keskeyttää hiljaisuuden. Edellä kaiken koki hän kehoittaa
Helenaa rohkeuteen; hän vakuutti hänelle, että heidän korkeintaan
tarvitsi käydä ainoasti kaksikymmentä peninkulmaa, saavuttaaksensa
jonkun rakennuksen tahi tien, ja ettei mitään villiä eläimiä ollut
saarella, paitsi yksi hyena-laji, joka kuitenkaan ei koskaan ihmisten
päälle karkaisi. Enimmin pelkäsi Helena käärmeitä ja hän kauhistui
usein astuessaan jollekin pehmeälle, jolla oli jotakin yhtäläisyyttä
näiden eläinten niljakan nahan kanssa. Hänen kenkänsä olivat aikoja
sitte rikki kuluneet ja hän oli sentähden villien luona ollessaan
laittanut itsellensä kengurun nahasta parin "mokasinia", jotka olivat
hänelle oivallisena apuna metsässä. Muutoin kasvoi heidän rohkeutensa
ja luottamuksensa sitä myöten, kun he etenivät villien kylästä.
Näin vaelsivat he erämaata, kunnes vaipuivat väsymyksestä. He eivät
vielä olleet kauan levänneet, kun nousevan auringon ruusuiset säteet
valaisivat kaukaisen vuoren korkeita huippuja ja kehoittivat heitä
matkaansa jatkamaan. Heidän laskunsa mukaan olivat he käyneet neljä
tahi viisi peninkulmaa yöllä ja kun ei asukkaista mitään merkkiä
näkynyt, jättivät he itsensä siihen toivoon, ettei heidän pakoansa oltu
yön aikana huomattu ja että olivat voittaneet melkoisen ennätyksen.
Mutta heti huomasivat he siinä pettyneensä. Sillä tultuansa erään
tasangon ylitse, jossa puut olivat harvemmassa, katsahti Helena
taaksensa ja luuli huomaavansa jotakin liikkuvaa kaukaisten puiden
takana. Kun he aamulla jo olivat nähneet useita kenguruita, ei hän
alussa siitä lukua pitänyt. Mutta esine tuli yhä likemmäksi, ja kun hän
huomautti kumppaniansa siitä, tunsi tämä ensimäisellä silmäyksellä
asukkaan, joka heitä seurasi. Vähän aikaa siitä näkivät he, että se oli
vaimo, ja tunsivat päällikön sisareksi. Epäilemättä ei hän tullut
yksinään, vaan siinä oli koko heimon sotajoukko. Silman veti Helenaa
kanssansa niin kiireesti kuin mahdollista eteenpäin. Vanha tuli yhä
likemmäksi, pitäen tulisoittoja, joita hän villien tavan mukaan kantoi
taivasta kohden uhkaavina. Muutamain minuuttien perästä oli hän
tavannut pakolaiset, asettihe heidän eteensä ja alkoi vilkkailla
liikenteillä puheen, jota he eivät ymmärtäneet, mutta jonka sisällön
he saattoivat arvata. Silman'in ajatus oli ampua hänet, kun hän taas
tuli heidän tiellensä, mutta Helenan rukouksesta tyytyi hän, että hänen
kätensä sidottiin ja suunsa tuketttin turpeella, koska hän huusi
hirmuisesti. Sitte tarttui hän Helenan käteen ja pitkitti kulkuansa
viimeisellä vauhdilla. Mutta äkkiä näki hän kauhistukseksensa, että ne
tulisoitot, jotka olivat pudonneet vanhan käsistä, olivat sytyttäneet
lähellä olevat kuivat oksat ja että valkea riehuvalta vauhdilla levisi
kaikille puolille. Nyt oli heillä toinen kehoittavainen syy
kiiruhtamaan askeleitansa, sillä enenevä valo ja palavain puiden pauke,
kertoivat heille, että koko metsä oli tulessa, ja katsoen savuun, joka
sakeana pilvenä vetäytyi heidän ylitsensä, toi tuuli liekkiä aina
likemmäksi. Vähään aikaan ei heillä vielä ollut aavistusta uhkaavan
vaaran suuruudesta, sillä he eivät tienneet, kuinka nopeasti kulovalkea
tavallisesti leviää Vandiemenin maassa. Mutta pian näkivät he liekkien
hyppivän pensaasta pensaasen, latvalta latvalle ja kiertäyvän ylöspäin
jättiläismäisiä puiden vartaloita. Vaikka hekin kovasti juoksivat, tuli
liekki yhä likemmäksi ja likemmäksi; tukehduttava savu asettui niin
tiiviisti pitkin maata, että he ainoasti takanansa olevasta paukkeesta
taisivat päättää seurattavan suunnan. Pelkonsa lisäksi näkivät he vielä
itsensä piiritetyksi lukemattomilla mustilla ja kirjavilla käärmeillä.
