Tappelu villien kanssa.
Koska ryövärit tekivät näitä valmistuksia takaa-ajajainsa
vastaan-ottamiseksi, saapuivat nämä autiota ketoa rajoittavan mäen
juurelle. Kauan etsivät he sillä kovalla maalla jälkiä, jotka olisivat
voineet ilmoittaa heille sen suunnan, jonka heidän olisi ottaminen.
Vihdoin keksi kapteenin tarkka silmä nuoren ihmisjälen. "Me olemme
kuitenkin ne jälleen löytäneet", huusi hän ilolla. "Nyt pitäisi meidän
pian heidät kiini saada, ajattelen minä. Mutta", jatkoi hän tarkoin
maata tutkien, "mitä tämä on? He ovat riisuneet kenkänsä."
Korpraali ei vastannut, mutta alkoi suurimmalla tarkkuudella tutkia
jälkiä.
"Jumalan tähden!" huusi äkkiä Trevori, "olisiko se mahdollista?
Korpraali, näiden täytyy olla maan asukasten jälkiä."
"Se on, paha kyllä, tosi", vastasi korpraali, jatkaen tutkimistaan.
"Luuletteko, että ne äskettäin ovat tästä ohitse menneet?"
"Siltä näyttää se."
"Ja kuinka monta lienee niitä ollut?"
"Täällä näkyy monet jälet. Myöskin tiedän minä, että ne tavallisesti
marssivat, kolmin neljinkymmenin joukossaan."
"Nämät jälet eivät näytä miellyttävän teitä?" sanoi Trevori.
"Ei, totisesti ei", vastasi korpraali vakaisella katsannolla. "Ei ole
leikkiä kohdata asukkaita metsässä. Ensiksi ovat heillä keihäät, joita
heittävät suurella varmuudella neljän viidenkymmenen askeleen matkan.
Käsikahussa käyttävät he hyvällä osavuudella kovasta puusta tehtyjä
nuijiansa, ja viimein on heillä vielä yksi merkillinen ase, nimeltä
Bomera, jota he lingottavat arvaamattomalla ketteryydellä."
"No, niinpä täytyy meidän valmistaa itseämme kovaan tappeluun", sanoi
Trevori, käyden edemmäksi, "ja kentiesi karkaa meidän päällemme
yht'aikaa kaksi vihollista. Mutta maltas, mitä tuo on? Jumalan tähden,
tuolla on rouvas-ihmisen leningin tilka! Ja tuolla taas yksi! Pidä
vaari, korpraali!"
He olivat nyt tulleet sen pienen virran rannalle, ja kun täällä
huomasimat ne kaksi Helenan pistämää oksaa, kävivät he varovaisesti
vettä myöten viidakolle, jonka takana ne kaksi ryöväriä makasivat
väijymässä.
"Valmista itseäsi", sanoi Brandon hiljaisella, mutta vakavalla äänellä
kumppanilleen, "ja nyt valkea!"
Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän lausui tämän, rasahti joukko
keihäitä pensaiden lävitse. Yksi niistä sattui Brandonin oikeaan
olkapäähän, toinen Rogerin leveään selkään, ja molemmat latingit
paukahtivat tapaamatta esinettänsä. Kun vangit makasivat maassa,
lensivät keihäät heidän ylitsensä heitä vahingoittamatta; mutta
kiväärien paukahdus ja asukasten odottamaton ilmautuminen antoivat
Helenalle jälleen koko hänen älyllisyytensä ja suurella avunhuudolla
ilmoitti hän läsnä-olonsa ystävillensä. Kun Trevori tunsi hänen
äänensä, juoksi hän rohkeasti esiin, huolimatta villien hirmuisesta
voittohuudosta. Nämä ryntäsivät riemuiten esiin ja heittäysivät osiksi
pahantekiäin, osiksi kapteenin ja hänen kumppaninsa päälle. Brandon ja
Roger juoksivat joen rannalle, koska he ennen kaikkia tarvitsivat aikaa
ladataksensa, mutta Trevori tappoi yhden villeistä kaksipiippuisella
pyssyllään ja haavoitti toisen pahasti.
Kuu viholliset eivät tästä säikähtäneet, täytyi korpraalinkin ottaa
tuli ja ampua likimäisen; mutta nytkin tunkeusivat villit esiin
urhoollisesti, niin että Trevorin ja korpraalin täytyi peräytyä,
saadaksensa aikaa ladata. Kun he astuivat ulos viidakosta, huomasivat
he, tuskin sadan askeleen päässä, molemmat pahantekiät. Sillä välin oli
korpraalilla ollut aikaa ladata muskettinsa ja ampua yhden
päälletunkeutuvista vihollisista, niin että he pelästyivät ja
silmänräpäyksessä taukosivat takaa-ajamisesta. Trevori käytti
tilaisuutta ja huusi korkealla äänellä pahantekiöille: "Jos te olette
Mark Brandon, niin lupaan teille antaa anteeksi edelliset, jos tahdotte
auttaa meitä asukkaita vastaan."
