Kosto.
Kapteeni Trevori makasi sillä välin yhä vielä sairaana haavakuumeessaan
ja vanha korpraali hoiti häntä väsymättömimmällä huolella. Hän nouti
hänelle vettä lähteestä, paistoi hänelle parhaita paloja kengurusta ja
teki kaikki, mitä hänen voimissaan oli, saadaksensa hänen unhottamaan
erämaan ja kaiken lääkärinhoidon kaipauksen.
Trevori poloinen ei voinut nauttia mitään. Kolmena päivänä oli hänen
ainoana ravintonansa kylmä lähdevesi ja ainoasti hänen voimakas
ruumislaatunsa ja maan erittäin terveellinen ilman-ala vaikuttivat,
että hän taisi kestää kärsimisen, jonka käsissä useimmat ihmiset
olisivat nääntyneet. Mutta kaikki hänen vaivansa eivät olleet
verrattavat siihen piinaan, jonka hän tunsi ajatellessaan onnettoman
Helenan kohtaloa. Kun hän ajatteli, että hän oli villien vallassa,
heräsivät kaikki ne kauhut, joita hän oli kuullut kerrottavan näistä
villien heimokunnista, julmina hirmukuvina hänen sielussaan.
Neljäntenä päivänä tunsi hän vihdoin kuumeen vähenevän. Nyt saattoi hän
myös vähän syödä, ja toisen neljän päivän perästä tunsi hän itsensä
kyllin vahvaksi lähtemään matkalle Hobarttown'iin. Jo ensimäisenä
päivänä löysi hän useissa paikoin painetuita kuulutuksia puihin
naulattuina; niissä lupasi hallitus viiden sadan dollarin palkinnon
sille, joka toimittaisi Mark Brandonin esivallalle sekä jos hänen
ulosantajansa olisi maasta pois viety, vakuutettiin hänelle armo ja
vapaa kulku Englantiin. Trevori tuli tästä vakuutetuksi, että esivalta
oli uuttera ryövärien takaa-ajamisessa ja hänessä heräsi myöskin toivo,
että he voisivat löytää ja vapauttaa Helenankin. Mutta korpraali arveli,
että siihen olisi sangen vähän toivoa, sillä metsässä saattaisi yksi
turhaan etsiä toistansa koko elämänsä ajan. Kuusi päivää matkustettuansa
saapuivat nämä kaksi miestä vihdoin Hobarttown'iin. Korpraali meni heti
maaherran luoksi ja kertoi hänelle seikkailuksistansa; Trevori taas ei
ensinkään hukannut aikaa, tiedustellaksensa majoria ja hänen perhettään.
Hän sai kuulla prikin seisovan ankkurissa kaupungin vieressä ja Lovisan
asuvan erään sotaherran perheessä, mutta että majori oli lähtenyt
yhdellä sotamies-osastolla takaa-ajamaan pakolaisia, jotka, niinkun
arveltiin, pitivät vielä Helenaa vankina. Tämän nuoren tytön kohtalo oli
herättänyt yleisen säälin ja Trevorin kertomus, että hän nyt luultavasti
olisi villien vankina, koroitti vielä sääliväisyyttä, sillä se ajatus
oli yleinen, että nämä olivat hänen kuoliaaksi lyöneet, koska he eivät
tavallisesti säästäneet valkeita, jotka heidän käsiinsä joutuivat.
Trevori tahtoi heti taas lähteä matkalle, etsimään ja vapauttamaan
ryöstettyä, mutta lääkäri ei myöntänyt sitä, kun hänen haavansa eivät
vielä olleet täydellisesti paranneet. Hänen täytyi sentähden päättää
jäädä Hobarttown'iin. Täällä vietti hän suurimman osan aikaansa Lovisan
seurassa, ja surullinen hauskutus oli puhua hänen kanssansa ryöstetystä
sisaresta.
Sillä välin viettivät molemmat pahantekiät surullista ja kurjaa elämää
kaukaisemmissa ja kolkoimmissa metsätienoissa. Puuttuen
välttämättömimpiä tarpeita, täytyi heidän sitä paitsi päivää ja yötä
pelätä sotamiesten käsiin joutumista, jotka epäilemättä heitä jälestä
ajoivat. Brandonia vaivasi vielä kaupan päälle toinenkin murhe. Hän oli
useissa paikoin metsässä huomannut maaherran kuulutuksen ja havainnut,
mitä luvattu palkinto oli vaikuttanut hänen kumppanissaan. Epäilemättä
käyttäisi tämä ensimäistä mukavaa tilaisuutta, jättääksensä hänet
esivallan käsiin sekä siten ansaitaksensa täydellisen armoituksen,
viisisataa dollaria ja vapaan kulun Englantiin. Monta kertaa oli
likellä, ettei hän lopettanut häntä; mutta ajatus, että hän ei voisi
hänettä puolustaa itseänsä villien päällekarkauksilta, esti häntä
verisestä aikomuksestaan. Rogerkaan, joka nyt todellakin tuumaeli,
kuinka hän pettäisi kumppaninsa ja siten voisi ostaa armoituksen
itsellensä, ei silmänräpäystäkään epäillyt siitä, mitä Markin sielussa
oli tapahtunut. Niinmuodoin kuleskelivat nämä pahantekiät peläten
toinen toistansa, ja kun yökin lopetti päivän ponnistukset, eivät he
tohtineet sulkea silmiänsä, etteivät jättäisi itsiänsä puolustuksetta
kavaltajan käsiin. Vihdoin teki luonto kuitenkin oikean vaikutuksensa
ja molemmat vaipuivat eräänä yönä syvään uneen.
