Vankeus villien luona.
Molemmat pahantekiät olivat joen rannalla olevalta mäeltä katselleet
tappelun loppua ja villien palausmatkaa. Sekään ei ollut heiltä jäänyt
huomaamatta, että Silman ja Helena oli viety vangiksi. Kaiken sen
mukaan, mitä olivat ennen asukkaiden luonteesta kuulleet, eivät he
voineet epäillä, että nämä vangeille kostaisivat monen soturinsa
kuoleman ja yhtä vahvasti olivat he vakuutetut, etteivät takaisin saisi
niitä rahoja eikä arvokkaita varoja, jotka vankien kanssa olivat
joutuneet villien käsiin. He päättivät sentähden välttää kaikkia
asukasten vainoja ja ajatella ainoasti omaa turvallisuuttansa. He
kokivat saavuttaa saaressa semmoista seutua, jossa voisivat olla
turvallisemmat sotamiesten takaa-ajamiselta, ja johon myös harvoin
suuremmat villiparvetkaan tulisivat. He lähtivät sentähden matkalle,
hakivat maan jylhimpiä seutuja ja kokivat niin paljon kuin mahdollista
lähetä etelärantaa.
Helena ja hänen orpanansa Silman olivat kuitenkin vielä elossa. Tosin
olivat he monta kertaa olleet vaarassa, etteivät ystäväinsä kuolemasta
suuttuneet soturit heitä tappaneet, mutta joka kerta oli eräs vanha
vaimo, joka, niinkun he sittemmin huomasivat, oli päällikön sisar,
katsannollansa pelastanut ja suojellut heitä rääkkäyksistä. Jonkun ajan
perästä lauhtui miesten riehunta ja vieläpä näyttivät muutamat vaimot
säälivänkin sitä tyttöraukkaa. Kuitenkin käsitti Helena tilansa
vaarallisuuden; sillä kuinka taisi hän toivoa laupeutta niiltä
ihmisiltä, joiden sukulaisia ja ystäviä äsken olivat valkeat miehet
tappaneet? Silman parkakin näki itsensä kuoleman-alaiseksi ja odotti
joka silmänräpäys keihästä, joka lävistäisi hänen. Sillä tavalla
vaelsivat he jälellä olevan osan päivää pysähtymättä. Vihdoin keskeytti
yön pimeys heidän kulkunsa. Kun he seisahtuivat jyrkän vuoren
sulkemassa laaksossa, joivat he halulla lähteestä, joka lorisi
kallioiden välissä. Sitte kokoivat miehet kuoria puista, käyttääksensä
niitä majojen katoiksi, joiden piti heitä suojeleman pakkaselta ja
sateelta. Vaimot kokosivat kuivia puita. Nyt maksoi valkean tekeminen,
sillä sodassa olivat heiltä hävinneet ne palavat puukappaleet, joita
jokaisella heimolla oli tapana muassansa kulettaa. He etsivät nyt
sentähden sopivan kuivan puukappaleen, panivat sen maahan, leikkasivat
terävällä kivellä kolon siihen sekä pistivät toisen teroitetun
puupalasen koloon. Yksi villeistä otti sitte tämän viimeksi mainitun
käsien väliin ja väänsi sitä kiirehesti edestakaisin kolossa. Kun hän
väsyi, tuli toinen sijaan, kunnes vihdoin molemmat puukappaleet
syttyivät sukkelasta, alinomaa pitkitetystä hivuttamisesta. Niin pian
kun tämä oli tapahtunut, heitettiin kuivia lehtiä ja lastuja hiilokseen
ja puhaltamalla saatiin leimuava liekki. Niinmuodoin onnistui heidän
neljännestunnissa tehdä valkea ja pian valaisivat koko laaksoa
leimuavat tulet.
Koska kaikki miehet ja vaimot askaroitsivat valkean ympärillä, arveli
Helena, että se silmänräpäys olisi pakenemiseen sopiva. Hän ilmoitti
aikeensa Silman'ille ja neuvoi häntä kiipeämään ylöspäin jyrkkää mäkeä
yhdeltä puolelta, aikoen itse tehdä samoin toisella puolen. Silman
myöntyi heti siihen, vaikka hänellä oli aivan vähän toivoa
onnistumisesta. Helena kävi ensin verkalleen mäen sivua ja alkoi sitte
mennä ylöspäin, ikäänkuin hän olisi uteliaisuudesta katsellut puita ja
pensaita. Samoin teki Silman; hän oli myöskin ennättänyt sille
paikalle, jossa hän aikoi yhtyä Helenaan, kun hän huomasi kaksi villiä,
joista yksi oli varovaisesti seurannut Helenaa, toinen häntä.
"Uskaliaasti", kuiskasi Helena, tultuansa sitte paikalle, jolla hän
seisoi; "nyt on pelastus mahdollinen."
"Kaksi mustaa konnaa on meitä seurannut", vastasi Silman; "nyt ei ole
muuta tehtävänä, kuin rauhallisesti takaisin kääntyminen."
"Ettekö voi lyödä maahan sitä, joka uhkaa teitä?" sanoi Helena. "suuri
Jumala, pitäisikö meidän vielä kerran palata noiden armottomain villien
luoksi?"