Kun hirmuinen kuumuus oli heidät piilopaikoistaan pois ajanut,
pakenivat ne hurjalla kiireellä; ainakin oli heillä liian paljon
ajattelemista, omasta pelastuksestaan, huoliaksensa ihmisistä.
Kauhistuksesta veltostuneet pakeniat seurasivat kerran alkamaansa
suuntaa niin kiireesti kuin heidän vaipuvat voimansa myönsivät. Mutta
rajummin ja rajummin paukkuivat liekit, savu tuli yhä sakeammaksi,
kuumuus tuskauttavammaksi. Viimeiseen asti vaipuneina, pysähtyivät he
vihdoin odottamaan osaansa; Helena laskeusi polvilleen ja rukoili.
Hänen onnettomuuskumppaninsa katseli kauhistuksella paukkuvaa tulta,
joka tulimeren kaltaisena vieryi häntä kohden korkeana kieppuvana
tulipatsaana.
"Kauheata on kuolla tällä tavalla", huusi Helena; "mutta minä en näe
mitään neuvoa. Suuri Jumala, kuinka tuli taas tuolla roihuaa!"
"Ei ole toivomistakaan", huokasi Silman; "minä en myöskään tiedä mihin
kääntyisimme, sillä kaikkialla nousevat liekit ympärillämme."
Tuli oli jo tarttunut muutamiin heitä lähellä oleviin pensaisin ja
liekki tuli niin tuskauttavaksi, että Silman hyppäsi kauhistuneena
ylös.
"Minä en voi enää sietää tätä; Helena, nouskaa ylös, meidän täytyy
mennä edelleen."
"Se on mahdotonta", vastasi hän; "minä en voi enää liikkua, mutta
pelastakaa itsenne ja antakaa minun kuolla tähän. Savuhan minut
tukehduttaa, ennenkun valkea tulee. Sanokaa rakkaalle isälleni, että
minä kuolemassakin ajattelin häntä."
"Ei, ei, niin kaukana emme vielä ole! Minä tunnen itseni taas väkeväksi
ja voin kantaa teitä vähän matkaa, sitte käy kyllä paremmin. Antakaa
minulle kätenne ja koettakaamme viimeistä."
Helena nousi ylös, nojaten häneen; mutta tuskin olivat he käyneet
muutamia askeleita, niin nousi tuuli, joka valoi heidän päällensä
tulisäkenesateen, niin että he näyttivät seisovan tulen keskellä. Mutta
sama tuuli karkoitti myös savun, joka oli vetäynyt heidän eteensä ja
antoi heidän nähdä metsän reunan, jota jo olivat tulleet aivan lähelle.
Sieltä hymyili kirkas päivän valo heille ja muodosti miellyttävän
vastakkaisuuden heidän takanansa riehuvalle punaiselle liekille. Tämä
näkö elähytti uudestaan heidän toivonsa ja antoi heille jälleen
rohkeutta ja voimia. Muutamien minuuttien kuluttua olivat he saapuneet
paikalle, jossa ainoasti muutamia pensaita kasvoi irtonaisten kivien ja
kallioiden välillä. Heidän edessään juoksi suuri ja väkevä virta, joka
pani rajan tuolle hävittävälle elementille [_elementti_ on oikeastaan
suomeksi _alkuaine_; mutta tulta ei enää nykyisin alkeena pidetä,
vaikka sitä ennen siksi luultiin. Suoment. muist.], mutta samalla myös
asetti heidän paollensa ylitsepääsemättömän esteen. Virran rannalla
kohosi korkea, keilimäinen kallio. He päättivät kiivetä sitä ylös,
koska he sen päällä toivoivat löytävänsä suojan tukehduttavalta
savulta, joka oli laskeutunut koko seudun ylitse. "Rohkeutta, Helena,
rohkeutta!" huusi Silman kerran toisensa perään, auttaen häntä
kiivetessä, "rohkeutta! kohta olemme ylhäällä ja silloin saatte
levätä."
Nyt olivat he saapuneet huipulle ja vaipuivat alas väsyneinä. Vielä
muutamia kertoja leimahtelivat liekit mahdottoman suurena patsaana
taivaalle; sitte heikkoni se, ja tuli, leveän virran pidättämänä, kuoli
yhtä pian kuin oli syntynytkin.