Kamalilla unelmilla vaivattuna, kieri Roger aamupuoleen kovalla
vuoteellansa; silloin tunsi hän raskaan ruumiin liikkuvan kasvoillansa.
Hän heräsi ja näki kauhistuksella ison mustan käärmeen, joka soljui
siitä ylitse. Hän tuli kalman kalveaksi, sillä hän pelkäsi sen purevan
ja tiesi, mikä hirmuinen kuolema häntä silloin odottaisi. Eläin mateli
kuitenkin hiljalleen matkaansa, eikä näyttänyt ensinkään häntä
huomanneen. Tosin näki tuo viheliäinen itsensä pelastetuksi, mutta yhä
vielä väristi kuumeenpuiste hänen jäseniänsä. Hän katsahti vavisten
ympärillensä, sillä hän ei oikein tiennyt oliko hän valveella vaiko
uneksi. Katsahtaen raivosti ympärilleen, tunsi hän Mark Brandonin, joka
makasi ja nukkui nurmella ei kaukana hänestä. Samassa pälkähti hänen
päähänsä ajatus, että kauan toivottu hetki olisi tullut, jolloin hän
voisi toimittaa petollisen tehtävänsä, sillä olihan nyt Brandon hänen
vallassaan. Tosin oli asialla vielä suuret vaikeutensa. Määrätty maksu
oli luvattu ainoasti sille, joka ulosantaisi Brandonin elävänä, ja
vaikka tämä nyt makasi syvässä unessa, ei hän vielä ollut sidottu.
Koska Roger katsahti mietiskellen ympärillensä, näki hän kappaleen
matkaa siitä kolme miestä astuvan esiin pensaista ja huomasi heti
heidän kantavan muskettia käsissään. Varmaan olivat ne sotamiehiä,
jotka ajoivat heitä takaa ja tulivat siihen silmänräpäykseen niinkun
kutsutut. Hän kiiruhti heitä vastaan, huusi jo kaukaa heille, että
heidän olisi häntä seuraaminen, jos mielivät vangita Brandonin ja
selitti vaativansa maaherran lupaamaa palkintoa. Hän pani sitte
muskettinsa nurmelle, vei korpraalin ja kaksi sotamiestä sille
paikalle, jossa nukkuva oli ja kuiskasi: "Tuossa hän on! Odottakaa nyt
silmänräpäys ja teidän pitää näkemän, että minä annan hänen elävänä ja
puoluksettomana teidän käsiinne." Näin sanoen hiipi hän alas joelle,
joka juoksi heidän lepopaikkansa ohitse, kasti nenäliinansa, läheni
varovasti makaavata, aukaisi hiljaa hänen kiväärinä vänkipannun ja
puristi märästä nenäliinastaan vettä siihen. Sitte viittasi hän
sotamiehille riemuitsevalla hymyllä ja aikoi astua takaisin, mutta
samassa putosi se märkä vaate hänen kädestään Markin kasvoille ja tämä
hyppäsi ylös, ikäänkun käärme olisi häntä pistänyt. Hänen ensimäinen
työnsä oli tarttua pyssyyn, ja kun hän näki sotamiesten tulevan
itseänsä vastaan, nosti hän kiväärinsä vähääkään viipymättä ja
laukaisi. Mutta veltosti ja ilman mitään seurausta löi hana alas ja
silmäys lukkoon vakuutti häntä, että hän oli aseeton. Pikaisesti ja
uskaliaasti tarttui hän pyssyn piippuun, käyttääksensä sitä nuijana ja
auaistaksensa siten tietä vihollisten läpitse. Mutta Roger tiesi, että
hän itse olisi hukassa, jos Brandonin onnistuisi paeta, ja heittäysi
sentähden, ennenkun tämä oli ottanut kahta askelta, -- sillä
sotamiehet, jotka halusivat ottaa häntä elävänä, eivät uskaltaneet
ampua -- jättiläishahmossa hänen päällensä ja sulki hänen syliinsä.
Sotamiehet panivat nyt pois muskettinsa ja heittäysivät pahantekiän
päälle, ja epätoivoisesta vastustuksestaan huolimatta, näki tämä
itsensä pian sidotuksi ja maahan paiskatuksi. Hetkistä myöhemmin oli
hän pantu käsirautoihin, ja nyt vasta olivat sotamiehet vakuutetut,
että se pelätty pahantekiä oli heidän vallassaan. Vaieten otti Mark
tämän hyväksensä eikä ajatellut puolustusta eikä pakoa, mutta koko
hänen sielunsa askaroitsi ainoasti siinä ajatuksessa kuinka hän
kostaisi tuolle veijarille, joka niin häpeällisesti oli hänen pettänyt.
