Pelastus.
Niin pian kun Silman oli saanut uusia voimia viimeisten ankarain
ponnistusten perästä, nousi hän tuumimaan, minkä suunnan heidän olisi
ottaminen. Hän oli juuri alkanut seutua tarkastella, kun hän huudahti:
"Helena, katsokaa, mitä tuolla alhaalla joen rannalla on?"
"Suuri Jumala!" huusi Helena, "siellä on eräs maanasukas."
"Ja tuolla on vielä yksi", sanoi Silman, "ja tuolla taas yksi ja tuolla
on se vanha vaimo, joka takaa-ajoi meitä. Nyt näkevät he meidät!
Taivahan nimeen, siellä on koko heimokunta!"
Helena katsahti ympärillensä. Heidän ympärillään ammotti syvyys,
takanansa pauhasi virta ja toiselta puolen tulivat villit. Nämät olivat
nyt huomanneet vankinsa kallion huipulla ja syöksivät sinne hurjalla
kirkunalla ja väkevällä juoksulla. Silman katsoi olevansa hukassa,
mutta Helena huusi: "Meillä on kaksi pistuolia; ne ovat tosin pieniä,
mutta voivat kuitenkin hyödyttää meitä. Ampumavaroja on myös; siis emme
tarvitse epäillä."
"Oikein, Helena!" sanoi Silman, joka taas sai rohkeutta hänen
sanoistaan. "Sen joka kuulee teidän niin puhuvan, täytyy taistella niin
kauan kun yksikin veripisara on suonissaan. Vielä olemme vapaat ja
elävinä he eivät meitä ota."
Pirullisella kirkunalla ja metelillä syöksivät nyt villit esiin; heidän
uhrinsa näkeminen näytti ärsyttävän heitä oikeaan vimmaan. Tultuansa
kallion juurelle, alkoivat he lingottaa keihäitänsä. "Minä rukoilen
teitä, Helena", sanoi Silman, "laskeukaa alas kalliolle, ettei heidän
keihäänsä sattuisi teihin. Katsokaa, tuo vanha hylky tähtää juuri
teitä; laskeukaa siis alas ja antakaa minulle se toinen pistuoli. Te
voitte ladata, kun minä ammun. Niin, nyt on hyvä; nyt saavat he maistaa
kuulaa."
Hän laukaisi pistuolinsa ryntääviä vastaan, mutta kun haavoitettu
kirkui kovasti, kiipivät toiset, haluten kostoa, ylöspäin
kalliota, niin kiireesti kun sen rinne myönsi. Vaara oli nousnut
korkeimmillensa, kun Helena, joka ei viimeisessä hädässäkään kadottanut
maltillisuuttansa, huusi: "sillä paikalla, jota me kiipesimme, riippuu
irtonainen kivilohkare; ehkä te voisitte syöstä sen ryntäävien päälle."
Silman survaisi jalallaan kivilohkaretta ja näki suureksi riemuksensa
sen liikkuvan ja syöksyvän ryskeellä ulvovain asukasten päälle.
"Siellä olette nyt, hylyt", huusi hän; "ehkä te nyt jätätte meidät
rauhaan."
"He pakenevat!" huusi Helena, lähestyen kallion reunaa ja taputti
käsiään ilosta. "Jumala tahtoo kuitenkin vielä pelastaa meitä."
"Niin, mutta nyt tulevat he takaisin", huokasi Silman. "se vanha on
leppymätön; tuolla seisoo hän ja heiluttaa nuijaansa meitä vastaan.
Katsokaa vaan, koko joukko alkaa taas liikkua."
Näin sanoen laukaisi hän vielä kerran pistuolinsa, mutta paukaus ei
ollut kylliksi kova villiä säikäyttämään. He syöksivät esiin kauhealla
kirkunalla.
"Nyt ei ole toivomistakaan", sanoi Silman; "minä voin korkeintaan ampua
yhden ja heittää pistuoleilla toisia päähän, jos he tulevat ylös. Mutta
mitä tuo on, Helena? Näettekö tuolla ratsumiehen ja tuolla vielä yhden!
Myöskin yhden jalkamiehen näen minä! Taivahan Jumala, mikä odottamaton
apu!"
Helena huusi korkealla äänellä, mutta hänen äänensä ei olisi voinut
kuulua, jos ei hän myös olisi huiskuttanut nenäliinaansa. Näin onnistui
hän herättämään ratsumiesten huomion; hän näki, kuinka he ajoivat
täyttä laukkaa virran poikki ja kuinka jalkamiehet tarttuivat toistensa
käsiin, voidaksensa vaaratta kahlata sitä matalaa, mutta erittäin
väkevää virtaa. Molemmissa ensimäisissä ratsumiehissä tunsi hän
ihastuksella isänsä ja kapteeni Trevorin. "He ovat tulleet joen
ylitse", huusi hän; "puolustakaa vielä itseänne muutamia minuuttia,
niin olemme pelastetut."
"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi Silman; "minä pelkään vaan heidän
tulevan liian myöhään, villit tunkeutuvat esiin joukolla."