"Tässä ei ole muuta tehtävänä", sanoi Silman toimekkaasti; "jos minä
yhden löisinkin alas, niin nostaisi toinen semmoisen melun, että koko
naapuristo rientäisi tänne, parempi on, että palajamme aivan
rauhallisesti."
"Hyvä", vastasi Helena lyhyen vaitiolon perästä. "Menkäämme nyt
rauhallisesti takaisin, ehkemme silloin herätä mitään epäluuloja."
He kääntyivät takaisin ja ne kaksi villiä seurasivat heitä. Sillä välin
olivat muut pyydystäneet useita pussieläviä, jotka yöllä oleksivat
pipariminttupuissa, sekä paistoivat niitä nyt tulilla. Vaimot noutivat
akasiapuiden pihkaa sekä heittivät sitä hiilille paistumaan. Kun seura
istui atrialle, saivat vangitkin osansa; mutta kun pussi-eläimellä on
hyvin paha haju ja pihka näytti tuliselta raudalta, niin jättivät he
nämä herkut koskematta. Onneksi muisti Silman, että suuri varasto
ruoka-aineita oli säkissä, jota hän oli kantanut, niin että molemmat
vangit voivat vahvistaa itseänsä runsaalla atrialla viimeisten päiväin
ponnistusten perästä. Kohdastaan atrian perästä etsi kukin yösijansa ja
vähään aikaan hallitsi syvin hiljaisuus tuossa äsken niin eloisassa
laaksossa. Päivän valetessa olivat asukkaat valveella ja kun heillä ei
ollut surua vaatetuksestansa eikä tarvinneet niitä pakata kirstuihin
eikä vaatesäkkiin, niin taisivat he heti paikalla lähteä matkalle.
Puolipäivän aikana levättiin vähän aikaa ja sitte kulettiin edelleen;
yöpaikka laitettiin samoin kuin edellisenäkin päivänä. Päivällisen
aikana kolmantena päivänä huomasivat he viheriäiseltä mäen kukkulalta
aavan meren sekä että olivat saavuttaneet vaellustensa päämäärän.
Helena ja Silman tunsivat jäisten vilutaudin puuskien käyvän läpi
kaikkien jäseniensä, kun he ajattelivat, että jo tulisi aika, joka
olisi ratkaiseva heidän kohtalonsa.
Asukasten kylä oli ystävällisessä, viheriäin mäkien ympäröimässä
laaksossa, ja siinä oli noin kolmekymmentä puunkuorista valmistettua
majaa. Yhden semmoisen edessä istui kaatuneella puulla joukkion
päällikkö, noin kuusikymmenvuotinen mies, kunnioitettavalla
ulkomuodolla. Kun eräs mies kertoi hänelle retken menosta, synkistyi
hänen muotonsa; mutta sisar, joka jo matkalla oli niin laupiaasti
suostunut vankeihin, katsahti häneen taas, ja kun Silman, Helenan
tahdon mukaan, aukaisi säkin ja toi esiin sen sisältämän, virkistyi
tuon vanhan muoto huomattavasti. Erinomaisella mielihyvällä vastaan
otti hän kirveen, jonka käyttämistä Silman selitti hänelle. Suuri määrä
sokeria sekä yksi tinapikari saivat yhtä ystävällisen vastaanottamisen.
Kun Silman viimein esiin-otti tulukset ja muutamilla iskuilla sytytti
taulan, muuttui koko heimon hämmästys korkeasti kaikuvaksi riemuksi.
Koska villit askaroitsivat tuluksilla, löysi Helena sanomattomaksi
iloksensa yhdessä pienessä liinaisessa pussissa pistuoliparin ynnä
ruutisarven ja tusinan luotia. Hän tervehti näitä aseita, niinkun
vanha ystävä, sillä nyt oli hänellä jotakin, jolla hän hätätilassa
voisi puolustaa itseänsä. Vanha päällikkö oli erinomaisen iloinen
niistä kalleuksista, jotka hänelle olivat annetut ja ilmoitti merkeillä
vangeille, ettei heillä ollut mitään pelättävää. Helenaa kohteli hän
suurella kunnioituksella, sillä hän näytti hänestä korkeammalle
olennolle ja Silman voitti myöskin pian sen lohdullisen vakuutuksen,
ettei villit tahtoneet häntä hengeltä ottaa. Tyttärelle rakennettiin
kuninkaan käskystä iso ja mukava maja, mutta Silman sai semmoisen
kuorella katetun vuoteen, kun useimmat asukkaat käyttivät.
Niinmuodoin olivat kyllä molemmat vangit vapautetut siitä
vaivaavasta tuskasta, että heidät teurastettaisiin kostouhrina
tapettuin soturien edestä; mutta he eivät kuitenkaan nähneet mitään
mahdollisuutta vankeudesta pakenemiseen eikä olopaikastansa
ystävillensä tiedon-antamiseen. Sillä vaikka heitä kohdeltiin
kunnioituksella ja ystävyydellä, vartioitiin heitä kuitenkin
tarkimmasti, niin että heidän täytyi jättää jokainen paon-ajatus
mielestänsä ja kärsivällisesti odotella kohtalonsa kehittymistä.