Korpraali selitti nyt, että hän oli aivan tyytyväinen Rogerin
käytökseen, ja että hän siitä maaherralle kertoisi, mutta että hän
kuitenkin näki olevansa pakoitettu häntäkin sitomaan. Roger oli siihen
tyytyväinen, kun hän tiesi, että hän pian taas piti vapautettaman.
Onnettomuutta aavistava hymy lensi Brandonin kasvoille, kun hän näki
seläntaakse sidotuiksi sen miehen kädet, joka hänen oli pettänyt. Mutta
samassa palautui hänen muotoonsa se kylmä, tyyni vakaisuus, joka sillä
oikeastaan oli. Hän sanoi Rogerille: "Sinä olet pettänyt minun, mutta
minä en tahdo sinua ensinkään nuhdella; kiusaus oli liian suuri."
"Suuri Jumala! niin", vastasi Roger. "Katso, Mark, jokainen on lähinnä
itseänsä, ja jos en minä olisi sitä tehnyt, niin olisi joku muu sen
tehnyt."
"Varmaan", sanoi Mark. "Minä olen myös siihen tyytyväinen, että asialla
on loppu, sillä elämä, jota vietimme metsässä, oli tuiki surkeaa."
Sotamiehet neuvottelivat sillä välin, kuinka he pikaisemmasti ja
varmimmasti saisivat vangit Hobarttown'iin kuletetuiksi. Sillä ajalla
pitkitti Mark keskusleluansa Rogerin kanssa ja läheni vähitellen
jyrkkää joenrantaa. Äkkiä viittasi hän kumppanillensa, niinkun hänellä
olisi ollut jotakin sanomista hauelle.
"Mitäs tahdot?" kuiskasi tämä, peläten katsoen sotamiehiin.
"Kultaa", vastasi Brandon yhtä hiljaa.
"Mitä kultaa?"
"Majorin kulta, yli tuhannen tukaatin; minä olen kätkenyt ne, ja ne
eivät kuitenkaan enää minua hyödytä; ja'a sinä ne kumppaniesi kesken."
"Mutta missä ovat ne?" kysyi Roger, joka ahneuden sokaisemana unhotti
kaiken varovaisuuden.
"Tule vähän lähemmäksi", sanoi Mark, astuen kuohuvan kosken rannalle.
"Sotamiehet eivät saa sitä kuulla, muutoin ottavat he aarteen."
"Mutta missä on sitte kultaa?" kysyi Roger, joka unhotti kaikki
ympärillänsä olevat.
"Tiedätkö luolan vasemmalla puolella seisovan kallion?" sanoi Mark
hiljaisella, vaipuvalla äänellä.
Roger ei oikein ymmärtänyt häntä ja tuli vielä lähemmäksi. "Mitä sinä
sanot?" kuiskasi hän. "Missä on kultaa?"
"Tuolla alhaalla!" huusi Brandon äkkiä, heittäytyen rajusti koko
voimallaan pettäjän päälle ja survaisi hänen riehuvaan koskeen. "Tuolla
alhaalla etsi sitä, hupsu!"
"Apua", huusi Roger ja koki turhaan sidotuilla käsillänsä kamppailla
virran kanssa. Molemmat sotamiehet kiiruhtivat sinne ja kokivat
pelastaa hukkuvaa, kun korpraali jäi Markin luoksi, mutta heidän apunsa
tuli liian myöhään, Roger vaipui heidän silmäinsä edessä ja löysi
surmansa aalloissa.
Tässä silmänräpäyksessä luuli Mark voivansa tehdä paonyrityksen, vaikka
hänen kätensä olivat sidotut, ja juoksi hänelle omituisella
sukkeluudella pensasmetsään, jossa hän minuutissa olisi voinut
kätkeytyä korpraalin näkyvistä. Tämä ei näyttänyt myöskään
viivyttelevän aseensa käyttämistä, vaikka hän kyllä surkutteli, ettei
voinut jättää tätä vaarallista pahantekiätä eläväksi; hän ampui ja
Brandon kaatui, päähän sattuneena, hengetönnä maahan. Sitte lähtivät ne
kolme sotamiestä Hobarttown'iin kertomaan maaherralle retkensä menosta
ja kahden vaarallisen pahantekiän viimeisestä lopusta. Palausmatkalla
tapasivat he majori Hortonin, joka turhaan etsi niitä kahta ryöväriä ja
tuli nyt vakuutetuksi, että hänen tyttärensä, jos vielä eli, oli
villien käsissä. Niin pian kun hän oli tullut Hobarttown'iin, pyysi hän
maaherralta enemmän sotamiehiä, lähteäksensä heidän päällikkönänsä
onnettoman lapsensa vapauttamiseen. Trevori, joka oli tullut
täydellisesti entiselleen, seurasi häntä ja vei heidät sille paikalle,
jossa hän oli maannut haavoitettuna monta päivää, seurataksensa sieltä,
jos mahdollista, asukkaiden jälkiä.