"Pian, pian!" huusi Helena tuskassaan. "Avuksi, avuksi!" mutta hänen
äänensä sammui villien voittohuutoon. Muutamat näistä jo katselivat
kallion reunan ylitse.
"O Jumala!" huusi Helena hirmuisessa tuskassa; "he tulevat liian
myöhään."
"Yksi makaa tuolla alhaalla!" sanoi Silman, lyötyänsä ensimäistä niin
voimakkaasti nyrkillään kasvoille, että tämä syöksyi alas pitkin
kallion rinnettä.
"He ampuvat", huusi Helena; "he toivovat ilmoittaa meille
läsnäoloansa."
Villit säikähtivät ja katselivat ihmetellen uutta vihollistansa.
"Tuolla paukahti vielä yksi laukaus! He tulevat todellakin!" riemuitsi
Silman. "Laskeukaa alas, Helena, muutoin voipi teihin sattua! Kuulkaa,
kuinka he ampuvat! Hurraa, meidän mustillemme tulee hätä! Mutta,
Jumalan tähden, he ajavat roistoja meidän kimppuumme! Heittäitkää
pitkällenne, Helena, pitäkää kiini käsillänne ja jaloillanne; nuo hylyt
tulevat kaikki meitä vastaan."
Kun hän vielä puhui, oli viisi villiä saapunut kallion kapealle
huipulle. Silman syöksi yhden alas, mutta toinen, jättiläismäinen
haamultaan, tarttui Helenaan ja koetti kulettaa häntä pois.
"Pysykää kiini, Helena, pysykää kiini!" huusi Silman; "minä näen
ystäväimme tulevan; ainoasti silmänräpäys vielä, Jumalan tähden!"
"Helena!" huusi ääni, jossa ahdistunut tytär tunsi isänsä, "Helena,
missä sinä olet? Helena'"
"Täällä", huusi Silman, joka taisteli toisten villien kanssa. "Täällä
hän on! Yksi musta on tarttunut häneen!"
Siinä samassa oli Trevori muutamien sotamiesten kanssa saapunut
huipulle. Hän lennätti kuulan sen villin pään lävitse, joka oli saanut
Helenan käsiinsä, nosti säikähtyneen tytön ylös ja kantoi hänen isänsä
syliin, kun ne kolme asukasta, jotka vielä olivat jälellä kalliolla,
ketterästi kuin tunturikilit, kiipesivät alas ja yhtyivät pakeneviin
kumppaneihinsa.
Niin pian kun Helena oli selittänyt seikkailuksensa, lähtivät he
matkalle Hobarttown'iin. Matka meni onnellisesti ja kaupungissa tuli
yleinen riemu, kun kuultiin, että tyttöparka oli tullut pelastetuksi,
sillä, vaikka tuntematon, oli hän ollut kaikkein sääliväisyyden
esineenä. Lovisa taisi tuskin käsittää onneansa, kun hän pitkän,
tuskallisen eron-ajan perästä jälleen sulki rakkaan sisarensa syliinsä.
Hän rukoili isäänsä, että he heti jättäisivät sen maan, jossa heillä
oli ollut niin murheelliset sattumukset; mutta tämä selitti, ettei
hänen varallisuutensa riittäisi elää Englannissa, vaikka hänellä oli
kylliksi saattaa itsellensä onnellinen tulevaisuus siirtomaassa. Hän
oli oikeassa, eikä koskaan katunut päätöstänsä. Trevori otti, naituansa
Helenan, eron virastaan ja asetti asuntonsa lähelle appeansa sekä antoi
uskolliselle korpraalille laumainsa hoidon. Mutta Northlandia, prikin
perämiestä, ei saatu jäämään majorin luoksi. Tämä rehellinen merimies
mietti, että hänen kutsumisensa olisi meren kyntäminen ja ettei hän
voinut määrätä itseänsä koko päivää kädet taskussa seisomaan. "Ei",
sanoi hän, "meri on minun! Siellä olen minä syntynyt, siellä on minun
kotini ja siellä tahdon minä, jos Jumala suo, kerran kuolla." Mitä
Silman'iin tulee, olisi hän Trevorin vihkiäisiä pidettäessä mielellään
viettänyt kaksoishäät, sillä hän jo matkalla oli saanut suuren
taipumuksen lempeään ja ystävälliseen Lovisaan. Mutta hänen täytyi
ensin luoda itsellensä kodin, ennenkun hän taisi ajatella puolison
sinne tuomista. Kun hän tarttui toimeen suurimmalla kiivaudella, ei
ollut vielä kahta vuotta kulunut, kun hän jo oli laittanut suuren
uutis-asunnon kauniisen hedelmälliseen laaksoon, neljänneksen matkaa
(Ruotsin virsta) majorin asunnosta, ja omisti lukuisia karjoja.
Niin elivät nämä kolme perhettä onnellisessa yhteydessä ja muistaessaan
voitettuja seikkailuksiansa, eivät he koskaan unhottaneet kiittää
Jumalaa, joka heitä ihmeellisesti oli pelastanut niin monista
vaaroista.