Brandon, joka oli pysynyt täydellisesti rauhallisena koko ajan eikä
vieläkään näyttänyt hnolivan heidän edessään riehuvista villeistä,
vastasi: "Missä on valtakirjanne tähän lupaukseen? Minkä todistuksen
voitte antaa minulle siitä, että taitaisin luottaa teihin?"
"Kunniasanani sotaherrana", vastasi kapteeni. "Minä lupaan teille hyvän
kohtelun ja tahdon täyttää kaiken voimani maaherran tykönä, saadakseni
teille anteeksi-antamuksen."
"Onko tämä kaikki?" huusi pahantekiä nauraen.
Tässä silmänräpäyksessä kiinnitti hänen huomionsa uusi villien uhkaava
liikunto. "Elä ammu!" huusi hän kumppanillensa, "anna toisten tehdä
sitä! Me voimme tarvita ruutimme muualle." Näillä sanoilla vetäytyi hän
Rogerin kanssa joen ylitse ja pysähtyi lähimmän mäen juurelle.
Uusi ampuminen oli sillä välin taas tehnyt yhden asukkaan
kykenemättömäksi tappeluun, niin että ne näyttivät olevan kahdella
päällä, tokko enää pitemmältä samoaisivat. Mutta kun näkivät niiden
kahden pahantekiäin peräytyvän, rohkaisivat he taas mielensä ja
hyökkäsivät hurjalla sotahuudolla kahta soturia vastaan.
"Sillä roistolla", huusi korpraali, "on taas joku konnamainen tuuma
päässään. Näettekö, nyt matelee hän meidän taaksemme, että me tulisimme
kahden tulen väliin. Nyt hänen poissa ollessaan saavat nuo mustat
roistot myös uutta urhoollisuutta; meidän täytyy siis vielä ampua
muutamia niistä, ennenkun ne meidät rauhaan jättävät."
"Meidän täytyy murtaida läpi", vastasi kapteeni; "minä kuulin Helenan
äänen tuolta pensaiden seasta, ja tahdon vapauttaa hänen taikka
kuolla."
Korpraali pani pajonetin muskettiinsa ja tunki eteenpäin kapteenin
vieressä asukkaita vastaan. Yhdistettyinä tiheään joukkoon kohtasi
näitä hyökkäys keihässateella. Tämä ei pysynyt pahoitta seurauksitta,
kun välimatkaa ainoasti oli kaksikymmentä askelta. Trevori sai keihään
rintaansa ja korpraalin sattui kolme. Nyt laukaisivat molemmat
kiväärinsä, mutta villit linkosivat taas keihäitänsä, joista useat
sattuivat. Lauaistut latingit saikäyttivät heidät kuitenkin taas.
"Ladatkaa, herra, ladatkaa pian!" huusi korpraali; "ne sudensikiöt
eivät vielä ole saaneet kylliksi. Mutta teistä juoksee vertä monesta
haavasta."
"Teistä myöskin, korpraali, mutta se ei haittaa mitään; meidän täytyy
rynnistää eteenpäin."
"Tuolla makaa vielä yksi", huusi vanha soturi, "ja tuolla taas yksi! No
eivät ne tätä kauan kestä. Pitäkää vaan latinki pyssyssänne, että
meillä olisi semmoinen jälellä, jos he odottamatta päällemme
karkaisivat. Ahaa, asia ei näytä heitä kuitenkaan miellyttävän!
Totisesti, he alkavat jo juosta. Kyllä minä ajattelinkin sitä; meidän
kuulamme ovat vähän liian kovia heille."
"Elkää ampuko enää, jos ne pakenevat", sanoi Trevori väsyneellä
äänellä.
"Teistä vuotaa kovasti verta, herra", huusi korpraali, kiiruhtaen
kapteenin tykö.
"Elkää huoliko minusta. Katso, asukkaat pakenevat; niin, nyt lähdemme
vankeja vapauttamaan."
Mutta hänen puhuessansa tuli hänen äänensä heikommaksi; hän otti
muutamia askeleita, hoiperteli, piti itseänsä taas pystyssä ja lankesi
sitte maahan. Veren menettäminen oli heikontanut hänen; hän koetti
vielä kerran nousta ylös, vaan vaipui voimatonna jälleen nurmelle.